Saatan

Saatan pysytellä hiljaa jonkin aikaa. Menee huonosti. En osaa elää. Enkä halua, että joulu tulee.

Asiakaspalvelun helmiä

Olin töissä. Olin kassalla. Ostoksille tuli äiti kahden pienen lapsen kanssa, olisivatko olleet alle viisivuotiaita molemmat. Piippaillessani heidän ostoksiaan kassakoneeseen lapset kyselivät vähän kaikesta näkemästään "mikä tää on, mikä toi on". Utelun kohteeksi päätyi myös kassan vieressä oleva nippu mainoskirjanmerkkejä. Sanoin lapsille, että siitä voitte ottaa mukaanne kirjanmerkit. Sitten muistin, että useimmat merkeistä mainostivat dekkareita ja niiden kuvituksena oli luodinreikää ja veriroisketta, tai sitten niissä luki sellaisia sanoja kuin "paha" ja" tappaa". Koska olin jo kirjanmerkit luvannut, pengoin hätäisesti pinoa yrittäen löytää jotain lapsille sopivampaa. Pohjalla oli läpysköitä, joissa nuorukainen näyttää peukkua, joten lykkäsin tenaville sellaiset.

Asiakasvirran suvantovaiheen aikana sitten tarkastelin kirjanmerkkejä lähemmin. Merkissä, joita olin lapsille antanut, luki takapuolella "Hölmöile nyt, koska vanhempana joudut siitä oikeasti kuseen." Ja vieressä vielä sellainen älyttömän groteski pellenkuva.

Anteeksi, äiti lapsineen. Toivon sydämestäni, että lapsesi eivät osaa vielä lukea ja/tai hukkasivat antamani kirjanmerkit loskaiselle kadulle kotimatkalla.

Tukka takussa

Olin bileissä, joissa esiintyi Anssi Kela. Lavalle oli sijoitettu tuuletin strategiseen paikkaan niin, että se liehutti Anssi Kelan tukkaa kasarihenkisesti. En tällä erää sano Anssi Kelasta muuta, sillä sanoin sen eilen siellä bileissä.

En osannut jutella ihmisille, ja näytin varmasti taas omalta hapannaamaiselta itseltäni. En jaksa välittää. Useampi henkilö avasi keskustelun kanssani kysymällä millaisesta musiikista pidän. Yllättävää, että aikuisetkin tekevät sellaista - luulin, että musiikkimaku on tärkeää lähinnä teini-iässä. Minulla ei ollut laskelmoitua vakiovastausta valmiina tuollaiseen kysymykseen, joten päädyin kertomaan osia totuudesta, eikä vastaus loppujen lopuksi kiinnostanut ketään, kunhan lätisivät. Etsimättä tuli mieleen Bridget Jones ja se, kuinka hän sanoo Markille, että jos tämä vielä kerrankin kysyy "oletko lukenut hyviä kirjoja viime aikoina", Bridget vetää alahuulen otsalleen ja nielaisee.

Tänä aamuna Puoliso sanoi, että huolellisesti pörrötetty sivusiilitukkani oli näyttänyt bileissä tosi coolilta. Itse bileissä hän ei sitä saanut sanotuksi.

Yawn

Voi jumankekka että olen väsynyt tämän viikon töistä. Ja ensi viikolla pitäisi tehdä tuplamäärä tunteja tähän viikkoon nähden! Miten aikuinen ihminen voi väsähtää näin pahasti näin vähästä?

Jaa niin, unohdin, että ei työtön saa valittaa, jos vain mistään työtä saa, vaan siitä pitää olla yksinomaan kiitollinen. Sorry about that.

Marraskuun kirjoja

Tilapäistyöpaikaltani saadun vinkin perusteella luin Joël Dickerin teoksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kun kehuivat sitä niin kovin. Ja kyllähän se sellainen kirja tietysti olikin, jonka parissa päivässä lukee, koska haluaa tietää, kuinka siinä käy. Mutta. Minulla oli ongelmia ottaa sitä tosissaan, ja nyt sitten tietysti mietin, oliko siinä jokin postmoderni kikkailutarkoitus, eikä sitä ollut tarkoituskaan ottaa tosissaan. Henkilöt olivat niin ohuita! Eivät tuntuneet oikeilta ihmisiltä, vaan juonen kannalta tarpeelliseen, tietynlaiseen rooliin varta vasten rakennetuilta. Heidän nimensäkin tuntuivat epäaidoilta, eivät sellaisilta, joita oikeasti löytäisi amerikkalaisen pikkukaupungin puhelinluettelosta. Juoni ei mielestäni ollut kovin jännittävä, vaikkakin varsin ihailtavan sotkuinen - sellainen, jota lukiessani aina mietin, että en ikimaailmassa keksisi mitään sellaista itse. Yleisvaikutelmaksi kirjasta jäi, että kovin kevyt on, ei tunnu todelta, henkilöt eivät herätä sympatiaa saati empatiaa. Kirjoittaja oli teoksen ilmestymisen aikaan alle kolmenkymmenen, ja sen piikkiin lienee laitettava se, että hän kirjoittaa rakkaudesta asiana, joka "voittaa kaiken", tunteena, jota ei voi kuin totella, ja tarkoittaa sillä nimenomaan suhteen alkuvaiheen romanttis-eroottista hullaannusta. Tai sitten tosiaan kyse on jostain postmodernista hienoudesta, joka ei selviä minulle.

Eipä käännöskirjallisuudesta muuta, sillä syksy on uudistanut ja palauttanut uskoni suomalaiseen kirjallisuuteen. Eteeni on sattunut useita varteenotettavia romaaneja, ja tässä haluan vouhottaa erityisesti kahdesta: lukekaa hyvät ihmiset Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta sekä vallankin Laura Lindstedtin Oneiron. Persoonallisia tarinoita ja syviä, moniulotteisia henkilöitä, kerrankin. Oneironin toivon sydämestäni voittavan Finlandian, kun kerran ehdokkaanakin on. Samasevväliä vaikka en ole muita ehdokkaita lukenutkaan, saan minä silti sitä toivoa.

Perusjuonia

Tuli tässä romaanitarjontaa tarkastellessani mieleen, että fiktiossa on se yksi ainainen perusjuoni, joka joskus ärsyttää: henkilö löytää jonkin uuden asian ja tekemisen elämäänsä, valaistuu ja on tietenkin siinä uudessa asiassa erittäin hyvä ja lahjakas. Kirjallisuudessa ei yleensä ole ollenkaan niin kuin tosielämässä, jossa pikemminkin ihminen kokeilee erilaisia tapoja rikastaa ja parantaa elämäänsä ja toteuttaa itseään, mutta luopuu niistä yksi kerrallaan, koska kyllästyy tai sitten kaikki menee päin helvettiä ja on parempi lopettaa. Tai vaihtoehtoisesti ihminen toteaa, että tämä(kään) uusi asia ei ole sellainen, jossa kykenisi kovin taitavaksi kehittymään, mutta sitä on silti ihan kiva tehdä, vaikka tuloksia ei kehtaa paljastaa kenellekään. Niin että mikseivät ne romaanit sellaisesta kerro? (Tiedän kyllä, miksi.)

***

Tätä unennäköä taas! Viime yön saldoon lukeutuu hyvin ahdistava uni facebook-kaverista, joka oli päättänyt vihata minua ja haukkua minua joka käänteessä. Unessa olin tykännyt hänen profiilikuvastaan ja etsin kuumeisesti sitä samaa kuvaa peruuttaakseni tykkäyksen, mutta en enää löytänyt, ja pelkäsin tämän henkilön vihaa. Unen fb-kaveri on todellinen henkilö, joka asuu toisella puolella maata, enkä usko hänellä oikeasti olevan mitään minua vastaan.

Vaikeaa

On osattava päästää irti. On opittava ja pohjaan asti sisäistettävä se, että kaikki asiat eivät korjaudu. On vain siedettävä se, että ennen niin läheinen ystäväni on vihdoin, vuosien jälkeen, tajunnut huonojen puolieni koko laajuuden, eikä pidä minua enää vaivan arvoisena. On kestettävä se, että olen hänen tärkeysjärjestyksensä pohjimmaisena, tai sitten en enää edes listalla. On hyväksyttävä, että hän on kääntänyt kelkkansa suhteeni hyvin nopeassa tahdissa. Ja se koskee, itsekeskeiseen minääni se koskee kuin olisin juonut viemärinpuhdistusainetta. Kivun seassa tunnen myös raivoa. Sekin koskee.

***

No, joka tapauksessa olen päätynyt joulusesongin ajaksi töihin, vieläpä myyntitöihin. Eräs entinen työkaverini oli maininnut nimeni esimiehelleen ja minut palkattiin kiireapulaiseksi - pelkän puhelinsoiton perusteella! Sain siis töitä suhteilla! Olen luullut, että näin voi käydä vain kaikille muille, niille hyville tyypeille nimittäin.

8 tunnin vuorot asiakaspalvelussa tuntuvat melko pitkiltä. Hirveästi muistettavia asioita. Esitän reipasta ja pärjäävää ja toivon, etten mokaa pahasti eikä kukaan huomaa, että kognitiivinen kapasiteettini on huonontunut ja älykkyysosamääräni laskenut ainakin 50 pistettä. Työkaverit ovat mukavia. Olen tehnyt vasta muutaman vuoron ja uskaliaasti päätellyt niiden perusteella, että pärjään kyllä jouluun asti. Joulukuussa ei silti varmaankaan paljon muuta jaksa tehdä kuin töitä. 

Lisää vikoja

Kävin oikein asiaan erikoistuneella lääkärillä jalkani takia. Lääkärin mielestä a) minussa ei ole mitään vikaa ja b) harrastamani liikunnan määrä on vähäinen!

Oh, jeeziz. Onkohan kukaan lääkäri koskaan ollut tyytyväinen siihen, miten itseäni liikuttelen? Minua kyrsii tuo lausunto nimenomaan siksi, että nykyään liikun vähintäänkin sen verran, mitä suurelle yleisölle suositellaan, ja omaan aiempaan tasooni nähden suorastaan paljon. Käyn salilla keskimäärin kahdesti viikossa, käyn astangajoogassa kerran tai kahdesti viikossa, käyn kolmen vartin lenkeillä. Totta on, että en juokse kymmenen kilometrin lenkkejä enkä pyöräile kahta tuntia kerrallaan. Totta on myös, että aerobisen liikuntani määrä on vähentynyt, mutta heureka: se johtuu nimenomaan siitä, että jalkani on ollut niin pitkään kipeä ja pahentunut aina juoksemisesta!

Olen ollut liikunnallisuuteni lisääntymisestä salaa itseeni tyytyväinen, samoin kuin siitä, että osaan jopa nauttia liikkumisesta. Ei ilmeisesti olisi pitänyt rohjeta ajatella itsestään positiivisesti tässäkään asiassa. Se, mitä olen ja teen, ei varmaankaan koskaan riitä.

***

Molemmissa kotihousuissani on reikä persuksissa. Tyttäret ovat kieltäneet minua viemästä edes roskia ne jalassa. En tottele.

Vikoja

Kuivasin tukkaani suihkun jälkeen. Tukka harotti eri ilmansuuntiin, lyhyt malli on siinäkin mielessä mielenkiintoisempi, sillä se ei vain roiku. Katsoin itseäni silmiin ja ajattelin, että yksi suurimmista tehdasvioista, joita minussa on, on tämä: kielteiset ja huonot muistot tallentuvat minuun moninkertaisesti intensiivisempinä kuin mukavat, onnelliset ja hyvät. Sitten ne iskevät takavasemmalta aina heikoimpina hetkinä, eikä niitä saa karkotetuksi. Ja voimistuvat, pirut, vielä sitä enemmän, mitä useammin niitä vatvoo. Enkä osaa lopettaa. En pysty vain päättämään, että tuo nyt vain meni noin ja vaikka muistankin sen tuskallisen hyvin, sitä ei ole pakko pitää etualalla mielessä. En osaa.

Henkilöhistoriaani kuuluu psyykkisesti hyvin matalia aikoja. Niitä oli jo lapsena, ja vanhemmiten olen ajoittain hakenut niihin apua. Vuoden 2015 jälkipuoliskolla olen saavuttanut matalapaineissani uuden pykälän, ikävä kyllä: on ensimmäinen kerta, kun oloni on ollut niin huono, että olen tuntenut sairastuneeni enkä vain rämpiväni jossain pimeässä. Tällä kertaa kyseessä on passiivisen, hitaan masennuksen sijaan aktiivisen kivulias ja ahdistunut olo. Sitä on hyvin vaikea kuvata sanoin. Se koskee. Se tuntuu virustaudilta, joka muuttaa ajatukseni ja tunteeni. Jotkut osat minusta ovat hyllyllä, pakastettuna tai kuolleet.

Se elää omaa elämäänsä. Teen asioita, tärkeitä ja tarpeellisiakin, saan aikaan, käyn joogassa, tapaan joskus ihmisiäkin. Ja silti se on siellä. Täällä. Ja vaikka tunnenkin jo saaneeni siitä otteen (osin kemiallisen), se palaa ajoittain. Taitaa välillä latailla itseään, antaa minun olla vähän aikaa rauhassa ja kuvitella kaiken olevan taas hyvin, ja sitten tulee taas koputtelemaan.

Ja kun nyt vioista puhutaan, minulla on myös huonot hampaat ja paljon finnejä. Ja edelleen jotain hiton outoa kremppaa oikeassa polvessa ja lonkassa.

Tiedonhaluinen Tampereelta kysyy

Kuulkaa nyt, ystävät ja kylänmiehet, MIKÄ on se keino, jolla kylpyhuoneen kaakelinsaumat saisi oikeasti puhtaaksi?

Olen kokeillut ainakin seuraavia:

• juuriharja ja yleispuhdistusaine (ei vie kaikkea likaa)
• hammasharja ja yleispuhdistusaine (ditto)
• etikkaliotus ja hammasharja (etikassa on se vika että se jumalauta ei PYSY seinässä; lisäksi ei vie kaikkea likaa)
• ihmesieni (heikompi kuin kaikki edelliset konstit)
• höyrypesuri (ei SEKÄÄN vie kaikkea likaa! vaikka miten lupaillaan)

Fraasi "ei vie kaikkea likaa" kuvaa sitä, että pesumenetelmillä saumoista irtoaa se mustin musta, mutta ne jäävät edelleen selvästi likaisiksi, vaikka kuinka tarkasti hankaisi. Onko olemassa jotain konstia, mielellään ei kovin myrkyllistä?

Yst. vast. mill. hyv. kiit. vast. ott. tämän postauksen kommenttiosioon
Sylvi, puhtauden ystävä

Vuoden luontokuva

Olin tänään sienessä Pirkanmaan takamailla. Päästyämme autolla niin pitkälle kuin autolla oli mahdollista ylipäätään ajaa havaitsin, että minulla oli jo pissahätä. Toverini, jotka tunsivat maaston, lähtivät reippaasti askeltamaan kohti varsinaista päämääräämme, joten minun oli suoritettava asiointi sukkelasti, jotten eksyisi heistä. Polulta vähän syrjään vaan siis ja pienen aukean reunaan.

Kiskaistuani jo housut alas ja kyykkiessäni näreikössä huomasin, että kappas, aivan lähelläni oli iso kasa porkkanoita. Alueella on paljon peuroja, joten ajattelin, että niillehän ne on varmaan jätetty. Katsetta nostaessani tajusin, miksi porkkanat olivat juuri siinä: parinkymmenen metrin päässä oli myös jonkinlainen tarkkailukoppi, josta innokkaat käyvät ilmeisesti sihtailemassa peuroja kameralla. Siinä minä sitten kyykötin melko keskellä kopin ikkunasta avautuvaa näköalaa ja toivoin, ettei kopissa ole liikkeestä aktivoituvaa kameraa.

No, minkäpä sille sitten enää mahtoi - hoidin asiani loppuun ja lähdin taipaleelle. Mutta jos ensi vuoden luontokuva esittää keski-ikäisen blondin kuutamonvalkeaa ahteria marraskuisessa metsässä, niin tiedättepä kenestä on kyse. 

Lyhyesti

Näin yöllä painajaista, jossa pakenin polvenkorkuisia dinosauruksia. Näin myös unta ennen niin läheisestä ihmisestä. Itkin. Uni sekoitti ajatukseni koko päiväksi.

Eilinen joogaharjoitus tuntui tavattoman hyvältä, keho oli jotenkin auki ja tottelevainen. Hymyilin. Leijuin pitkän aikaa jälkeenpäin endorfiinipilvessä.

Leikkautin tukkani taas lyhyeksi ja värjäytin siihen kirkkaanvioletteja siipakkeita. Jaksan jälleen ajatella ulkonäköasioitakin. Välillä.

On liian lämmin. Harakat kahistelevat leuhkan näköisinä pihapensaissa. Kalenterissa on liikaa pakollisia menoja. En keksi mitään hyvää isänpäivälounaspaikkaa. Lähetin omalle isälleni kortin, jossa on gorillan kuva. Olohuoneen lattialla on kakunmuruja enkä viitsi imuroida ennen torstaita.