Julkisella paikalla olemisesta

Ylellä on juttua puhelimen käytöstä. Ei minua tuossa nyt mikään muu suuremmin kypsyttänyt, mutta jutun loppupuolella oli tällainen pätkä:

Varapuheenjohtaja Risto Rasku arvioi, että neljä viidestä tuijottaa puhelimen näyttöä esimerkiksi junassa.– Se on ikävää katsottavaa, kun voisi ennemmin jutella ihmisten kanssa.

Argh! Mitä helkkaria se kenellekään kuuluu mitä ihminen tekee junassa matkalla paikasta a paikkaan b? Vaikka tuijottaisi kämmentään! Miksi junassa pitäisi jutella vieraiden ihmisten kanssa? Tai missään muuallakaan, jos kyseessä on sellainen paikka, mihin ei varsinaisesti tulla ihmisiä tapaamaan vaan jostain muusta syystä? Jutelkoot ne jotka siihen tuntevat tarvetta, mutta minä ja moni muu haluamme vain olla rauhassa ja nauttia matkanteosta. Ei siihen sisälly mitään velvollisuutta viihdyttää kanssamatkustajia. Vastaan ystävällisesti, jos minua puhutellaan, mutta pääsääntöisesti haluan lukea, netteillä tai ajatella. Enkä ole tässä asiassa ainoa.

Juuri tässä pari päivää sitten bussissa katsoin, miten ihmiset (minä itse mukaanlukien) asettuivat istumaan penkkiparin ikkunanpuoleisille penkeille, ja lähes kaikki käytäväpaikat olivat tyhjinä. Ja oli rauhallista. Matkustettiin. Bussihiljaisuudessa ei minusta ole yhtään mitään paheksuttavaa, se vain on tässä maailmankolkassa tapana. Suomen asukkaiden enemmistö tuntuu pitävän siitä, että julkisellakin paikalla saa olla rauhassa, jos haluaa. Ja vaikka lukea uutisia kännykästä.

Nimi paperissa

Nyt voin jo varovasti uskoa meneväni maanantaina töihin: olen allekirjoittanut työsopimuksen. Samalla tuli luovuttua taas yhdestä periaatteesta. Jossain vaiheessa kai viitisen vuotta sitten vannoin, että en koskaan menisi vuokratyöhön. Nyt olen työsuhteessa henkilöstövuokrausfirmaan. En muista, onko minulla enää yhtään periaatetta jäljellä, siis sellaista, jota en olisi joutunut rukkaamaan ja harkitsemaan. Jaa, ainakin se, että kokoomusta ei äänestetä. Siitä en ole sentään joustanut.

Jännittää. Mitä jos alkuaankin vaatimattomat kykyni ovat syksyn aikana hapertuneet ja haalistuneet, eikä kapasiteettini enää riitä työelämään? Eniten tosin pelkään, että kirjoitusnopeuteni on sittenkin käytännössä liian hidas ja teen liikaa virheitä.

***

Päivän hämmästyksen aiheutti Ylen juttu siitä, miten kasvissyöjien hampaat ovat vaarassa. Tutkimustulosta näytti olevan siitä, että enemmistöllä kasvissyöjistä on kiillevaurioita. Jutussa esitetään mahdollisia syitä ilmiölle: kasvisruoka on kevyttä, joten sitä tulee syötyä useammin; juureksia ja vastaavia pureksitaan niin, että hampaat kuluvat, ja ruoka-aineiden happamuus vahingoittaa kiillettä. Sorry vain, mutta kaksi ensimmäistä kuulostavat ainakin minusta hieman keksityiltä. Kunnollinen kasvisruoka ei ole erityisen "kevyttä", vaan siinä on proteiineja vähintäänkin tarpeeksi*. Hyvin laitettu ja koostettu kasvisruoka on taatusti ravitsevampaa kuin huonosti suunniteltu liharuoka. Ja sitä paitsi: suomalaiset seka- ja lihansyöjätkö sitten söisivät vain säännöllisinä ruoka-aikoina, eivätkä aterioiden välillä, vaikka sitten oletettavasti pysyisivätkin liharuoasta kylläisempinä? Siltähän ne ylipainotilastot tosiaan näyttävätkin... Ja tuo juuresten pureskelu? Syövätkö kasvissyöjät päivästä toiseen kovia, kypsentämättömiä juureksia niin paljon, että siitä voisi olla hampaille haittaa? Jotenkin en usko, että kasvissyöjäkään purisi päivittäin raakaa lanttua ja naurista, ja jos purisikin, niin ehkä ainakin osan aikaa raastettuna. 

Happamuudella nyt sentään voi olla jotain asian kanssa tekemistä.

Minähän en ole kasvissyöjä, vaikka sinne päin yrittäisinkin nojata. Pyrin vähentämään lihansyöntiäni pienin askelin, sillä se on mielestäni järkevää sekä yksilön että ympäristön kannalta. Haluan kuitenkin antaa jälkikasvulleni sellaisen syömisen mallin, että kaikkea tulisi syödä mahdollisuuksien mukaan. Sitä, mitä on järkevästi saatavilla, mikä ravitsee ja antaa virtaa, tai mitä milloinkin on tarjolla vaikkapa koulussa ja kylässä. Tai mihin on varaa. Lyhyesti ilmaistuna ajattelen ravinnosta suunnilleen kuin Michael Pollan opettaa: "Eat food. Not too much. Mostly plants."

*) Kasvisruoka ei tietenkään aina ole kunnollista, sen paremmin kuin sekaruokakaan. Aikanaan ollessani töissä keskiasteen oppilaitoksessa hämmästelin ruokalan usein toistuvaa kasvisvaihtoehtoa: porkkanoita ruskeassa kastikkeessa keitettyjen perunoiden kera.

Opaskirjojen maailmassa, osa N

Kirjastosta sattui käteeni Eero Leppäsen ja Katleena Kortesuon kirja Uuden työelämän aakkoset - kuinka saat työn, josta tykkäät. Piti tietysti lainata, sillä Voisihan Olla Että... Aina sitä kuitenkin tulee huijattua itseään sillä, että jostain kirjasta, kurssista tai muusta löytyisi elämään käänteentekevä suunnanmuutos.

Tämä on ohut kirja. Nopea lukea. Paljon käytännön ohjeita. Jopa jotain sellaista, mitä en ollut vielä osannutkaan ajatella omalta kohdaltani mahdolliseksi: neuvoja toiminimen perustamiseksi ja mihin sellaista voi tarvita. En olekaan mieltänyt asian potentiaalisesti koskevan myös minua, mutta se nyt kertonee ajatteluni rajoittuneisuudesta. Päätin ottaa toiminimestä selvää kattavamminkin.

Yrittäjyydestä puhutaan kirjassa aika lailla. Muun muassa listataan viisi ihmisen piirrettä, jotka eivät ole yrittäjyydelle otollisia (liika vaatimattomuus, pessimismi jne.) Minulla on kaikki mainitut piirteet. Yrittäjähenkisyyttään vasta löytämässä oleva ihminen saa varmasti tästä kirjasta ajatuksia ja uskonvahvistusta, eivätkä kirjoittajat edes suhtaudu mitenkään sinisilmäisesti aiheeseen.

Yksi luku omistetaan kokonaan sosiaaliselle medialle, sen käytölle työnhaussa ja työnsaantia edistävässä verkostoitumisessa. Ynnä myös sille, mitä kannattaa ja ei kannata julki laittaa. Tämä kaikki on kyllä työvoimatoimiston kursseilla sun muilla käyneille ja ylipäätään aikaansa seuraavalle henkilölle umpituttua, mutta kai siitä voi kirjaankin kirjoittaa. Kuinka nopeasti tällainen tieto mahtaakaan vanheta?

Loppusanoissa kirjoittajat muistuttavat siitä, että työelämän kahtia jakautuminen tulee luultavasti jatkossa korostumaan entistä enemmän. Niillä, joilla menee hyvin, riittää kiinnostavia töitä ja työelämä tarvitsee heitä. Ja sitten ovat "ne ihmiset, joilla ei ole mahdollisuutta tai kykyä määritellä omaa työelämäänsä millään tavalla", sanasta sanaan lainatakseni. Heidän on vaikea ylipäätään päästä työelämään kiinni. Tämä loppulauselma masensi minua enemmän kuin mikään työelämään liittyvä pitkään aikaan. Kortesuon ja Leppäsen kirja, niin kuin monet muutkin vastaavat opukset, on kirjoitettu niille, jotka onnistuvat. Kuten kirjoittajat itse ovat onnistuneet. Viesti on vähän niin kuin hoputtava: tee nyt äkkiä jotakin, jonka avulla pääset riman yli siihen joukkoon, jolle hyviä töitä riittää ja joille työelämä on iloinen asia. Sinne toiseen joukkoon jäävistä sitten viis.

Ei siis viisasten kiveä tässäkään kirjassa. Pitäisi tietysti ymmärtää, että sellaista ei ole olemassakaan.

***

Nykyään aina mainostetaan, että pitäisi tehdä työtä josta tykkää, ja että jos työntekijä suhtautuu työhönsä intohimoisesti, lopputulos on kaikkien osapuolien kannalta parempi. Minua kyllä ihan pikkuisen kiusaa se perusajatus, että ihmisellä olisi lupa valita työnsä sen mukaan, mihin hän tuntee intohimoa. Eikö valintaan yhtään vaikuta se, millaisia työntekijöitä yhteiskunta tarvitsee? Entä jos intohimoisesti haluaa vaikkapa valmistaa, maahantuoda tai myydä ihmisille tarpeettomia esineitä - tarpeettomuus nyt tietysti on suhteellista, juu juu - ja näin tulee kantaneensa kortensa kuluttamisen vuoksi kuluttamisen kekoon? Eikö järjen kanssa käsi kädessä elävä ihminen ajattele edes vähän pitemmälle kuin omat halunsa ja himonsa?

***

Totta kai ymmärrän, että suhtautumalla kyynisesti eri tuuteista tuleviin ohjeisiin siitä, miten ihminen on oman kohtalonsa herra, paljastan nimenomaan olevani yksi niistä, jotka kahtiajakautuvassa työelämässä jäävät riman alle. Elän edelleen siinä maailmassa, joka on jo mennyt: odotan alitajuisesti, että löytääkseen paikkansa yhteiskunnassa ja ollakseen hyödyllinen yksilö ei tarvitsisi olla muuta kuin tavallinen, ahkera ja luotettava työntekijä. Että ei olisi pakko vimmaisesti erottua joukosta koko ajan. Koska jos kaikki yrittävät nousta päätä pidemmiksi, sillä tiellä ei ole loppua ollenkaan. Ja jos vain päätä pidemmät saavat tehdä jotain, mihin ne loput ihmiset laitetaan? Pakastimeen?

Erinomainen minä

Ihan pienesti tänään alkoi kalvaa yksi asia. Näinä sosiaalisen median aikoina sitä saa hyvin usein lukea statuspäivityksiä tyyliin "mikä meitä ihmisiä vaivaa". Kerrotaan esimerkkejä: ihmiset kulkevat kaatuneen mummon ohi kadulla, kukaan ei auta itkevää lasta tavaratalossa jne, KUNNES tämä statuksen kirjoittanut henkilö tulee paikalle ja hoitaa asian. Välitettävä viesti onkin siis ohuesti verhottu "mikä teitä kaikkia muita vaivaa?"

Samaa sarjaa ovat sellaiset päivitykset, joissa henkilö avautuu siitä, kuinka ihmiset valittavat aivan turhasta sosiaalisessa mediassa ja muuallakin. Yleensä sen jälkeen päivittäjä kertoo jostain henkilökohtaisesta elämäntragediasta, vaikkapa omasta tai läheisen sairaudesta, jonka ansiosta hän itse ei koskaan enää valita turhasta vaan elämänarvot ovat menneet oikeaan järjestykseen ilmeisesti pysyvästi ja lopullisesti.

No ihan hyvä sinänsä. Toki on tärkeää, että ihmiset auttavat toisiaan, tuntemattomiakin. Ja onhan se oivaa, jos tuntee kykenevänsä keskittymään oleellisiin asioihin elämässä. Mutta miksi ihmeessä tällaiset asiat pitää aina kertoa niin, että vertaa omaa erinomaista itseään tuohon enemmistön tietämättömään, itsekkääseen ja elämäntaidottomaan laumaan? Kyynisen metsäsuomalaisesti pidän edelleen totuutena sitä, että omakehu haisee vallankin tällaisissa asioissa. Hyviä asioita pitää tehdä! Maailmaa pitää parantaa! Mutta miksi siitä pitää huudella? Kehujen toivossa?

Sosiaalinen media tuntuu saavan ihmiset hölöttämään kaikkien kuulosalle asioita, jotka voisi olla viisaampaa jättää päänsä sisälle tai vaikka päiväkirjalleen. Totta kai jokainen kaipaa kiitosta ja huomiota hyvistä teoistaan, mutta on eri asia, tekeekö kiitoksen kerjääminen hyvää vaikutelmaa.

Ääriaineksia

Ilta-Sanomien Anna Perho on näemmä provosoitunut hiihdosta hieman samaan tapaan kuin itse vaahtosin joulukuussa. Pitäisikö tässä sitten ajatella olevansa hyvässä seurassa vai ei? 

Perholla on kyllä yleensä tapana kärjistää kaikki asiat äärimmilleen, ja niin tässäkin. Kyllähän hän itsekin tietää, että hiihdosta ei ole pakko tykätä, ja jos siitä tykkääkin, niin kolmia suksia ei ole mikään pakko omistaa. Ja jos ei tiedä, niin kertokaa se hänelle, joku: tamperelainen keski-ikäinen nainen, joka ei ole liikunnanharrastaja, voi nauttia hiihdosta suunnattomasti yksillä suhteellisen halvoilla Nanogrip-suksilla, joita ei voidella, vedetään vain jäänestoa pintaan välillä. Ja hiihtäessä ei tarvitse mennä kovaa. Eihän jaloillakaan aina liikuta juosten ja puuskuttaen. Hiihdon ei tarvitse olla vaikeaa, eikä huvikseen hiihtämisessä ole kovinkaan paljon samaa kuin kilpahiihdossa.

Kovasti tuntuu ihmiskunta pitävän kärjistämisestä. Tätä en lakkaa ihmettelemästä. Että aivan kuin olisi jokin pakko valita jostakin aiheesta jompi kumpi ääripää ollakseen olemassa ja saadakseen selkeän ja hyväksyttävän maailmankuvan. Jos paheksuu hiihdon pyhää asemaa suomalaisena olemisen ytimessä, on sen osoittaakseen pakko käyttää halveksivia sanankäänteitä hiihdon harrastajista ja varsinkin ammattilaisista. Pätee moneen, moneen muuhunkin asiaan: jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. Onhan sillä lailla tietysti vähän yksinkertaisempaa hahmottaa maailmaa ja kanssaihmisiä. (Ja kolumnisti saa enemmän kommentteja. Totta kai on tarkoituksenmukaista kirjoittaa provosoivasti keltaisessa lehdistössä, oli henkilökohtainen mielipide sitten kuinka mieto tahansa.)

Suurin osa ihmisistä kuitenkin on enemmän sekä/että kuin joko/tai. Enemmistö näkee halutessaan asioilla useampia puolia eikä halvaannu siitäkään, jos ei pysty selkeästi muodostamaan kantaansa johonkin asiaan. Hiihtää silloin kun huvittaa, koska se on hauskaa, mutta ei pidä hiihtotaitoa kunnon kansalaisen ominaisuutena. Tai ei hiihdä, koska ei vain huvita, mutta ei silti lätki leimoja niihin, jotka kaihoavat Finlandia-hiihtoon. Näin niin kuin suppean aihepiirin esimerkeissä pitäytyäkseni; vertauskuvia saavat kai käyttää muutkin kuin entinen Galilean mies.

***

Voin ilokseni mainita, että täälläpäin on muutama latu jo sen verran hyvässä kunnossa, että olen käynyt hiihtämässä kaksi kertaa. Ensimmäisellä hiihtokerrallani oli pakkasta viitisentoista astetta, mutta se ei haitannut, paitsi mukana ollutta tytär 2:sta, jonka pitopohjasukset luistavat huonosti pakkasessa. Jälkeenpäin kyllä reisiselluliittejani paleli koko illan. 

Sallikaa mun provosoitua...

Aamulehti, tuo lempimediani, iskee jälleen ihastuttavalla otsikoinnillaan näin joululahjaksi:

Tässäkö downshiftauksen loppu? Lorvailu ei enää kiinnosta, nyt kelpaa raha.

Aiemmin taisin jossain vaiheessa väittää, että vapaa kasvatus on väärinkäytetyistä käsitteistä yleisimpiä, mutta downshiftaus pääsee kyllä aika lähelle. Nykyään en oikeastaan halua downshiftaus-sanaa vakavahenkisessä lauseessa enää käyttääkään, koska siihen on viime aikoina ladattu sivumerkityksiksi ja konnotaatioiksi kaikenlaista sontaa. Lorvailuksihan sitä tavataan väittää, kuten tässä. Ja karkuruudeksi, heikkoudeksi, valtion verotulojen tahalliseksi vähentämiseksi. Ja ihan vain laiskotteluksikin.

Tässäkin Aamuporvarin jutussa itse asiassa sanottiin, että suurempi osa SAK:n jäsenistä ottaisi kyselyn mukaan mieluummin tällä hetkellä lisää palkkaa kuin lisää vapaa-aikaa. Kyselyssä oli haastateltu 1200 työssäkäyvää SAK:laista. Ei mainittu, oliko mukana paljonkin osa-aikaisia tai sellaisia, jotka muuten vain eivät saa niin paljon palkkaa, että se riittäisi kohtuulliseen elämiseen. Tuntuu jotenkin, että jos olisin toimittaja, minulle ei tulisi mieleen otsikoida juttua antaen ymmärtää, että downshiftausta on nyt kokeiltu ja köykäiseksi havaittu. Kun varsinaisessa tekstissä sitten kuitenkin muistetaan, että taloudellisten aikojen epävarmuus ylipäätään saa ihmiset kenties ajattelemaan rahavirran vuolaammaksi saattamista.

Ja vapaa-aika, jos sillä tarkoitetaan kaikkea palkkatyöhön kuluvan ajan ulkopuolista aikaa, on tietenkin lorvailua? Se, joka tekee vähemmän palkallista työtä, tekee toki väistämättä niin juuri ollakseen hyödytön ja laiska eikä ollakseen kenties muilla rintamilla enemmän läsnä ja oma itsensä? 

Minä olen luullut, että sanalla downshiftaus tarkoitettaisiin kohtuullisemman elämäntahdin etsimistä. Sitä, että löytäisi ne asiat, joihin kannattaa aikaansa panostaa ja panisi vähemmän painoa kaikelle sille, mikä ei hyvinvoivan ja henkisesti ja sosiaalisesti rikkaan olemassaolon kannalta niin tuiki tarpeellista ole. Sitä, että ajattelisi turhan kulutuksen vähentämistä ja keventäisi näin myös ympäristönsä taakkaa. Sitä, että eläisi omien arvojensa mukaan, eikä ainakaan niitä vastaan. Sellainen elämä olisi minusta kaikkea muuta kuin lorvailua, täysi vastakohta sille, että kieltäytyisi kantamaan korttaan yhteiseen kekoon. Ja niinhän ihmiset useimmiten downshiftaavatkin. Harvassa oikeasti ovat ne, jotka lopettavat kokonaan palkkatyön ja muuttavat maalle kanoja hoitamaan tai lähtevät Thaimaahan elämään joutilaana. Heistä ne lehtijutut tehdään, mutta suuri enemmistö kohtuullistajista yksinkertaisesti elää harkitusti ja hyvästä syystä vähemmällä rahalla ja tavaralla. Kaikki eivät edes vähennä taloutensa tuloja vapaaehtoisesti, tietenkään, mutta eipä heitä sitten noiksi epäilyttäviksi downshiftaajiksi haukutakaan. Heitä saattaa tosin odottaa elämänhallintansa työnpuutteen vuoksi menettäneen pitkäaikaistyöttömän tai "vaikeasti työllistettävän" leima...

***

Lenkkeilin Nässyn rannalle ja takaisin, koska aamupäivän aurinko oli niin haikeankaunis noustessaan harjun takaa kuin verigreippi. Järvi on sulana ja sorsat värjöttelevät rannan tuntumassa, mutta pieni lumenpölläys raikastaa maisemaa mitä jouluisimmin. Osuin ilmeisesti keskelle oravien yleistä liikekannallepanoa, sillä reitin varrella näin lähietäisyydeltä neljä yksilöä. Muuan orava tuli niin liki ja näytti niin vihjailevalta, että epäilen sen oppineen odottamaan ohikulkijoilta jotain suuhunpantavaa. Siinä se vatkasi edestakaisin puiden välissä harkitun söpöin ilmein ja asennoin.

Jumala käskee

Minulla ei ole mitään uutta sanottavaa tasa-arvoisen avioliittolain tämänpäiväisen eduskuntakäsittelyn liepeillä käytävään keskusteluun. Sanottavaa tietysti on paljonkin, mutta ei mikään siitä ole omaperäistä - kuinka voisikaan olla? Odotan lain tulevan hyväksytyksi ja kaiken kohun sen jälkeen pikku hiljaa laantuvan, kunnes huomataan, että maailma ei kaatunut eikä yhdenvertaisuus lain edessä tuonut mukanaan yleistä yhteiskunnallista rappiota. Niin kuin ei naispappeuden hyväksymisenkään kanssa käynyt, eikä sen, että naiset saavat pitää oman sukunimensä avioliitossa tai äänestää. Tai no, kai jokunen valkoinen heteromies sitäkin mieltä on, että nämä kaikki ovat olleet muutoksia huonompaan ja ennen oli kaikki paremmin.

Luen parhaillaan kirjaa amerikkalaisesta Quiverfull-aatteesta, tai uskonnolliseksi liikkeeksi sitä kaiketi pitäisi kutsua. Quiverfull-perheet ovat niitä kovan linjan vanhoillisia evankelisia kristittyjä, jotka kaikin voimin pyrkivät edistämään pyhää ydinperhettä, jossa on mahdollisimman paljon lapsia. Sana quiverfull tulee juuri tästä: quiver on viini, se jossa jousiampuja pitää nuoliaan, ja kun perheissä on paljon lapsia, heitä on siis viinen täydeltä, a quiver full. Termi pohjautuu raamatun psalmiin 127, jossa suomalaisen vuoden 1992 suomennoksen mukaan sanotaan näin: "Kuin nuolet soturin kädessä ovat nuorena saadut lapset. Onnellinen se mies, jonka viini on nuolia täynnä!"

Ehkäistä ei QF-oppien mukaan siis saa, koska lapset ovat Herran lahja, eikä naisilla ole ulkopuolisin silmin minkäänlaisia oikeuksia. Mies on perheen pää, kunnon vaimo ei käy miestään vastaan sanoin eikä teoin. Vaimo ei myöskään tee ansiotyötä kuin aivan poikkeuksellisissa tilanteissa, vaan hänen tehtävänsä on kodin ja lasten hoito sekä miehestä huolehtiminen. Monessa suhteessa QF-väki suhtautuu naisen ruumiiseenkin yhtä kieroutuneesti kuin fundamentalistiset muslimit: naisen on peitettävä itsensä, pukeuduttava vaatimattomasti ja siveästi, ja jos miehelle tulee mieleenkään katsoa sillä silmällä jotakin muutakin naista kuin vihittyä vaimoaan, syy on automaattisesti naisen - hän on jollakin keinolla varmastikin houkutellut miehen katseen ja himon puoleensa. Vaimon on luonnollisesti oltava aina miehensä käytettävissä seksuaalisesti kaiken muun vastuunsa lisäksi. Jos mies erehtyy pahoinpitelemään vaimoaan, siihenkin löytyy syy vaimosta: tämä on varmaankin yrittänyt hallita miestään ja ajaa oman tahtonsa läpi.

Jumala siis käskee. Vaikka oikeasti käskijänä olisikin seurakunnan pastori, uskonnollinen opettaja tai vain oma puoliso. Vaikea sitä on toisinkaan tehdä, jos lapsesta asti on kasvatettu siihen, että jumalan ääni se siellä puhuu ja määräyksiään latelee. Minua ei lakkaa hämmästyttämästä se, miten pieneen jumalaan ihmiset ovat halukkaita uskomaan - miten sellainen jumala voisi olla uskottava kaikkivaltias, jota kiinnostaisivat niin pienet asiat kuin mitä vaatteita ihmiset käyttävät tai miten he arkisen elämänsä ja perheensä ylläpidon järjestävät? Millaisen kuvan itsestään antaa jumala, jolle on loputtoman tärkeää se, ettei kukaan vain yhtään lipsu niinsanotusta luonnollisesta roolistaan ja lokerostaan? Tuntuuko sellainen jumala kovin todelliselta, vai olisiko sen sittenkin synnyttänyt vain ulkopuolelta annettujen sääntöjen kaipuu? Ettei tarvitsisi itse tutkia omia toimiaan ja ohjata itseään kohti parempaa.

Postiluukusta kolahti juuri Tulva-lehti. Taidan eksyttää itseni jumaluusopillisista sekavista paasauksistani ja ryhtyä tutustumaan siihen.

Mikä riittää?

Hesarin verkkosivuilla aina kysellään ihmisiltä kaikkea ja sitten esitetään tuloksista hienoja kuvaajia ja diagrammeja. En tainnut itse vastata kyselyyn siitä, mikä olisi riittävä rahamäärä, mutta tänään siitä oli julkaistu juttu.

Kiinnostavaa. Kun kysytään, onko rahaa sopivasti vai liian vähän tai paljon, ihmiset ovat valinneet melko sopusuhtaisesti joko sopivasti tai liian vähän. Vain kaksi prosenttia on sitä mieltä, että heillä on liian paljon rahaa! Ovatkohan nämäkin pelleilleet? Kellä sitä nyt liikaa on?

Tuollaisiin kysymyksiin ei olisi helppoa keksiä yksiselitteisiä vastauksia. Tällä hetkellä sanoisin, että minulla/perheellä on sopivasti rahaa siinä mielessä, että meiltä ei puutu mitään ja säästössä on sen verran, että jos pesukone hajoaa, voimme ostaa uuden. Työttömyydestäni huolimatta säästöjä ei tarvitse syödä. Toisaalta, kyllä minäkin sentään keksisin moninaisia asioita, joihin olisi mukava olla rahaa. Kuten asuminen vähän väljemmin. Maalla. Järven rannalla, tai meren. Vaihtoehtoisesti kesämökki olisi ihana. Rahankäyttöhaaveeni lienevät hyvin perisuomalaisia; Hesarin jutussakin puhutaan siitä, että suomalaiset käyttävät mielellään rahansa asuntoon, koska talollinen se vasta jotain on.

Minä, joka olen erittäin kateellinen ihminen, kadehdin usein toisten varakkuuttakin. Sillä lailla puolihuolimattomasti tosin, sillä en tosiasiassa kadehdi heidän vaativia töitään ja kiireistä elämäänsä - en siis oikeasti haluaisi heidän paikalleen, vaan mielummin elän vähän vähemmän hektisesti köyhempänä. Hesari oli kysynyt ihmisiltä myös, millaiseen palkkaan he olisivat tyytyväisiä, mikä olisi tarpeeksi, siitä riippumatta millaista työ olisi. Mitähän siihenkin sanoisi? Edellisessä työssäni tienasin mielestäni sopivasti palkkaa siihen nähden, että rahat riittivät ja säästöönkin jäi, eikä tarvinnut pihistellä. Olin silti niitä ministerinkin ihmettelemiä, jotka ansaitsevat alle 2600 kuussa. Toisaalta työ oli niin...sanoisinko kuluttavaa ja vaikutti minuun niin negatiivisesti, että en ehkä enää tekisi sitä kolmen tonnin kuukausipalkallakaan, ainakaan, jos terveysriskit eivät poistuisi. Mukavaa, tärkeän tuntuista, reipastahtista ja mielekästä työtä hyvässä työyhteisössä tekisin ihan kevyesti kahdella tonnilla kuussa, noin 24 000:lla vuodessa. Siihen hintaan saisi olla jo jonkin verran fyysistä raskauttakin. Tätä tämänhetkistä näkemystäni värittää voimakkaasti se, että olen työtön. Ruokahalu saattaisi kasvaa syödessä.

Jos voittaisin lotossa miljoonia, lopettaisinko työnteon? Totta helvetissä. Ainakaan toistaiseksi ei tämän elämän aikana ole tullut vastaan yhtään sellaista duunia, joka ei loppujen lopuksi olisi minulle pelkkä duuni. Kutsumusta tahi elämän tarkoitusta en ole löytänyt muutenkaan, saati työstä. Ei se silti tarkoita sitä, että miljoonikkona ryhtyisin täysin hyödyttömäksi köllöttelijäksi.

Haaveita, haaveita. Taidan taas laittaa lottoriviä vetämään.

Nuorison edustajana

Olin vapaaehtoistyöhön liittyvässä tilaisuudessa. Muut osanottajat olivat minua vähintään 15 vuotta vanhempia. Minua puhuteltiin kahdesti henkilönä, joka voi kertoa nuoren ihmisen näkökulman tai hallitsee asioita, joita nuorten odotetaan hallitsevan. Joskus näinkin.

Kahvia juodessa kuuntelin, en puhunut. Muutama vanhempaa polvea edustava mies jutteli siitä, kuinka asiat olivat ennen paremmin: hekin olivat molemmat menneet 15-vuotiaana töihin. Kouluissa oli ollut kunnon kuri. Nykyään on niin paljon yksinhuoltajia ja vapaa kasvatus on turmellut koulut; opettajilla ei ole mitään valtaa ja muutenkin he ovat arveluttavia, elleivät suorastaan huonoja.

Vapaa kasvatus on luultavasti yksi laajimmin väärinymmärrettyjä ja -käytettyjä käsitteitä lastenkasvatuksen tiimoilta. Vähän väliä saa lukea ikiaikaisen kaupunkitarinan pojasta, joka käyttäytyy huonosti bussissa ja jonka äiti sanoo, että poikaa ei kielletä, koska perheessä on vallalla vapaa kasvatus. Usein vieläpä ihmiset kertovat tämän tarinan ikään kuin olisivat itse olleet sen silminnäkijänä - en voi käsittää, miten kukaan on voinut välttyä tajuamasta juttua kaupunkilegendaksi.

A.S.Neill ja hänen Summerhill-koulunsa nostetaan yleensä esiin, kun vapaan kasvatuksen historiasta aletaan puhua, mutta harva on oikeasti tutustunut Summerhillin periaatteisiin. Sanapari "vapaa kasvatus" on vain  jossain vaiheessa alkanut merkitä kaikkea sitä väärää, mitä nykyvanhemmat Yleisen Mielipiteen (tm)  mukaan tekevät. Siitä on tullut kätevä tapa luokitella nykynuoria, kuten tämänpäiväisessä kuulemassani keskustelussa, mutta myös omaa ikäpolveani: me 70-luvulla syntyneet olemme kuulemma ensimmäisiä vapaan kasvatuksen hedelmiä, emmekä siksi osaa kasvattaa omia lapsiamme kuriin ja herran nuhteeseen.

Mikä sitten on sitä vanhan hyvän ajan ei-vapaata kasvatusta? Pelolla kasvattaminen? Se, että vanhemmilleen ei uskalla kertoa huolistaan ja mahdollisista virheistään rangaistuksen pelossa? Alistaminen, sanoilla ja fyysisillä rajoituksilla? Ruumiillinen kuritus? Siihenkö todella kaivataan takaisin, kun vanhoja aikoja kaihoten muistellaan? Opettajilla oli valtaa, he olivat kyläyhteisön arvohenkilöitä, mutta toisaalta: valta oli ikävän usein myös mielivaltaa.

Kyllä kasvatusasioissa on sentään keskimäärin menty aika hemmetin lailla eteenpäin. Lapsesta on tullut ihminen, lapsen tahto ei ole enää isän tai äidin taskussa, niin kuin Topeliuksen saduissa. Vaikea on nähdä, että nykynuoriso olisi jotenkin taantunutta - pikemminkin ei voi olla huomaamatta, miten loistavia, avoimia ja kaikesta kiinnostuneita tyyppejä suuri osa suomalaisista lapsista ja nuorista on. Ja koska lapsilla on rohkeutta eikä heitä ole nujerrettu jo taaperoiässä, he näkyvät ja kuuluvat. Ennenhän hyvä lapsi sai näkyä, muttei kuulua, eikö se niin ollut? Kaikki äänen päästäminen ja tilan käyttäminen ei suinkaan ole kurittomuutta.

***

Tämä vuodatus saattaa olla sitä laatua, jota varten täytyy keksiä uusi tagi: epäkoherentit ja löysät mielipiteenilmaisut. 

***

Lisäys jälkeenpäin: Kuinkahan monta vuotta kestää, ennen kuin itse päädyn sille näennäisen väistämättömälle asteelle, jossa kaikki entinen, etenkin oma nuoruus, näyttää kullanhohtoiselta ja kaikin tavoin paremmalta kuin nykymeno? Ehkä se päivä koittaa jo hyvinkin pian.