OMG

Tänään, Herran vuonna 2016, maaliskuun kuudentena päivänä ensimmäisen kerran: Yritin lukea kenkälankkipurkin kyljestä tekstiä, enkä nähnyt. Otin silmälasit pois. Näin tekstin.

Ei helvetti sentään. Heti neljännenkymmenennen syntymäpäivän jälkeenkö nämä kaikki ikääntymisen merkit tulevat yhdessä sumpussa?

Suuret kysymykset

Puoliso oli asentanut laitteeseensa Sirin, tuon "puhetunnistukseen perustuvan henkilökohtaisen avustajan", ja huvitti minua sillä. Pyysin kysymään Siriltä, mikä on elämän tarkoitus. Siri vastasi: "En tiedä, mutta siihenkin varmasti löytyy sovellus AppStoresta".

En kuitenkaan ruvennut etsimään sellaista. Otin mieluummin tuikun valkoviiniä.

Yhden hengen pileet

Olen yksin kotona. Soitan hyväksi havaittua soittolistaani Spotifysta - siinä on Mudia, Eurythmicsia (perhana, piti tarkistaa miten se kirjoitetaan), Earth Wind and Firea, sekä kaikenlaisia sekalaisia kappaleita, jotka merkitsevät minulle jotain. Monet valitettavasti merkitsevät nykyään lähinnä kyyneliä, mutta meneväthän nekin tuossa sakissa. Tanssin yksin olohuoneessa, älkää kertoko tyttärilleni. Syön pizzaa ja irtokarkkia, luen Kate Atkinsonin uusinta, pelaan Candy Crushia, kirjoitan päiväkirjaa sivukaupalla. Hyvät pileet, vaikka seura on vähän huonoa.

Nyt soi "She's not there". That's right, she isn't.

Ilo?

Koukkasin hiihtolenkillä kilpaladun alkupätkän kautta ja laskin aika sikahurjia mäkiä. Yhden mäen lopussa latu kaartui vasempaan, ja minä tietysti kovan vauhdin takia luistin kurvissa ulos. Kaaduin polvilleni ja siitä naamalleni niin, että lumi pöllähti. Ei sattunut. Sukset olivat solmussa. Naama lumessa, hanskat kastuivat, korvassakin oli lunta. Nauroin itsekseni. Ihmettelin, että mikä tämä on, oliko tällainen tunne nimeltään ilo? Kyllä se varmaan sitä oli. On viime aikoina ollut niin harvinainen bongaus tunneviidakossa, että ei meinaa enää tunnistaa.

Keski-ikäisen henkilön puvustoinventaario

Päähänpistojen ilmoitustaululla tänään:

VAATTEIDEN SUHTEEN MUISTETTAVIA ASIOITA SYLVILLE

• Et ole paitapuseroihminen ainakaan tässä pukeutumiselämäsi vaiheessa (joka on jatkunut jo 40 vuotta). Ne kaksi paitapuseroa, joita aikanaan käytit työhaastatteluissa ja satunnaisesti yhdistyskokouksissa, joutavat kirpputorille. Niitä ei ole käytetty moneen vuoteen. 
• Mitään vaatetta, joka kiristää, hankaa tai ahdistaa mistään kohdasta, ei tule säilyttää. Et käytä niitä koskaan, ja jos käytätkin, vihaat itseäsi koko ajan.
• Vaikka vaaleanpunainen on nasta väri, se ei ole vaatevärisi. Älä osta vaaleanpunaista. Näytät finniseltä siinä, samoin tukkasi näyttää likaisenkeltaiselta.
• Älä nyt helvetissä hanki enää tummanruskeita neulepuseroita yhtään kappaletta koskaan! Vaikka saisit halvalla!
• Yhdet farkut kerrallaan riittävät aivan mainiosti, älä suotta edes harkitse toisten ostamista. Kaipaat toisia vasta sitten kun edellisistä on lahkeet jo rikki. Ja silloin muista, että kokosi on aina se lyhytlahkeisempi, jos samalla vyötärökoolla on useampia lahkeenpituuksia tarjolla. Persjalkaisuus on tosiasia.
• Aina, jos löydät rintaliivit, joiden kanssa voi elää tulematta sekopäiseksi eläimeksi häkissä, osta ne. Niitä löytyy ehkä kerran kolmessa vuodessa.
• Pääasiassa käytät kuitenkin trikoopaitoja, farkkuja, verkkahousuja ja t-paitoja. Turha kuvitella muuta.
• Ainoa hupparisi on ihan OK. Itsetekemäsi villapaita on hyvä ja käytännöllinen.
• Juhlatilaisuuksiin sinulla on kestävät, ajattomat ja kivat asut, et tarvitse mitään sillä rintamalla. Löytyy vaate niin häihin kuin hautajaisiinkin. Koeta parhaasi mukaan pysyä sen kokoisena, että mahdut juhlavaatteisiisi jatkossakin.

 TÄRKEIN SÄÄNTÖ: ET TARVITSE UUSIA VAATTEITA! MIKÄ HELPOTUS!

Karkkipäivä

Jonkin virstanpylvään sitä on elämässään ohittanut, kun ottaa irtokarkkihyllyllä karkit pussiin ihan tuosta vaan sumeilematta. Eikä siis pysähdy välillä, punnitse pussia ja mieti, riittävätkö rahat vai pitäisikö ottaa jotain pois. Katselin vaan tuossa marketissa itseäni sekä lettipäisiä pikkutyttöjä karkinostossa.

Töitä oli täyden viikon verran. Takki on tyhjä ja niska kipeä. Työ sujuu vanhasta muistista. Yleismielentilassa ei ole kauheasti kehumista.

Self-help

Joku taas linkkasi inspiroivia kirjoituksia facebookissa, itsensä hyväksymisestä. Keinolistassa yksi kohta kehotti lakkaamaan kielteisten ajatusten ajatteleminen itsestä. Sen sijaan pitäisi keksiä joka päivä viisi myönteistä, ja näin sitten saisi maailmankaikkeudelta tukea kaikelle, mitä tekee. Voi persetti. Maailmankaikkeus nyt ei heilahda nanometrin vertaa suuntaan tahi toiseen ajattelin minä itsestäni sitten paskamaisia tai epärealistisia.

Aina sitä saa lukea, että auttaa, kun lakkaa moittimasta itseään ja sen sijaan antaa itselleen kiitosta. Mutta entä, jos ne negatiiviset ajatukset ovatkin enimmäkseen todenperäisiä? Miten ihmeessä sitä voisi alkaa nähdä itsensä positiivisessa valossa - sehän olisi mahdollisesti täysin harhaa ja luulottelua? En minä ainakaan itse voi sellaista päättää itsestäni. Niin. Moni varmaan ajattelee tykönään olevansa mahtava tyyppi, vaikka maailman silmissä onkin melkoinen mulkero.

"Sinun on tarkoitus olla onnellinen", luki jossain myös. No eikä ole. Onhan se ihan hyvä olla onnellinen, en sitä sano, ja mielelläni olisinkin. Universumi ei välitä suuntaan eikä toiseen yksilön onnellisuudesta tai onnettomuudesta, joten sen suhteen voi yhtä hyvin pyrkiä onnellisuuteen, jos siihen kykenee. Mutta ei se mikään mystinen elämän tarkoitus ole. Lähinnä ylimääräistä luksusta.

***

En minä mitenkään poikkeuksellisen kielteisellä päällä ole, en en. Vaihteeksi on taas töitäkin, ja päivät menevät ainakin vielä suhteellisen vauhdikkaasti. Puoliso laittoi keittoa, jota saattoi syödä haarukalla. Hiihtäminen on tuntunut viime päivinä mainiolta, mutta tänään en jaksa.

 

Olla vai ei

Ystävänpäivä, lukee kalenterissa. Lähetin kyllä korttejakin, niitä värityskuvia, joihin olen häpeäkseni jäänyt hieman koukkuun (mutta kun kuvat ovat kauniita ja värittäminen rauhoittavaa).

Mietin, ketkä tässä maailmassa sanoisivat minua ystäväkseen. Ja millä perusteella?

Olen kranttu käyttämään ystävä-nimitystä. Ystävyys ei ole pelkkää hyvää tahtoa eikä sanoja. Ystävyys eletään ja koetaan, lonkerot ja tuntosarvet koskettaen. Siksi se kai onkin melko harvinaista.

Sain postissa valokuvan, jossa olen prinsessakruunu päässä ja muoviviikset nenällä juomassa kuohujuomaa puun alla. Näytän melkein hyvältä, viiksistä huolimatta. Viime kesä. Olin kuvanottohetkellä vielä onnellinen ja viattoman tietämätön. Olen vihainen silloiselle itselleni, naiiville untelolle.   

Naurun inflaatio

Jotenkin tuntuu, että sosiaalisessa mediassa myös positiiviset tunteet kuvataan liioitellen ja voimakkaampina kuin ne ovat. Katsoin taas yhden opettavaisen/hauskan videon, jonka perään oli tällätty kolme (3) nauruhymiötä, niitä joilla tulee kyyneletkin silmistä kun hekottavat. Ja otsakkeena luki vielä jotain että "OMG I died laughing". Eikä se video ollut edes hauska. Ei keskivertoihminen edes vetäisi suupieliään ylöspäin sen nähdessään. 

Huumorin liioittelusta juuri eilen motkotin vähän tytär 2:llekin. Olin lähettänyt hänen puhelimeensa muutaman lievästi huvittavan kuvan kaupungilta, ja hän vastasi kahdella kyynelsilmänauru-hymiöllä. Minun oli pakko todeta, että kyseisessä yhteydessä yksi tavallinen hymiökin olisi ollut yläkanttiin.

Hei luulia

Kultasepänliikkeen ikkunassa oli kyltti: "Ostamme kultaa tai vaihdamme kultasi uuteen". Hyvinkin sopivaa näin ystävänpäivän kynnyksellä. Päässäni alkoi heti soida laulu "Minun kultani kaunis on, vaikk'on kaitaluinen".

Olen ylikireässä vaiheessani (onko minulla muitakaan) ja jokainen vastaantuleva ihminen on potentiaalisesti ärsyttävä. Kahvilassa istumiseni meni hornantuuttiin, koska viereisessä pöydässä oli nuoria naisia riitelemässä. Juuri sillä lailla, mitä on ulkopuolisen ikävin kuunnella - kireät äänensävyt ja pakotettu rauhallisuus, mutta yhteisymmärrykseen ei päästä millään. Sivustaseuraaja ei voi lopettaa kuuntelemista koska räjähdys tuntuu koko ajan väistämättömältä. Ryystin kahvin tuplanopeudella ja lähdin pois.

Minulta kysyttiin, onko minulla parasta ystävää. Sanoin "Ei enää", ja purskahdin itkuun.

Talvikelejä

Latutilanne näytti netin perusteella sen verran parantuneen, että läheinen harjun päällä oleva perusreitti oli merkitty keltaisella, siis tyydyttävässä kunnossa olevaksi. Tämä harjumaisema on suosikkejani, joten tietenkin pakkasin sukset auton periin. "Tyydyttävä kunto" oli kuitenkin varsin paljon sanottu ladusta. Vain ohut kerros lunta jäisen pohjan päällä, ja paljon roskia, joihin suksi tökkäsi. No, sää oli oikein mukava ja keuhkot tuulettuivat. Lumiset kuuset harmaata taivasta vasten ovat aina yhtä meditativiisia.

Mutta piru, kun hankalat ja tuskalliset ajatukset häiritsivät hiihdosta nauttimista. Äh.

Muistin muuten juuri, että minähän sain perjantaina ylinopeussakotkin. Tai ainakin kuvautin itseni peltipoliisilla tuolla jumalanseläntakana. Luulin ajavani vain miedosti yli kahdeksaakymppiä, mutta sitten puoliso valisti minua, että auton nopeusmittarissa on talvirenkaiden kanssa vähemmän mittarivirhettä. Oh shit. No, posti kai sen sakon piankin tuo, ellei sitten tuo vain huomautusta, kuten viimeksi. 

Lisäys postin tultua: Kirje peltipoliisilta tulikin jo. Rike on ollut "olosuhteet huomioonottaen vähäinen", joten selvisin kirjallisella huomautuksella. Huh. 

Aikuinen nainen mä oon

Jaa niin että mitäkö hauskaa tein viikonloppuna? No lauantaina ainakin leikin siskontytön junaradalla. Tiedättehän, sellaisella puisella, jossa on paljon niitä kisko-osia - suoria, mutkaisia, siltoja ja sivuraiteita. Rakensin koko lapsuudenkotini peräkammarin lattian kokoisen radan kaksine siltoineen. Sitten katselin kaikessa rauhassa, kuinka nopeampi paristokäyttöisistä vetureista otti vähitellen kiinni hitaamman, ja kuinka silta uhkasi romahtaa muttei romahtanutkaan. Ja ihan yksin ja omineni siellä leikin, tosin tyttäret liittyivät loppuvaiheessa seuraan kun huomasivat mitä tein.

Loppuviikon irralliset

Muistettavaksi itselleni tästä eteenpäin hamaan iankaikkisuuteen:

• Jos urheilusta ja erinäisistä kehonliikuttelun muodoista ei pidä ja jos ne ovat vain yksi lisäys "täytyy tehdä" -listalle, niin ei tule mitään. Tätä en voi itselleni tarpeeksi painottaa. Liikunnan suhteen en ole valmis kärsimään vaikka se kuinka pidentäisi elämää ja parantaisi mielenterveyttä jne. Jos en kerta kaikkiaan halua ja jaksa ja koskee ja vituttaa, en tee. Tehkööt muut, minä en. (Olen huomannut, että kun annan tämän mielentilan vallata alaa, liikuttelen itseäni enemmän kuin pakkopulla-aikoina.)
• On vähän keskenkasvuista perustella arveluttavia tekojaan sillä, että toiset toimivat vielä arveluttavammin. Tyyliin "minä voin tehdä näin, koska maailmassa jotkut tekevät noin." 
• Avokadot kasvavat myös Espanjassa. Ne maistuvat yllättävän hyvältä sörssättynä sauvasekoittimella soijajugurtin kanssa mössöksi. Ne eivät maistu erityisen hyvältä sellaisenaan.

Punaviiniä

Olen jo pitkään uskonut, että punaviini ei sovi minulle. Siitä tulee päänsärky, vatsa happoiseksi tai sitten inhottava tukkoinen olo päähän, kuin aivoissa olisi akkunakittiä jokaisessa vapaassa raossa. Tai sitten se ei edes maistu hyvältä, vaan kitkerältä tai vetelältä. Ystäväni, joka on eräänlainen punaviiniasiantuntija, väitti sitkeästi, että olen maistanut vain itselleni sopimattomia laatuja. Koska hän uskoi, että oikein valittu viini paitsi maistuisi suussani mainiolta myös jättäisi pääni rauhaan jälkeenpäin, päätin rohkeasti kokeilla. Sääkin kun on aivan liian kylmä ja sopimaton valkoviinin juomiseen, ja olimme joka tapauksessa menossa lasilliselle ja purkamaan sydämiämme.

Annoin ystäväni valita viinin. Hän otti oikein silmälasit pois päästään tarkemman näkyvyyden saavuttamiseksi ja tutkaili viinilistaa pitkät minuutit. Halutunlaista ei ollut juurikaan saatavilla laseittain, joten päädyimme tilaamaan pullon. Minulla oli juhlava olo: katsokaa nyt kaikki, minä olen aikuinen ja sivistynyt henkilö, istun hämärässä kapakassa kynttilänvalossa ja lasissani on punaviiniä! Viini vieläpä maistui lempeältä eikä tuntunut vatsassa lainkaan pahalta. Ja vapautti kielemme laulamaan, ja minun tapauksessani välillä myös kyyneleet virtaamaan  pitkin naamaa aina villapaidan kaula-aukosta sisään asti.

Jotain se kuitenkin tuntuu tehneen muistilleni. En nimittäin kuolemaksenikaan muista, mistä maasta pullo oli kotoisin ja mistä rypäleistä se oli tehty. En muista sitäkään, miksi helkkarissa en jättänyt sen juomista kahteen lasilliseen ja antanut ystäväni selvittää lopun. Päänsärkyä ei tullut, mutta heräsin yöllä vähän turhan moneen kertaan tuntemaan itseni Fingerporin henkilöksi, Krapula-Päiviksi.

Metamorfoosi

Aamupäivällä olin tehokas: siivosin, tein työhakemuksia, kävin kuntosalilla ja jopa nautin tästä kaikesta.

Iltapäivällä makasin käppyrässä sähköpeittoni alla kuin paksu ruskea toukka. Ja nautin siitäkin.

Elämässä on valonkajastusta taas.

Mindful eating

Paistoin viimeiset lehtitaikinalevyt joulutortuiksi. Olin jo hotaisemassa niistä kaksi kitaani samalla kun luen Amos Ozin kirjaa, mutta sitten muistin, että voisihan sitä keskittyä oikeastaan siihen syömiseen ja kahvin juomiseenkin. Ettei ruumis söisi torttua ja henki lentelisi jossain 50-luvun Jerusalemissa.

Kahvin nuuskimista siis. Katselua: väri on maitokahvinruskea, miten yllättävää. Lisää määrätietoista sekoittelua, jotta sokeripala sulaisi. Kahvi tuoksuu. Keittiössä haisee myös palaneelle, koska mutteripannusta kiehahti melkoinen loraus hellalle. Kahvia suuhun. Sopivan kuumaa, sopivan makeaa. Puruja tuntuu menneen sekaan, siilautuvat hampaisiin. Sitten torttu käteen. Rasvainen ja pehmeä sormituntuma. Tuoksu rasvainen ja luumuinen. Suutuntuma rasvainen ja sokerinen, unelmanlehtevä, sopivan taikinainenkin. Ihanasti mössäytyy suussa. Kahvia perään. Toinen torttu, pieni suupala kerrallaan, mainitsinko jo, että rasvainen? Kahvia väliin. Ikkunasta vetää, reisiä palelee. Ulkona jonkun auto valittaa haikeasti iu iu iu iu, eikä käynnisty. Pyykkikone kuulostaa haluavan ulos kävelylle. Loput kahvit. Puruja suussa entistä enemmän. Sokeripalan jämät jäävät kupin pohjaan.

No, oli kai se ihan kivaa noinkin.

***

Näin viime kesänä otetun valokuvan itsestäni ja siskostani. Minun oli hetken aikaa vaikea olla varma, kumpi kuvan blondeista olin minä ja kumpi sisko. Ällistyttävää. Mehän olemme toki aivan erinäköiset. Paitsi että molemmilla on samantapaiset silmälasit, iso nenänkolvi, samalla lailla ryppyinen otsa, jakaus samalla puolella päätä, samalla lailla ylituuheat kulmakarvat, samanlaiset nelikulmaiset leukaperät. Mutta siis muuten toki aivan erinäköiset. Sisko on nimittäin kolme senttiä pidempi ja hänen silmänsä ovat siniset, minun kukertavat, ts. epämääräisen ruskeat. Niin että tietenkin olemme aivan erinäköiset, eikä meistä millään huomaa, että olemme sisaruksia...

En nyt sitten viitsi edes alkaa ajatella sitä, että me molemmat näytämme hyvin samalta kuin äitimme näytti 25 vuotta sitten.
 

Mistä alkaisin?

Samassa kerroksessa asuvat pahanhajuiset asukkaat muuttivat pois.

Downton Abbeyssä Edithin sulhanen-in-spe järjesti suuren eleen ja kertoi, kuinka ei voi kuvitella elämää ilman Edithiä; miehet eivät tee sellaista muualla kuin fiktiivisissä tuotoksissa, ja siksi niiden tuotosten katseleminen/lukeminen tuntuu kyynikosta joskus veemäiseltä.

Breaking Cat News jää näemmä tauolle, koska piirtäjä muuttaa Kaliforniaan.

En usko tänäkään vuonna tulevani yhtään paremmaksi ihmiseksi, vaikka olenkin taas tehnyt itseni kehittämiseen liittyviä päätöksiä.

Ajattelin tänään: Vaikka jokainen on vastuussa omista tunteistaan ja vain niistä, tätä ajatusta voi joskus käyttää kierosti hyväkseen. Jotkut tekevät toiselle väärin, loukkaavat ja satuttavat, ja sitten sanovat, että eivät he mitään tuollaista tarkoittaneet, tunteesi ovat väärässä. Siinä sitä sitten jää vastuuseen omista tunteistaan ja saa kaiken kukkuraksi ankaran syyllisyyden taakan siitä, että tuntee tarvetta syyttää vähän sitä toistakin osapuolta ja toivoo tämän jotenkin tulevan vastaan. Monimutkaista on elämä. Luulen, että pitäisi muuttaa erakoksi jonnekin tunturin taakse.

Elämää romaanissa

Olen lukenut Virpi Hämeen-Anttilan kirjaa Päivänseisaus. Haluaisin kovin mielelläni olla joku Hämeen-Anttilan romaanien päähenkilöistä. Kultivoitunut, henkevä, syvällinen, hyvin pukeutuva. Taiteilija tai humanisti, ajattelija, ulkopuolinen. Kiinnostuksen kohde, erityinen ja rakkauden arvoinen.

Olen ennenkin potenut sitä, että elämä on hyvin vähän kaunokirjallisuuden kaltaista. Elämässä ei ole juonta, ellei sitä kuvittele itse ja ole näkevinään johdatusta milloin missäkin. Enkä osaa enää sellaista kuvitella. En myöskään enää ihan tosissani odota elämäni/romaanini käännekohtaa, jossa lopultakin löydän paikkani ja näen kaiken selkeästi. (Odotan sitä vain puolihuolimattomasti, itseltäni salaa.)

***

Tyttäret lähtivät maalle. Minulla on huomenna työpäivä, samoin ylihuomenna. 

Silmätulehdus vaivasi minua tapaninpäivään asti järjenvastaisen ankarana. Koko päänpuolikasta särki silmän lisäksi, eikä tipoista ollut apua. Eikä kahdesta 400 milligramman ibuprofeenistakaan kuin muutamaksi tunniksi. Ja kuitenkin: kun raahauduin tapaninpäivänä päivystävälle lääkärille, koin ihmeparantumisen. Mennessäni lääkäriin silmä särki sietämättömästi, tullessani sieltä se ei enää särkenyt eikä juuri vuotanut. Hain lääkkeet apteekista, mutta kotona tajusin, että turhaan niitä aloitan, koska vaiva oli muutamassa tunnissa mennyt ohi. Ihmisruumis on jotenkin älytön kapine. Miten helkkarissa silmäni kehtasi vaivata niin kovasti melkein viikon ja sitten kääntää kelkkansa muutamassa tunnissa? Ja tietenkin vasta sen jälkeen, kun olin nöyrtynyt ja uskonut, että se ei paranisi itsestään ja maksanut itseni kipeäksi päivystyksessä. Tätä kirjoittaessani silmä on lähes entisellään. Sen ympärille on tosin tullut useita lisäryppyjä kaikista kokeilemistani parannuskeinoista. 

Lisäys myöhemmin: Ajatuksen selkiyttämiseksi mainittakoon, että lääkäri ei sinänsä tehnyt silmälleni mitään muuta kuin värjäsi sen tarkistaakseen että itse silmässä ei ole vikaa ja mittasi silmänpaineen. Paraneminen on mysteeri.

Ei oo fiilis

Ei enää töitä ennen joulua. Hallelujaa. Minua ei selvästikään ole luotu asiakaspalvelijaksi. Aggressioni heräävät hyvin nopeasti ihmisten mulkkumaisesta käytöksestä enkä sen jälkeen saa hymyiltyä vaikka mikä olisi. Inholistan kärjessä tänään: asiakkaat, jotka tuovat ostoksen kassalle, odottavat, että skannaan viivakoodin ja sanon hinnan, ja sitten täräyttävät töykeästi, että "viistoist prosenttii". Että sen verran pitää alennusta saada. Tarkoittavat, että heillä on jokin alennukseen oikeuttava kortti, mutta eiväthän he sitä voi pyytämättä esiin kaivaa eivätkä edes nimeään sanoa, jotta sen tietojärjestelmästä selvittäisin. Listan perintöprinsessoina: asiakkaat, jotka puhuvat kassalla puhelimeen, eikä myyjä saa selvää, mitkä lauseista ovat tarkoitetut hänelle ja mitkä puhelimeen. Sekä asiakkaat, jotka sanovat ykskantaan että "Pakettiin!", eivätkä mitään muuta. Kun liikkeessä paketointipalvelu on sentään lisämaksuton, sanoisin itse mielelläni moisessa tilanteessa jotain pehmentävää, vaikkapa että saisiko tätä paketoitua.

Paketteja on muuten tullut tehtyä. Kuka on yllättynyt? Taitojani se ei ole mitenkään hirmuisesti kehittänyt, vaan edelleen kulmat repeilevät ja niin edelleen. Osaan kuitenkin nyt laittaa nauhaa pakettiin sillä myyjien coolilla tavalla (kulmien ympäri) ja olen aika nopea.

Olematonta joulufiilistä ehkäisee entisestään se, että minulla on kivulias silmätulehdus ja taloutemme jääkaappi otti ja hajosi tänä aamuna. Nyt elämme kylmä rinki persien alla huomiseen asti - jääkaappi saatiin jotenkuten toimimaan, mutta jaksaako se jäähdyttää vielä yhden yön yli, ja mikä tärkeämpää: tuleeko uusi, sikamaisen kallis jääkaappi huomenna, kuten on luvattu?

Tyttäret jankuttavat, että minun pitäisi tulla mukaan koristelemaan kiinalaista muovikuustamme heidän kanssaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulle on ihan sama. En viitsisi. Olen lakannut olemasta jouluihminen pikkuhiljaa 35 ikävuoden jälkeen, ja kehitys lienee saavuttanut huippunsa nyt, neljäntenäkymmenentenäensimmäisenä ikävuotenani.

Gongi

Koska astangatuntia ei sattunut sopivaan aikaan tälle vapaapäivälleni, menin kundaliinijoogaan. Se ei ollut juuri lainkaan fyysistä toimintaa tällä kertaa, mikä harmitti; kroppani jäi kaipaamaan astangaa. Tunnin lopuksi oli kuitenkin gongirentoutus, mikä oli minulle uutta. Maattiin normaaliin tapaan loppurentoutuksessa, mutta taustalla ohjaaja humautteli jättimäistä gongia. Ensin hiljaa, sitten niin kovaa, että ääni vaimensi kaiken ajatteluni. Sitten taas hiljempaa, ja kovempaa. Ovelasti tuo tuntui samalta kuin ulkoilu hyvin tuulisella säällä, josta olen aina pitänyt: kohiseva ja kumajava voimakas ääni huuhtoo ajatukseni puhtaaksi. 

Vein itseni lounaalle, vaikkei oikeastaan ollut ruokahaluakaan. Lounaspaikassa näin sattumalta kuitenkin työkaverin, ja hänen kanssaan kerroimme anekdootteja viimeaikaisista työtilanteista ja nauraa kätkätimme niille. Se oli vähintään yhtä puhdistavaa kuin kundaliinijooga. Chakrat varmaan aukenivat, tai jotain.

Ostin kauppahallista kahden kämmeneni kokoisen munkkipossun ja söin sen. Ei tehnyt edes tiukkaa. 


Ps. Pahoittelen tätä taustan vekslailua. Yritän löytää sellaista värin ja kuvion yhdistelmää, joka ei näyttäisi jo muutaman tunnin jälkeen silmissäni rumalta ja raastavalta.