Pärjään

Jotkut asiat ovat mukavia - ainakin se, että töitä on toistaiseksi ollut runsaasti. Viime keväänähän vastaava homma oli jatkuvaa jarruttelua ettei projekti loppuisi kesken, mutta nyt on jo kaksi ja puoli viikkoa saatu tehdä ihan täyttä päivää ja kaasu auki, vaikkei nyt sentään kiirehditty ole. Työ on yksinkertaista mutta oudon kieroutuneella tavalla tyydyttävää pääte- ja paperihommaa. Siinä on helppoa olla hyvä. 

Koska muu perhe on lomailemassa, tarjosin itselleni päivällisen töiden jälkeen. Söin hampurilaisen, joka oli yksi elämäni maukkaimmista. Se oli majoneesia myöten vegaaninen. Olen täynnä mutten ähky. Hyvä olo.

***

Monesti mietin, kuinka ärsyttävänä ihmiset mahtavatkaan minua pitää. Meinaan että vastavuoroisesti, kun minusta monet ihmiset ovat niin tolkuttoman ärsyttäviä. Yksikin tuttu paasaa vähän väliä siitä, kuinka häntä ei kiinnosta muiden ihmisten lapset, niiden ruokavalio, pottaharjoittelu ja opitut taidot. Tietenkin tämä samainen tuttu kertoo aina ja iankaikkisesti omasta lapsestaan, juuri sillä tavalla kuin pikkulasten vanhemmat lähes aina kertoilevat. Ei siinä mitään, aikansa kutakin, MUTTA kuinka helkkarissa tämä tyyppi ei näe/kuule/tajua, että on itse juuri sillä nimenomaisella tavalla rasittava, mistä toisia jatkuvasti moittii? Sylvi ihmettelee ja paheksuu.

***

Luin Kate Atkinsonin kirjan Hävityksen jumala. Olen vaikuttunut. Kirjan idea ei sinänsä ole mitenkään hirvittävän omaperäinen, mutta kuinka tosia ja uskottavia henkilöt ovatkaan! Minua miellyttää erityisesti kirjailijan käyttämä salamannopea edestakaisin-kelaus aikajanalla kaikkitietävän kertojan silmin. Kuin aikaa ei olisi. Jokaisessa hetkessä ovat läsnä kaikki mahdolliset tulevaisuudet. (Kiitos Wendylle, kun suosittelit tätä kirjaa!) 

Kuka jää mieleen

Olen jo nyt vähän kyllästynyt tietyntyyppisiin juttuihin, joita joudun työporukassani kuuntelemaan. Ja koko kevät pitäisi niitä kuunnella. 

Yksi työkavereista, Reino (nimi muutettu), joka minun ja parin muun lailla oli samoissa töissä viime vuonnakin, kertoili tänään käsityksiään niistä, jotka tänä vuonna eivät enää ole mukana. Yhdestä tyypistä Reino sanoi, että ei muista edes tämän nimeä eikä ollut heti muistanut hänen viime vuonna porukassa olleenkaan. Kun tämä tyyppi kuulemma ei koskaan sanonut kenellekään mitään ja teki työnsä hiljaa omissa oloissaan.

Minä tähän väliin sitten pistin keskusteluun, että puhutteko Tyynestä (nimi muutettu)? Että minä kyllä muistan nimen, ja että kyllä Tyyne puhui kun häntä puhuteltiin. Ja lisäsin vielä, että ei ole synti olla hiljainen ja ujo.

Se, mitä en sanonut, oli että itse en maanantaina töiden alkaessa todellakaan muistanut Reinon nimeä, ennen kuin sen kulkukortista luin. Vaikka kaikkien muiden nimet kyllä muistin.

Lievää, mutta jatkuvaa jurputusta

Kyllä taas on elämätä. Ei sillä, että mikään oikeasti huonosti olisi. Mutta olin ehtinyt jo taas varovasti ajatella, että jospa minusta tulee kokonainen vielä joskus. Ja sitten tulee useampi tällainen päivä putkeen. Mindfulness-harjoituksissani on vuorossa kohta nimeltä "vaikeuksien tutkiminen" ja niitäpä tässä on sitten tutkittukin.

Olen ruvennut kyseenalaistamaan kaikki reaktioni. Milloin saa suuttua niin, että näyttää sen muille? Millaisista asioista on yleisesti hyväksyttyä olla surullinen ja ahdistunut? Mitä saa haluta itselleen? Tai halutahan saa tietysti mitä vain, mutta millaista panosta muilta ihmisiltä on kohtuullista pyytää ja/tai odottaa? Olenko tarpeeksi, voiko kukaan elää kanssani vai olenko totaalisen sietämätön?

***

No, sellainenkin juttu, että työt alkavat taas 15.2., kuulemma. Samat projektiluontoiset toimistotyöt kuin viime keväänä. Pidän siitä työstä ja olen siinä hyvä, mutta saapa nähdä, millaiset ovat työehdot tänä vuonna - en ole vielä nähnyt työsopimusta.

***

Hiton harmi, etten ole luova ja lahjakas. Kirjoittelen runoja, jotka ovat kuin parittomia huopaantuneita lapasia. Suunnittelen mielessäni vaikka mitä, mutta kaikki kaatuu aina siihen, että kyky ei riitä, eikä tahto. Kun en ole mukava ihminen, niin olisinpa edes jollain lailla etevä.

Tarvitko kuittia?

Kiinnostava ilmiö vähittäiskaupan parissa: tänään myymälässä todistin viiden (5) eri henkilön yritystä vaihtaa ostamansa tuote esittämättä kuittia. Sehän ei siis käy, jos nyt joku ei ole sitä vielä ymmärtänyt. Myyjä saattaa olla empaattinen ja pahoitella sitä, että kuitti on hukkunut/syöty/varastettu/palanut, mutta koska samoja tavaroita myydään monessa muussakin paikallisessa liikkeessä, myyjä ei vaihda tuotetta, jos et kuitilla todista ostaneesi sen juuri kyseisestä liikkeestä. Ei vaihda ei. Myyjä ei muista asiakkaan naamaa eikä sitä, mikä kukakin joulun alla osti. Myyjä ei tunne mystistä yhteyttä liikkeen tuotteisiin eikä näe päältä, onko eteen kannettu esine ostettu kyseisestä liikkeestä vai viereisestä tavaratalosta. Myyjän on nähtävä kuitti. Niin.

Käämini olivat hyvin lähellä palaa siinä vaiheessa, kun päivän viides kuititon vaihtaja jankkasi moneen kertaan, että kyllä siitä säännöstä voi poikkeuksen tehdä, kyllä voi, kyllä voi! Kun hän on niin hyvä asiakas ollut ja kaupassa aikojen saatossa satoja euroja käyttänyt. Ja minä sekä myyjätoverini vain selitimme rauhallisesti (sisäisesti tosin kiehumispisteessä), mistä eri syistä kuitti on vaihtaessa esitettävä. Asiakas sitten tuiskahti, että täytyypä sitten jatkossa tehdä ostoksensa muualla, ja poistui. Me viattomat työntekijät jäimme tiskin taakse kiristelemään voimattomasti hampaitamme. Minun teki mieli itkeä kiukusta, mutta säästin työtoverini sentään sellaiselta spektaakkelilta.

Että ottakaa se kuitti, kun myyjä sitä tyrkyttää. Ja laittakaa se lompakon salataskuun. Niitä tarpeettomiksi jääneitä kuitteja voi sitten pari kertaa vuodessa sieltä perata, kun lompsa käy niin paksuksi, ettei mahdu kassiin. Samalla näkee katsauksen siitä, mitä onkaan tullut ostettua.

Ei oo fiilis

Ei enää töitä ennen joulua. Hallelujaa. Minua ei selvästikään ole luotu asiakaspalvelijaksi. Aggressioni heräävät hyvin nopeasti ihmisten mulkkumaisesta käytöksestä enkä sen jälkeen saa hymyiltyä vaikka mikä olisi. Inholistan kärjessä tänään: asiakkaat, jotka tuovat ostoksen kassalle, odottavat, että skannaan viivakoodin ja sanon hinnan, ja sitten täräyttävät töykeästi, että "viistoist prosenttii". Että sen verran pitää alennusta saada. Tarkoittavat, että heillä on jokin alennukseen oikeuttava kortti, mutta eiväthän he sitä voi pyytämättä esiin kaivaa eivätkä edes nimeään sanoa, jotta sen tietojärjestelmästä selvittäisin. Listan perintöprinsessoina: asiakkaat, jotka puhuvat kassalla puhelimeen, eikä myyjä saa selvää, mitkä lauseista ovat tarkoitetut hänelle ja mitkä puhelimeen. Sekä asiakkaat, jotka sanovat ykskantaan että "Pakettiin!", eivätkä mitään muuta. Kun liikkeessä paketointipalvelu on sentään lisämaksuton, sanoisin itse mielelläni moisessa tilanteessa jotain pehmentävää, vaikkapa että saisiko tätä paketoitua.

Paketteja on muuten tullut tehtyä. Kuka on yllättynyt? Taitojani se ei ole mitenkään hirmuisesti kehittänyt, vaan edelleen kulmat repeilevät ja niin edelleen. Osaan kuitenkin nyt laittaa nauhaa pakettiin sillä myyjien coolilla tavalla (kulmien ympäri) ja olen aika nopea.

Olematonta joulufiilistä ehkäisee entisestään se, että minulla on kivulias silmätulehdus ja taloutemme jääkaappi otti ja hajosi tänä aamuna. Nyt elämme kylmä rinki persien alla huomiseen asti - jääkaappi saatiin jotenkuten toimimaan, mutta jaksaako se jäähdyttää vielä yhden yön yli, ja mikä tärkeämpää: tuleeko uusi, sikamaisen kallis jääkaappi huomenna, kuten on luvattu?

Tyttäret jankuttavat, että minun pitäisi tulla mukaan koristelemaan kiinalaista muovikuustamme heidän kanssaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulle on ihan sama. En viitsisi. Olen lakannut olemasta jouluihminen pikkuhiljaa 35 ikävuoden jälkeen, ja kehitys lienee saavuttanut huippunsa nyt, neljäntenäkymmenentenäensimmäisenä ikävuotenani.

Sanat katoavat

Ei, sanat eivät katoa missään metafyysisessä tahi filosofisessa mielessä vaan aivan konkreettisesti. Kaupanteossa oli niin perskaleen kiireinen päivä, että kieli alkoi sammaltaa jo viiden aikaan (ja kahdeksaan piti jaksaa). "Laitanko kussiin, eiku passiin, eiku kassiin, siis MUOVIPUSSIIN?" Aika monta kertaa. "Kiitos hei" oli myös useasti jotain sinnepäin, esimerkiksi "kiitos kei", "hiitos hei" tai "khiitos hei".

Ja kotiin tultuani en saanut suustani sanaa "lasipurkit", vaan jouduin esittämään pantomiimina puolisolle, mitä olin vienyt kierrätyspisteeseen.

Ei hyvin

Tuntuu, että olen koko ajan töissä tai valmistelemassa töihin lähtöä tai menossa nukkumaan töistä väsähtäneenä. Paljonko vuodenvaihteeseen taas olikaan aikaa, 22 päivää? Ehkä jaksan sen verran.

Väsyneenä asiakaspalvelutyössä sormet alkavat sohlata ja vaihtorahojen kanssa menee ikuisuus. Tippuilevat kolikot käsistä, vieläpä. Kuitin tunkeminen pussiin on sitä vaikeampaa mitä myöhempi ilta on, puhumattakaan paketoimisesta. Kieli alkaa sammaltaa niillä paikkeilla kun vuoro on kestänyt kuusi tuntia. Eilen myin Mylly-pelin ja luonnollisesti kertaalleen siinä höpistessäni lipsautin, että pylly-peli.

Mutta tilinauha tuli. Tienahommaksi tämä nyt sentään on ihan ok. Ei hyvä, muttei katastrofaalinenkaan.

***

Samat tilapäiset toimistohommat, joissa vietin viime kevään, tulivat hakuun. Viimevuotisiin työntekijöihin otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostusta. Ja kysyttiin myös, kelpaako nollasopimus, sillä tänä vuonna suurin osa työntekijöistä palkataan sellaiselle, ja vain osalle taataan nipinnapin kokoaikaiseksi laskettava viikkotuntimäärä. Minä vastasin, että olen käytettävissä, mutta nollasopimus ei käy, ei todellakaan. Lisäsin vielä, että minä olin siinä työssä sen verran hyvä, että minut kannattaa palkata kokoaikaiseksikin. (Ja vähän hirvistelin rohkeuttani viestin lähetettyäni. Mutta mitään menetettävää ei oikeastaan taaskaan ole - en kykene rahallisesti enkä henkisesti olemaan "tarvittaessa töihin kutsuttava".)

***

Masennuksen ja ahdistuksen suhteen en osaa enkä uskalla oikein sanoa. Ylöspäin menossa? Ehkä välillä. Ja välillä lohduttoman syvässä montussa, jonka seiniltä valuu savea niskaan. Eikä siihen tarvita paljon, vain muisto, kamala uni, jokin pieni epäonnistuminen, jonkun ikävä kommentti. Pienestä lähtee ja kauan kestää. Henkinen suojakuoreni on kuin saippuakupla, se ei oikeasti suojaa eikä estä mitään.

Pimeä

Ulkona on pimeää, sisällä on pimeää, pääni sisällä on pimeää. Yritän kuitenkin. Käyn sitkeästi töissä, sillä kyllähän sitä nyt puolitoista kuukautta kestää vaikka hirressä, vai mitä? Hymyilen, teitittelen, sanon päivää, sanon näkemiin, myyn joulutilpehööriä, postikortteja, eikö niitä joulumerkkejä enää tosiaan ole, missä teillä on se Remeksen uusin? Laitetaanko muovipussiin? Laitetaanko joulupakettiin? Voinko mä mennä nyt tauolle vai onko joku muu menossa? Ja kaiken taustalla ostoskeskuksen ärsyttävän lyhyt soittolista, jonka ansiosta kuulen jokaisena työpäivänä vähintään neljästi Uptown Girlin ja sen John Lennonin ällöttävän joulupiisin.

Tytär 2 vietti viikon keskisessä Euroopassa ja palasi ehjänä, vaikkakin nuhaisena, kotiin. Tytär 1 odottaa joulua, huudattaa jouluradiota, laskee päiviä loman alkuun eikä suostu käyttämään sateenvarjoa surkeimmallakaan säällä. Puolisolla on ristinään minut. Ei ole herkkua hänelläkään.

Tytär 2 on yllättäen oppinut soittamaan pianoa! Hänen on täytynyt harjoitella hurjasti meidän huomaamattamme. Hän on oikeasti ällistyttävän hyvä - jos nyt taas omaansa saa kehua. Onhan hän pikkuvekarasta asti rimputellut Aaronin pianokoulua ja muuta sellaista isänsä opastuksella, mutta nyt on otettu suuri edistysaskel ja soitto on todella alkanut kuulostaa mainiolta, tulkintaakin mukana. Aina ne hämmästyttävät nuo jälkeläiset.

Leivoimme piparkakkuja, kuten itsenäisyyspäiväämme kuuluu. Muistan, miten herttaista oli silloin, kun tytärten nenät ylsivät suunnilleen keittiön tason reunan korkeudelle. Tai en nyt tiedä, aika lienee kullannut muistot. Jokaisena piparinleivontakertana minä olen perinteisesti kireä ja kärttyisä. Pitäähän sitä kaikenlaisia turvaa tuottavia rutiinielementtejä perhe-elämässä olla.

Asiakaspalvelun helmiä

Olin töissä. Olin kassalla. Ostoksille tuli äiti kahden pienen lapsen kanssa, olisivatko olleet alle viisivuotiaita molemmat. Piippaillessani heidän ostoksiaan kassakoneeseen lapset kyselivät vähän kaikesta näkemästään "mikä tää on, mikä toi on". Utelun kohteeksi päätyi myös kassan vieressä oleva nippu mainoskirjanmerkkejä. Sanoin lapsille, että siitä voitte ottaa mukaanne kirjanmerkit. Sitten muistin, että useimmat merkeistä mainostivat dekkareita ja niiden kuvituksena oli luodinreikää ja veriroisketta, tai sitten niissä luki sellaisia sanoja kuin "paha" ja" tappaa". Koska olin jo kirjanmerkit luvannut, pengoin hätäisesti pinoa yrittäen löytää jotain lapsille sopivampaa. Pohjalla oli läpysköitä, joissa nuorukainen näyttää peukkua, joten lykkäsin tenaville sellaiset.

Asiakasvirran suvantovaiheen aikana sitten tarkastelin kirjanmerkkejä lähemmin. Merkissä, joita olin lapsille antanut, luki takapuolella "Hölmöile nyt, koska vanhempana joudut siitä oikeasti kuseen." Ja vieressä vielä sellainen älyttömän groteski pellenkuva.

Anteeksi, äiti lapsineen. Toivon sydämestäni, että lapsesi eivät osaa vielä lukea ja/tai hukkasivat antamani kirjanmerkit loskaiselle kadulle kotimatkalla.

Yawn

Voi jumankekka että olen väsynyt tämän viikon töistä. Ja ensi viikolla pitäisi tehdä tuplamäärä tunteja tähän viikkoon nähden! Miten aikuinen ihminen voi väsähtää näin pahasti näin vähästä?

Jaa niin, unohdin, että ei työtön saa valittaa, jos vain mistään työtä saa, vaan siitä pitää olla yksinomaan kiitollinen. Sorry about that.

Vaikeaa

On osattava päästää irti. On opittava ja pohjaan asti sisäistettävä se, että kaikki asiat eivät korjaudu. On vain siedettävä se, että ennen niin läheinen ystäväni on vihdoin, vuosien jälkeen, tajunnut huonojen puolieni koko laajuuden, eikä pidä minua enää vaivan arvoisena. On kestettävä se, että olen hänen tärkeysjärjestyksensä pohjimmaisena, tai sitten en enää edes listalla. On hyväksyttävä, että hän on kääntänyt kelkkansa suhteeni hyvin nopeassa tahdissa. Ja se koskee, itsekeskeiseen minääni se koskee kuin olisin juonut viemärinpuhdistusainetta. Kivun seassa tunnen myös raivoa. Sekin koskee.

***

No, joka tapauksessa olen päätynyt joulusesongin ajaksi töihin, vieläpä myyntitöihin. Eräs entinen työkaverini oli maininnut nimeni esimiehelleen ja minut palkattiin kiireapulaiseksi - pelkän puhelinsoiton perusteella! Sain siis töitä suhteilla! Olen luullut, että näin voi käydä vain kaikille muille, niille hyville tyypeille nimittäin.

8 tunnin vuorot asiakaspalvelussa tuntuvat melko pitkiltä. Hirveästi muistettavia asioita. Esitän reipasta ja pärjäävää ja toivon, etten mokaa pahasti eikä kukaan huomaa, että kognitiivinen kapasiteettini on huonontunut ja älykkyysosamääräni laskenut ainakin 50 pistettä. Työkaverit ovat mukavia. Olen tehnyt vasta muutaman vuoron ja uskaliaasti päätellyt niiden perusteella, että pärjään kyllä jouluun asti. Joulukuussa ei silti varmaankaan paljon muuta jaksa tehdä kuin töitä. 

Lomasta

Ennakkovaroitus lukijalle: olen räyhännyt tästä samasta asiasta monet kerrat aikaisemminkin, eikä tässäkään postauksessa aiheesta varmaan mitään uutta ole, niin että ei välttämättä kannata syventyä sen kummemmin.


Ilta-Sanomista iski silmääni Suvi Kerttulan teksti palkallisesta lomasta. Siitä, kuinka työelämässä ei opiskelusta, pyristelystä ja ahkeruudesta huolimatta pääse sellaiseen asemaan, että saisi kesälomaa. Tuttua. Minulla oli ensimmäinen "oikea kesälomani" 37-vuotiaana, kun olin ollut konepajalla töissä puolitoista vuotta. Ensimmäisenä kesänäni siellä ei lomaa vielä ollut. Tunne oli mahtava, mutta toisaalta ajattelin, että useimmat ikäiseni olivat viettäneet jo yli vuosikymmenen kesälomiaan turvallisin mielin ja luottaen siihen, että toimeentulo jatkuu loman jälkeenkin.

Yksi asia, josta en vieläkään ole ihan päässyt yli vaan se harmittaa aina kun mieleen sattuu palaamaan: kun olin vuosia opettajan töissä, ihan siis pätevänä ja sopivana, mutta enimmäkseen äitiyslomien ja hoitovapaiden sijaisena, en kertaakaan saanut kesäajalta palkkaa. Opettajilla kun ajatellaan kesäajalla maksettavan palkan kertyvän talven aikana tehtävästä työstä, se on siis ikään kuin jyvitetty tasaisemmin vuoden varrelle. Tein useamman kerran täyden lukuvuoden sijaisuuden, kertaalleen niinkin, että jatkoin syksyllä samassa paikassa, mutta vakituinen viranhaltija palasi aina kesäloman (tai opetustauon, niin kuin sanotaan) ajaksi "töihin". Olen edelleen sitä mieltä, että vakituinen tyyppi sai tällöin minun tienaamani palkan. Minä menin kiltisti kortistoon kesäksi. Kerran oli jopa sellainen tapaus, että minun työsuhteeni päättyi toukokuun loppuun ja viranhaltija tuli kesäksi hallitsemaan virkaansa, mutta MINUN piti valmistella kesäkuussa pidettävä uusintakoe häntä varten. Kas kun ei vielä vaadittu, että olisin sen korjannutkin ja tulokset kirjannut. 

Veri vähän kuohahtaa korvissani taas, kun tuota muistelin. Ehkä en siis muistele enää, vaan palaan tuohon Iltiksen juttuun. Sen kommenttiosio on taas juuri sellainen, kuin nettiartikkelien kommenttiosiot yleensäkin. Useampi siellä kummastelee, että ihmisessähän täytyy olla jotain vikaa tai hän on elänyt elämänsä jotenkin väärin, kun ei vielä nelikymppisenä ole kyennyt luomaan työmarkkinoilla vakiintunutta asemaa kesälomineen. Moni keuhkoaa, että ei suurilla ikäluokilla ole helppoa ollut vaan heidän selkänahastaan on kiskottu se ja se etuus. Oma käsitykseni on kuitenkin se, että suurilla ikäluokilla oli yhdessä mielessä helpompaa: töitä löytyi ilman koulutustakin, mutta myös koulutus kannatti. Jos olisin syntynyt äitini ikäpolveen, en usko, että ansioluetteloni olisi neljänkymmenen iässä sisältänyt vain/lähinnä pätkätyösuhteita. Itse asiassa en usko, että olisin edes tarvinnut ansioluetteloa! Minullahan olisi ollut turvallinen työsuhde kunnallisella puolella kansankynttilänä, ja olisin nyt jo jäänyt siitä eläkkeelle.

Te, joilla on vakituinen työ, sen edut, työterveyshuolto, ikälisät ja täydet lomat, kyllä minä ymmärrän, että teillä on kiusaus ajatella niissä ihmisissä olevan jotain vikaa, joilla ei ole samoin. Me nimittäin ajattelemme itsekin niin, aina välillä. Yritän kuitenkin päättäväisesti ohjata omia ajatuksiani enemmän sille raiteelle, että elämä ei ole shakkia, ei kiinni pelkästään taidosta ja suunnittelusta, vaan sattumalla ja onnellakin on osansa. Jos kaikki menee hyvin, onhan se ihanaa ajatella, että se johtuu vain ja ainoastaan omista päätöksistä ja ominaisuuksista; siitä, että on tehnyt oikein. Maailma on kuitenkin väärällään ihmisiä, jotka ovat tehneet vähintään yhtä oikein, eivätkä siltikään pääse samalle viivalle. Niin. 

***

Lisäys: Luin Iltiksen kommenttiosiota vielä uudestaan, ja tuli mieleeni, että loma ja joutoaika ovat kaksi eri asiaa. Jos on palkallisella lomalla, yleensä tietää, että on työpaikka, johon palata loman jälkeenkin. Voi olla rauhallisin mielin. Jos on työtön tai muuten joutilas ilman elantoa, onhan se eri juttu. Silloin saattaa tuntea syyllisyyttä jo siitäkin, että nauttii hetkellisesti joutenolosta - pitäisi nimittäin olla koko ajan markkinoimassa itseään, hiomassa hakemuksiaan ja nostamassa markkina-arvoaan. Jos päättää pitää taukoa pätkätyösuhteiden välissä, täytyy olla aika hiton varma omasta itsestään ja työllistymis-statuksestaan. Harva uskaltaa. No, pätkätyöläisille taukoa tuntuu tulevan väkisinkin.

Reiskana

Vaihteeksi remonttihommissa. Tytär 1 lähti leirille, joten käytän hänen poissaoloaikansa tapetoimalla hänen huoneensa. Suoraan sanoen oli jo aikakin, vanha tapetti on paikoin hävyttömässä kunnossa. Tytär valitsi uudeksi tapetiksi minun mielestäni vähän turhan vaalean ja kuviokkaan, mutta hänhän se sitä joutuu katselemaan. (Minä joudun vain tappelemaan sen seinälle.)

Olen hiljalleen tehnyt pohjatöitä, tänään irrotin listat ja hioin ja pesin seinät. Paikkailun jälkiä täytyy vielä huomenna hioa pikkuisen, mutta muuten näyttää ihan kohtalaiselta. Pölyä on tietysti taas joka jumalan nurkassa, myös minun korvissani, silmissäni, suussani ja tukassani.

Minulla on jatkuva pieni stressi päällä tämän tapetointiprojektin tiimoilta. Ensinnäkin siksi, että pelkään lopputuloksen olevan jollain lailla sietämätön - puolentoista viikon päästä kun talo tulee täyteen vieraita rippijuhliin. Toiseksi minua kiristää henkisesti se, että joka paikka on täynnä roinaa. Jouduin lastaamaan tytär 1:n tavaroista suurimman osan parvekkeelle, olohuoneen yhdessä nurkassa on läjä Aku Ankka -kansioita ja verhot ja petivaatteet ovat vastakkaisessa nurkassa. Näin sekainen huusholli tekee minut äkäiseksi. 

***

Vuokratyöfirmalta tuli palautekysely. Kirjoitin vapaat kentät melko täyteen palautetta. Toivottavasti ottavat siitä opiksi, eivätkä sorru samaan seuraavan kerran, kun vastaavaan projektiin rekrytoidaan väkeä.

Jurppii vähän

No, ne työt sitten loppuvat ennen aikojaan. Kuulemma maanantai on mitä suurimmalla todennäköisyydellä viimeinen päivä, jolle töitä riittää. Ja tarkistivat vielä, että työn luvattua vähäisempi kesto on ihan laillista. On se kuulemma. Vaikka sopimusta olisi ollut ensi perjantaihin asti.

Osasin odottaa tätä sen perusteella, mitä tähän asti olen nähnyt. En myöskään mene vararikkoon, vaikka työpäiviä tulee muutama vähemmän ja tunteja on muutenkin ollut selvästi vähemmän kuin mitä meille hakuvaiheessa annettiin ymmärtää. Ottaa silti kupoliin ja koko päivä on ollut vähän alavireinen. Minä kun en muuta tarvitse jurppimiseen kuin epävarmuutta ja/tai suunnitelmien muutoksen.

Tästä työstä luvattiin alun alkaen, että se on joustavaa. Kaikki jousto on kyllä ollut työntekijöiden joustamista, ei työnantajan. Sitä paitsi tiiviiseen kokopäivätyöhön me kaikki vuokrahenkilöt olimme menossa, niin meidän annettiin etukäteen ymmärtää, vaikka sopimuksessa olikin viikkotuntien alarajana 25 tuntia.

Ensi viikolla palaan siis taas työttömäksi työnhakijaksi. Saapa nähdä, mitä seuraa. Palkatonta hommaa on kyllä luvassa - vapaaehtoistyökeikkoja tarjottiin heti, kun ilmoitin, että taas olisi aikaa. Tytär 1:n huone pitää tapetoida. Rippijuhlat pitää järjestää. 

Onneksi on aurinkoinen sää, niin ei harmita ihan niin paljon.

Epämukavuusalueella

Pätkätyöni loppu lähestyy; työpäiviä on sopimuksen mukaan jäljellä kymmenen, mutta kuulemma työsopimukseen kirjattu "työn projektiluontoisuus" mahdollistaa sen, että jos tavara loppuu, niin työkin loppuu sillä siunaamalla. Siedän huonosti epävarmoja työoloja, kuten sanottu, joten olen kireänä.

Olen kelaillut jälleen kerran sitä, millaiseen työhön oikein sopisin. Pajatyössä olin fyysisesti ajoittain liian kovilla. Nykyisessä toimistotyössä, joka on erittäin yksinkertaista suorittavaa työtä, pitkästyn. (Siinä mielessä on hyvä, ettei työ ole vakituista - ei sitä kestäisi kukaan.) Lisäksi kaikesta venyttelystä, liikunnasta, ergonomian säätämisestä ja tauoista huolimatta olen aina päivän päätteeksi jäykkä kuin lankku ja päänsärky on jokapäiväinen seuralainen. Istumatyökään ei siis tunnu fysiikalleni soveltuvan! Kylläpä olen vaateliasta sorttia.

Millaisesta työstä olen nauttinut? Sellaisesta, jossa on jotain ajateltavaa, jotain ongelmia ratkaistavaksi. Sellaisesta, jossa voi vaihdella tehtävää tai suoritustapaa tai ainakaan ei tarvitse olla paikallaan koko aikaa. Sellaisesta, jossa edes jollakin lailla näkee edistymisensä, vaikka sitten kasvavana valmiiden tekeleiden pinona - olivat ne sitten korjattuja koepapereita, sorvattuja kappaleita tai jotain muuta. Sellaisesta, jossa pääsääntöisesti olen itse vastuussa omasta tontistani eikä minua pakoteta ryhmätyöhön tai jatkuvaan sosiaalisuuteen.

Moni kertoo kysyttäessä haluavansa työskennellä ihmisten parissa. Jos vain olisi sosiaalisesti hyväksytympää sanoa toivovansa täsmälleen päinvastaista, minä sanoisin niin. Ihmisistä en niin välitä, siis työn parissa tavattavista tuntemattomista. Ihmiset ovat usein arvaamattomia ja joskus pelottavia. Olen pelännyt ihmisten ennustamattomuutta niin kauan kuin muistan. Kai tämäkin joku lapsuuteen palautuva juttu on, minä kun en koskaan ollut edes päivähoidossa.

Työnhaun pienet ilot

Tulipa ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen näkökenttääni sellainen avoin työpaikka, että ihan halusin sitä hakea: kokoaikainen, suhteellisen lähellä, vakituinen. Hakeminen vaati taas yhdelle uudelle rekrytointisivustolle rekisteröitymisen, mutta sehän menee jo rutiinilla. Kirjoittelin nöyrästi laatikkoihin henkilötietoni, työhistoriani, koulutustietoni sekä osaamiseni kutistettuna yksittäisiksi avainsanoiksi. Koulutustietojen kohdalla oli ärsyttävä, pakolliseksi merkitty kenttä "koulutuksen kuvaus". Kuvailin sitten myös yli 20 vuotta vanhaa ylioppilastutkintoani sanalla "ylioppilastutkinto".

Käytin tietojen naputteluun ehkä parikymmentä minuuttia. Kun olin valmis, huomasin sivuston yläreunassa painikkeen, jossa ehdotettiin Linkedin-profiilin liittämistä mukaan. No, mikäpä siinä, tokihan minulla modernina työnhakijana sellainenkin on. Painoin nappia ja välittömästi suurella vaivalla rekryfirman sivulle kirjoittamani tiedot korvautuivat Linkedin-profiilini vastaavilla tiedoilla. Niin että jos vain olisin hieman aikaisemmin huomannut sen nappulan...

***

Flunssa ja päänsärky ja ylimalkaiset kolotukset tekevät päivästä ankean. Sain sentään töissä palautetta työtahdistani: siinä ei ole moittimista, täytän kiintiöt melko vaivattomasti. Niin oletinkin, suoraan sanoen, vaikka kuinka olenkin olevinani vaatimaton.

Sisäänpäin

Kun itseään tutkistelee edes puolirehellisesti, niin löydökset eivät yleensä ole mitenkään kovin mairittelevia. Ainakaan minulla.

Olen jollain aivolohkolla ajatellut näemmä nukkuessanikin sitä, että vaikka aina väitän esimerkiksi työhaastatteluissa kysyttäessä, että minulla ei ole ongelmia auktoriteettien kunnioittamisen suhteen, niin onhan niitä. Olen pidempään ajatellut ja täälläkin jauhanut sitä, että pidän työstä, jossa raamit ovat selkeät ja joku asioista paremmin tietävä johtaa hommaa. No, se on totta. Mutta on minunkin (kuten varmaan lähes kaikkien muidenkin) hyvin hankala olla johdettavana tilanteessa, jossa johtava henkilö toimii mielestäni väärin ja tyhmästi ja jossa minulla tai vertaisillani ei ole asiassa sanan sijaa.

En osaa vain laittaa aivoja pois päältä enkä olla vietävänä. Alan aina aika nopeasti ajatella, että tuokin tuossa kukkoilee, vaikka minä tietäisin vähintään yhtä hyvin. Ja koska minulla on olematon pokerinaama, niin kasvoistani ja olemuksestani näkee kyllä, milloin olen tyytymätön. Ja vaikka kuinka koetan olla keikuttamatta venettä ja olla kuin en olisikaan, minua aletaan pitää hankalana, sillä en vain saa pidettyä kieltäni kurissa, sitäkään.

Sitten tullaan siihen vähiten miellyttävään asiaan, jonka sain nyt itselleni puettua sanoiksi. Vaikka esitän usein auliisti parannusehdotuksia, toimin puhetorvena ja kerron mielipiteeni, en ole valmis ajamaan asiaa kovinkaan paljon. Olen se tyyppi, joka valittaa, mutta ei uskalla ottaa vastuuta mistään kohentavista toimenpiteistä. Koska voisihan olla, että olen väärässä eikä mitään ehdotuksiani kannata viedä sen pidemmälle. Ja mikä se olisikaan sen pahempaa kuin olla väärässä niin, että kaikki sen huomaavat...

Pelkään siis vastuuta, koska vastuun mukana tulisi mahdollisuus, että kaikki huomaavat pätemättömyyteni. Kaunista. Hae tässä nyt sitten kirkkain silmin mitään työpaikkoja.

Kierroksilla käyden

Töissä on välillä stressaavaa, mutta se ei johdu siitä, että työtä mitenkään liikaa olisi. Tilapäisinä vuokratyöntekijöinä - vieläpä osa-aikaisina sellaisina - olemme viime aikoina joutuneet kyselemään, utelemaan, tiukkaamaan ja jopa vääntämään työajoistamme, jotta saisimme vastauksia. Esimiehemme ei selkeästi ollenkaan pidä siitä, että kyseenalaistamme joitakin hänen sanomisiaan silloin, kun ehdottamamme muutos olisi yksinomaan ja perustellusti järkevä ja reilu. Minä päädyn jostakin syystä edelleen usein äänitorveksi, joka verbalisoi ne asiat, jotka muidenkin mieltä vaivaavat. Uskon, että olen peruuttamattomasti lyönyt lukkoon hankalan ihmisen maineeni. En kylläkään katso tehneeni mitään väärin, päin vastoin olen ollut sovitteleva ja ymmärtäväinen, mutta kun jotkut asiat vain pitää sanoa ääneen eikä kukaan suoraa päätä tunnu siihen halukkaalta, niin minähän se sitten. Että tulisivat asiat mainittua.

Kasvokkain tapahtuvissa konfliktitilanteissa, lievissäkin sellaisissa, olen huono: ääneni värisee helposti ja pahimmoillaan kyynelet nousevat silmiin. Tänään tilanne nyt ei ollut mikään erityisen vaativa, vaikkakin ikävä, mutta puhuessani jouduin silti tarkoituksella teroittamaan elekieltäni itsevarmempaan suuntaan, jotten haparoisi ja hermoilisi. Nostin leukaa vähän ylös, madalsin ääntä ja hidastin puhetta. En tiedä menikö täydestä. Jälkeenpäin olin kireä ja hepulissa, mutta asia sentään ratkesi, ainakin kertaluontoisesti. Eikä se minun ansiotani ollut, kyllä siellä muutkin puhuivat.

On se joskus kankeaa ihmisenä elää.

Lisäys: Huomaakohan taas mistään, että en ole nukkunut kunnolla koko viikkoon...

Tempus fugit

Päivät ne vain lipsahtelevat eteenpäin. Kai kohta jo on koko vuosikin lopussa, ennen kuin huomaan sen alkaneenkaan.

Bussinpenkin selkänojassa joku kotosuomalaisista yliopistoista mainosti itseään iskulauseella, joka kuului suunnilleen "menestyt, jos päätät menestyä". Joku herkkä nuori ihminen tuonkin vielä uskoo ja sisäistää ja sitten pettyy karvaasti, jos ei sen kummemmin menestykään.

Kävin eilen iltajoogassa, jonka tarkoitus oli rauhoittaa ja rentouttaa ihminen yötä vasten. Olihan se miellyttävää, mutta olisin oikeastaan halunnut jäädä sinne salin lattialle nukkumaan. Kylmään autoon vääntäytyminen ja takaisin kotilähiöön kaahaaminen hitureita kiroillen saattoi hieman heikentää joogan rentouttavaa vaikutusta. 

Olen ilmeisesti päättänyt, ketä tulen eduskuntavaaleissa äänestämään. Olin jo aiemmin pannut henkilön nimen mieleeni, koska olen huomannut hänen ajavan asioita, joihin itse uskon enemmän kuin moniin muihin. Nyt sitten sain sekä Ylen vaalikoneesta että saman puljun Kandideitistä tulokseksi tämän samaisen henkilön varteenotettavimpana vaihtoehtona. Saapa nähdä, ehtiikö uskoni ehdokkaaseen vielä romahtaa ennen vaalipäivää, tai ehtiikö ehdokas möläyttää jotain typerää mediassa.

Niskani on niin kipeä, että veri ei tunnu kiertävän päässä lainkaan ja älykkyysosamääräni on pudonnut kaksinumeroiseksi. Väärinkäyttämäni lääkkeetkin ovat lopussa. Päätetyöskentelyn iloja ja riemuja tämäkin. No, toisaalta: ehkä sittenkin hieman mieluummin niskakipu kuin hengitystieoireet ja muut entisen elämäni kiusat.

***

Lisäys Myöhemmin: Voiko se olla totta - olenko huomaamattani tullut henkisesti edes hieman aikuisemmaksi? Tajusin hiljattain, että en enää juurikaan aktiivisesti murehdi sitä, että en ole sievä, nätti saatikka sitten kaunis. Murrosikäni saattaa olla päättynyt.

Aurinko saa aikaan

Ajatuksia, jotka alkoivat välittömästi pörrätä päässäni, kun keväisen kirkas taivas ensin maanantaina ja sitten uudelleen tänään näyttäytyi:

1. Voisi varata kosmetologin, naama on ihan harmaa.
2. Kulmakarvat ainakin tarvitsevat kiireellistä huolenpitoa.
3. Nyt pitäisi laittaa vauhtia siihen pikkuvessan seinien maalausprojektiin.
4. Viikonloppuna voisin käydä rautakaupassa.
5. Tytär 1:n huoneen tapetointi ja rymsteeraus pitäisi suunnitella ja aloittaa vanhan sängyn myyminen tai siitä muuten eroon hankkiutuminen.
6. Kylppärin seinät ovat pesun tarpeessa.
7. Viitsisiköhän sitä värjätä tukkaansa?
8. Kesäksi pitäisi hankkia pari kestävää ja hyvää t-paitaa.
9. Kestävätkö silmälasin sangat vielä vai olisiko aika hankkia uudet?

Sisso. Ihme, ettei sentään vauvakuume nostanut päätään saman tien näiden kaikkien pintapuolisten projektien ja suunnitelmien takaa.

***

Työ on työtä, ja sinänsä on oikein mukavaa olla asiallinen työssäkäyvä aikuinen. Vaikka siitä nyt tienaakin melko lailla niukasti. Helmikuun tilinauha tuli, ja selkeästi kävi ilmi, että olisin saanut ansiopäivärahaa enemmän kuin palkkaa tästä työstä. Mutta aktiivisuus ja työssäkäyntihän se tärkeintä on, vai?

Istuttuani/seisottuani kokonaisen työpäivän päätteen ääressä hiljaa itsekseni ahertaen olen kello neljän maissa aina vähän kuin transsissa ja muissa maailmoissa. Leuat ja aivot tuntuvat jäykistyvän ja selkeät ajatukset käyvät mahdottomiksi. Tänään tempauduin kuitenkin työmoodista nopeasti ja tehokkaasti, sillä rakas ystäväni ehdotti after work -henkistä tapaamista. Söimme pienimuotoista päivällistä lasikaton alla auringon vielä kurkistellessa rakennusten lomasta. Ja puhuimme, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Ja minulla on mainio olo. Joskus vain on niin hyvä nähdä ja tulla nähdyksi, ja kuunnella ja tulla kuulluksi.