Makean säännöt

Kuljeskellessani Sokoksella nappasin esittelijältä leipämaistiaisia. Siinä sitten tuli vääränmakuisesta limpusta mieleen nämä käytössäni jo vuosikausia olleet sisäsyntyiset säännöt:

• Ruisleipä ei saa olla makeaa. Siinä ei saa olla imelyyttä perunasta eikä muustakaan epämääräisestä, vaan sen on oltava kunnon hapanta ja ruokaisaa leipää. Eikä mitään ihme hedelmäsattumia, niin kuin Virossa joskus.
• Hedelmiä ja muita makeita makuja ei saa sotkea lämpimiin ruokiin. Ei edes broilerikastikkeisiin, vaikka joku sellaisen tavan on joskus valitettavasti keksinytkin. Poikkeuksena on pizza, jossa ananas on sallittu. Persikka on toki pizzassakin kauhistus.
• Ylipäätään mikään ruoka, jota syödään nälän tyydyttämiseksi, ei saa olla millään lailla makeaa.

Olen aina ollut kiihkeästi kaikenlaisten karkkien, suklaan ja muiden herkkujen perään, mutta vanhemmiten sietokykyni on huomattavasti laskenut. En kykene enää syömään suklaalevystä kuin muutaman rivin kerrallaan - nuorena olen useammankin kerran syönyt koko Fazerin sinisen yhdeltä istumalta. En syö enää lainkaan makeutettuja jugurtteja tai rahkoja, koska ne ovat suussani aivan liian imeliä. (Suklaavanukkaita syön. Ei tässä mitään logiikkaa välttämättä ole.)

Viikonlopuksi ostin uutta Fazerin suklaata, jossa on seassa popcornia. Suolaista popcornia. Näin päin yhdistäminen on suuni mielestä siis ok: makeaksi tarkoitetussa eineessä saa kernaasti olla myös suolainen maku.

***

Viikolle tuli turhan nihkeästi työtunteja. Palkkapussi jää laihaksi. Onneksi esimiehenämme toiminut henkilö otti loppujen lopuksi ohjat käsiinsä ja alkoi antaa meille selkeitä ohjeita ja reunaehtoja työajoista. Tänäänkin sai tehdä viisi tuntia, sitten kotiin. Sanoin esimiehelle, että arvostan sitä, että hän otti asiaan selkeän kannan ja ilmaisee sen myös.

Tyttäret ovat matkoilla. On mukavaa olla aikuisten kesken, mutta välillä tulee mieleen, että millaista se elämä sitten oikein on, kun lapset aikuistuvat ja itsenäistyvät. Hiljaista ainakin. Tekemistä on vähemmän. Puolison kanssa pitää keksiä paljon uutta juttelemista.

Hankalana

Hankalan ihmisen kirjoihin pääsemiseksi ei aina tarvita paljoa. Joskus riittää, että on se, joka kysyy asiat toistenkin puolesta. Usein riittää ihan sekin, että kysyy selventäviä kysymyksiä niin kauan, että ymmärtää, ja pyytää selkeitä ja yksiselitteisiä ohjeita.

Kolmas viikko työpaikalla, edelleenkin työtä on vähän ja täysiä päiviä ei tehdä. Kun kävi selväksi, että tästäkään päivästä ei tule täyttä, esimiehen sijainen sanoi vastaukseksi kyselyymme, että älkää nyt ennen kahta lähtekö, kahden tai puoli kolmen aikaan. Ja jatkoi, että jos askaretta on jäljellä, niin saa olla pidempäänkin. Minusta tämä ohje oli rasittavan epämääräinen. Juuri olimme viime viikolla saaneet perille toiveemme varsinaiselle esimiehelle: pyysimme, että päivittäinen lopetusaika annettaisiin meille "ylhäältä päin", eikä sitä tarvitsisi itse pähkäillä. Jos me, suorittavan työn yksinkertaiset tekijät, käymme keskenämme miettimään, minkä verran töitä tänään sopii tehdä, on siinä sitten niin monta mieltä kuin miestäkin (ja naista). 

Mielestäni siis esimiehen, ja esimiehen tehtäviä hoitavan, olisi järkevintä ja helpointa vain rohjeta tehdä asiasta päätös per päivä. Esimerkiksi että tänään lopetetaan klo 14. Tai että tänään teette sen verran töitä että työajanseurannassa on 6 tuntia ja sitten kotiin. Jälkimmäinen vaihtoehtokin olisi minusta suotava, sikäli kun ei haluta lyödä lukkoon kaikille samaa työhöntuloaikaa.

Puhuin aiheesta joidenkin työkavereiden kanssa ja ymmärsin monen olevan samaa mieltä. Minähän se sitten tilanteen tullen päädyin suuni avaamaan ja pyytämään, että ohje olisi selkeä. Ja jälleen kerran näin selvästi esimiehen (sijaisen) kasvoista ja eleistä, että ei olisi pitänyt moista pyytää. Ja kuulemma "ei sitä voi etukäteen tietää minkä verran minäkin päivänä työtä on". No, enhän minä sitä ajanutkaan takaa! Sanoin selkeästi, että toivoimme vain jokaisena päivänä erikseen selkeää tuntimäärää siinä vaiheessa, kun päivän työsatsi on käynyt selville.

Minulle käy usein näin. Mielestäni yritän aina esittää asiani asiallisesti, hymyssä suin tai ainakin positiivisen näköisenä. Toki minulla on tapana jatkaa, kunnes saan vastauksen, siis omasta mielestäni tunnen asian selvinneen. Taidan siis olla perusasetuksiltani sellainen tyyppi, jota pidetään vastarannankiiskenä vaikka se ei ole edes tarkoitus. Hohhoijaa. Minä, joka olen arka ja kiltti kuin kissanpentu.

Onhan tietysti totta, että suhtaudun ohjeisiin ja sääntöihin niin kuin opettajilla on tapana: yksinkertainen ja yksiselitteinen ohje on minusta ehdoton tilanteisiin, jossa kyse ei ole luovasta työstä ja uuden innovoimisesta. Ja myöskin: ohjeen antajan olisi hyvä varmistaa, että kaikki ymmärsivät ohjeen samalla tavalla. Nytkin tässä työaikatilanteessa tulee varmasti käymään niin, että kiltit ja tunnolliset lähtevät silloin kun on ehdotettu/mainittu/epämääräisesti ohimennen sanottu, ja loput tekevät täysiä päiviä säästelemättä työtä muille. Ellei nyt sitten tapahdu käänteentekeviä ja työmäärä lisäänny räjähdysmäisesti heti huomenna. Tai (vielä epätodennäköisemmin): ellei esimiehen sijainen ymmärrä mitä tarkoitin ja tarkoitimme.

I Like Uke

Olin eilen Tampere-talolla, jossa soitti suosikkini The Ukulele Orchestra of Great Britain. Keikka oli lähes, ellei sitten viimeistä paikkaa myöten, loppuunmyyty. Mielestäni ihan syystäkin - nämä tyypit tarjoavat mainion shown.

The Ukulele Orchestra pukeutuu esiintyessään mustiin, ainoana väripilkkuna taisi eilen olla toisella naissoittajalla päässä ollut punainen huivi. He istuvat loivassa kaaressa tuoleillaan, juttelevat välispiikkeinä itseäänvähätteleviä juttujaan, viljelevät sanaleikkejä ja ovat härnäävinään toisiaan, ja seuraavassa hetkessä räväyttävät kahdeksasta ukulelestaan milloin minkäkin tutun kappaleen. Tampere-talossa kuultiin muun muassa Lady Gagan Born this way (solistina lauloi yli viisikymppinen mies), Talking Headsin Psycho Killer (ehdoton suosikkini! mielettömän kaunista, jos nyt tuosta kappaleesta voi niin sanoa) ja se yksi Kraftverkin vanha kappale, jonka nimeä en nyt muista. Encorena ukulelistit soittivat vielä Finlandia-hymnin. Siinä vaiheessa käsiäni jo kihelmöi taputtamisesta ja sitten vielä melkein kyyneleitä pukkasi silmiin.

Jössis sentään. Minulla oli hauskaa.
  
Yksi asia kyllä häiritsi visuaalista ilmettä Tampere-talossa. Lavan "taustakuvaksi", miksi sitä nyt sanotaankaan, oli heijastettu sellainen vanhoista elokuvateattereistakin tuttu liikkuva ja muuttuva systeemi. Se muistutti liikkuessaan violetteja tai punertavia aivoja. Pysähtyessään se näytti kirjavalta peräaukolta. Olisi suoraan sanoen ollut parempi, jos tausta olisi ollut vain musta.

***

Lisäys vielä: Löytyy näitä ukuleletyyppejä Youtubestakin...

Toisaalta ok

On tämä nyt pirua, kun olen työsuhteessa mutta työtä on niin vähän! Tänäänkin meidät käskettiin jo kahdeltatoista kotiin, koska mitään tehtävää ei ollut enää jäljellä. Työsopimuksessa lukee, että viikkotuntimäärä on minimissään 25 ja tällä viikolla se taitaa siihen jäädäkin. Palkkapussi käy surullisen laihaksi. Onneksi edes syömisissään voi säästää - kuljetan mukanani kotona halvalla tehtyä lounasruokaa ja pakastimesta kaivettuja marjoja.

Mutta ei tässä sinänsä mitään valittamista ole, huomasin juuri. Kotona on hiljaista ja tilaa ajatella - paikalla on lisäkseni vain tytär 1 joka mutisi minut nähdessään: "Ja mä kun ajattelin että saan olla yksin..." Tytär vetäytyi huoneeseensa, toivottavasti lukeakseen kokeisiin. Minä järjestelin keittiötä ja join kahvit, vieläpä korvapuustin kera.

Tänään taisi alkaa paastonaika, vai alkoiko se jo eilen laskiaistiistaina? Joinakin vuosina olen luopunut paastonajaksi jostain, esimerkiksi makeansyönnistä tai leivänpäällisistä. Mukapaastoni syyt eivät koskaan ole olleet uskonnolliset tai edes henkistyneet - olen vain ajatellut kurittaa edes hieman laiskanpulskeaa ja mukavuudenhaluista itseäni. Mietin esiäitejäni savupirteissään: mitä he mahtoivat syödä kevättalvella, kun kesään ja vehreisiin oraisiin oli vielä matkaa? Perunoita tai nauriita maakellarista, vartaassa kovettuneita leipiä? Miten mahtoi olla lehmän lypsävyyden laita lopputalvesta? Järvestä saattoi saada kalaa, tai kenties syötiin kuivattua tai suolattua kalaa. Pakkopaasto? 
Oh well. Tänä vuonna en kuitenkaan aio paastota yhtään mistään syömäpuolen systeemistä. Kaikki käy, mikä menee kurkusta alas. Kai ne esiäiditkin iloitsisivat, jos tietäisivät, miten jälkipolvilla muonaa piisaa.

Pohjakosketus Kaupissa

Lieneekö tänään jo yksi tämän talven viimeisiä loistavia hiihtokelejä? Pakkasta ja aurinkoa on, mutta säätiedotus lupaa ensi viikolle taas täysin naurettavia lämpöastelukemia. Hyi olkoon. Mutta piti hiihtää heti aamusta, kun kerran kelejä oli. Oikein mainio luisto, liiankin kova. Siinä viiden kilometrin lenkin hurjimmassa laskussa tulin jättäneeksi ahterinjäljen latuun. Se oli puoliksi tahallista, sillä aloin horjua keskellä jyrkkää kohtaa ja pelkäsin kaatuvani suorilta jaloilta ja täydestä vauhdista. Ankkuri siis alas. Yritin kyllä osua ladun viereen, mutten ihan onnistunut. Anteeksi, perässätulijat, siis se melko leveä kuoppa ladussa.

Saattaa olla jo kevään merkkejä nähtävillä: perunat ovat alkaneet itää jääkaapin perunaosastolla.

No ei mitään

Pääsimme töistä aikaisemmin, koska tämän projektiluontoisen työn ruuhkahuippu on vasta tulossa ja toistaiseksi työtä ei ole erityisen paljon tehtäväksi. Oloni oli samalla tavalla hilpeä kuin aikanaan koulussa päivän loppuessa yllättäen. Sellainen ekstravapaa ja melkein luvaton. Vaikka itsehän sen nahoissani kärsin kun saldo menee miinukselle.

Mietin, että mitä. Päätin sitten, että ei mitään. Paitsi vessojen pesu. Sen jälkeen juon lasillisen valkoviiniä.

Väärä sää

Joka toinen vastaantullut ihminen on tänään hehkuttanut minulle, miten ihanaa on, kun on niin keväinen sää. Perhana, eihän helmikuussa vielä pitäisi olla keväästä paljon hajuakaan! Tietä pitkin valuvat vesivanat ovat tähän aikaan vuodesta minusta hyvin epäesteettisiä, miltei masentavia. Sama pätee kuraan ja loskaan, joka on roiskunut lumen päälle. Ja viisi astetta lämmintä. Anna mun kaikki kestää.

Työelämä on taas osanani, ja se on ihan hyvä. Tuntuu hyveelliseltä ansaita palkkaa. Työstä itsestään en voi pahemmin laulella, sillä olen allekirjoittanut sen tiimoilta elinikäisen salassapitosopimuksen. Yksinkertaisehkoa ja pienipalkkaista toimistotyötä se kumminkin on.

Huolia ja ajattelemisen aiheita on kaikenlaisia, pitkäkestoisia ja lyhytaikaisia, niin että välillä pitää varta vasten katsella ikkunasta ulos. Että näkyisikö siellä jotain, mikä eksyttäisi ajatukset vähäksi aikaa.

Tänään ensimmäistä kertaa muistini ja tietoisen ikäni aikana: punttisalitreenin ja venyttelyn jälkeen sain eteentaivutuksessa kosketettua varpaitani polvet suorana. Sekä seisten että istuen. Hetki oli historiallinen, vaikka vietinkin sitä haisevalla ja ihmisiä kuhisevalla kuntosalilla.

Kekäläinen

Lapsuudenkodissani oli kekäläinen. Alunperin sana tarkoitti puun pahkasta kaiverrettua laakeaa astiaa, johon oli tapana laittaa kaikenlaista pientä rojua, kolikoita, hakaneuloja ja ennen kaikkea avaimet. Kekäläinen sijaitsi lähellä eteistä ja/tai puhelinta ja sen paikka vaihteli hieman vuosien varrella. Jossain vaiheessa itse esine nimeltä kekäläinen jäi pois käytöstä, mutta siitä huolimatta paikkaa johon avaimet laskettiin kotiin tultaessa kutsuttiin kekäläiseksi. Kuulen edelleen äitini sanovan avaimista tai jostain muusta pienikokoisesta ja tärkeästä esineestä, että "se on siinä kekäläisessä", mutta nykyään äiti ja isä tarkoittavat sillä, että esine on keittiön sivupöydällä tai sen yhteydessä olevalla pienellä hyllyllä. Kekäläisen käsite on siis laajentunut ja pitää sisällään kokonaisen alueen.

Tämä tuli tänään mieleeni, kun kärhämöin puolison kanssa siitä, mikä on ainoa oikea paikka säilyttää auton avaimia. Minulla oli kiusaus sanoa, että niiden pitäisi olla siinä kekäläisessä. Omassa kodissani tarkoittaisin sillä eteisen lipaston päällistä. Puoliso tarkoittaisi tosin varmaankin eteisen hyllyä.

Piti googlettaa sana kekäläinen, jotta saisin tietää sen tosiasiallisen sisällön. Suurin osa osumista viittasi jääkiekkoilija Jarmo Kekäläiseen. Google ehdotti jatkohauksi "kristiina kekäläinen alasti".

Nimi paperissa

Nyt voin jo varovasti uskoa meneväni maanantaina töihin: olen allekirjoittanut työsopimuksen. Samalla tuli luovuttua taas yhdestä periaatteesta. Jossain vaiheessa kai viitisen vuotta sitten vannoin, että en koskaan menisi vuokratyöhön. Nyt olen työsuhteessa henkilöstövuokrausfirmaan. En muista, onko minulla enää yhtään periaatetta jäljellä, siis sellaista, jota en olisi joutunut rukkaamaan ja harkitsemaan. Jaa, ainakin se, että kokoomusta ei äänestetä. Siitä en ole sentään joustanut.

Jännittää. Mitä jos alkuaankin vaatimattomat kykyni ovat syksyn aikana hapertuneet ja haalistuneet, eikä kapasiteettini enää riitä työelämään? Eniten tosin pelkään, että kirjoitusnopeuteni on sittenkin käytännössä liian hidas ja teen liikaa virheitä.

***

Päivän hämmästyksen aiheutti Ylen juttu siitä, miten kasvissyöjien hampaat ovat vaarassa. Tutkimustulosta näytti olevan siitä, että enemmistöllä kasvissyöjistä on kiillevaurioita. Jutussa esitetään mahdollisia syitä ilmiölle: kasvisruoka on kevyttä, joten sitä tulee syötyä useammin; juureksia ja vastaavia pureksitaan niin, että hampaat kuluvat, ja ruoka-aineiden happamuus vahingoittaa kiillettä. Sorry vain, mutta kaksi ensimmäistä kuulostavat ainakin minusta hieman keksityiltä. Kunnollinen kasvisruoka ei ole erityisen "kevyttä", vaan siinä on proteiineja vähintäänkin tarpeeksi*. Hyvin laitettu ja koostettu kasvisruoka on taatusti ravitsevampaa kuin huonosti suunniteltu liharuoka. Ja sitä paitsi: suomalaiset seka- ja lihansyöjätkö sitten söisivät vain säännöllisinä ruoka-aikoina, eivätkä aterioiden välillä, vaikka sitten oletettavasti pysyisivätkin liharuoasta kylläisempinä? Siltähän ne ylipainotilastot tosiaan näyttävätkin... Ja tuo juuresten pureskelu? Syövätkö kasvissyöjät päivästä toiseen kovia, kypsentämättömiä juureksia niin paljon, että siitä voisi olla hampaille haittaa? Jotenkin en usko, että kasvissyöjäkään purisi päivittäin raakaa lanttua ja naurista, ja jos purisikin, niin ehkä ainakin osan aikaa raastettuna. 

Happamuudella nyt sentään voi olla jotain asian kanssa tekemistä.

Minähän en ole kasvissyöjä, vaikka sinne päin yrittäisinkin nojata. Pyrin vähentämään lihansyöntiäni pienin askelin, sillä se on mielestäni järkevää sekä yksilön että ympäristön kannalta. Haluan kuitenkin antaa jälkikasvulleni sellaisen syömisen mallin, että kaikkea tulisi syödä mahdollisuuksien mukaan. Sitä, mitä on järkevästi saatavilla, mikä ravitsee ja antaa virtaa, tai mitä milloinkin on tarjolla vaikkapa koulussa ja kylässä. Tai mihin on varaa. Lyhyesti ilmaistuna ajattelen ravinnosta suunnilleen kuin Michael Pollan opettaa: "Eat food. Not too much. Mostly plants."

*) Kasvisruoka ei tietenkään aina ole kunnollista, sen paremmin kuin sekaruokakaan. Aikanaan ollessani töissä keskiasteen oppilaitoksessa hämmästelin ruokalan usein toistuvaa kasvisvaihtoehtoa: porkkanoita ruskeassa kastikkeessa keitettyjen perunoiden kera.

Lumi

Lumentulo tekee maailmasta hiljaisen ja olosta haikean kotoisan. Kaupungin kaksijalkainen asukaskin on kuin eläin talvipesässään. 

Sain valmiiksi sukan. Muuta en ole pesässäni tehnyt.