Kindle!

Minulla on ollut Kindle-lukuvempele nyt puolisentoista vuotta. Tänään aion kehua sitä melko varauksettomasti.

Alun alkaen suhtauduin e-kirjoihin ja lukulaitteisiin kirjakonservatiivin skeptisyydellä. Eihän se nyt voisi korvata perinteisen kirjan tuntua ja tuoksua, sivunkäännön kahinaa ja muodon esteettisyyttä. En varmaankaan olisi itse aivan äkkiä tullut ostaneeksi tällaista laitetta, mutta kuinka ollakaan, sain Kindleni joululahjaksi, sillä puolisoni rakastaa erilaisia kojeita ja laitteita niin, että tulee melkein vahingossa (?) lahjoittaneeksi niitä toisillekin.

E-kirjan lukulaitteita on useita erilaisia, enkä tunne muita kuin tämän Kindle-version, Amazonin nimikkolaitteen. Käytännössä tulen siis hankkineeksi kirjat Kindleeni osoitteesta amazon.com . Kirjan ostaminen on helppoa, liiankin helppoa - kun löytää mieleisensä teoksen, ostaminen käy yhdellä klikkauksella. Kirja saapuu luettavaksi minuutin sisällä, kunhan muistaa laittaa wifin päälle Kindlen asetuksista. Maksu hoituu luottokortilla tavalliseen tapaan ja sähköpostiin saapuu tieto siitä, mitä on taas tullut heräteostettua.

Kindle on kevyt. Sitä on jopa mukavampi pidellä maatessaan kuin tavallista kirjaa. Se mahtuu käsilaukkuni taskuun - laukussani kulkee siis kolmisenkymmentä kirjaa, ja määrä on kasvussa. Sivunkääntö tapahtuu napin painalluksella, käyttöliittymä on muutenkin yksinkertainen. Kirjanmerkkiä ei tarvita, sillä Kindle muistaa, mihin kohtaan olen missäkin kirjassa jäänyt ja avaa sen suoraan siitä kohdasta. Silmät eivät väsy näytössä lainkaan, päinvastoin kuin esim. tabletilta tekstiä luettaessa. Kindlessä ei siis ole valoa, sitä ei voi lukea pimeässä sen kummemmin kuin tavallistakaan kirjaa; tosin uusi reunuslampuilla varustettu versio lienee jo ilmestynyt. Kirjojaan voi järjestellä ja jaotella eri kokoelmiin ja alaotsikoiden alle. Amazonista voi myös tilata ilmaiseksi näytteen lähes kirjasta kuin kirjasta, ja sen jälkeen vasta päättää, ostaako koko opuksen. Lisäksi monet klassikkokirjat, joiden tekijänoikeudet ovat menneet vanhaksi, ovat ilmaisia. Tämä on saanut minut lataamaan useita Charlotte Brontën teoksia ja harkitsemaan jopa Dickensin lukemista.

Kindlessä on sisäänrakennettu englanti-englantisanakirja, josta on naurettavan helppo tarkistaa jonkin vieraan sanan määritelmä: sen kuin vie kursorin sanan kohdalle ja määritelmä ilmestyy ala- tai ylälaitaan. Huomaan nyttemmin lukiessani englanninkielisiä paperikirjoja hapuilevani niistäkin kursorinappia, kun vastaan tulee tuntematon sana.

Päähänpistojen ilmoitustaulu - välillä myös jonkinlainen käsityöblogi!

Netin käsityömaailmasta löytää nopealla hakemisella tusinoittain ohjeita erilaisten elektronisten laitteiden suojapusseiksi ja kuoriksi. Koska Kindle on yksi suosikkiesineistäni, olen jo pitkään halunnut ommella tai neuloa sille pussukan. Tänään sain sitten ensimmäisen version aikaan. Mainittakoon, että olen ompelukoneen käytössä kurja aloittelija, ja toteutin projektin koko lailla "keksitään-sitä-mukaa-kun-edetään" -metodilla; parempi suunnittelu olisi johtanut parempaan tulokseen, mutta kai tuokin nyt jonkin aikaa kestää. Kangas on palahallista joskus mukaan tarttunutta ohuen vakosametin tapaista, nappi löytyi nappipurkistani ja kiinnityslenksu on virkattu Novita Miami -langasta. Kuva on otettu tarkoituksella kaukaa, etteivät epämääräiset saumat ja läpän kieroon kulkeva ommel näkyisi aivan niin selvästi. Tästä on hyvä jatkaa, sillä suunta voi olla vain ylöspäin. Seuraavassa versiossa on ehkä jo vuorikangas. Kenties jopa ompelukoneella tehty napinläpi...tai ei, parempi olla haaveilematta liian korkealentoisia etukäteen.

Järvessä

Työ tuntuu päivä päivältä raskaammalta. Työpäivän jälkeen fiilis paranee kuitenkin lähes takuuvarmasti, jos saan itsestäni irti sen verran, että menen uimaan. Olen vähän vilukissa, mutta nyt ovat lämpötilat sen verran kohdillaan, että sain talviturkin heitettyä.

Uiminen järvessä ei ole kuntoilua, vaan mietiskelyä. Se on erittäin zen. Kunhan pääsen yli siitä, että vesi tuntuu kylmältä, ja alan kiskoa rauhallisia rintauintivetoja, olen onnellinen, rauhallisen riemuissani. Käteni halkovat ruskehtavaa järvivettä edessäni. Vesi tuntuu pinnalta lämpimältä kuin silkkikangas, mutta jos laskee jalkansa pohjaa kohti, se on sykähdyttävän kylmää. Järvi on syvä ja tumma, koskaan ei voi olla varma, mitä pinnan alla on. Jos käännyn kellumaan, äänet häviävät ja kuulen vain hengitykseni. Vanhemmiten kelluminen on muuttunut yhä luontevammaksi ja helpommaksi - haluaisin ajatella sen johtuvan paremmasta kyvystä rentoutua, mutta luultavasti kyse on rasvan suuremmasta määrästä. Valkoinen vatsani pinnalla on kuin kuolleella kalalla, vaikka tunnen olevani erittäin elossa.

Tammikuussa on vaikea saada millään lailla kiinni siitä muistosta, miltä keskikesän lämpö ja järvivesi tuntuvat; vuoden ensimmäisellä uintikerralla muisto palautuu ryminällä - tästähän tässä olikin kyse, kesässä! 

Järvestä noustuani onkin sitten akrobatian aika. Koska kaupungin uimarantojen pukukopit yleensä vandalisoidaan välittömästi, niitä ei ole pahemmin käytössä enää keskikesällä. Niinpä pukeudun uimareissulle useimmiten mekkomaiseen kauhtanaan, jonka suojassa voi varovasti yrittää ujuttaa märät uikkarit pois yltään. Yksijalkaista kekkalointia se joka tapauksessa on.

Kesäpäivänseisauksen sekalaiset

Keräsin joutomaalta luonnonkukkia keittiöön, mutta jouduin siirtämään ne parvekkeelle, koska ne haisivat jumalattoman pahalta. Useimmat asiat eivät ole ihan sitä, mitä niiden etukäteen ajattelee olevan. Tämä olkoon päiväni motto tänäänkin.

 

Kaupunkijuhannuksen viettäminen kuulostaa vireiden eläkeläisten ja trenditietoisten nuorten tavalta. Vähän hip ja vähän cool, eikä tarvitse käydä ulkovessassa hyttysten kanssa sukulaisten mökillä. Oma kaupunkijuhannukseni ei ollut suunniteltu, mutta mukava silti. Oli tarkoitus mennä ilmaiskonserttiin, mutta lähdimme kotoa hieman liian myöhään, jätimme auton hieman liian kauas, ja totesimme kohti tapahtumapaikkaa kävellessämme, että emme ehtisi olla perillä kuin hetkisen ennen tapahtuman päättymistä. Käännyimme takaisin.

Oli tarkoitus nähdä juhannuskokko, josta olimme lukeneet lehden menovinkkipalstalta. Olimme paikalla hyvissä ajoin, ehdimme nauttia auringosta, tuulesta ja kalliota pitkin kierivien juomatölkkien äänestä aivan kiireettömästi. Näimme kelluvan saunan, josta iloinen sakki huuteli katselijoille, että tulkaa saunaan. Ihmisiä alkoi kerääntyä paikalle, kun kokon ilmoitettu sytytysaika lähestyi. Mitään kokkoa ei kuitenkaan näkynyt missään, eikä sellaista myöskään taianomaisesti ilmaantunut luvatulla kellonlyömällä. Ihmiset alkoivat siis valua poispäin, meidän seurueemme mukaanlukien. Palasimme lähiökotiimme ja join pari lasia valkoviiniä nakkien kyytipojaksi keittiön pöydän ääressä. En nähnyt superkuuta, joten kävin nukkumaan.

Siskoni on kuulemma vastoin tapojaan lähtenyt juhannukseksi festivaaleille. Olen etsinyt häntä netissä olevista tapahtumassa otetuista valokuvista, toistaiseksi tuloksetta. Ehkäpä hän ei viihdy tapahtumien etulinjassa, tai sitten kukaan ei kuvaa keski-ikää lähestyvien naisten juhannuksenviettoa.

Vuosi kääntyi taas yöpuolelleen ja päivät alkavat lyhetä, kuten edesmennyt vaarini muisti joka juhannus julistaa. Minun kesäni on kuitenkin vielä suurelta osin edessäpäin - pakkohan sen on olla, kun lomakaan ei ala ennen kuin kahden viikon päästä. Niinhän?

Ulkomaanmatkailua

Noin kerran kesässä tekee mieli ruotsinlaivalle. Mielellään Helsingistä lähtevälle, koska Turun laivat starttaavat perin myöhään illalla ja ovat perillä aikaisin aamulla. Iltaunisena tykkään siitä, että heti laivan lähdettyä ei tee mieli mennä nukkumaan.

Laivalla olemisessa mukavinta on tietysti se liikkeelläolemisen tuntu. Että on merimatkalla kuin suuret seikkailijat konsanaan. Ei ole enää siellä eikä vielä täälläkään, vaan jotain siltä väliltä, ja irrallisuus maasta tuo vapauden tunteen. Sen nimenomaisen "elämä risaiseksi" -tunteen, joka saa ihmisen pelaamaan kaikki kolikkonsa peliautomaateissa, ostamaan taxfree-myymälästä karkkia, joka ei enää nykymaailmassa ole erityisen halpaa, ja kokeilemaan jotain 80-lukulaista drinkkiä.

Kuvassa banaanidaiquiri.

Sisämaan asukkina pääsen katselemaan merta niin harvoin, että laivamatkoilla parkkeeraan yleensä moneksi tunniksikin ikkunan ääreen ja tuijotan aaltoja. Hypnoottista. Jos asuisin meren rannalla, saattaisin mennä kokonaan pilalle tai sitten kyllästyisin koko tuijotteluun. Näin harvakseltaan sillä on hyvin rentouttava vaikutus.

Tukholman saariston aamu oli taas sydäntäsärkevän kaunis. Siistit ja kirkasväriset, jyrkkienkin kallioiden laelle rakennetut huvilat herättivät minussa haikeita muumilaaksotyyppisiä fantasioita kesästä meren äärellä. Useammankin huvilan yhteydessä näin kauniin uimahuoneen, aivan Muumitalon tapaan.

Huviloita ihaillessani en kuitenkaan voinut olla ajattelematta, minkä verran kesänviettäjien rauhaa rikkovat aamuin illoin ohi kulkevat jättimäiset matkustajalaivat.

Laivan kannella kuljeskelu on lempiasioitani risteilyllä; seuralaiseni yleensä kyllästyvät siihen nopeasti, mutta yksinäni saatan seisoa kaiteen vieressä pitkäänkin. Kannella tuuli täyttää korvat, painaa vaatteet kiinni vartaloon ja lennättää hiuksia, ja kaikki ajatukset katoavat. Autuasta.


Sää suosi meitä Tukholmassa, ja sadesäähän varautuneena tulin kuin huomaamattani polttaneeksi dekolteeni auringossa. (Hienostuneehko ilmaisu; tässä tapauksessa kyseessä oli kuitenkin vain se osio nahkaa, joka näkyy t-paidan kaula-aukosta.)

Tavoitteena oli nähdä jotain sellaista, mikä ei yleensä ole kuulunut repertuaariimme, ja suunnistimme siis kokemaan nykytaidetta Moderna museetiin. Siellä sain pienehkön ahaa-elämyksen; kykenen siis sittenkin nauttimaan modernista taiteesta. Museossa oli Niki de Saint Phallen näyttely, josta pidin itse asiassa kovasti. Monet teokset olivat kuin kuvitetun kirjeen tai matkakertomuksen muotoon tehtyjä kuvauksia taiteilijan elämästä, ja niissä oli runsaasti tutkittavia yksityiskohtia.

Jälkikasvu ei ollut nähnyt Gamla stania, joten heitähän piti toki sillä sivistää. Kuninkaanlinna taisi olla teineille iso hitti, hehän katsoivat juuri televisiosta Ruotsin prinsessan häitä ja muistavat muutaman vuoden takaiset kruununprinsessan häätkin.

Risteilymme, kesän ainoa ulkomaanmatkamme, oli enimmäkseen hyvin onnistunut ja mukava - sen päätteeksi tosin yksi matkaseurueesta sairastui laivalla ankaraan vatsatautiin. Ahtaassa neljän hengen hytissä toisen ihmisen ruumiintoimintoja on pikku pakko seurata hyvin läheltä, joten tunnelma oli yön tunteina varsin klaustrofobinen. No, päällimmäiset muistot ovat kuitenkin aurinkoisia ja kauniita.

Elämänsä sivuhenkilö?

Romaanien runsaasta lukemisesta seuraa joskus hieman harhainen olo: sitä rupeaa kuvittelemaan oman elämänsä jonkinlaiseksi tarinaksi. Eihän siinä muuten mitään, mutta kirjoissa tarinat usein noudattavat tiettyjä linjoja; perusjuttu lienee se, että kirjojen tarinoissa yleensä tapahtuu jotain. Ja sitten kun omassa elämässä ei oikeastaan mitään varsinaista draaman kaarta ole, tuntee lähinnä olevansa pettynyt menestyskirjailijaan, jolta on tottunut odottamaan mukaansatempaavia juonia.

Romaaneissa on usein sivuhenkilöitä, joiden ainoa tarkoitus tuntuu olevan opettaa päähenkilölle jotain olennaista elämästä. Monesti tällaiset opetustarkoituksiin luodut hahmot kuolevat traagisesti ja koskettavasti, ehkä jo romaanin varsinaisen päähenkilön nuoruudessa. Silloin tällöin huomaan, että tämä ajatus pääsee vuotamaan laajemminkin todelliseen elämään: moninaisia kertoja olen nähnyt mainittavan vaikkapa lapsen kuoleman yhteydessä sen, että kyseisellä lapsella oli vain lyhytaikainen tehtävä tässä pahassa maailmassa - opettaa lähipiirilleen elämän tärkeitä asioita. En suuremmin pidä tällaisesta ajattelusta. En ainakaan haluaisi, että itsestäni puhuttaisiin niin kuolemani jälkeen (tosin nuorena kuoleminen olisi minulle jo myöhäistä). Jokainen on, tai haluaa olla, oman elämänsä päähenkilö, vaikkei päätyisikään mitenkään pitkään tai värikylläiseen tarinaan.

Siinähän se toisaalta on, se yksi asia, joka vuodesta toiseen minua mietityttää ja ahdistaa: ristiriita sen välillä, miten merkittäväksi ihminen itsensä (itselleen) kokee ja miten merkityksetön hän globaalissa mittakaavassa on. Fiktiivisillä henkilöillä - jos he sattuvat olemaan päähenkilöitä tai muuten tärkeitä hahmoja - on kuollessaan takanaan yleensä selkeä tarina nousuineen ja laskuineen, he ovat kehittyneet kirjailijan ja lukijan mielessä kukoistukseensa. Reaalimaailmassa oman elämänsä päähenkilö harvoin kokee eläneensä jonkinlaisen kehityskaaren tahi tarinan. Jossain vaiheessa sitä vain alkaa miettiä, missä tarinansa vaiheessa on. Sekopäisinä hetkinä mietin sitäkin, olenko loppujen lopuksi päähenkilö lainkaan, vai johtuuko oman identiteettini ohuus sittenkin siitä, että minut on kirjoitettu tarinaan, jossa tehtäväni on tukea jonkun lähipiirini henkilön kehitystä, ja kadota juonikuviosta heti, kun tehtävä on suoritettu.

Ja kuitenkin tiedän, tunnen, ja käsitän järjellä, että on aivan turha etsiä mitään tarinaa elämästään tai itseään mistään tarinasta. Biologista olemassaoloa se vain on, vaikka kuinka yrittäisi sille luoda merkityksiä.

En ole aina ihan näin rasittava, kyllä tämä taas tästä. Pitää ehkä vaihtaa romaanien lukeminen välillä vaikkapa sukkien neulomiseen.

Typsyt ja traktorit

Perimaskuliinisellla duunipaikallani lähes jokaisen pajan puolen työntekijän työpisteessä on seinäkalenteri; niitä saadaan erinäisien yhteistyötahojen mainoksina sen verran runsaasti, että kaikille yleensä riittää oma. Useimmat kalenterikuvista esittävät vähäpukeisia naisia. Yksi melko yleinen kalenterimalli, jota useampikin yritys viljelee, on sellainen, jossa jokaiselle kuukaudelle on valittavissa joko typsynkuva tai maisemakuva. Olen huomannut, että nuoremmat miehet laittavat pääsääntöisesti esiin nimenomaan tyttökuvan, kun taas viidenkymmenen ylittäneet katselevat maisemakuvia. Poikkeuksen sääntöön muodostaa muuan lähemmäs kuusikymppinen vanhan kaartin metallimies, jolla on seinällään sekä kuluvan vuoden maisemakuvainen kalenteri että valikoima aiempien vuosien tyttöaiheisia kalentereita. Hän vaihtelee viimeksimainittujen paikkaa välillä. Kestosuosikki tuntuu nykyään olevan kesäkuun 2012 tyttö, jolla on päällään jonkinlaiset nahkahihnat ja joka puljaa meressä polviin asti.

Koska aikaisemmassa työelämässäni en ole päässyt paljonkaan tällaisia painotuotteita näkemään, olen silmäillyt niitä varsin uteliaana. Tyttökalenterien kuvat ovat ainakin tähän asti näkemissäni olleet kaikki hyvin samankaltaisia: isotukkainen hyvin nuoren näköinen nainen, joka ei ole aivan ilman rihmankiertämää, mutta asustetta voisi silti lähinnä kuvata juuri sanalla rihma. Kuvat eivät myöskään jätä epäilystäkään siitä, että mallin häpykarvoitus on poistettu (tai kenties photoshopattu pois, mistäs minä tietäisin). Moni malleista on asetettu hyvin notkoselkäiseen makuu- tai seisoma-asentoon; moni on myös kuvassa märkä tai öljytty. Kukaan ei varsinaisesti hymyile iloisesti, vaan ilmeen on tarkoitus kaiketi olla seksikäs, viettelevä ja tuhma.

Jokin aika sitten piirsin yhdelle kalenteritytölle mustalla tussilla viikset ja parran. Kun muutama viikko jälkeenpäin mainitsin asiasta kalenterin omistajalle, toisin sanoen tunnustin olleeni asialla, hän sanoi: "Joo, kyllä me se huomattiin, mutta kun ei me yleensä sitä naaman kohtaa katsota niin ei se häirinnyt." 

Kahvihuoneessa oleva erään asiakasfirman kalenteri on poikkeus. Sen jokaisen kuukauden kuvassa on traktori tai vastaava nelipyöräinen ajoneuvo. Kaikki kuusi ensimmäistä kuukauden traktoria ovat olleet vihreitä; oletan loppujenkin kuuden olevan samaa maata.

Kesän kirkas huomen

Kauniit ja onnelliset päivät alkavat usein sillä, että herään rauhassa omia aikojani nukuttuani suhteellisen hyvin. Jos hyvin sattuu, havahtumisen syynä on se, että varpaani osuvat kääntyessäni sen henkilön jalkoihin, jonka vieressä mieluiten nukun. Puolisoonsa saattaa välillä leipääntyä, mutta erossa olemisen jälkeen sitä taas muistaa, miten hyvä hänen kanssaan on nukkua samassa sängyssä.

Ostin itselleni kukkakimpun, koska keittiön pöytä suorastaan kaipasi jotain vaaleanpuna-valkoista hömppää.

 

 

Kaupunkini on mainio kaupunki asua, muun muassa siksi, että pyörämatkan päässä on paljon paikkoja, joihin mennä olemaan rauhassa omine ajatuksineen. Sileät rantakalliot tuntuvat kerrassaan ihastuttavilta paljaan jalan alla. Kallioon oli kaiverrettu nimi "Edvard" vanhanaikaisella käsialalla, ja pohdiskelin puolihuolimattomasti sitä, kuka Edvard on ollut ja milloin (ja millä keinoin) hän on jykertänyt nimensä kiveen vesirajan tuntumaan.
Minun on muuten varmaan lopullisesti käännettävä takkini liikunnan suhteen: vauhdikas pyöräily kesäaamuisin tuottaa todellista elämisen riemua. Syreenit kukkivat hurjimmillaan ja niiden tuoksu tulvii aaltoina vastaan alamäessä.

Huomenna hikoilen taas töissä, lomaan on vielä aikaa. Mutta vaikka koko loppukesä olisi kurja, minulla on ollut ainakin tämä päivä, jota ajatella marraskuun synkkyydessä. Eikä päivä ole vielä edes lopussa.