2015

Lyhyestä virsi kaunis.

Vuoden alkupuolisko meni monella tapaa hyvin. Tunsin elämän ohjauslaitteiden olevan käsissäni, uskoin, että minulla on keinot selvitä. Työtilanne oli vaihteleva ja epävarma, työjaksot ja työttömyys vuorottelivat. Ihmissuhdetilanne oli värikäs ja etten sanoisi jopa riemukasta iloa tuottava, joskin myös päänvaivaa esiintyi.

Loppukesästä alkoi pudotus, joka oli syvimmillään syys-marraskuussa. Elämäni huonoimpia aikoja. Toivon, että en enää koskaan joutuisi kokemaan vastaavaa, ja silti tiedän, että todennäköisyys ei ole puolellani tässä asiassa. Tulen tekemään kaikkeni välttyäkseni yhtä jyrkältä luisulta jatkossa. Nyt katselen jo savimontustani ylöspäin sillä silmällä, että mistä kohtaa tästä parhaiten kiipeäisi takaisin tasaisemmalle maalle. Selvillä vesillä en kuitenkaan vielä ole. En uskalla ajatella lääkityksen vähentämistä saati lopettamista. En ole vielä kokonainen minä, vaan repaleinen ja säröillä ja alasti. Jos nyt joku haluaa lyödä, osuu varmasti.

Jotkut ne sanovat, että eivät päivääkään vaihtaisi pois. Minä voisin vaihtaa vaikka viimeiset kuusi kuukautta pois, ja joitakin muitakin aikoja elämästäni. Kuka suorittaisi vaihdon?
 

Tarkkailkaa kumppanianne ja hylätkää poikkeavat

On taas aika provosoitua uutisista, tällä kertaa Ylen jutusta myrkyllisistä ihmisistä. Johan nyt on helvetti. Yksinkertaistavat saman tien asiaa niin pitkälle, että joku vaikutuksille altis rupeaa tosissaan ajattelemaan jostain lähimmäisestään, että paha ihminen se on. Tässäpä eniten puistattava sitaatti jutusta:

"Jos käy niin, että oma ystävä tai kumppani alkaa käyttäytymään myrkyllisesti, on syytä ensin sanoa, ettei kauaa kuuntele tuollaisia puheita. Sitten ihan oikeasti toimia, ettei jää sellaisen ihmisen vaikutuspiiriin."

Eikö nyt huomattavasti inhimillisempi vaihtoehto olisi ensin pyrkiä keskustelemaan tämän läheisen kanssa, että mistä on kyse? Jos ihmisen käytös muuttuu aiempaan nähden, jokin muukin on muuttunut. Olisi vähän helkkarin hyvä selvittää, että mikä. Psyykkinen sairaus iskemässä/iskenyt? Fyysinen sairaus? Näiden yhdistelmä? Jokin kaukaa peräisin oleva vaivaava asia ihmissuhteessa? Jokin muu, mikä? 

Pikaratkaisu ei ole mielestäni tässä asiassa aikuisen ihmisen valinta. "Negatiivisista" ihmisistä kirjoittaa Sam Dylan Finch Everyday Feminism-sivustolla paljon paremmin. Lukekaa hyvät ihmiset mieluummin tämä artikkeli. Jos joku on vaikea ja purkaa huonoa oloaan muihin, nollaako se kaiken muun mitä hän on? Onko hän ansainnut hylkäämisen? Onko hän kokonaan paha ja kartettava?

Totta kai kaikella ja kaikilla on rajansa, ja jokainen tietää itse, mitä on valmis sietämään ja keneen ei halua olla yhteydessä. Mutta minua ärsyttää ajatus siitä, että pyritään parantamaan omaa elämää olemalla näkemättä negatiivisia asioita. Leimataan jotkut ihmiset, ehkä läheisetkin, negatiivisuuden lähteiksi, ja ajatellaan, että he ansaitsevat tulla jätetyksi yksin, koska eivät osaa olla tarpeeksi positiivisia.

Ja tietenkin, kuten useat muutkin minua raivostuttavat asiat, tämäkin kolahtaa minuun henkilökohtaisesti. Minun vihjailtiin taannoin olevan negatiivinen vaikuttaja ja ikäväksi muuttuva ilmiö erään ihmisen elämänpiirissä. Ja minusta hankkiuduttiin eroon. Ei pelkästään siksi, että olin kielteinen persoona, mutta oletan, että sillä oli suuri osa. Syy muuttumisessani negakääkäksi oli se, että minulla oli henkinen hätä - yritin ilmaista sitä, mutta en sitten kovin rakentavasti osannut. Joudin siis kaatopaikalle. 

Edit. Korjasin: artikkeli olikin Everyday Feminismistä eikä Alternetistä.

Tarvitko kuittia?

Kiinnostava ilmiö vähittäiskaupan parissa: tänään myymälässä todistin viiden (5) eri henkilön yritystä vaihtaa ostamansa tuote esittämättä kuittia. Sehän ei siis käy, jos nyt joku ei ole sitä vielä ymmärtänyt. Myyjä saattaa olla empaattinen ja pahoitella sitä, että kuitti on hukkunut/syöty/varastettu/palanut, mutta koska samoja tavaroita myydään monessa muussakin paikallisessa liikkeessä, myyjä ei vaihda tuotetta, jos et kuitilla todista ostaneesi sen juuri kyseisestä liikkeestä. Ei vaihda ei. Myyjä ei muista asiakkaan naamaa eikä sitä, mikä kukakin joulun alla osti. Myyjä ei tunne mystistä yhteyttä liikkeen tuotteisiin eikä näe päältä, onko eteen kannettu esine ostettu kyseisestä liikkeestä vai viereisestä tavaratalosta. Myyjän on nähtävä kuitti. Niin.

Käämini olivat hyvin lähellä palaa siinä vaiheessa, kun päivän viides kuititon vaihtaja jankkasi moneen kertaan, että kyllä siitä säännöstä voi poikkeuksen tehdä, kyllä voi, kyllä voi! Kun hän on niin hyvä asiakas ollut ja kaupassa aikojen saatossa satoja euroja käyttänyt. Ja minä sekä myyjätoverini vain selitimme rauhallisesti (sisäisesti tosin kiehumispisteessä), mistä eri syistä kuitti on vaihtaessa esitettävä. Asiakas sitten tuiskahti, että täytyypä sitten jatkossa tehdä ostoksensa muualla, ja poistui. Me viattomat työntekijät jäimme tiskin taakse kiristelemään voimattomasti hampaitamme. Minun teki mieli itkeä kiukusta, mutta säästin työtoverini sentään sellaiselta spektaakkelilta.

Että ottakaa se kuitti, kun myyjä sitä tyrkyttää. Ja laittakaa se lompakon salataskuun. Niitä tarpeettomiksi jääneitä kuitteja voi sitten pari kertaa vuodessa sieltä perata, kun lompsa käy niin paksuksi, ettei mahdu kassiin. Samalla näkee katsauksen siitä, mitä onkaan tullut ostettua.

Elämää romaanissa

Olen lukenut Virpi Hämeen-Anttilan kirjaa Päivänseisaus. Haluaisin kovin mielelläni olla joku Hämeen-Anttilan romaanien päähenkilöistä. Kultivoitunut, henkevä, syvällinen, hyvin pukeutuva. Taiteilija tai humanisti, ajattelija, ulkopuolinen. Kiinnostuksen kohde, erityinen ja rakkauden arvoinen.

Olen ennenkin potenut sitä, että elämä on hyvin vähän kaunokirjallisuuden kaltaista. Elämässä ei ole juonta, ellei sitä kuvittele itse ja ole näkevinään johdatusta milloin missäkin. Enkä osaa enää sellaista kuvitella. En myöskään enää ihan tosissani odota elämäni/romaanini käännekohtaa, jossa lopultakin löydän paikkani ja näen kaiken selkeästi. (Odotan sitä vain puolihuolimattomasti, itseltäni salaa.)

***

Tyttäret lähtivät maalle. Minulla on huomenna työpäivä, samoin ylihuomenna. 

Silmätulehdus vaivasi minua tapaninpäivään asti järjenvastaisen ankarana. Koko päänpuolikasta särki silmän lisäksi, eikä tipoista ollut apua. Eikä kahdesta 400 milligramman ibuprofeenistakaan kuin muutamaksi tunniksi. Ja kuitenkin: kun raahauduin tapaninpäivänä päivystävälle lääkärille, koin ihmeparantumisen. Mennessäni lääkäriin silmä särki sietämättömästi, tullessani sieltä se ei enää särkenyt eikä juuri vuotanut. Hain lääkkeet apteekista, mutta kotona tajusin, että turhaan niitä aloitan, koska vaiva oli muutamassa tunnissa mennyt ohi. Ihmisruumis on jotenkin älytön kapine. Miten helkkarissa silmäni kehtasi vaivata niin kovasti melkein viikon ja sitten kääntää kelkkansa muutamassa tunnissa? Ja tietenkin vasta sen jälkeen, kun olin nöyrtynyt ja uskonut, että se ei paranisi itsestään ja maksanut itseni kipeäksi päivystyksessä. Tätä kirjoittaessani silmä on lähes entisellään. Sen ympärille on tosin tullut useita lisäryppyjä kaikista kokeilemistani parannuskeinoista. 

Lisäys myöhemmin: Ajatuksen selkiyttämiseksi mainittakoon, että lääkäri ei sinänsä tehnyt silmälleni mitään muuta kuin värjäsi sen tarkistaakseen että itse silmässä ei ole vikaa ja mittasi silmänpaineen. Paraneminen on mysteeri.

Mielensäpahoittaja palaa päiväjärjestykseen

No niin, Hesari ärsytti minua heti aamusta niin että kahvikaan ei maistunut hyvältä. Ei itse juttu sinänsä - se kertoi lyhyesti psyykkisen resilienssin kehittymisestä - vaan sen kommenttiosio. Siellä oli taas heti kärkeen pari julistusta vanhasta tutusta aiheesta: masennus on ylidiagnosoitua, toisin sanoen sitä ei oikeasti useimmissa tapauksissa ole ollenkaan, ja "masennuksesta" paranee parhaiten kun vain lähtee lenkille, menee pelaamaan palloa jne.

Aina, kun luen tällaista, minun tekisi mieli syöstä tulta. Kyllä, liikunnasta ja ihmisten ilmoilla olosta on hyötyä masentuneelle. Mutta harva tuntuu tajuavan olennaista asiaa: liikunta parantaa oloa hitaasti, pitkällä aikavälillä. Joskus lenkillä käyminen tai vastaava saa aikaan hetkellisen hyvänolontunteen heti jälkeenpäin, mutta sepä ei kestä kauaa, varsinkaan kun mieliala on muuten jossain savikuopan pohjalla. Se ei poista masennusta hetkessä. Kuten eivät lääkkeetkään, eikä terapiakaan. Mikään ei tehoa hetkessä. Minkä tahansa sitten toivookin auttavan, siihen pitää uskoa sen verran, että jaksaa tehdä/ottaa/käydä pitemmän aikaa. Kuukausia. Joskus sekään ei riitä. Ja mitä niiden kuukausien aikana sitten tehdään? Olo on edelleen huono, ja ehkä entistä huonompi, jos on kuunnellut liikunnan ilosanomasta paasaavia ja tuntee, että ei ole onnistunut tässäkään asiassa, oman olonsa korjaamisessa. 

Sitä harrastaa liikuntaa, joskus pakonomaisestikin, sillä liikuntahan parantaa toki kaikki vaivat. Ottaa lääkkeensä ja tuntee syyllisyyttä siitä, että on mennyt medikalisaation ansaan, sillä Kaikkihan Nykyään Tietävät, että masennuslääkkeet ovat huijausta, Big Pharman oveluutta. Käy terapiassa, puhuu asioista, joista puhuminen koskee kuin puukolla pistettäessä, ja vasta taaksepäin katsoessaan tajuaa, kuinka se sittenkin järjestää mielen mannerlaattoja toisiaan vasten niin, että ne eivät enää hankaa niin kovasti ja murenna toistensa reunoja. Ja tuntee syyllisyyttä siitä, että ei osaa olla niin kuin muut. Että ei ole onnellinen ja tasapainoinen. Että liikunta ja säännölliset elämäntavat eivät riitä. Että ei osaa korjata itse itseään.

Jos ihminen on pahassa kriisissä, hermoromahduksen tilassa ja sekaisin kuin seinäkello, liikunta ei auta. Tarvitaan muuta apua.

Jos ihminen on "vain" keskiverrosti masentunut, liikunnasta voi olla apua. Mutta vain jos se tuntuu hyvältä. Pakonomainen, hampaat irvessä suoritettava liikunta tuskin auttaa yhtään. Eikä ainakaan se, että alkaa jo edellisen liikuntakerran päätteeksi vihata ajatusta seuraavasta kerrasta.

Ja vaikka liikunta tuntuisi hyvältä, sitä ei voi harrastaa 24/7. Ne muutkin tunnit vuorokaudesta pitäisi pärjätä. Joskus varttituntikin ahdistusta tuntuu elämänmittaiselta ajalta.

Tämän vuodatuksen lopullinen pointti taitaa olla asia, jonka itse alan vasta tajuta: jos ihminen on masentunut, sitä ei kannata yrittää väkisin selittää pois. Ei hänen itsensä eikä muiden. Joskus pitää antaa itselleen lupa kokea niin kuin kokee: nyt on näin. Nyt palan puolella liekillä, käyn vain joka kolmannella sylinterillä. Tämän voi hyväksyä. Se ei ole ikuista. Jos omat ponnistelut eivät riitä, ne eivät riitä. Etsi apua. Uskoudu. Odota. Koeta elää.

Ihan rauhassa kuitenkin

Jääkaappi tuli, mahtui sijalleen hyvin, mutta sen saranassa on vikaa. Puoliso ei anna kenenkään muun avata ja sulkea jääkaapin miedosti rikkinäistä ovea, ettei ongelma pahenisi, joten minun pitää kutsua hänet aina paikalle, kun haluan vaikkapa maitoa kahviin. Sopivasti siis jouluaattona lapsekas olo.

Tyttäret halusivat pelata tietopeliä kanssani. Voitin tietysti mennen tullen - en suinkaan ole saanut tyhjästä mainettani lähes voittamattomana Trivial Pursuitin pelaajana, vaikka parhaat vuoteni ovatkin jo takanapäin. Nyt tyttäret tekevät jouluista videota, jossa soittavat pianoa ja laulavat samat laulut kuin aiemmissakin joulunauhoituksissaan.

Silmätulehdus on edelleen melko sietämätön. Olen julistanut ukaasin, että minusta ei oteta tänä jouluna valokuvia, jossa vasen silmäni on näkyvissä.

Hätävaralääkkeeni loppuivat. Nyt on sitten pärjättävä mahdollisesti iskevän ankaran ahdistuksen yli hengitystekniikalla ja muilla luomukeinoilla. Onneksi tunnen sentään jonkin mieleni mannerlaatan nytkähtäneen mukavampaa asentoon: niin kauan kuin saan nukuttua edes jokseenkin hyvin, selviän ajatusteni kanssa. Ne eivät ole enää yhtä maanjäristysmäisiä. Ehkä. Seuraavaksi olisi sitten osattava a) unohtaa ja b) rakentaa minäkuvansa uudelleen. Pikku juttu.

Ei oo fiilis

Ei enää töitä ennen joulua. Hallelujaa. Minua ei selvästikään ole luotu asiakaspalvelijaksi. Aggressioni heräävät hyvin nopeasti ihmisten mulkkumaisesta käytöksestä enkä sen jälkeen saa hymyiltyä vaikka mikä olisi. Inholistan kärjessä tänään: asiakkaat, jotka tuovat ostoksen kassalle, odottavat, että skannaan viivakoodin ja sanon hinnan, ja sitten täräyttävät töykeästi, että "viistoist prosenttii". Että sen verran pitää alennusta saada. Tarkoittavat, että heillä on jokin alennukseen oikeuttava kortti, mutta eiväthän he sitä voi pyytämättä esiin kaivaa eivätkä edes nimeään sanoa, jotta sen tietojärjestelmästä selvittäisin. Listan perintöprinsessoina: asiakkaat, jotka puhuvat kassalla puhelimeen, eikä myyjä saa selvää, mitkä lauseista ovat tarkoitetut hänelle ja mitkä puhelimeen. Sekä asiakkaat, jotka sanovat ykskantaan että "Pakettiin!", eivätkä mitään muuta. Kun liikkeessä paketointipalvelu on sentään lisämaksuton, sanoisin itse mielelläni moisessa tilanteessa jotain pehmentävää, vaikkapa että saisiko tätä paketoitua.

Paketteja on muuten tullut tehtyä. Kuka on yllättynyt? Taitojani se ei ole mitenkään hirmuisesti kehittänyt, vaan edelleen kulmat repeilevät ja niin edelleen. Osaan kuitenkin nyt laittaa nauhaa pakettiin sillä myyjien coolilla tavalla (kulmien ympäri) ja olen aika nopea.

Olematonta joulufiilistä ehkäisee entisestään se, että minulla on kivulias silmätulehdus ja taloutemme jääkaappi otti ja hajosi tänä aamuna. Nyt elämme kylmä rinki persien alla huomiseen asti - jääkaappi saatiin jotenkuten toimimaan, mutta jaksaako se jäähdyttää vielä yhden yön yli, ja mikä tärkeämpää: tuleeko uusi, sikamaisen kallis jääkaappi huomenna, kuten on luvattu?

Tyttäret jankuttavat, että minun pitäisi tulla mukaan koristelemaan kiinalaista muovikuustamme heidän kanssaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulle on ihan sama. En viitsisi. Olen lakannut olemasta jouluihminen pikkuhiljaa 35 ikävuoden jälkeen, ja kehitys lienee saavuttanut huippunsa nyt, neljäntenäkymmenentenäensimmäisenä ikävuotenani.

Tappelusta

Appiukko kävi kylässä. Lähtiessään tuossa toivotteli hyvää joulua ja sanoi, että älkää nyt sitten jouluna tapelko. Minä olin hieman kyllä, että mitäpä helvettiä. Sanoin sitten, että eihän me koskaan tapella! Appiukko sanoi, että "niin, mutta sanailette koko ajan".

Mietin tässä, että pitääkö se ukkopaha meidän perheenkeskistä yhteydenpitoääntelyämme tappeluna? Siis tottahan me heittelemme toisillemme milloin mitäkin, sanan sanasta ja kaksi parhaasta, tyttäret rääkäisevät vähän väliä minulle että ÄITIIIIII! jos sanon jotain nolous- tai TMI-kriteerit täyttävää, ja puoliso vääntää huonojakin huonompia puujalkavitsejään ja 40 vuotta vanhoja sutkauksiaan. Ei se ole tappelua! Se on verbaalista rakkautta. Se on tapa kuulua yhteen - puhua niin hölmöjä juttuja, että kukaan muu kuin perheenjäsen ei niitä sietäisi.

Hesarissakin oli tänään juttu tappelusta, nimittäin rahasta riitelystä parisuhteessa. Jutussa oli hyvätuloinen lapseton pariskunta - minun on melko helppo tajuta, miksi kyseinen pariskunta ei riitele rahasta, kuten jutun otsikko kertoi. Rahasta emme mekään puolison kanssa juurikaan saa kunnon taistoja aikaan. Kumpikin on sen verran saita. No, joskus puoliso tuppaa minun mielestäni heittämään rahojaan turhuuksiin, mutta hänhän se pääosan elannosta tienaakin. Luulen, että olen itse puolison mielestä joskus turhan pihi, se tuokoon tasapainoa. Jos köyhdymme äkillisesti, ehkä sitten saamme finansseistakin kunnon matseja käytyä.

Riitelemmekö me? Kyllä. Kovaäänisesti? Kyllä, joskus. Lasten kuullen? Kyllä, koska tässä neliömäärässä ei oikein muuta voi, jos lapset ovat kotona. Mistä riitamme johtuvat? Yleensä minusta, sillä olen kärsimätön, vaativa, äkkipikainen ja heikkoluontoinen, ja lisäksi elämäntavoiltani kyseenalainen. 

Entä olenko huolissani satunnaisten riitojemme takia? Pääsääntöisesti en. Ne eivät kestä pitkään, kumpikin osaa katua ja kumpikin uskoo, että arkisista asioista riitely ei ole niin vakavaa, että riittäisi rapauttamaan keskinäistä kiintymystämme ja yhteenkuulumistamme. Vaikka mistä sitä tulevaisuudesta koskaan...

Sanat katoavat

Ei, sanat eivät katoa missään metafyysisessä tahi filosofisessa mielessä vaan aivan konkreettisesti. Kaupanteossa oli niin perskaleen kiireinen päivä, että kieli alkoi sammaltaa jo viiden aikaan (ja kahdeksaan piti jaksaa). "Laitanko kussiin, eiku passiin, eiku kassiin, siis MUOVIPUSSIIN?" Aika monta kertaa. "Kiitos hei" oli myös useasti jotain sinnepäin, esimerkiksi "kiitos kei", "hiitos hei" tai "khiitos hei".

Ja kotiin tultuani en saanut suustani sanaa "lasipurkit", vaan jouduin esittämään pantomiimina puolisolle, mitä olin vienyt kierrätyspisteeseen.

Gongi

Koska astangatuntia ei sattunut sopivaan aikaan tälle vapaapäivälleni, menin kundaliinijoogaan. Se ei ollut juuri lainkaan fyysistä toimintaa tällä kertaa, mikä harmitti; kroppani jäi kaipaamaan astangaa. Tunnin lopuksi oli kuitenkin gongirentoutus, mikä oli minulle uutta. Maattiin normaaliin tapaan loppurentoutuksessa, mutta taustalla ohjaaja humautteli jättimäistä gongia. Ensin hiljaa, sitten niin kovaa, että ääni vaimensi kaiken ajatteluni. Sitten taas hiljempaa, ja kovempaa. Ovelasti tuo tuntui samalta kuin ulkoilu hyvin tuulisella säällä, josta olen aina pitänyt: kohiseva ja kumajava voimakas ääni huuhtoo ajatukseni puhtaaksi. 

Vein itseni lounaalle, vaikkei oikeastaan ollut ruokahaluakaan. Lounaspaikassa näin sattumalta kuitenkin työkaverin, ja hänen kanssaan kerroimme anekdootteja viimeaikaisista työtilanteista ja nauraa kätkätimme niille. Se oli vähintään yhtä puhdistavaa kuin kundaliinijooga. Chakrat varmaan aukenivat, tai jotain.

Ostin kauppahallista kahden kämmeneni kokoisen munkkipossun ja söin sen. Ei tehnyt edes tiukkaa. 


Ps. Pahoittelen tätä taustan vekslailua. Yritän löytää sellaista värin ja kuvion yhdistelmää, joka ei näyttäisi jo muutaman tunnin jälkeen silmissäni rumalta ja raastavalta.

Ei hyvin

Tuntuu, että olen koko ajan töissä tai valmistelemassa töihin lähtöä tai menossa nukkumaan töistä väsähtäneenä. Paljonko vuodenvaihteeseen taas olikaan aikaa, 22 päivää? Ehkä jaksan sen verran.

Väsyneenä asiakaspalvelutyössä sormet alkavat sohlata ja vaihtorahojen kanssa menee ikuisuus. Tippuilevat kolikot käsistä, vieläpä. Kuitin tunkeminen pussiin on sitä vaikeampaa mitä myöhempi ilta on, puhumattakaan paketoimisesta. Kieli alkaa sammaltaa niillä paikkeilla kun vuoro on kestänyt kuusi tuntia. Eilen myin Mylly-pelin ja luonnollisesti kertaalleen siinä höpistessäni lipsautin, että pylly-peli.

Mutta tilinauha tuli. Tienahommaksi tämä nyt sentään on ihan ok. Ei hyvä, muttei katastrofaalinenkaan.

***

Samat tilapäiset toimistohommat, joissa vietin viime kevään, tulivat hakuun. Viimevuotisiin työntekijöihin otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostusta. Ja kysyttiin myös, kelpaako nollasopimus, sillä tänä vuonna suurin osa työntekijöistä palkataan sellaiselle, ja vain osalle taataan nipinnapin kokoaikaiseksi laskettava viikkotuntimäärä. Minä vastasin, että olen käytettävissä, mutta nollasopimus ei käy, ei todellakaan. Lisäsin vielä, että minä olin siinä työssä sen verran hyvä, että minut kannattaa palkata kokoaikaiseksikin. (Ja vähän hirvistelin rohkeuttani viestin lähetettyäni. Mutta mitään menetettävää ei oikeastaan taaskaan ole - en kykene rahallisesti enkä henkisesti olemaan "tarvittaessa töihin kutsuttava".)

***

Masennuksen ja ahdistuksen suhteen en osaa enkä uskalla oikein sanoa. Ylöspäin menossa? Ehkä välillä. Ja välillä lohduttoman syvässä montussa, jonka seiniltä valuu savea niskaan. Eikä siihen tarvita paljon, vain muisto, kamala uni, jokin pieni epäonnistuminen, jonkun ikävä kommentti. Pienestä lähtee ja kauan kestää. Henkinen suojakuoreni on kuin saippuakupla, se ei oikeasti suojaa eikä estä mitään.

Pimeä

Ulkona on pimeää, sisällä on pimeää, pääni sisällä on pimeää. Yritän kuitenkin. Käyn sitkeästi töissä, sillä kyllähän sitä nyt puolitoista kuukautta kestää vaikka hirressä, vai mitä? Hymyilen, teitittelen, sanon päivää, sanon näkemiin, myyn joulutilpehööriä, postikortteja, eikö niitä joulumerkkejä enää tosiaan ole, missä teillä on se Remeksen uusin? Laitetaanko muovipussiin? Laitetaanko joulupakettiin? Voinko mä mennä nyt tauolle vai onko joku muu menossa? Ja kaiken taustalla ostoskeskuksen ärsyttävän lyhyt soittolista, jonka ansiosta kuulen jokaisena työpäivänä vähintään neljästi Uptown Girlin ja sen John Lennonin ällöttävän joulupiisin.

Tytär 2 vietti viikon keskisessä Euroopassa ja palasi ehjänä, vaikkakin nuhaisena, kotiin. Tytär 1 odottaa joulua, huudattaa jouluradiota, laskee päiviä loman alkuun eikä suostu käyttämään sateenvarjoa surkeimmallakaan säällä. Puolisolla on ristinään minut. Ei ole herkkua hänelläkään.

Tytär 2 on yllättäen oppinut soittamaan pianoa! Hänen on täytynyt harjoitella hurjasti meidän huomaamattamme. Hän on oikeasti ällistyttävän hyvä - jos nyt taas omaansa saa kehua. Onhan hän pikkuvekarasta asti rimputellut Aaronin pianokoulua ja muuta sellaista isänsä opastuksella, mutta nyt on otettu suuri edistysaskel ja soitto on todella alkanut kuulostaa mainiolta, tulkintaakin mukana. Aina ne hämmästyttävät nuo jälkeläiset.

Leivoimme piparkakkuja, kuten itsenäisyyspäiväämme kuuluu. Muistan, miten herttaista oli silloin, kun tytärten nenät ylsivät suunnilleen keittiön tason reunan korkeudelle. Tai en nyt tiedä, aika lienee kullannut muistot. Jokaisena piparinleivontakertana minä olen perinteisesti kireä ja kärttyisä. Pitäähän sitä kaikenlaisia turvaa tuottavia rutiinielementtejä perhe-elämässä olla.

Saatan

Saatan pysytellä hiljaa jonkin aikaa. Menee huonosti. En osaa elää. Enkä halua, että joulu tulee.

Asiakaspalvelun helmiä

Olin töissä. Olin kassalla. Ostoksille tuli äiti kahden pienen lapsen kanssa, olisivatko olleet alle viisivuotiaita molemmat. Piippaillessani heidän ostoksiaan kassakoneeseen lapset kyselivät vähän kaikesta näkemästään "mikä tää on, mikä toi on". Utelun kohteeksi päätyi myös kassan vieressä oleva nippu mainoskirjanmerkkejä. Sanoin lapsille, että siitä voitte ottaa mukaanne kirjanmerkit. Sitten muistin, että useimmat merkeistä mainostivat dekkareita ja niiden kuvituksena oli luodinreikää ja veriroisketta, tai sitten niissä luki sellaisia sanoja kuin "paha" ja" tappaa". Koska olin jo kirjanmerkit luvannut, pengoin hätäisesti pinoa yrittäen löytää jotain lapsille sopivampaa. Pohjalla oli läpysköitä, joissa nuorukainen näyttää peukkua, joten lykkäsin tenaville sellaiset.

Asiakasvirran suvantovaiheen aikana sitten tarkastelin kirjanmerkkejä lähemmin. Merkissä, joita olin lapsille antanut, luki takapuolella "Hölmöile nyt, koska vanhempana joudut siitä oikeasti kuseen." Ja vieressä vielä sellainen älyttömän groteski pellenkuva.

Anteeksi, äiti lapsineen. Toivon sydämestäni, että lapsesi eivät osaa vielä lukea ja/tai hukkasivat antamani kirjanmerkit loskaiselle kadulle kotimatkalla.

Tukka takussa

Olin bileissä, joissa esiintyi Anssi Kela. Lavalle oli sijoitettu tuuletin strategiseen paikkaan niin, että se liehutti Anssi Kelan tukkaa kasarihenkisesti. En tällä erää sano Anssi Kelasta muuta, sillä sanoin sen eilen siellä bileissä.

En osannut jutella ihmisille, ja näytin varmasti taas omalta hapannaamaiselta itseltäni. En jaksa välittää. Useampi henkilö avasi keskustelun kanssani kysymällä millaisesta musiikista pidän. Yllättävää, että aikuisetkin tekevät sellaista - luulin, että musiikkimaku on tärkeää lähinnä teini-iässä. Minulla ei ollut laskelmoitua vakiovastausta valmiina tuollaiseen kysymykseen, joten päädyin kertomaan osia totuudesta, eikä vastaus loppujen lopuksi kiinnostanut ketään, kunhan lätisivät. Etsimättä tuli mieleen Bridget Jones ja se, kuinka hän sanoo Markille, että jos tämä vielä kerrankin kysyy "oletko lukenut hyviä kirjoja viime aikoina", Bridget vetää alahuulen otsalleen ja nielaisee.

Tänä aamuna Puoliso sanoi, että huolellisesti pörrötetty sivusiilitukkani oli näyttänyt bileissä tosi coolilta. Itse bileissä hän ei sitä saanut sanotuksi.

Yawn

Voi jumankekka että olen väsynyt tämän viikon töistä. Ja ensi viikolla pitäisi tehdä tuplamäärä tunteja tähän viikkoon nähden! Miten aikuinen ihminen voi väsähtää näin pahasti näin vähästä?

Jaa niin, unohdin, että ei työtön saa valittaa, jos vain mistään työtä saa, vaan siitä pitää olla yksinomaan kiitollinen. Sorry about that.

Marraskuun kirjoja

Tilapäistyöpaikaltani saadun vinkin perusteella luin Joël Dickerin teoksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kun kehuivat sitä niin kovin. Ja kyllähän se sellainen kirja tietysti olikin, jonka parissa päivässä lukee, koska haluaa tietää, kuinka siinä käy. Mutta. Minulla oli ongelmia ottaa sitä tosissaan, ja nyt sitten tietysti mietin, oliko siinä jokin postmoderni kikkailutarkoitus, eikä sitä ollut tarkoituskaan ottaa tosissaan. Henkilöt olivat niin ohuita! Eivät tuntuneet oikeilta ihmisiltä, vaan juonen kannalta tarpeelliseen, tietynlaiseen rooliin varta vasten rakennetuilta. Heidän nimensäkin tuntuivat epäaidoilta, eivät sellaisilta, joita oikeasti löytäisi amerikkalaisen pikkukaupungin puhelinluettelosta. Juoni ei mielestäni ollut kovin jännittävä, vaikkakin varsin ihailtavan sotkuinen - sellainen, jota lukiessani aina mietin, että en ikimaailmassa keksisi mitään sellaista itse. Yleisvaikutelmaksi kirjasta jäi, että kovin kevyt on, ei tunnu todelta, henkilöt eivät herätä sympatiaa saati empatiaa. Kirjoittaja oli teoksen ilmestymisen aikaan alle kolmenkymmenen, ja sen piikkiin lienee laitettava se, että hän kirjoittaa rakkaudesta asiana, joka "voittaa kaiken", tunteena, jota ei voi kuin totella, ja tarkoittaa sillä nimenomaan suhteen alkuvaiheen romanttis-eroottista hullaannusta. Tai sitten tosiaan kyse on jostain postmodernista hienoudesta, joka ei selviä minulle.

Eipä käännöskirjallisuudesta muuta, sillä syksy on uudistanut ja palauttanut uskoni suomalaiseen kirjallisuuteen. Eteeni on sattunut useita varteenotettavia romaaneja, ja tässä haluan vouhottaa erityisesti kahdesta: lukekaa hyvät ihmiset Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta sekä vallankin Laura Lindstedtin Oneiron. Persoonallisia tarinoita ja syviä, moniulotteisia henkilöitä, kerrankin. Oneironin toivon sydämestäni voittavan Finlandian, kun kerran ehdokkaanakin on. Samasevväliä vaikka en ole muita ehdokkaita lukenutkaan, saan minä silti sitä toivoa.

Perusjuonia

Tuli tässä romaanitarjontaa tarkastellessani mieleen, että fiktiossa on se yksi ainainen perusjuoni, joka joskus ärsyttää: henkilö löytää jonkin uuden asian ja tekemisen elämäänsä, valaistuu ja on tietenkin siinä uudessa asiassa erittäin hyvä ja lahjakas. Kirjallisuudessa ei yleensä ole ollenkaan niin kuin tosielämässä, jossa pikemminkin ihminen kokeilee erilaisia tapoja rikastaa ja parantaa elämäänsä ja toteuttaa itseään, mutta luopuu niistä yksi kerrallaan, koska kyllästyy tai sitten kaikki menee päin helvettiä ja on parempi lopettaa. Tai vaihtoehtoisesti ihminen toteaa, että tämä(kään) uusi asia ei ole sellainen, jossa kykenisi kovin taitavaksi kehittymään, mutta sitä on silti ihan kiva tehdä, vaikka tuloksia ei kehtaa paljastaa kenellekään. Niin että mikseivät ne romaanit sellaisesta kerro? (Tiedän kyllä, miksi.)

***

Tätä unennäköä taas! Viime yön saldoon lukeutuu hyvin ahdistava uni facebook-kaverista, joka oli päättänyt vihata minua ja haukkua minua joka käänteessä. Unessa olin tykännyt hänen profiilikuvastaan ja etsin kuumeisesti sitä samaa kuvaa peruuttaakseni tykkäyksen, mutta en enää löytänyt, ja pelkäsin tämän henkilön vihaa. Unen fb-kaveri on todellinen henkilö, joka asuu toisella puolella maata, enkä usko hänellä oikeasti olevan mitään minua vastaan.

Vaikeaa

On osattava päästää irti. On opittava ja pohjaan asti sisäistettävä se, että kaikki asiat eivät korjaudu. On vain siedettävä se, että ennen niin läheinen ystäväni on vihdoin, vuosien jälkeen, tajunnut huonojen puolieni koko laajuuden, eikä pidä minua enää vaivan arvoisena. On kestettävä se, että olen hänen tärkeysjärjestyksensä pohjimmaisena, tai sitten en enää edes listalla. On hyväksyttävä, että hän on kääntänyt kelkkansa suhteeni hyvin nopeassa tahdissa. Ja se koskee, itsekeskeiseen minääni se koskee kuin olisin juonut viemärinpuhdistusainetta. Kivun seassa tunnen myös raivoa. Sekin koskee.

***

No, joka tapauksessa olen päätynyt joulusesongin ajaksi töihin, vieläpä myyntitöihin. Eräs entinen työkaverini oli maininnut nimeni esimiehelleen ja minut palkattiin kiireapulaiseksi - pelkän puhelinsoiton perusteella! Sain siis töitä suhteilla! Olen luullut, että näin voi käydä vain kaikille muille, niille hyville tyypeille nimittäin.

8 tunnin vuorot asiakaspalvelussa tuntuvat melko pitkiltä. Hirveästi muistettavia asioita. Esitän reipasta ja pärjäävää ja toivon, etten mokaa pahasti eikä kukaan huomaa, että kognitiivinen kapasiteettini on huonontunut ja älykkyysosamääräni laskenut ainakin 50 pistettä. Työkaverit ovat mukavia. Olen tehnyt vasta muutaman vuoron ja uskaliaasti päätellyt niiden perusteella, että pärjään kyllä jouluun asti. Joulukuussa ei silti varmaankaan paljon muuta jaksa tehdä kuin töitä. 

Lisää vikoja

Kävin oikein asiaan erikoistuneella lääkärillä jalkani takia. Lääkärin mielestä a) minussa ei ole mitään vikaa ja b) harrastamani liikunnan määrä on vähäinen!

Oh, jeeziz. Onkohan kukaan lääkäri koskaan ollut tyytyväinen siihen, miten itseäni liikuttelen? Minua kyrsii tuo lausunto nimenomaan siksi, että nykyään liikun vähintäänkin sen verran, mitä suurelle yleisölle suositellaan, ja omaan aiempaan tasooni nähden suorastaan paljon. Käyn salilla keskimäärin kahdesti viikossa, käyn astangajoogassa kerran tai kahdesti viikossa, käyn kolmen vartin lenkeillä. Totta on, että en juokse kymmenen kilometrin lenkkejä enkä pyöräile kahta tuntia kerrallaan. Totta on myös, että aerobisen liikuntani määrä on vähentynyt, mutta heureka: se johtuu nimenomaan siitä, että jalkani on ollut niin pitkään kipeä ja pahentunut aina juoksemisesta!

Olen ollut liikunnallisuuteni lisääntymisestä salaa itseeni tyytyväinen, samoin kuin siitä, että osaan jopa nauttia liikkumisesta. Ei ilmeisesti olisi pitänyt rohjeta ajatella itsestään positiivisesti tässäkään asiassa. Se, mitä olen ja teen, ei varmaankaan koskaan riitä.

***

Molemmissa kotihousuissani on reikä persuksissa. Tyttäret ovat kieltäneet minua viemästä edes roskia ne jalassa. En tottele.

Vikoja

Kuivasin tukkaani suihkun jälkeen. Tukka harotti eri ilmansuuntiin, lyhyt malli on siinäkin mielessä mielenkiintoisempi, sillä se ei vain roiku. Katsoin itseäni silmiin ja ajattelin, että yksi suurimmista tehdasvioista, joita minussa on, on tämä: kielteiset ja huonot muistot tallentuvat minuun moninkertaisesti intensiivisempinä kuin mukavat, onnelliset ja hyvät. Sitten ne iskevät takavasemmalta aina heikoimpina hetkinä, eikä niitä saa karkotetuksi. Ja voimistuvat, pirut, vielä sitä enemmän, mitä useammin niitä vatvoo. Enkä osaa lopettaa. En pysty vain päättämään, että tuo nyt vain meni noin ja vaikka muistankin sen tuskallisen hyvin, sitä ei ole pakko pitää etualalla mielessä. En osaa.

Henkilöhistoriaani kuuluu psyykkisesti hyvin matalia aikoja. Niitä oli jo lapsena, ja vanhemmiten olen ajoittain hakenut niihin apua. Vuoden 2015 jälkipuoliskolla olen saavuttanut matalapaineissani uuden pykälän, ikävä kyllä: on ensimmäinen kerta, kun oloni on ollut niin huono, että olen tuntenut sairastuneeni enkä vain rämpiväni jossain pimeässä. Tällä kertaa kyseessä on passiivisen, hitaan masennuksen sijaan aktiivisen kivulias ja ahdistunut olo. Sitä on hyvin vaikea kuvata sanoin. Se koskee. Se tuntuu virustaudilta, joka muuttaa ajatukseni ja tunteeni. Jotkut osat minusta ovat hyllyllä, pakastettuna tai kuolleet.

Se elää omaa elämäänsä. Teen asioita, tärkeitä ja tarpeellisiakin, saan aikaan, käyn joogassa, tapaan joskus ihmisiäkin. Ja silti se on siellä. Täällä. Ja vaikka tunnenkin jo saaneeni siitä otteen (osin kemiallisen), se palaa ajoittain. Taitaa välillä latailla itseään, antaa minun olla vähän aikaa rauhassa ja kuvitella kaiken olevan taas hyvin, ja sitten tulee taas koputtelemaan.

Ja kun nyt vioista puhutaan, minulla on myös huonot hampaat ja paljon finnejä. Ja edelleen jotain hiton outoa kremppaa oikeassa polvessa ja lonkassa.

Tiedonhaluinen Tampereelta kysyy

Kuulkaa nyt, ystävät ja kylänmiehet, MIKÄ on se keino, jolla kylpyhuoneen kaakelinsaumat saisi oikeasti puhtaaksi?

Olen kokeillut ainakin seuraavia:

• juuriharja ja yleispuhdistusaine (ei vie kaikkea likaa)
• hammasharja ja yleispuhdistusaine (ditto)
• etikkaliotus ja hammasharja (etikassa on se vika että se jumalauta ei PYSY seinässä; lisäksi ei vie kaikkea likaa)
• ihmesieni (heikompi kuin kaikki edelliset konstit)
• höyrypesuri (ei SEKÄÄN vie kaikkea likaa! vaikka miten lupaillaan)

Fraasi "ei vie kaikkea likaa" kuvaa sitä, että pesumenetelmillä saumoista irtoaa se mustin musta, mutta ne jäävät edelleen selvästi likaisiksi, vaikka kuinka tarkasti hankaisi. Onko olemassa jotain konstia, mielellään ei kovin myrkyllistä?

Yst. vast. mill. hyv. kiit. vast. ott. tämän postauksen kommenttiosioon
Sylvi, puhtauden ystävä

Vuoden luontokuva

Olin tänään sienessä Pirkanmaan takamailla. Päästyämme autolla niin pitkälle kuin autolla oli mahdollista ylipäätään ajaa havaitsin, että minulla oli jo pissahätä. Toverini, jotka tunsivat maaston, lähtivät reippaasti askeltamaan kohti varsinaista päämääräämme, joten minun oli suoritettava asiointi sukkelasti, jotten eksyisi heistä. Polulta vähän syrjään vaan siis ja pienen aukean reunaan.

Kiskaistuani jo housut alas ja kyykkiessäni näreikössä huomasin, että kappas, aivan lähelläni oli iso kasa porkkanoita. Alueella on paljon peuroja, joten ajattelin, että niillehän ne on varmaan jätetty. Katsetta nostaessani tajusin, miksi porkkanat olivat juuri siinä: parinkymmenen metrin päässä oli myös jonkinlainen tarkkailukoppi, josta innokkaat käyvät ilmeisesti sihtailemassa peuroja kameralla. Siinä minä sitten kyykötin melko keskellä kopin ikkunasta avautuvaa näköalaa ja toivoin, ettei kopissa ole liikkeestä aktivoituvaa kameraa.

No, minkäpä sille sitten enää mahtoi - hoidin asiani loppuun ja lähdin taipaleelle. Mutta jos ensi vuoden luontokuva esittää keski-ikäisen blondin kuutamonvalkeaa ahteria marraskuisessa metsässä, niin tiedättepä kenestä on kyse. 

Lyhyesti

Näin yöllä painajaista, jossa pakenin polvenkorkuisia dinosauruksia. Näin myös unta ennen niin läheisestä ihmisestä. Itkin. Uni sekoitti ajatukseni koko päiväksi.

Eilinen joogaharjoitus tuntui tavattoman hyvältä, keho oli jotenkin auki ja tottelevainen. Hymyilin. Leijuin pitkän aikaa jälkeenpäin endorfiinipilvessä.

Leikkautin tukkani taas lyhyeksi ja värjäytin siihen kirkkaanvioletteja siipakkeita. Jaksan jälleen ajatella ulkonäköasioitakin. Välillä.

On liian lämmin. Harakat kahistelevat leuhkan näköisinä pihapensaissa. Kalenterissa on liikaa pakollisia menoja. En keksi mitään hyvää isänpäivälounaspaikkaa. Lähetin omalle isälleni kortin, jossa on gorillan kuva. Olohuoneen lattialla on kakunmuruja enkä viitsi imuroida ennen torstaita.

Julkisella paikalla olemisesta

Ylellä on juttua puhelimen käytöstä. Ei minua tuossa nyt mikään muu suuremmin kypsyttänyt, mutta jutun loppupuolella oli tällainen pätkä:

Varapuheenjohtaja Risto Rasku arvioi, että neljä viidestä tuijottaa puhelimen näyttöä esimerkiksi junassa.– Se on ikävää katsottavaa, kun voisi ennemmin jutella ihmisten kanssa.

Argh! Mitä helkkaria se kenellekään kuuluu mitä ihminen tekee junassa matkalla paikasta a paikkaan b? Vaikka tuijottaisi kämmentään! Miksi junassa pitäisi jutella vieraiden ihmisten kanssa? Tai missään muuallakaan, jos kyseessä on sellainen paikka, mihin ei varsinaisesti tulla ihmisiä tapaamaan vaan jostain muusta syystä? Jutelkoot ne jotka siihen tuntevat tarvetta, mutta minä ja moni muu haluamme vain olla rauhassa ja nauttia matkanteosta. Ei siihen sisälly mitään velvollisuutta viihdyttää kanssamatkustajia. Vastaan ystävällisesti, jos minua puhutellaan, mutta pääsääntöisesti haluan lukea, netteillä tai ajatella. Enkä ole tässä asiassa ainoa.

Juuri tässä pari päivää sitten bussissa katsoin, miten ihmiset (minä itse mukaanlukien) asettuivat istumaan penkkiparin ikkunanpuoleisille penkeille, ja lähes kaikki käytäväpaikat olivat tyhjinä. Ja oli rauhallista. Matkustettiin. Bussihiljaisuudessa ei minusta ole yhtään mitään paheksuttavaa, se vain on tässä maailmankolkassa tapana. Suomen asukkaiden enemmistö tuntuu pitävän siitä, että julkisellakin paikalla saa olla rauhassa, jos haluaa. Ja vaikka lukea uutisia kännykästä.

Tänään ei kannattanut herätä

Ehdinkin jo olla varovaisen toiveikas, kun viikon neljä ensimmäistä päivää menivät vähintäänkin kohtalaisesti. Että noustaanko tästä suosta sittenkin. Reilu viikko sitten ruinasin lääkäriltäni lääkkeen annostuksen nostoa ja sainkin, ja ilmeisesti se on alkanut tuntua, oli kyseessä sitten plasebovaikutus tai aito (sillä ei ole väliä, kunhan auttaa). Mutta tänä aamuna taas, huoh. Elukka istui rinnan päällä painamassa, musta likainen öljyvana luikerteli kaikissa ajatuksissa.

No joo, tiedän toki kokemuksesta että huonoja aikoja, hetkiä ja kokonaisuuksia tulee keskelle nousukauttakin eivätkä ne välttämättä tarkoita pysyvää pudotusta.

***

 Uneni ovat taas todella...värikkäitä, sanoisinko. Yhdessä viimeöisessä pätkiksessä loikoilin mutaisessa eläintarhan aitauksessa suurien ihmisapinoiden kanssa. Oli hyvin kuuma, joten apinat ja minä olimme kaivautuneet rapakoihin viilennelläksemme, ja rapakoissa oli seassa ihan selvää paskaakin. Yksi apina huiskutti viuhkana toimivalla pahvinpalalla ilmaa minua kohti, ja minä tein samoin jollekin toiselle apinalle. Minulla oli salainen tehtävä aitauksessa: minun oli tarkoitus selvittää, ketkä apinoista olivat oikeasti ihmisiä, jotka olivat vain saaneet liikaa jotain lääkettä.

Toisessa unessa varastin tiikerikakun uimahallin pukuhuoneesta, ja kun tulin katumapäälle ja olin palauttamassa sitä, joku oli jo ehtinyt pestä sen, kiertää sen kuivaksi ja ripustaa sen hanan päälle kuivumaan kuin tiskirätin.

*** 

Reaalimaailmassa olin eilen lapsenvahtina, pitämässä seuraa muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle. Siitä tuli hyvä mieli. Mutta kyllä tuonikäinen ihminen on vielä aikamoinen pötky, jää makaamaan siihen, mihin sen asettaa, vaikka protestoikin äänekkäästi (kävin vain pesemässä käteni, mutta lapsi kai luuli tulleensa hyljätyksi). Seurustelimme höö-äännähdyksin, lauloin unilauluksi sopivan yksitoikkoista kalevalaista sävelmää, katselimme ikkunasta kaunista taivaan valoa, sain vaihtaa yhden vaipankin. Sain painaa poskeni untuvaista päätä vasten. 

On aina yhtä jännä ajatella sitä, miten pienikin vauva on jo ihan kokonainen ihminen ja sisältää kaiken tarvittavan elämää varten.

Tänään kannatti herätä (ehkä)

Olen valaistunut! Törmäsin videoon, joka näyttää, miten granaattiomenasta saa syötävät osat irti ilman sotkua ja suhteellisen vaivattakin:

Siltä varalta, että video ei näy tai et viitsi sitä katsoa, voin kertoa, että siinä Keittiökameleontti-blogin pitäjä halkaisee granaattiomenan kahtia niin, että veitsi viiltää vain kuorta, ottaa sitten puolikkaat erilleen ja läimii puukauhalla alassuin olevaa puolikasta. Ja ta-daa: siemenet ja hedelmäliha varisevat kulhoon, jos siis sellainen sattuu olemaan alla.

Olin epäuskoinen, mutta kokeilin, sillä työtasolla on jo pari viikkoa virunut yksi granaattiomena. Niksi toimii erinomaisesti, vaikka läiminkin puolikkaita ruokalusikalla kauhan sijaan. Söimme saaliin siististi kulhosta.

Yön mietelause

Vihdoinkin muistin sen ohuen ajatelman, joka on vaivannut mieltäni jo kahtena yönä peräkkäin herätessäni kesken unen!

Kumpi näistä elämäntapavaihtoehdoista mahtaa pitkän päälle olla turhauttavampaa?

1. Sekö, että pyrkii parhaansa mukaan tulemaan paremmaksi ihmiseksi, kehittämään itseään ja ymmärrystään ja ihmissuhdetaitojaan, mutta yrityksestä huolimatta niin ei kuitenkaan tapahdu...
2. ...vaiko se, että ei aktiivisesti yritä mitään, vaan toivoo ajan saatossa noin niin kuin ohimennen kehittyvänsä parempaan suuntaan, eikä niin kuitenkaan tapahdu?

Arkinen esimerkki prokrastinaation taiteesta

Tytär 2:n kouluunlähtöön aikaa noin 45 min.
Puoliso: "Laita, tytär 2, nuo puhtaat vaatteesi kaappiin sohvalta ennen kuin lähdet!"
Tytär 2 (lukee pöydän ääressä): "Joo."

Aika kuluu. Tytär 2:n kouluunlähtöön aikaa noin 10 min.
Sylvi: "Laita NYT nuo vaatteet pois, kun vielä ehdit!"
Tytär 2 (meikkaa ja tekee ties mitä muuta huoneessaan): "JOO JOO!"

Aika kuluu. Tytär 2:n tavoitteleman bussin tuloon aikataulun mukaan noin 30 sekuntia.
Sylvi: "Saanko mä arvata, että sä et ehdikään laittaa noita puhtaita vaatteita pois?"
Tytär 2: "No en TODELLAKAAN ehdi!"
Sylvi: "Mä paheksun sun ajankäyttöäsi."
Tytär 2: "Kiitos. Niin mäkin." (Juoksee ovesta ulos, todennäköisesti vain puoliksi päällysvaatteissaan.) 

***

Eihän tämän tietysti pitäisi yllättää minua. Olemme jo tottuneet siihen, että vaikka tytär 1 ja tytär 2 olisivat aamulla lähdössä samalla bussilla, tytär 1 saattaa astua kotiovesta ulos jopa viisi minuuttia ennen tytär 2:sta.

Aiheita syyllisyydentunteelle

• nukun liikaa, sekä öin että päivin, mikä on ällistyttävää entiselle unettomalle
• syön liikaa sokeria
• en ole yrityksestä huolimatta pitäytynyt kasvisruokavaliossa
• en osaa tehdä mitään kunnolla, ja mitä ilmeisimmin siitä johtuen...
• ...en saa töitä!
• olen 90 prosenttia ajasta äreä, synkkä tai itkuinen
• kadehdin muilta heidän iloaan, hauskoja tapahtumiaan ja kykyään elää oikein
• en osaa olla tämän parempi, vaikka minulla on aineellisesti ja sosiaalisesti kaikki kuitenkin niin älyttömän hyvin
• olen rasite puolisolleni, tyttärille ja ystävilleni
• haluaisin juoda itseni känniin - se tosin ei kannata, sillä en enää tule alkoholista lainkaan hyvälle tuulelle

***

Viime syksynä tunsin syyllisyyttä siitä, että olin melko onnellinen, vaikka monella läheiselläni asiat olivat aika huonosti. Tänä syksynä tunnen syyllisyyttä siitä, että olen onneton, vaikka monella läheiselläni asiat ovat aika huonosti.

Syrjintää

 

Näitä negatiivisuuden ja kaltaisteni perusnegatiivisten ihmisten vastaisia iskulauseita osuu silmään facebookissa vähän väliä. Ihan kiva. Kyllä sitä meikäläinenkin mielellään olisi pirteä ja iloinen ja optimistinen (tai en ole ihan varma). Paraneeko maailma, jos syystä tai toisesta kielteisyyteen taipuvaiset ihmiset jätetään yksin ja heidän luotaan paetaan? Syrjikää vaan, saatana.

Nainen vailla ominaisuuksia

Työhakemuksen kirjoittaminen ei koskaan ole ollut minusta helppoa, mutta yhtäkkiä se on ylitsepääsemättömän vaikeaa. 

Hain paikkaa, johon olen pätevä. Tiedän, että päteviä ja sopivia on liikkeellä ja vailla työtä kymmenittäin, todennäköisesti satojakin, joten kai sitä pitäisi yrittää jotenkin erottua joukosta. Muutenkin kuin iällä - oletan olevani hakijoiden vanhimmasta päästä, sillä Kaikilla Muilla tämänikäisillähän on jo vakavasti otettava työpaikka ja asema yhteiskunnassa, eikä heidän suinkaan tarvitse haeskella puolen vuoden määräaikaisuuksia.

Mutta miten kuvailla itseään koulutus- ja työkokemustietojen lisäksi? Työpaikkailmoituksessa mainittiin, että eduksi lasketaan asiat X, Y ja Z sekä hyvät tietotekniset valmiudet, joita kannattaa mainostaa hakemuksessa. No, ominaisuuksia X, Y ja Z minulla ei ole. Tietoteknisistä valmiuksistani en osaa sanoa mitään. Kyllä ne kohtuulliset ovat, mutta että hyvät? En uskaltaisi niin väittää. Olen käyttänyt eri töissä erilaisia tietojärjestelmiä ja oppinut niistä perusasiat aina nopeasti, mutta juuri tämän kyseessä olevan alan tietoteknisistä sovelluksista en tiedä paljoakaan. Olen pudonnut niiden suhteen kelkasta, koska tein alan töitä pitempiaikaisesti viimeksi seitsemän vuotta sitten. Oppisinhan tarpeelliset asiat kyllä, mutta valmiina tarjottavaa osaamista ei ole. Ei ole.

Eikä ole oikein mitään muutakaan tarjottavaa. Kenellekään.

Mainitsinko, että maailma on pelottava paikka ja että mistään ei oikein tule mitään?

***

Taloyhtiössä on laitettu vedet poikki jonkun korjaustyön takia. Kun vessassa ei voi käydä, silloinhan siihen tietysti tuntee pakottavaa tarvetta.

 

Supikoirat

Automatkalla Espooseen kiinnitin huomiota siihen, että moottoritien varressa oli supikoiran raatoja hyvin tiheästi. Kenties jopa säännöllisin välimatkoin. Kun edellinen surullisennäköinen karvakasa katosi taakse, näkyi tuota pikaa jo seuraava. Oliko kyseessä supikoirien itsemurhamielenilmauksen tulos? Supit sopineet, että asetutaan moottoritien varteen soveliaaksi riviksi ja tasan kello kaksitoista heittäydytään autojen alle? Protestiksi nykymenoa vastaan? 

 

Pimeät ajat

Outoa ja kammottavaa on se, miten ihminen saattaa unohtaa itseään koskevia asioita ihan tuosta vaan. Tai olla ylipäätään kaikesta irrallaan kuin avaruusukko, vaikka luuleekin kävelevänsä suhteellisen skarppina todellisuuden pinnalla.

Siivosin ja hävitin tarpeettomia papereita ja vanhoja lääkereseptejä keittiöstä. Nipussa oli printti minulta otetusta EKG:stä vuodelta 2012. En muista mitään, mikä liittyisi mahdollisiin sydänongelmiin tuolloin. Kysyin puolisolta. Hän sanoi heti, että minulla oli rytmihäiriöitä kyseisenä vuonna. Täytyy olettaa, että ne ovat tuolloin vaivanneet enemmänkin kuin vähän. Minulla on nimittäin kautta aikuisikäni ollut pieniä, todetun harmittomia rytmihäiriöitä, joista en sen enempää huolestu. Kolme vuotta sitten olen kuitenkin mennyt niiden takia lääkäriin ja saanut lähetteen laboratorioon. Miksi en muista tästä mitään?

 Ja edelleen: mitä muuta olen unohtanut?

Mikä minussa on vialla? En ole lainkaan oma itseni - ja vaikka tavanomainen itseni ei ehkä ole mikään loistava identiteetti, olisi se sentään tuttu. Nykyinen minäni on ulkona kaikesta kuin tamponin naru. Tänä aamuna katsoin ikkunasta ulos ja ajattelin selkeästi: "Kato pirua, siellä on syksy! Missä välissä se on tullut, sillä viimeksi kun tarkistin, oli kesä?" Olen ollut jossain helkkarinmoisessa umpiossa pääni sisällä. Olen siellä osa-aikaisesti edelleen, mutta tänään sentään huomasin vuodenajan vaihtuneen. Bravo. 

***

Lisäys hetkistä myöhemmin:
Breaking Cat News tuo iloa elämään.

Omat jäljet

Huomaan tehneeni ainakin yhden (todennäköisesti moninaisia) asian johdonmukaisesti väärin kasvattaessani tyttäriäni ihmisiksi. Olen alusta alkaen jankuttanut heille monin eri sanamuodoin, että jokainen siivoaa omat jälkensä. Ja tarkoittanut sillä sitä, että jos läikytät maitoa lattialle, pyyhit sen itse, etkä odota että äiti tai isä tai kotitonttu sitä siivoaa.

Olisi mitä ilmeisimmin pitänyt olla täsmällisempi - tyttäret nimittäin vaikuttavat sisäistäneen lauseen muodossa "jokainen siivoaa vain ja ainoastaan omat jälkensä". Kumpikin tytär siis laittaa vain omat astiansa koneeseen, vaikka tiskipöytä olisi täynnä kaikenlaista muuta ja vanhemmat pyytävät siivoamaan keittiön. Ja jättää pöydän pyyhkimättä, koska enhän mä sitä sotkenut, joku muu läikytti soppaa! Ja kun pyykkiä viikataan suunnattomasta kasasta kaappeihin, he itsestäänselvästi ottavat kasasta vain omansa ja jättävät muun osuuden olohuonetta kaunistamaan. Jos pyydän raivaamaan olohuoneesta ylimääräiset tavarat, mitään ei tapahdu, koska tavarat eivät ole heidän henkilökohtaisia tavaroitaan.

Täytyy myöntää, että metodissani on ollut vikaa. Jotenkin soisin, että nuo kolme aikuisen kokoista ihmistä, joiden kanssa jaan tämän kerrostalohuoneiston, olisivat sisäistäneet paremmin vanhan kunnon "tuo tullessas, vie mennessäs" -tyyppisen elämäntyylin. Että jos jossain näkee jotain sotkua, sen voi saman tien korjata pois, koska se kuuluu yhtä hyvin kaikille muillekin perheenjäsenille, eikä vain äidille. Noh. Toisaalta: enpähän ainakaan kasvata siivousneuroottisia ihmisiä. Enkä uhrautuvia tyttösiä, jotka kaiken elämäänsä siivoavat toisten jälkiä.

Kolmas edellisessä kappaleessa mainituista aikuisen kokoisista ihmisistä on luonnollisesti puolisoni. Hän erottuu jälkienkorjausasiassa tyttäristä edukseen vain puheissaan, ei niinkään teoissaan. Olemme molemmat jo pitkään puhuneet siitä, että ahtaassa eteisessämme on liikaa kenkiä ja kesäisimmät niistä pitäisi viedä kellarivarastoon. Viikonloppuna ärähdin asiasta hieman:

Sylvi: "On se nyt jumankauta kumma että vaikka säkin näet ja tiedät että näitä kenkiä pitäisi viedä alas, niin mitään tässä asiassa ei tapahdu jos mä en sitä tee!"
Puoliso: "Niin... No mutta mä katsoin niitä kenkiä mitkä pitäisi viedä eikä siinä ollut oikeastaan yksiäkään mitkä olisi mun."

I rest my case. Ja nyt menen viemään ne kesäkengät varastoon. 

Joku muu

Kestoärsytyksenaiheeni on jälleen hypännyt otsikoihin: taas yksi maailmanviisas kertoo, kuinka koulussa hyvin pärjääminen onkin huono asia, koska silloin ei automaattisesti voi tietää maailmasta mitään eikä osata ajatella itsenäisesti. Tätä en lakkaa hämmästelemästä! Miksi nykyään niin monesta tuutista tunkee tätä samaa: koulumenestys onkin oikeastaan merkki siitä, että ihminen on ajattelukyvytön, epäluova ja mielenkiinnoton broileri. 

Tuossa Hesarin jutussa sanotaan otsikossa asti, että koulumenestys ei kerro MITÄÄN oppimiskyvystä - miten niin ei kerro? Tottajumalauta se kertoo oppimiskyvystä, ja siitä, että on kiinnostunut asioista, ja siitä, että kykenee suunnittelemaan toimintaansa, tai sitten siitä, että on sen verran terävä päästään, että oppiminen on vaivatonta, vaikkei asia niin kiinnostaisikaan. Kouluarvosanat eivät ehkä kerro KAIKKEA ihmisen oppimiskyvystä, mutta ettäkö ei mitään? Älkääs nyt helvetti sentään. Tuossa artikkelissa on paljon sellaista, mistä olen samaa mieltä, mutta päällimmäiseksi ajatuksekseni jää silti kyrsiintymys otsikosta ja kohdasta, jossa verrataan akateemisesti lahjakkaiden ja "elämänkokemusta omaavien" ryhmien luovuutta jälkimmäisen ryhmän ehdottomaksi eduksi.

(Edellisessä kappaleessa on kaksi kirosanaa. Pyydän anteeksi.)

***

Haluaisin olla joku aivan muu. Joku kaunis, kiinnostava, luova, aikaansaava ja hehkuva.

***

Eilen ruuhkabussissa jouduin hetken miettimään, olenko tamperelaisessa arkipäivän todellisuudessa vai jossain hieman siitä sivussa. Ympärilläni istui ja seisoi noin puoli tusinaa nuorta miestä, jotka kaikki olivat pukeutuneet samalla tavalla: henkselihousut, ruutupaita, iso karvalakki ja oranssisankaiset suuret aurinkolasit. He näyttivät junttiversioilta Matrix-leffan agenteista. Kysyin mukana olleelta tytär 2:lta, näkeekö hän saman. Hän sihisi kiukkuisesti HYSSSSSS! ja kurtisti kulmiaan. Oletan tästä hänen nähneen saman ja pelänneen minun kommentoivan sitä tavalla, joka olisi teinitytöstä kuolettavan noloa.

Veeti

Vakituinen teatteriseuralaiseni tytär 2 ja minä näimme eilen Työväenteatterin musikaalin Desirèe. Tytär on erinomaista teatteriseuraa, innostuu helposti ja kommentoi jälkeenpäin älykkäästi (jos nyt hieman saa omaansa kehua). Katsomo oli eilen hämmästyksemme vain kolmen neljäsosan verran täynnä. Missä ihmiset olivat? Eihän näytelmä ole mennyt kuin kolmisen viikkoa.

Tytär piti kovasti, minusta esitys oli hieman tyhjänpäiväinen. Värimaailma sattui silmiin äitelänmakeine pastellisävyineen ja monet repliikit kuulostivat teennäisiltä. Tuntui, että tämä versio on tehty kevyemmäksi ja pakkohuvittavammaksi kuin mitä tarina voisi olla, ja on ehkä joskus ollut. Toisaalta myönnän, että mielentilani ei sallinut minun heittäytyä kunnolla tarinaan; toisaalta näytelmästä kertoo ehkä jotain se, että se ei pysty tempaisemaan romantiikannälkäistä ja yleensä musikaaleja rakastavaa katsojaa täysin mukaansa.

Parasta oli pääosan Veeti Kallio. Ääni, karisma ja kohtaukset ilman paitaa. Sanoin jo illalla tytär 2:lle, että tulen näkemään Veetistä eroottista unta yöllä (tytär kommentoi tyypilliseen tapaansa "oooKEI äiti..."), ja niinhän kävikin.

Samasevväliä

Luin ameriikanmailla kirjoitettua self-help -opusta, jossa oli muun muassa simppeleitä neuvoja tilanteisiin, joissa jokin asia vaivaa vaivaamasta päästyään - lähinnä siis menneet asiat, joille ei mitään voi. Yksi neuvo oli minulle ennestään tuttu: laita ranteeseesi kuminauha, jota räpsäytät aina, kun ei-toivotut ajatukset valtaavat mielen. Toinen ohje: sano itsellesi kolme kertaa, nuo maagiset kolme kertaa: "It doesn't matter, it doesn't matter, it doesn't matter." Tampereeksi voisi varmaan sanoa "samasevväliä", kuten äijät konepajalla aina pruukasivat sanoa.

Samasevväliä.
Samasevväliä.
Samasevväliä.

Enpä tiedä, onko tästä apua. 

Lähden teatteriin.

Kirottua

Kävin asioilla. Palatessani huomasin, että talomme ulkoseinään rapun oven viereen on joku kirjoittanut aronianmarjan mehulla: "MOI! JOS LUET TÄTÄ, OLET KIROTTU!"

Tunnenkin sopivasti olevani kirottu. Kaikesta yrittämisestä ja Mikko Alatalosta huolimatta minun on tunnustettava tosiasia: olen sekaisin kuin seinäkello. Ahdistunut, surullinen, masentunut. Enkä tunne tällä hetkellä kykeneväni tekemään asialle juuri mitään.

Joku on ehkä joskus lukenut postaukseni yhteyden lonkeroista. Tällä hetkellä lonkeroni on leikattu juuria myöten poikki ja pelkään, ettei uusia enää kasva. Olen etäällä kaikista, puolisostakin, mikä on harvinaista. Olen yksin sisäavaruudessani.

Sama pää kesät talvet

Unet ne vilkastuvat vaan, ja käyvät rasittavan yksityiskohtaisiksi. Aamulla heräsin puutuneena vatsaltani, tyynyn kulma kuolassa. Kesken unen, jossa lauloin Mikko Alatalon kappaletta Rikoo on riskillä ruma. Osasin sanat unessa yhtä perusteellisesti kuin valveillakin osaan (yksi harvoja lahjakkuuksiani on helvetinmoinen muisti, mitä tulee lauluihin ja runoihin), eikä siinä unessa sitten oikeastaan muuta tapahtunutkaan. Päätä on sen jälkeen särkenyt, mikä ei ole ihme.

Joogasalissa aamulla viereeni levitti mattonsa se sama syntisenkomea mies, joka jututti minua taannoin tanssitapahtumassa ihan oma-aloitteisesti. Tänään hän ei vaikuttanut tunnistavan minua. Saatan tietysti näyttää hieman erilaiselta shortseissa ja t-paidassa tukka silmillä ja naama hikisenä. Tervehdin tietysti silti, tunnin jälkeen. Muistin nimenkin. Sitten katosin nopeasti pukuhuoneeseen. 

Asiakkaita ja asiakkaita

Kun kaikki asiat ärsyttävät, niin ärsytti tämäkin:

Asioin soitinkaupassa ostamassa pienehkön, hyllystä löytyvän tarvikkeen. Myyjä malttoi hädin tuskin lyödä sen hinnan kassaan keskustelultaan jonkun Oikeanlaisen Asiakkaan, ts. muusikon, kanssa. Tämä muusikko ei siis ollut oikeastaan ostamassa mitään, puhuivat vain erilaisista soittimista. Koko myyntitapahtuman aikana myyjä ei oikeastaan katsonut minuun eikä keskeyttänyt keskusteluaan. Kun poistuin kaupasta, sanoin terävästi "näkemiin", ja vasta silloin suostui myyjä minua hyvästelemään. Keski-ikäiset, tylsännäköiset naiset, jotka ostavat tylsiä ja ei-ammattimaisia asioita, ovat ilmeisen ei-toivottuja asiakkaita.

 

Puutteellisena hylätty

Työnhausta tippuu hylsyjä tasaiseen tahtiin, siihen samaan tahtiin, jolla hakemuksia laitankin. Viikon sisällä taas kolme. Olen hakenut aika rohkeasti paikkoja, joihin koulutukseni ja kokemukseni viittaavat vain osittain, ja myös sellaisia, joissa vaaditaan kokemusta, jota minulla ei ole, mutta joihin muuten sopisin. Kielellinen lahjakkuus pääsee ainakin käyttöön, kun pyrkii mahdollisimman aukottomasti mutta lyhyesti perustelemaan, miksi hoitaisi juuri kyseistä tehtävää menestyksekkäästi. No, yhden hakemuksen aloitin vähemmän punnituin sanankääntein, sanoilla "Olen etsimänne henkilö". Kun ei mitään hävittävää ollut.

Joitakin vuosia sitten muuten työnhaun asiantuntijat paasasivat melko lailla siitä, että paperihakemus ei riitä vaan avoimesta paikasta pitää soittaa ja osoittaa sillä lailla kiinnostuksensa. Nykyään lähes jokaisessa työpaikkailmoituksessa, jota pidän itselleni varteenotettavana, on sanat "emme vastaa puhelintiedusteluihin" tai ei lainkaan puhelinnumeroita, pelkkä hakemuksen vastaanottajan sähköpostiosoite. Ilmeisesti innokkaita, päteviä ja sopivia hakijoita riittää niin pilvin pimein, että kiinnostus puhelinsoiton muodossa ei enää ole merkitsevä karsintatekijä.

Olen väliinputoaja. Minulle on jo monesti valintaperusteita kysyessäni sanottu, että olen liian koulutettu hakemaani paikkaan. Toisaalta sellaisiin tehtäviin, joita ikäiseni ja vastaavalla tasolla kouluja käyneet ihmiset pääsääntöisesti hoitavat, olen aivan liian kokematon ja vääränlaisia töitä tehnyt. 

No, hyvä on. En ole väliinputoaja, vaan itse olen omat virheeni tehnyt. Syyttäkää pois, syyllisyyden kantoon olen jo tottunut. Olen melko lailla luopunut urakehityshaaveista, sillä todennäköisempää lienee, että tulen lopun työikääni tekemään pätkätöitä ja satunnaisia tuurauksia. 

***

Puolison työnteon tukemisen nimissä ja kotirouvan identiteettiäni kehittääkseni opettelin eilen tekemään kaalikääryleitä. Se oli työlästä, mutta niistä tuli hyviä. Ja iso satsi.

Lueskelin taas Hesarin nettikommentteja erinäisiin artikkeleihin. Vaikka ei pitäisi. Siitä tulee myrkyttynyt olo. Mutta sitä taas mietin, että minkähän takia sana "työtön" on ihmisten mielissä niin sidoksissa sanaan "sohva". Sohvalla istuminen, saati makaaminen, on ilmeisesti tuomittavinta mahdollista toimettomuuden muotoa. Itse kyllä pidän enemmän sängystä.

Työstöä

Unessa hiihdin ilmeisesti lapsuusmaisemieni hiekkaharjulla. Uniminäni päätti, että lähdenpä tuota toista reittiä, enkä vanhaa tuttua paluulatua. Toinen reitti olikin sitten vuoroin umpihankea, vuoroin järkyttävää ylämäkeä ja toisten pihoilla kulkevaa ruppaista polkua; välillä suksetkin tahriintuivat ladulle roiskuneeseen maaliin. Ja pimeäkin tuli. Heräsin hengästyneenä. Uni on hyvinkin altis tulkinnoille.

***

Yläkoululainen tuo mukanaan niin paljon lappusia vanhempien allekirjoitettavaksi, että vanhemmille tuntuu olevan enemmän läksyä kuin itse lapselle. Asia, jota ihmettelen: eikö näissä sähköisissä reissuvihoissa, Helmessä ja Wilmassa, ole sellaista ominaisuutta, jolla voisi kerätä vaikkapa vanhempainiltaan ilmoittautumiset, vai eikö ominaisuutta vain käytetä tai osata käyttää? Perhanasti ärsyttää nuo allekirjoita-ja-leikkaa-alaosa-irti-ja-oppilashan-ei-sitten-hukkaa-tai-unohda-sitä - aaneloset. Kun kaikki muu asia kulkee sähköisten viestimien kautta. Tytär 1:n entinen luokanvalvoja jopa käytti vanhempainvarttien aikojen varaamiseen Helmeä, mikä oli kätevää. Tytär 2:n luokanvalvoja lähettelee rastitettavia lappuja, yleensä aivan viime tingassa ennen kuin varattavat ajat alkavat pyöriä.

Joskus näinkin

Vietin lauantai-iltaa tanssien. Parikymmentä ihmistä, kaikki selvin päin mutta käyttäytyen kuin olisivat hieman pilvessä. Välillä isossa piirissä, välillä parin kanssa, välillä joukossa-yksin. Silmät kiinni tai auki, musiikki korvissa ja selkärangassa sykkien.

Koska olen suuren osan elämääni tuntenut ja pelännyt näyttäväni typerältä, en kyennyt aivan kokonaan päästämään sisäistä tarkkailijaani lomalle. Oli kuitenkin pitkiä hetkiä, joina vain tunsin ja koin, en ajatellut. Keho liikkui, muut ihmiset liikkuivat lähellä, kynttilät lepattivat ympärillä. 

Kosketin tuntemattomia ihmisiä ja he koskettivat minua. Katsoin silmiin ja katseeseen vastattiin. Olin mukana, vaikka olinkin edelleen oma jäykkä ja arka itseni.

Kyllä, se tosiaan olin minä.

Mitä Sylvi näki

Vastaan kirmasi vanhempiensa kanssa pieni tyttö, alle viisivuotias. Hän hymyili suu korvissa, taputti käsiään yhteen ja ilmaan hypähtäessään huudahti: "Mahtavaa iloa!".

Olisinpa hän.

Opintoja

Minä kun olen perin verbaalinen olento. Asiat ovat minulle tosia vasta, kun olen saanut ne puettua sanoiksi. Ajatteluni selkenee sanojen avulla. Uskon vakaasti kokemuksen pohjalta, että ihmissuhteissakin oleellista on se, että kaikesta on voitava ja uskallettava puhua, etenkin siitä, mistä on kaikkein vaikein puhua.

Mutta joitakin kantojani olen tarkistanut. Jos jonkun sanat ja teot ovat ristiriidassa keskenään, tulisi johtopäätöksensä vetää teoista eikä juuttua sanatasoon.

Siunatuksi lopuksi sitaatti Mr Carsonilta Downton Abbeysta: "The business of life is the acquisition of memories."

Suppea kirjakatsaus

Tuntemattomasta sotilaasta on ilmestynyt uusi englanninkielinen käännös, kääntäjänä Liesl Yamaguchi, ja tokihan se piti lukea, kun Metsosta käteen sattui. The Independent taisi alkuvuodesta haukkua sekä romaanin että osittain myös käännöksen. Omassa pienessä sisäavaruudessani rohkenen olla eri mieltä. Minä olen teini-ikäisestä asti tykännyt Tuntemattomasta ja kuulun siihen joukkoon, joka sen repliikkejäkin sanatarkasti siteeraa, ja minusta tämä englanninnoskin on varsin hyvä. Parempi ainakin kuin se entinen, senkin joskus silmäilin läpi mutten halunnut tarkasti lukea.

Sikäli kun englannin taitooni ja tajuuni yhtään luotan, minusta Tuntemattoman ääni ja sävy välittyvät käännöksessä hyvin. Rokka toki kuulostaa amerikkalaiselta ("Lissen here!"), mutta vaikutelma on varsin yhtenevä sen kanssa, millaisena Rokan äänen olen itse päässäni kuullut - nopea, sähäkkä ja itsetietoinen puhe. Minua hivelivät tiettyjen kestosuosikkilausahdusten ja sanontojen englanninkieliset asut, kuten Koskelan "[...] rushing around just makes for a lot of dumb dickheads, like they say". Lisäksi käännös on huolellinen, historialliset ja kansatieteelliset pohjatyöt lienee tehty hyvin. Mukava lukukokemus. On kuin olisi tavannut vähän uudet, eri kulmasta katsotut versiot hahmoista, joista oma mielikuvani on jo vuosikymmeniä ollut enemmän tai vähemmän lukkoonlyöty.

***

Sitten kirja, jota en voi suositella: Mhairi McFarlanen Sinusta kaikki alkoi. Älykästä chick litiä lupailtiin, sellaista, joka miellyttäisi vanhempaakin lukijakuntaa. Mutta hölmö tämä on, ei mitään yllättävää eikä omaperäistä, vaan juuri sellainen tarina, joita on kolmetoista tusinassa ja jonka lopputuloksen arvaa jo ensilehdillä. Rasittavan väkisinyrittäväkin vielä. Jätä hyllyyn.

Piipussa

En tiedä, miten näin on voinut tapahtua henkilöhistoriani huomioonottaen, mutta olen harrastanut liikaa liikuntaa! Olin tänään astangajoogassa ja se oli korsi, joka katkaisi kamelin selän. Ohjaaja havaitsi, että paikalla ei ollut yhtään täysin aloittelijaa, joten hän päätti vetää harjoituksen rankemman päälle kaikkine väliliikkeineen. Jooga tuntui mainiolta (fuskasin vähän aurinkotervehdyksissä) ja hilpaisin kotiin ihan virkeänä, mutta loppupäivä onkin mennyt ihmetellessä. Että mikä on, kun ei palaudu, eikä pääse sängystä kunnolla ylös, ja sattuu ja väsyttää ja on huono olo. Viikonloppuna treenasin uuden ja entistä melko lailla raskaamman saliohjelmani mukaan, ja se on osasyyllinen tähän sammahtamiseen. Olen viime ajat yrittänyt pysyä liikkeessä tavalla jos toisellakin estääkseni edelleen vaivaavaa harmia, surua ja ketutusta kasautumasta liikaa rintalastan taakse, ja siksi kai alkaa fysiikka välillä panna kampoihin.

Viime viikolla kokeilin muuten hetken mielijohteesta "jalkakuorintasukkia", näitä muovipusseja, joiden sisältämä myrkky kuorii jaloista kovettumat. Pidin niitä säädetyn ajan, puolitoista tuntia, katsellessani MM-kisoja. Sitten pesin jalat ja unohdin koko jutun. No, kyllähän siinä käyttöohjeessa luki, että kuoriutuminen alkaa viikon sisällä tai jotain, mutta prosessi yllätti hieman dramaattisesti. Aamulla joogassa ihmettelin (sen minkä hikoilulta ja ujjayi-hengitykseltä kerkesin), mitä ihmeen hiutaleita ja riekaleita matossani sekä vaatteissani on. Jalkani olivat ilmeisesti joogamaton kosketuksen avittamina innoittuneet aloittamaan nahanluontinsa. Kuollutta ihoa irtosi, ja irtoaa edelleen, suurina riekaleina. Iljettävää katseltavaa, säälin sitä tyyppiä, joka joogasi vieressäni, sillä hän joutui näkemään, kuinka liikkeiden välissä luudin kädellä nahanriekaleita sivuun ja kuinka jalkani näyttivät olevan hajoamassa hiljalleen kappaleiksi. Tunnin päätyttyä kokosin nöyrästi aikaansaamani sotkun kouraani ja hipsin roskikselle.

 

Elämän tarkoituksesta

Eilinen dialoginpätkä:

Sylvi: "Kysy multa, mitä mä olen tänään tehnyt!"
Puoliso: "...No, mitä sä olet tänään tehnyt?"
Sylvi: "Pesin ja silitin keittiön ja makkarin verhot!"
Puoliso: "Miksi?"

 Täytyy myöntää, että joskus ihmettelen sitä itsekin.

***

Elän henkisesti huonoa aikaa. Ajatukset kiertävät vain yhtä ja samaa. Olen ollut tyhmä ja naiivi, missä sinänsä ei ole mitään uutta. Olen pettynyt, ehkä eniten itseeni.

Pitäisi kai kaivaa esiin vanha iskulauseeni, jota käytin opetustilanteissa aikanaan: Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. 

***

Jälkikirjoitus vähän myöhemmin:
Minulle on toistuvasti sanottu, että olen hyvin ankara itselleni. Kerran sen sanoi jopa ammatinvalintapsykologi joidenkin monisivuisten testien päällimmäisenä tuloksena. Ihmettelen tätä. Minusta kun pikemminkin tuntuu, etten ole itselleni lähimainkaan tarpeeksi ankara. Jos en olisi häpeilemättömästi uskonut itseeni ja omaan arvooni, en olisi tähän nykyiseenkään umpitunkioon joutunut. Olisi vain pitänyt ajoissa ymmärtää läksyttää itseään siitä, että kuvitteli olevansa jotakin.

Vino valo

Elokuun loppupuolen hyviä puolia: matonpesupaikalla saa aamuisin olla yksin. Ei tarvetta small talkiin mummojen kanssa. Kävin pesemässä varastossa notkuneita mattoja - en muista, olinko pessyt ne ennen varastoon laittamista, todennäköisesti olin, koska ne näyttivät niin puhtailta, mutta jotakinhan sitä pitää työttömän tehdä.

Aamun valo on jo vinompaa, aurinko paistaa alempaa. Olen haikea. Kesä loppuu näinä päivinä ja mistä sitä taas tietää, näkyykö seuraavaa. Lisäksi aurinko on taas niillä korkeuksilla, että paistaa suoraan olohuoneen ikkunaan ja paljastaa ikkunan likaisuuden (ja minun oli pakko pestä se uudelleen) sekä joka jumalan pölyhiukkasen mitä pinnoilla lepää.

***

Koiristahan minun piti. Nykyään ihmisillä on niin paljon ja niin rakkaita koiria, että pelottaa tuoda julki, ettei pidä koirista eikä halua niitä välittömään läheisyyteensä, jos sitä voi välttää. Toisaalta niinhän monet sanovat lapsistakin nykyään, eivätkä sitä pahemmin peittele. Mutta minä en tykkää koirista, aamen. Tai ehkä se, mikä eniten ärsyttää, on koiranomistajat. Esimerkki: Kaupungin uimarannoilla on selkeät kyltit, että koiria sinne ei saa viedä. Koiranomistajat tuntuvat kuitenkin kuvittelevan, että eihän se mitään haittaa, vaikka heidän haukkunsa siellä onkin, jos vain mennään sellaiseen aikaan kun rannalla ei ehkä ole muita. Monena aamuna aamu-uinnilla käydessäni olen nähnyt koiria uimassa ja käyskentelemässä suorastaan kieltokyltin vieressä. Ja päivälläkin. Vähän sama kuin jos tupakoitsija ihan piruuttaan polttaisi Tupakointi kielletty -kyltin vieressä.

Mattorannassa tänä aamuna nuoripari ulkoilutti piskejään kuivuvien mattojen seassa. Yritin vähän vilkuilla, nostavatko koirat jalkaansa telineitä vasten (ja mattoja). Eivät, mutta toinen niistä oli jo urinoimassa minun polkupyörääni, kun omistaja viime hetkellä sentään kutsui sen pois.

Erämaa vilisee erakoita

Tarvitsin silmille kaunista maisemaa ja mielelle paikkaa, jossa se saisi levätä kaikesta viimeaikaisesta ahdistuksesta, joten läksin pyörällä vanhaan tuttuun piilopaikkaani salmen rannalla. Polulle oli kaatunut puita ja istumapölkkyni oli kadonnut. Seisoin rantavedessä hetken, mutta eipä kannattanut jäädä. Koska ilma oli niin jumalattoman kaunis, salmen rannoilla kuhisi elämää: kanootteja kiljuvine melojineen, moottoriveneitä, jatkuvaa vesiskootterin pärinää. Ja yleensä tuossa paikassa saa kuunnella lähinnä lokkien kälätystä. Kivaahan se tietysti on, että ihmisillä on hauskaa kesäisenä päivänä, mutta pyöräilin sitten saman tien takaisin kotiin. Koko loppuillan ajattelin erämökkejä hiljaisten lampien rannoilla ja päiväkausien oleskelua hiljaisuudessa, sanomatta kenellekään mitään.

Paitsi että johan siitä sisäavaruus sekoaisi lopullisesti, jos siitä saisi kertoa vain hirsimökin seinille.

Tasapaino ja kauhu

Olin Varalan Flowparkissa, siis kiipeilemässä ja keikkumassa korkealla puissa erilaisten vaijereiden, köysien ja väkipyöräsysteemien avulla. Kaikkea ei mielestäni suinkaan pidä kokeilla, mutta tätä nyt tulin kokeilleeksi.

Päällimmäinen vaikutelmani: jos minulla onkin ollut joitakin illuusioita siitä, että olen kohtuullisen hyvässä fyysisessä kunnossa, niin ne illuusiot karisivat. Käsivoimani ovat olemattoman kehnot suhteessa ruumiinpainooni - toisin sanoen ahterini se taas painaa niin paljon, että itseni kannattelu käsillä ja jaloilla vaikkapa nyt puusta toiseen viritetyssä verkossa on hyvin, hyvin raskasta minulle.

Pelkäsin lähes koko ajan enemmän kuin nautin. No, itsensä ylittäminen tuntui toki hyvältä, mutta vaikka kiipeily onkin valjaiden ja turvavaijereiden ansiosta turvallista, se tuntuu silti ajoittain siltä kuin henki olisi kyseessä. Sitä yrittää tarrata kallionseinämään tai vaijerinlenkkiin niin että rystysten verenkierto lakkaa. Moni asia on tehtävä vastoin parempaa tietoaan: on vain hypättävä valjaiden varaan lavan reunalta puusta, vaikka alas katsominen saa silmissä vilisemään ja selkärangan jäätymään.

En epäillyt turvavaljaiden kestävyyttä. Uskoin, että ne pelastaisivat minut putoamiselta. Henki siis oli turvassa, mutta monessa paikassa oli silti mielestäni hyvät sanssit satuttaa itsensä vaikkapa nyt törmäämällä lavan reunaan pudottuaan valjaiden varaan. Mustelmia sainkin hienon kokoelman, ihan silkkaa kömpelyyttäni. Yhdeltä radalta jouduin kääntymään nolosti takaisin, koska en uskaltanut jatkaa ja hädin tuskin uskalsin ohjatusti yrittää palata edelliselle lavalle. Silkka kauhu vain iski. Sen kokemuksen jälkeen pysyttelin vain helpommissa radoissa ja jätin punaisen ja mustan käymättä kokonaan. Olivat niin paljon korkeammallakin. Matalammalla kulkevat radat olivat korkeanpaikanpelkoni suhteen vielä siedettävällä tasolla, korkeammat menivät heti kättelyssä yli sietokyvyn.

Parhaat palat? Liu'ut valjaiden varassa, ainakin ne, joissa pääsin sujuvasti määränpäähän. Ja se tunne, kun jalat vapisten sain kuljettua radan loppuun. Ja se, kun katsoin ja kannustin toveriani hänen taituroidessaan vaikeimmilla radoilla. Kova luu.

Urbaanin ihmisen pelot

Jokin aika sitten kyykkiessäni mustikoita poimimassa Porintien varressa koin äkillisen säikähdyksen, kun aivan takaani kuului kovaääninen sähähdys. Ketään ei näkynyt missään enkä ollut huomannut mitään erityistä, mutta ääni muistutti sitä, jonka vihainen kissa päästää. Hyppäsin tietysti pystyyn ja otin pari askelta poispäin. Ajattelin käärmettä. En tosin tiedä sihisevätkö suomalaiset käärmeet, mutta ensimmäinen mielleyhtymäni se oli.

Eilen sitten sain tekstiviestin ja tajusin, että metsä-ääni oli kuulunut kännykästäni, joka oli ollut vyölaukussa selkäpuolellani. Olen jossain mielenhäiriössä vaihtanut tekstiviestin ääneksi tuollaisen sihahduksen - luulen sen matkivan löylynheiton ääntä. 

Missä elokuvassa ja tilanteessa se olikaan se iskulause, että ei ole muuta pelättävää, kuin se, minkä tuomme mukanamme? 

Allikoissa ja ojissa

Sisko ja siskontyttö kävivät kylässä ja heidän kanssaan suoritimme muutamia Tampere-turistijuttuja. Pyynikin näkötornilla siskontyttö laukkasi portaat ylös sellaista vauhtia, että hätäinen Sylvi-täti tarrasi mekon kauluksesta kiinni. Tornin huipulla sisko otti tytön syliin, jotta tämä näkisi kaiteen yli, ja hätäinen Sylvi-täti pyysi ja aneli heitä tulemaan edes hieman kauemmas reunasta. Se on aika matala se kivinen reuna, nimittäin. 

Siskontyttö osaa lukea jo varsin hyvin ja oli mitä ilmeisimmin lukenut lintukirjaa, sillä Hämeenkadun pulu sai hänet huudahtamaan: "Katsokaa, kesykyyhky". Autossa hän pohti liejukanan nimeä. Että miksi niin ikävä sana kuin lieju on päässyt nimeen.

***

Olen kuljeskellut metsissä etsien puolihuolimattomasti joko marjoja tai sieniä, kumpia nyt sattuu löytymään. Mustikoita löytyi sunnuntaina. Sillä reissulla päässäni syntyi taas pätkä huonoa arkiloruilua:

Minä kuljen kangasmetsässä saappaat mättäissä rouskuen

en ketään näe ja kuulen vain äänet Porintien autojen.

Katson näkyykö missään sieniä, riivin mustikat varvusta

ja olen onneton ihan vähän, aivan pikkuisen surkea.

Joinakin aikoina tietynasteinen suru/huoli/ajatusprosessi ei lakkaa kokonaan tuntumasta, vaikka olisikin jotain mukavaa tekemistä ja vaikka asiat periaatteessa olisivat hyvin. 

***

Hammasongelmien sekä polvi- ja lonkkakivun takia astangajoogasta piti pitää kahden viikon tauko. Kieltämättä tauko tuntuu aika lailla kropassa nyt, kun tänään taas harjoittelin. Pitkästä aikaa kävi niinkin, että oli pakko kahdesti laskea polvet välillä maahan alaspäinkatsovassa koirassa, kun jalat eivät vain jaksaneet. Punnerrukseni ovat taas kurjistuneet ja ahteri painaa. Mutta muistin taas, miksi siellä käyn. Vaikka olin kankea, tasapaino horjui kaiken aikaa, eivätkä jalkani kyllä ikipäivänä väänny lootusasentoon, niin rento ja elävä olo siitä tulee.