Draama

Olen alkanut inhota sanan draama saamaa merkitystä ihmissuhteissa. Sitä kun nykyään tuntee välillä, että draamaan sisällytetään kaikki ei-toivottava, nimittäin sellainen, jonka vuoksi ihmisen pitäisi asettua toisen asemaan. Moni ei halua elämäänsä mitään turhaa draamaa. Tarkoittavat sitä, että eivät halua enää puhua vaikeista asioista, eivätkä halua olla avuksi sille rasittavalle draamahenkilölle, jota jokin asia ahdistaa. Onhan helpompaa välttää kaikki turha draama ja siirtää vastuu toiselle - selvittäköön omat draamansa, mitä niillä muita vaivaamaan. 

Draama kaivetaan esiin suorastaan vähättelymielessä. Mitätöimällä toiselle tärkeät asiat turhaksi draamaksi voi pönkittää omaa ylemmyyttään ja paremmuuttaan. Että eipähän ainakaan sorru tunteiden valtaan eikä jauha turhista, vaan porskuttaa eteenpäin. Ja sillä aikaa lytätty draaman tuottaja tuntee olevansa paitsi väärässä myös harhainen - hänen kokemuksensa ei olekaan vakavasti otettava vaan muille ihmisille harmillista ja latteaa draamaa.

*** 

Muutoin olen sitä mieltä, että on omituista, että naapurikunnan alueen ladut ovat leveämpiä kuin Tampereen. Heti, kun kunnan rajan yli hiihtää, on varsinkin alamäessä laskettava haarat levällään kuin ankka tai joku.

Ilo?

Koukkasin hiihtolenkillä kilpaladun alkupätkän kautta ja laskin aika sikahurjia mäkiä. Yhden mäen lopussa latu kaartui vasempaan, ja minä tietysti kovan vauhdin takia luistin kurvissa ulos. Kaaduin polvilleni ja siitä naamalleni niin, että lumi pöllähti. Ei sattunut. Sukset olivat solmussa. Naama lumessa, hanskat kastuivat, korvassakin oli lunta. Nauroin itsekseni. Ihmettelin, että mikä tämä on, oliko tällainen tunne nimeltään ilo? Kyllä se varmaan sitä oli. On viime aikoina ollut niin harvinainen bongaus tunneviidakossa, että ei meinaa enää tunnistaa.

Ahterissa

Olen hiihdellyt melko lailla. Tunnen, miten se kehittää fysiikkaani ja tuulettaa keuhkoja. Ilma on pikkupakkasella hyvänmakuista hengittää ja tasainen liikkuminen pitää sopivan hikisenä. Joku ukko yritti tänään minusta alamäessä ohi, mutta minullapa vauhti vain kiihtyi ja ukko jäi rinnalla jälkeen. Huikkasi sieltä, että sullahan luistaa hyvin. Mietin, olinko todella painavampi kuin se raavaankokoinen mies.

Eilen sattui sellainen takaisku (kirjaimellisesti), että monot lipsahtivat lumisissa portaissa ja putosin persuksilleni. Ja tömähtelin tietysti vielä pari askelmaa alemmas samalla vauhdilla. Sattui niin maan perkuleesti, että itku meinasi tulla. Tänään vaatteita vaihtaessani sitten vilautin kankkuani kotiväelle ja kysyin, onko siellä mustelmaa. Puoliso sanoi: "No HUH." Tytär 2 sanoi: "Ihan jäätävän kokoinen!" No, selvisipä sekin. Istuminen on hieman haastavaa.

Suksin

Täytyy nyt hiihtää aina kun suinkin kerkeää, koska ensi viikon sääennuste on lohduton. Tänään Kaupissa ohitin yhden vanhahkon miehen. Kaikki muut ohittivat minut. Olin siis aamun toiseksi hitain hiihtäjä. Ei tunnu missään.

Talvikelejä

Latutilanne näytti netin perusteella sen verran parantuneen, että läheinen harjun päällä oleva perusreitti oli merkitty keltaisella, siis tyydyttävässä kunnossa olevaksi. Tämä harjumaisema on suosikkejani, joten tietenkin pakkasin sukset auton periin. "Tyydyttävä kunto" oli kuitenkin varsin paljon sanottu ladusta. Vain ohut kerros lunta jäisen pohjan päällä, ja paljon roskia, joihin suksi tökkäsi. No, sää oli oikein mukava ja keuhkot tuulettuivat. Lumiset kuuset harmaata taivasta vasten ovat aina yhtä meditativiisia.

Mutta piru, kun hankalat ja tuskalliset ajatukset häiritsivät hiihdosta nauttimista. Äh.

Muistin muuten juuri, että minähän sain perjantaina ylinopeussakotkin. Tai ainakin kuvautin itseni peltipoliisilla tuolla jumalanseläntakana. Luulin ajavani vain miedosti yli kahdeksaakymppiä, mutta sitten puoliso valisti minua, että auton nopeusmittarissa on talvirenkaiden kanssa vähemmän mittarivirhettä. Oh shit. No, posti kai sen sakon piankin tuo, ellei sitten tuo vain huomautusta, kuten viimeksi. 

Lisäys postin tultua: Kirje peltipoliisilta tulikin jo. Rike on ollut "olosuhteet huomioonottaen vähäinen", joten selvisin kirjallisella huomautuksella. Huh. 

Joogavuoden aloitus

Koska joogaaminen jäi loppuvuonna 2015 hyvin vähiin, yritän nyt ottaa vahingon takaisin. On kuitenkin parempi varmaankin aloittaa vähän hillitymmin, koska olen jumissa joka paikasta, fyysisesti siis tällä kertaa (ja edelleen myös henkisesti, joojoo). Hathajoogaa siis, tällä viikolla kahtena päivänä. Oli lempeää. Aiemmin pidin hathatunteja tylsinä, koska ajatukset ehtivät harhailla liikaa hidastempoisessa ja meditatiivisessa tahdissa. Nyt sillä ei tunnu olevan väliä. Mieleni harhailee joka tapauksessa ja olen väliaikaisesti tottunut siihen, joten se voi yhtä hyvin harhailla samalla kun varovasti herättelen niveliäni ja lihaksiani. 

Huomasin, että pitkästä aikaa pelkkä joogasaliin meno ja matolle asettuminen riitti jonkinlaisen rauhoittumisen ja hyvänolontunteen aikaansaamiseen, kuin Pavlovin koiralla. Salissa ei ollut edes kylmä, päin vastoin vieressäni hehkuttavan patterin ansiosta minun oli hyvin lämmin. Hymisimme ommmmmmm ja maailman lempeä-äänisin ohjaaja kuljetti meidät harjoituksen läpi. Hatha-tasapainosta hän aina puhuu - tasapainosta tekemisen ja ei-tekemisen välillä. Luulen, että tänään ymmärsin, mistä siinä on kyse.

Mutta hymyilemään hymyilemisen vuoksi en välttämättä suostu, vaikka ohjaaja siitä aina muistuttaa. Koska kuulemma elämä on aivan liian lyhyt mököttämiseen. Minun tekisi mieli huudahtaa hänelle takarivistä, että ainakaan minä en mökötä, vaikka en hymyilisikään - minulla vain on tällainen naama ja minkäpä sille voin. Tekemällä tehty hymy ei tunnu minusta hyvältä, se päinvastoin häiritsee joogasta nauttimista. Hymyilen silloin kun oikeasti hymyilyttää. Niin.

Voi olla, että loppuviikosta palaan myös astangan pariin. Takareiteni ovat tauon aikana ottaneet takapakkia ja kiristyneet, niitä saanee työstää pitkälle kevääseen.

Gongi

Koska astangatuntia ei sattunut sopivaan aikaan tälle vapaapäivälleni, menin kundaliinijoogaan. Se ei ollut juuri lainkaan fyysistä toimintaa tällä kertaa, mikä harmitti; kroppani jäi kaipaamaan astangaa. Tunnin lopuksi oli kuitenkin gongirentoutus, mikä oli minulle uutta. Maattiin normaaliin tapaan loppurentoutuksessa, mutta taustalla ohjaaja humautteli jättimäistä gongia. Ensin hiljaa, sitten niin kovaa, että ääni vaimensi kaiken ajatteluni. Sitten taas hiljempaa, ja kovempaa. Ovelasti tuo tuntui samalta kuin ulkoilu hyvin tuulisella säällä, josta olen aina pitänyt: kohiseva ja kumajava voimakas ääni huuhtoo ajatukseni puhtaaksi. 

Vein itseni lounaalle, vaikkei oikeastaan ollut ruokahaluakaan. Lounaspaikassa näin sattumalta kuitenkin työkaverin, ja hänen kanssaan kerroimme anekdootteja viimeaikaisista työtilanteista ja nauraa kätkätimme niille. Se oli vähintään yhtä puhdistavaa kuin kundaliinijooga. Chakrat varmaan aukenivat, tai jotain.

Ostin kauppahallista kahden kämmeneni kokoisen munkkipossun ja söin sen. Ei tehnyt edes tiukkaa. 


Ps. Pahoittelen tätä taustan vekslailua. Yritän löytää sellaista värin ja kuvion yhdistelmää, joka ei näyttäisi jo muutaman tunnin jälkeen silmissäni rumalta ja raastavalta.

Lisää vikoja

Kävin oikein asiaan erikoistuneella lääkärillä jalkani takia. Lääkärin mielestä a) minussa ei ole mitään vikaa ja b) harrastamani liikunnan määrä on vähäinen!

Oh, jeeziz. Onkohan kukaan lääkäri koskaan ollut tyytyväinen siihen, miten itseäni liikuttelen? Minua kyrsii tuo lausunto nimenomaan siksi, että nykyään liikun vähintäänkin sen verran, mitä suurelle yleisölle suositellaan, ja omaan aiempaan tasooni nähden suorastaan paljon. Käyn salilla keskimäärin kahdesti viikossa, käyn astangajoogassa kerran tai kahdesti viikossa, käyn kolmen vartin lenkeillä. Totta on, että en juokse kymmenen kilometrin lenkkejä enkä pyöräile kahta tuntia kerrallaan. Totta on myös, että aerobisen liikuntani määrä on vähentynyt, mutta heureka: se johtuu nimenomaan siitä, että jalkani on ollut niin pitkään kipeä ja pahentunut aina juoksemisesta!

Olen ollut liikunnallisuuteni lisääntymisestä salaa itseeni tyytyväinen, samoin kuin siitä, että osaan jopa nauttia liikkumisesta. Ei ilmeisesti olisi pitänyt rohjeta ajatella itsestään positiivisesti tässäkään asiassa. Se, mitä olen ja teen, ei varmaankaan koskaan riitä.

***

Molemmissa kotihousuissani on reikä persuksissa. Tyttäret ovat kieltäneet minua viemästä edes roskia ne jalassa. En tottele.

Piipussa

En tiedä, miten näin on voinut tapahtua henkilöhistoriani huomioonottaen, mutta olen harrastanut liikaa liikuntaa! Olin tänään astangajoogassa ja se oli korsi, joka katkaisi kamelin selän. Ohjaaja havaitsi, että paikalla ei ollut yhtään täysin aloittelijaa, joten hän päätti vetää harjoituksen rankemman päälle kaikkine väliliikkeineen. Jooga tuntui mainiolta (fuskasin vähän aurinkotervehdyksissä) ja hilpaisin kotiin ihan virkeänä, mutta loppupäivä onkin mennyt ihmetellessä. Että mikä on, kun ei palaudu, eikä pääse sängystä kunnolla ylös, ja sattuu ja väsyttää ja on huono olo. Viikonloppuna treenasin uuden ja entistä melko lailla raskaamman saliohjelmani mukaan, ja se on osasyyllinen tähän sammahtamiseen. Olen viime ajat yrittänyt pysyä liikkeessä tavalla jos toisellakin estääkseni edelleen vaivaavaa harmia, surua ja ketutusta kasautumasta liikaa rintalastan taakse, ja siksi kai alkaa fysiikka välillä panna kampoihin.

Viime viikolla kokeilin muuten hetken mielijohteesta "jalkakuorintasukkia", näitä muovipusseja, joiden sisältämä myrkky kuorii jaloista kovettumat. Pidin niitä säädetyn ajan, puolitoista tuntia, katsellessani MM-kisoja. Sitten pesin jalat ja unohdin koko jutun. No, kyllähän siinä käyttöohjeessa luki, että kuoriutuminen alkaa viikon sisällä tai jotain, mutta prosessi yllätti hieman dramaattisesti. Aamulla joogassa ihmettelin (sen minkä hikoilulta ja ujjayi-hengitykseltä kerkesin), mitä ihmeen hiutaleita ja riekaleita matossani sekä vaatteissani on. Jalkani olivat ilmeisesti joogamaton kosketuksen avittamina innoittuneet aloittamaan nahanluontinsa. Kuollutta ihoa irtosi, ja irtoaa edelleen, suurina riekaleina. Iljettävää katseltavaa, säälin sitä tyyppiä, joka joogasi vieressäni, sillä hän joutui näkemään, kuinka liikkeiden välissä luudin kädellä nahanriekaleita sivuun ja kuinka jalkani näyttivät olevan hajoamassa hiljalleen kappaleiksi. Tunnin päätyttyä kokosin nöyrästi aikaansaamani sotkun kouraani ja hipsin roskikselle.

 

Tasapaino ja kauhu

Olin Varalan Flowparkissa, siis kiipeilemässä ja keikkumassa korkealla puissa erilaisten vaijereiden, köysien ja väkipyöräsysteemien avulla. Kaikkea ei mielestäni suinkaan pidä kokeilla, mutta tätä nyt tulin kokeilleeksi.

Päällimmäinen vaikutelmani: jos minulla onkin ollut joitakin illuusioita siitä, että olen kohtuullisen hyvässä fyysisessä kunnossa, niin ne illuusiot karisivat. Käsivoimani ovat olemattoman kehnot suhteessa ruumiinpainooni - toisin sanoen ahterini se taas painaa niin paljon, että itseni kannattelu käsillä ja jaloilla vaikkapa nyt puusta toiseen viritetyssä verkossa on hyvin, hyvin raskasta minulle.

Pelkäsin lähes koko ajan enemmän kuin nautin. No, itsensä ylittäminen tuntui toki hyvältä, mutta vaikka kiipeily onkin valjaiden ja turvavaijereiden ansiosta turvallista, se tuntuu silti ajoittain siltä kuin henki olisi kyseessä. Sitä yrittää tarrata kallionseinämään tai vaijerinlenkkiin niin että rystysten verenkierto lakkaa. Moni asia on tehtävä vastoin parempaa tietoaan: on vain hypättävä valjaiden varaan lavan reunalta puusta, vaikka alas katsominen saa silmissä vilisemään ja selkärangan jäätymään.

En epäillyt turvavaljaiden kestävyyttä. Uskoin, että ne pelastaisivat minut putoamiselta. Henki siis oli turvassa, mutta monessa paikassa oli silti mielestäni hyvät sanssit satuttaa itsensä vaikkapa nyt törmäämällä lavan reunaan pudottuaan valjaiden varaan. Mustelmia sainkin hienon kokoelman, ihan silkkaa kömpelyyttäni. Yhdeltä radalta jouduin kääntymään nolosti takaisin, koska en uskaltanut jatkaa ja hädin tuskin uskalsin ohjatusti yrittää palata edelliselle lavalle. Silkka kauhu vain iski. Sen kokemuksen jälkeen pysyttelin vain helpommissa radoissa ja jätin punaisen ja mustan käymättä kokonaan. Olivat niin paljon korkeammallakin. Matalammalla kulkevat radat olivat korkeanpaikanpelkoni suhteen vielä siedettävällä tasolla, korkeammat menivät heti kättelyssä yli sietokyvyn.

Parhaat palat? Liu'ut valjaiden varassa, ainakin ne, joissa pääsin sujuvasti määränpäähän. Ja se tunne, kun jalat vapisten sain kuljettua radan loppuun. Ja se, kun katsoin ja kannustin toveriani hänen taituroidessaan vaikeimmilla radoilla. Kova luu.

Allikoissa ja ojissa

Sisko ja siskontyttö kävivät kylässä ja heidän kanssaan suoritimme muutamia Tampere-turistijuttuja. Pyynikin näkötornilla siskontyttö laukkasi portaat ylös sellaista vauhtia, että hätäinen Sylvi-täti tarrasi mekon kauluksesta kiinni. Tornin huipulla sisko otti tytön syliin, jotta tämä näkisi kaiteen yli, ja hätäinen Sylvi-täti pyysi ja aneli heitä tulemaan edes hieman kauemmas reunasta. Se on aika matala se kivinen reuna, nimittäin. 

Siskontyttö osaa lukea jo varsin hyvin ja oli mitä ilmeisimmin lukenut lintukirjaa, sillä Hämeenkadun pulu sai hänet huudahtamaan: "Katsokaa, kesykyyhky". Autossa hän pohti liejukanan nimeä. Että miksi niin ikävä sana kuin lieju on päässyt nimeen.

***

Olen kuljeskellut metsissä etsien puolihuolimattomasti joko marjoja tai sieniä, kumpia nyt sattuu löytymään. Mustikoita löytyi sunnuntaina. Sillä reissulla päässäni syntyi taas pätkä huonoa arkiloruilua:

Minä kuljen kangasmetsässä saappaat mättäissä rouskuen

en ketään näe ja kuulen vain äänet Porintien autojen.

Katson näkyykö missään sieniä, riivin mustikat varvusta

ja olen onneton ihan vähän, aivan pikkuisen surkea.

Joinakin aikoina tietynasteinen suru/huoli/ajatusprosessi ei lakkaa kokonaan tuntumasta, vaikka olisikin jotain mukavaa tekemistä ja vaikka asiat periaatteessa olisivat hyvin. 

***

Hammasongelmien sekä polvi- ja lonkkakivun takia astangajoogasta piti pitää kahden viikon tauko. Kieltämättä tauko tuntuu aika lailla kropassa nyt, kun tänään taas harjoittelin. Pitkästä aikaa kävi niinkin, että oli pakko kahdesti laskea polvet välillä maahan alaspäinkatsovassa koirassa, kun jalat eivät vain jaksaneet. Punnerrukseni ovat taas kurjistuneet ja ahteri painaa. Mutta muistin taas, miksi siellä käyn. Vaikka olin kankea, tasapaino horjui kaiken aikaa, eivätkä jalkani kyllä ikipäivänä väänny lootusasentoon, niin rento ja elävä olo siitä tulee.

Kohti ja päin

Rippijuhlat ovat ohi. Huutomerkki. Rippilapsi makaa flunssassa sohvalla. Olen häpeämättömän huojentunut siitä, että kodin siisteystasosta ei taas ole sen kummemmin väliä, kunhan sekaan mahtuu. Olin taas melko kurja juhlien emäntä, emännöintigeeni ei ole siirtynyt alenevassa polvessa minulle. Loppuiltapäivästä en paljon muuta enää ajatellut kuin hiljaiseen huoneeseen pääsemistä.

Nyt voinkin sitten alkaa keskittää murehtimisenergiani seuraaviin vastaantuleviin asioihin.

***

Tänään sattui sellainen merkkitapaus, että joogatessani huomasin kantapäideni jo saavuttavan lattian "alaspäin katsovassa koirassa". Tosin eivät ne yhtä aikaa lattiaan mukavasti ulotu, vaan vuoronperään, mutta jotain jouston lisääntymistä näyttää tapahtuvan. Muutenkin tuntui tavattoman hyvältä taas keskittyä joogaan. Siinä tuntee aika hyvin olevansa läsnä omassa kehossaan, siis mieli on kerrankin samassa ajassa ja paikassa, jossa fyysinen olemuskin.

***

Kulmiani rypistin heti aamusta, kun näin netissä tavanomaisia kesäsäästä valittelijoita. Tiedättehän: kun lämpimän päivän (tai parin) jälkeen tulee viileämpää ja sadetta, nämä valittajat esittävät jonkin muunnelman lauseesta "olipa lyhyt kesä". Voi jumankauta. Ensimmäinen ajatukseni: älkää nyt ääliöt viitsikö, kesäkuu on puolivälissä - mitenköhän usein tähän aikaan vuodesta on vielä suurempia lämpöaaltoja edes koettu. (No, useammin kuin luulin, ainakin tämän Ylen uutisen perusteella. Minun mielikuvissani kesäkuu on useimmiten tällainen kuin tänä vuonna on ollut.) Toinen ajatukseni: missä ihmeen artiklassa tahi sopimuksen pienessä präntissä on luvattu, että kesällä on PAKKO olla yli 25 astetta ja aurinkoista? Mitä, häh? Eihän nykyään ole luntakaan pahemmin joka talvi, eikä se herätä näissä valittajissa läheskään samanlaisia intohimoja. Jostain syystä helteen kaipaajat eivät sitten vastapainoksi huolisi lunta ja talvea lainkaan. Missähän he luulevat asuvansa, Välimerellä vai?

Taidan provosoitua tästä asiasta suhteettomasti juuri siksi, että itse aina talvisin märisen lumen ja pakkasen puutteesta. Eikö se niin ole, että ihmistä tuppaavat ärsyttämään sellaiset piirteet, joita he eivät halua itsessään tunnustaa?

Om

Olen taas käynyt joogassa vähintään kerran viikossa ja suunnittelen jopa kesäkortin ostamista; sillä saa kolmen kuukauden joogat kahden kuukauden hinnalla. Turhuuden hapatusta, mutta nautin siitä; olen vihdoin löytänyt liikuntalajin, josta nautin jo suorituksen aikana enkä vasta sitten kun se on jo ohi tyyliin "huh, enää ei tarvi".  

Joogassa on paljon tilaisuuksia kaikenlaiseen hörhöilyyn ja sellaista en toisaalta ollenkaan kaipaa. Olen päässyt oman maani uskonnollisesta perinteestä, jumala käskee -säännöistä ja kummallisuuksista jokseenkin hyvin eroon enkä halua tilalle minkään muun maan systeemejä. Luin kirjaa astangajoogasta löytääkseni selitystä sille, miksi oikeastaan ei saisi kuukautisten aikana tehdä asanoita, joissa lantio on päätä ylempänä. Naisen kehon pitää kuulemma saada rauhassa puhdistaa itsensä, että veri ja "myrkyt" tulevat ulos; lisäksi kuukautisten aikana energiataso on matala, koska energia keskittyy alavatsalle, jotta puhdistuminen olisi mahdollisimman täydellinen. Hohhoijaa, myrkyt. Mistähän parin tuhannen vuoden takaa on peräisin ajatus naisen kehon epäpuhtaudesta kuukautisten aikana? Parrakkaat ukkelit keskenään päättäneet vaan.

Koska olen jossain määrin auktoriteettiuskovainen, tulen luultavasti jatkossakin noudattamaan kuukautissääntöä. Kun eihän sitä koskaan tiedä. Pyöritän henkisesti silmiäni itselleni.

Pari juttua vaan

En ole koskaan maistanut tupakkaa, mutta jos se tupakoitsijan mielestä maistuu suunnilleen yhtä hyvältä kuin kahvi maistuu minun suussani, ymmärrän, että tupakointi on vaikea lopettaa.

Kuntosalin pukuhuoneessa solmiessani salikenkien nauhoja koin humahduksenomaisen hetken: olin iloinen siitä, että pääsin rasittamaan itseäni fyysisesti. Oudoksun itseäni edelleen joka kerta, kun näin tapahtuu, koska liikkeestä nauttiminen on ollut minulle niin epäluonteenomaista lähes koko elämäni ajan.

Jokin aika sitten hakemastani työpaikasta tuli automaattinen sähköpostivastaus, jossa kerrottiin firman saaneen "paljon hyviä hakemuksia, joista yksi oli sinun hakemuksesi". Varmaan eivät edes lukeneet minun hakemustani, joten hittoako väittävät sen olleen muka hyvä?

Huhhuh

Vaihteeksi rankempi astangajoogatunti. Eihän se meikäläisestä koskaan järin kevyeltä tunnu, mutta tänään oli kyllä mukana ekstraa. Aurinkotervehdyksen b-versiotakin tehtiin viisi kappaletta aiemman kolmen sijaan, ja jo niissä piti jonkin verran huohottaa naama punaisena. Liike ei pysähtynyt koko session aikana, joka väliin tehtiin väli-vinyasa (mitä sitäkään ei aiemmin ole ihan näin tiheästi harrastettu), ja hitaasta ja meditatiivisesta hengityksestä puhuttiin paljon. Ja minä läähätin aina kun suinkin ehdin.

Mietin, oliko tällä opettajalla jotenkin erilainen päivä kuin yleensä; hyvä vai huono, sitäkin on vaikea määritellä. No, joka tapauksessa pysyin joten kuten mukana ja pidin aika vähän ylimääräisiä huilaustaukoja, ja tunnin jälkeen seistessäni juomassa teetä reisilihakseni vapisivat uupumuksesta mutta mieli oli oudon riemukas. Mahtavaahan se oli kuitenkin.

Kotiin tultuani jouduin pesemään joogamattoni mäntysuovalla. Erehdyin myös lukemaan jotakin joogafoorumia. Siellä muutama muukin aloittelija valitteli samaa kuin minäkin aina: kun persaus painaa niin, että sitä ei jaksa nostaa käsiensä varaan. Vastineeksi kokeneet suosittelivat sitkeää astangan treenaamista, kuusi kertaa viikossa, eikä mitään variaatioita vaan pyrkimystä tekemään liikkeet aina oikein. Minua alkoi väsyttää, sillä yksi syy, miksi olen nauttinut joogasta on juuri se armeliaisuus, johon olen tällä joogakoululla törmännyt. Että kuunnellaan omaa kehoa ja jos jonain päivänä ei jokin liike tunnu hyvältä, varioidaan tai tehdään muuten kevyesti. Tällä reseptillä olen tähän asti mennyt ja siinä ajattelin kyllä pysyäkin, sillä näin homma tuntuu hyvältä eikä paineita juurikaan tule (kuin ajoittain).

En varmaankaan tule ihan äkkiä, jos koskaan, etenemään astangassa alkeiskurssilta mihinkään, mutta hitot siitä. 

Sisäinen dialogi

Mariseva Sylvi:

"Kannattaako tuolla astangajoogassa edes käydä? Jo aurinkotervehdyksissä saa kokea olevansa surkea raakki, koska en kykene punnerrusasentoon ilman, että polvet ovat maassa. Persukseni yksinkertaisesti painaa niin paljon, että käsivarsien ja jalkaterien voima ei riitä sitä irti maasta pitämään. Eteentaivutuksissa opettaja sanoo aina, että takareidet rentoutuvat vasta, kun polvet ovat suorana; tämä tarkoittaa sitä, että minun takareiteni eivät tämän elämän aikana rentoudu. Opettaja sanoo, että kämmenet maahan, sormet varpaiden kanssa samaan linjaan ja päälaen on aikanaan tarkoitus päätyä maahan - minä sain toissaviikolla vasta ensimmäistä kertaa elämässäni sormenpäät maahan eteentaivutuksessa, ja sekin oli hyvin lämmiteltynä ja venyteltynä. Hartiaseisontaan pitäisi nousta jalat suorana, mutta mitä sitten pitää tehdä, jos ei vaan pääse sillä lailla (koska se ahteri painaa)? Jättää tekemättä kokonaan, vai? Niistä asennoista, joissa pää taipuu taakse, tulee päänsärkyä. Niskassa on varmaan jotain vikaa. Siltakaariasennossa en ikinä pysy kuin kahden hengityksen verran ja olen aina salissa ensimmäinen, jonka persaukset lätsähtävät maahan. Niin että pitäisikö tästä kaikesta vain ymmärtää, että tämäkään laji ei ole minulle tarkoitettu?"

Järkevä Sylvi:

 "Minä tykkään oikeasti astangatunneista kovasti. Jos väliaikaisia raivonkyynelten partaalla vietettyjä hetkiä ei lasketa, niin niistä tulee aina hyvä olo, hymyilyttävä, miellyttävällä tavalla uupunut ja silti hereilläoleva. Kysymys ei ole suorittamisesta eikä revittelystä vaan keskittymisestä ja kehonhallinnan parantamisesta. Minun ei pitäisi ottaa tätä asiaa niin suoritushenkisesti, sillä loppujen lopuksi olen käynyt tunneilla vasta neljä kuukautta. Olen luonnostani kankea enkä ole elämäni varrella pahemmin venytellyt, siksi ei ehkä ole mikään ihme, että kämmeneni eivät mene lattiaan ihan tuosta vaan. Jooga on minulle hyväksi siksikin, että minun on opittava lopultakin, ettei heti tarvitse olla hyvä. Eikä edes kohta. Minun on annettava itseni olla huono ja silti tehdä asiaa, josta kuitenkin pidän ja josta kroppani nauttii. Minä SAAN olla huono ja kankea. Tämä ei ole koulun liikuntatunti enää; kukaan ei tule viereeni torumaan, jos en yritä hampaat irvessä. Ketään ei kiinnosta. Joogassa keskitytään omaan harjoitukseen."

Mariseva Sylvi:

*murjottaa vielä vähän huuli törröllä* "No okei, oli siellä tänäänkin kivaa. Siltä opettajalta oppii paljon siitä, mikä on järkevä ja hyödyllinen tapa tehdä asanat."

Järkevä Sylvi: 

"No niin. Rennommin vaan. Ja kun sarjalippu joogakoululle loppuu, ilmeisesti huhtikuussa, ei ole mikään pakko hankkia heti uutta, vaan saan pitää taukoakin. Kun kuitenkin menen suorittamalla tämän elämän läpi, niin annan edes joogan olla pingotusvapaa rauhan ja mielihyvän saareke. Sikäli kun osaan. "

Pohjakosketus Kaupissa

Lieneekö tänään jo yksi tämän talven viimeisiä loistavia hiihtokelejä? Pakkasta ja aurinkoa on, mutta säätiedotus lupaa ensi viikolle taas täysin naurettavia lämpöastelukemia. Hyi olkoon. Mutta piti hiihtää heti aamusta, kun kerran kelejä oli. Oikein mainio luisto, liiankin kova. Siinä viiden kilometrin lenkin hurjimmassa laskussa tulin jättäneeksi ahterinjäljen latuun. Se oli puoliksi tahallista, sillä aloin horjua keskellä jyrkkää kohtaa ja pelkäsin kaatuvani suorilta jaloilta ja täydestä vauhdista. Ankkuri siis alas. Yritin kyllä osua ladun viereen, mutten ihan onnistunut. Anteeksi, perässätulijat, siis se melko leveä kuoppa ladussa.

Saattaa olla jo kevään merkkejä nähtävillä: perunat ovat alkaneet itää jääkaapin perunaosastolla.

Väärä sää

Joka toinen vastaantullut ihminen on tänään hehkuttanut minulle, miten ihanaa on, kun on niin keväinen sää. Perhana, eihän helmikuussa vielä pitäisi olla keväästä paljon hajuakaan! Tietä pitkin valuvat vesivanat ovat tähän aikaan vuodesta minusta hyvin epäesteettisiä, miltei masentavia. Sama pätee kuraan ja loskaan, joka on roiskunut lumen päälle. Ja viisi astetta lämmintä. Anna mun kaikki kestää.

Työelämä on taas osanani, ja se on ihan hyvä. Tuntuu hyveelliseltä ansaita palkkaa. Työstä itsestään en voi pahemmin laulella, sillä olen allekirjoittanut sen tiimoilta elinikäisen salassapitosopimuksen. Yksinkertaisehkoa ja pienipalkkaista toimistotyötä se kumminkin on.

Huolia ja ajattelemisen aiheita on kaikenlaisia, pitkäkestoisia ja lyhytaikaisia, niin että välillä pitää varta vasten katsella ikkunasta ulos. Että näkyisikö siellä jotain, mikä eksyttäisi ajatukset vähäksi aikaa.

Tänään ensimmäistä kertaa muistini ja tietoisen ikäni aikana: punttisalitreenin ja venyttelyn jälkeen sain eteentaivutuksessa kosketettua varpaitani polvet suorana. Sekä seisten että istuen. Hetki oli historiallinen, vaikka vietinkin sitä haisevalla ja ihmisiä kuhisevalla kuntosalilla.

Chaturanga-dandasana

Olen vihdoin oppinut muistamaan yhden asanan nimen, joten sen kunniaksi laitoin sen otsikoksi.

Pitkästä aikaa olin joogassa, koska hiihto on tunkenut joogan tielle. Kannatti mennä: tajusin taas, kuinka kireät takareiteni ovatkaan. Ohjaaja sanoi useaan kertaan tunnin aikana, että takareidet voivat rentoutua vasta, kun polvi on suorana. Minun polveni ovat olleet tietynlaisissa venytysasennoissa suorana varmaan viimeksi ollessani pieni taapero. No, eteenpäin, sanoi mummo lumessa. 

Ohjaaja oli taas minulle uusi tuttavuus ja hänen tyylinsä erilainen: tällä kertaa kiinnitettiin huomiota lähinnä hengitykseen sekä siihen, että asennot ovat varmasti oikeat eikä mikään pääse lysähtämään. Se oli hyväksi, tosin ulos- ja sisäänhengityksen huomattava pidentäminen teki minulle hieman toisplaneettalaisen olon.

Turmeltuneen ja kailotukseen tottuneen kuuloni kanssa minun oli ajoittain vaikea kuulla ohjaajan puhetta, sillä hän puhui tasaisella ja lempeällä henkistyneen ihmisen äänellä. Joogaohjaajat käyttävät sanontoja, jotka saavat minut naurahtamaan takareisien kiristyksestäkin huolimatta: alati minua huvittaa esimerkiksi ilmaisu "ajattele polvilumpioita alaspäin" tai "ajattele häntäluuta kohti lattiaa". Ainakaan minun keskiäkäisessä ja kankeassa kropassani mikään paikka ei liikahda ajattelemalla.

Pari kertaa lempeä-ääninen ja vakavahenkisesti itseään ilmaiseva ohjaaja yllätti. Siinä kohdassa, jossa aina mainitaan, että seuraavia liikkeitä ei pidä tehdä jos on kuukautiset tai raskaana, hän sanoi: "Jos sulla on kuukautiset talossa..." Mielessä kävi, että kas kun ei maalarit. Lopuksi, rentoutumisen päätyttyä ja laskettuaan kädet sydämensä kohdalta, ohjaaja totesi: "Arskahan siellä paistaa. Mennään katsomaan arskaa." On aina kiva yllätys, kun joku vaihtaa puheensa rekisteriä äkkiseltään reteämpään suuntaan.

Järvimaisema puulla

Olen melko kaukana kotoa. Täällä on puoli metriä lunta ja hiihtolatuja valittavaksi asti. Huoneestani näkyisi järvelle, jos juuri ikkunan kohdalla ei kasvaisi kahta rotevaa mäntyä.

Nukuin huonosti - kaikkiin vaivoihin maisemanvaihdos ei sentään auta - mutta hiihdin aika hyvin ja meditatiivisesti. Ladulla oli sopivasti mäkiä, sekä ylöspäin että alaspäin suuntautuvia, ja kun vielä paluumatkalla hiihdin samaa reittiä, sain nauttia ne kaikki kahdella eri tavalla. Poikkesin ohimennen ladun varrella olevaan puotiin toiveissani huulirasvan ostaminen. Kysyin, löytyisikö rasvaa, johon myyjä totesi olkansa yli että pöydällä laatikossa. Puoti oli niin tupaten täynnä tavaraa, että minulta meni hyvinkin viisi minuuttia, ennen kuin havaitsin, millä pöydällä ja missä laatikossa. Suurimman osan ajasta myyjä katseli päältä. Olin ainoa asiakas. Koska myyjää ei tuntunut kiinnostavan, ja koska ainoat tarjolla olevat huulirasvat maksoivat 90 senttiä enemmän kuin mitä minulla oli hiihtohousujen taskussa, kävelin ulos ostamatta mitään.

Vietän siestaa. On tavattoman hiljaista, vain jääkaapin hurina kuuluu. Ulkona on rauhoittavan harmaata ja talvista; oloni on tyytyväinen kuin laiskalla kissalla. Muistelen lounaaksi syömääni keittoa, joka hämmentävää kyllä maistui soseutetulta kinkkupizzalta.

Aina, kun olen jossain reissussa yksin, vallalla on sama ilmiö: vaikka olisin etukäteen kuinka kaivannut yksinäisyyttä ja riippumattomuutta ja vaikka kuinka siitä nauttisin, niin iltaisin minulla on niin ikävä kotoväkeäni, että mietin, miksi ylipäätään lähdin. Päivät menevät ratevasti ja lillun onnellisessa yksinäisyydessä kuin kala vedessä, ja ajatus lentää tai sitten ei. Illat ovat kaipauksen aikaa.