Tilapäistyöpaikaltani saadun vinkin perusteella luin Joël Dickerin teoksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kun kehuivat sitä niin kovin. Ja kyllähän se sellainen kirja tietysti olikin, jonka parissa päivässä lukee, koska haluaa tietää, kuinka siinä käy. Mutta. Minulla oli ongelmia ottaa sitä tosissaan, ja nyt sitten tietysti mietin, oliko siinä jokin postmoderni kikkailutarkoitus, eikä sitä ollut tarkoituskaan ottaa tosissaan. Henkilöt olivat niin ohuita! Eivät tuntuneet oikeilta ihmisiltä, vaan juonen kannalta tarpeelliseen, tietynlaiseen rooliin varta vasten rakennetuilta. Heidän nimensäkin tuntuivat epäaidoilta, eivät sellaisilta, joita oikeasti löytäisi amerikkalaisen pikkukaupungin puhelinluettelosta. Juoni ei mielestäni ollut kovin jännittävä, vaikkakin varsin ihailtavan sotkuinen - sellainen, jota lukiessani aina mietin, että en ikimaailmassa keksisi mitään sellaista itse. Yleisvaikutelmaksi kirjasta jäi, että kovin kevyt on, ei tunnu todelta, henkilöt eivät herätä sympatiaa saati empatiaa. Kirjoittaja oli teoksen ilmestymisen aikaan alle kolmenkymmenen, ja sen piikkiin lienee laitettava se, että hän kirjoittaa rakkaudesta asiana, joka "voittaa kaiken", tunteena, jota ei voi kuin totella, ja tarkoittaa sillä nimenomaan suhteen alkuvaiheen romanttis-eroottista hullaannusta. Tai sitten tosiaan kyse on jostain postmodernista hienoudesta, joka ei selviä minulle.
Eipä käännöskirjallisuudesta muuta, sillä syksy on uudistanut ja palauttanut uskoni suomalaiseen kirjallisuuteen. Eteeni on sattunut useita varteenotettavia romaaneja, ja tässä haluan vouhottaa erityisesti kahdesta: lukekaa hyvät ihmiset Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta sekä vallankin Laura Lindstedtin Oneiron. Persoonallisia tarinoita ja syviä, moniulotteisia henkilöitä, kerrankin. Oneironin toivon sydämestäni voittavan Finlandian, kun kerran ehdokkaanakin on. Samasevväliä vaikka en ole muita ehdokkaita lukenutkaan, saan minä silti sitä toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti