Uhrimieli ja sankaruus

Nykypäivän suomalaiset ja yleensä rikkaiden länsimaiden ihmiset pitävät jonkinlaisena synnyinoikeutenaan henkilökohtaisen onnen tavoittelua, kenelle se onni sitten mistäkin tulee. Ei meille enää riitä elämä eliölauman osasena, muurahaisena keossa, paikkamme täyttäen, vaan haluamme ainutkertaisen mutta merkityksettömän olemassaolomme olevan omastakin näkökulmastamme hyvä ja täysi. Kuinka moni on valmis uhraamaan elämänsä, onnensa tai kenties henkensä vaikkapa nyt isänmaan tai jonkin muun mystisen yläkäsitteen (yhteiskunnan?) hyväksi? Jotta maailma lapsillemme parempi olisi? Tuntuu varsin vaikealta sellainen ajatus ainakin omasta puolestani, siis siinä tapauksessa että ei ole pakko. Pakkokin voi tulla.

Uhrautuvaisilla teoilla on usein se huono puoli, että hyvistä aikeista huolimatta seuraukset eivät ole aina toivotunlaiset. Ja tietysti sekin, että jos nyt vallan henkensä uhraa, niin eipä hyviäkään seurauksia pääse itse katselemaan - tyypillisen itsekeskeinen ajatus...

 Yksilön arvo, ennen kaikkea yksilön tunne omasta arvostaan ja (kyseenalaisesta) merkityksestään, on varmaankin toivottavaa kehitystä. Ainakin yksilön kannalta. Tietysti sitä haluaa tuntea olevansa ainutlaatuinen indiviidi. Sitten, kun omasta hyvästään olisi suotavaa tinkiä yhteisen hyvän tai edes henkiinjäämisen nimissä, yksilöllisyyden ihanne on varsin rapauttava tekijä. Miksi suostuisimme tinkimään saavutetuista eduista valtiontalouden hyväksi? Saati sitten laskemaan elintasoamme ja tekemään elämämme kenties vähemmän ylelliseksi vaikkapa nyt ilmastonmuutoksen vaikutusten ehkäisemiseksi? Me individualistit, tärkeät ja ainutkertaiset henkilöt. Meidän jälkeemme vedenpaisumus - ja tällä kertaa varsin kirjaimellisessa mielessä.

Vai tuntisimmeko kenties uutta, syvempää ja tärkeämpää merkitystä yhteisissä, uhrautuviksikin miellettävissä teoissa? Vieläkö ihmiset saisi yhteisen asian taakse? Onko olemassa "yhteistä asiaa"?

Eipä tässä

Valvoin suurimman osan yöstä. Nyt päässä humisee kuin olisin promillen humalassa. Luulen jättäväni älylliset ponnistelut väliin tältä päivältä.

Joulun ja uudenvuoden aikaan sitä tuntee aina seisovansa jonkinlaisella etapilla, korkean paikan kilometritolpalla, josta näkee eteen, taakse ja sivuille (tai ainakin luulee näkevänsä). Niinpä tulee tehdyksi kaikenlaisia suunnitelmia ja päätöksiä, joissa ei sitten mitä suurimmalla todennäköisyydellä tule kuitenkaan pysyttyä. Henkisiä ja fyysisiä kohennusyrityksiä. Kuten nyt vaikkapa se, että pyrin rajoittamaan raskaasti sokerinkäyttöäni alkavana vuonna. Onhan tässä vielä pari päivää aikaa syödä suklaat ja marmeladit pois; tyttäret auttanevat tässä mielellään.

Neuloin menneenä viikonloppuna itselleni uudet villasukat. Edelliset sisäsukkani alkavat nimittäin hiutua puhki oltuaan kuutisen vuotta lähes päivittäisessä käytössä. Siirrän ne saapaskäyttöön loppuvuosikseen ja tammikuun ensimmäisestä päivästä alkaen hissuttelen sisällä uusissa turkoosiraitaisissa.

Olen lukenut David Mitchellin uutta romaania The Bone Clocks, ja se on näihin asti vaikuttanut hyvin kiinnostavalta, vaikkakin vähän vaikealukuiselta. Nyt olen juuttunut siinä puolenvälin tienoolle, ja aloitin rinnakkaiskirjan lukemisen (kevyttä romantiikkaa), koska Mitchellin kirja ei sovellu kovin hyvin aamiaispöydässä lukemiseen eikä illalla sängyssä luettavaksi. Vaatii liikaa keskittymistä monine kertojanäänineen ja välillä vähän psykedeelisine kielikuvineen. Romanttisen, kevyen kirjan lukeminen soljuu huomaamatta, tekemättä juuri minkäänlaista jälkeä lukevaan mieleen. Se on kuin käveleminen, sitä ei tarvitse erikseen ajatella, mutta se rentouttaa.

Jonnekin on ikävä. Jotakin on ikävä.

Introvertin lähiöjoulu

En nukkunut erityisen hyvin, sillä jostain syystä aivoni olivat säveltäneet poissaollessani laulun, jota soittivat sitten aina, kun uneni keveni. Herätessänikin aivojeni sävellys soi päässäni, ja itse asiassa vieläkin. Sävelmä on lyhyt ja heikkolaatuinen, ja sanat kuuluvat: "Jala jallan jala jala vei vei vei, ja kohta olet vainaa."

No, kun heräsin, oli kuitenkin joulu. Suoritin viimeiset siivoustoimenpiteet ja sitten julistin itselleni rauhan: jos sotkua tämän jälkeen ilmenee, saa ilmetä - seuraavan kerran siivoan tapaninpäivän jälkeen. Otin keittiön pöydältä vahakankaan pois, sillä kauniin puupinnan näkyminen merkitsee minulle juhlaa, sen verran harvinaista se on.

Kävin ulkona haahuilemassa, sillä luvattu lumisade alkoi sittenkin. Katselin liikkeellä olevia ihmisiä sekä kerrostalojen ikkunoita ja parvekkeita. Melko hiljaista. Tampereen lähiössä vietetty joulu ei ole mikään kinosten vaimentama idyllinen maalaisjoulu. Ihmisiä ja liikettä on pyhinäkin. Aattoillan hämärtyessä meillä on ollut tapana bongailla ikkunasta naapurustossa liikkuvia joulupukkeja. Useampikin pukki on nähty tupakalla kadun varressa keikkojen välillä. Lähiössä eivät humise lumiset hongat, vaan ison tien liikenne satunnaisella junan äänellä höystettynä.

Muistelen Elina Karjalaisen kertomusta Yhtaikaa Miettisten kanssa, jossa lapsi kertoo joulusta kerrostalossa. Joulu kuulemma voi heille kerrostalon asukeille tulla vain yhtä aikaa kuin Miettisille, sillä Miettisillä on piano, eikä käy päinsä laulaa Joulupuu on rakennettu, jos Miettisellä jo on meneillään No onkos tullut kesä. Tässä talossa me taidamme olla ne miettiset. Onneksi yläkerran naapurimme ovat varsin huonokuuloisia eikä kovin moni muista seinänaapureista taida olla kotona.

Introvertille suomalainen ydinperhejoulu voi olla hyväkin asia, jos ydinperhe on pieni. On hyvä syy viettää pari päivää siunatussa rauhassa, sellaisten ihmisten kanssa jotka jo valmiiksi tuntevat kaikki omituisuudet toisissaan. Tietävät senkin, että minun on välillä hyvä vetäytyä hiljaiseen huoneeseeni ajattelemaan ja tuntemaan. Ja että tulen sieltä kyllä aikanani ulos.

Sallikaa mun provosoitua...

Aamulehti, tuo lempimediani, iskee jälleen ihastuttavalla otsikoinnillaan näin joululahjaksi:

Tässäkö downshiftauksen loppu? Lorvailu ei enää kiinnosta, nyt kelpaa raha.

Aiemmin taisin jossain vaiheessa väittää, että vapaa kasvatus on väärinkäytetyistä käsitteistä yleisimpiä, mutta downshiftaus pääsee kyllä aika lähelle. Nykyään en oikeastaan halua downshiftaus-sanaa vakavahenkisessä lauseessa enää käyttääkään, koska siihen on viime aikoina ladattu sivumerkityksiksi ja konnotaatioiksi kaikenlaista sontaa. Lorvailuksihan sitä tavataan väittää, kuten tässä. Ja karkuruudeksi, heikkoudeksi, valtion verotulojen tahalliseksi vähentämiseksi. Ja ihan vain laiskotteluksikin.

Tässäkin Aamuporvarin jutussa itse asiassa sanottiin, että suurempi osa SAK:n jäsenistä ottaisi kyselyn mukaan mieluummin tällä hetkellä lisää palkkaa kuin lisää vapaa-aikaa. Kyselyssä oli haastateltu 1200 työssäkäyvää SAK:laista. Ei mainittu, oliko mukana paljonkin osa-aikaisia tai sellaisia, jotka muuten vain eivät saa niin paljon palkkaa, että se riittäisi kohtuulliseen elämiseen. Tuntuu jotenkin, että jos olisin toimittaja, minulle ei tulisi mieleen otsikoida juttua antaen ymmärtää, että downshiftausta on nyt kokeiltu ja köykäiseksi havaittu. Kun varsinaisessa tekstissä sitten kuitenkin muistetaan, että taloudellisten aikojen epävarmuus ylipäätään saa ihmiset kenties ajattelemaan rahavirran vuolaammaksi saattamista.

Ja vapaa-aika, jos sillä tarkoitetaan kaikkea palkkatyöhön kuluvan ajan ulkopuolista aikaa, on tietenkin lorvailua? Se, joka tekee vähemmän palkallista työtä, tekee toki väistämättä niin juuri ollakseen hyödytön ja laiska eikä ollakseen kenties muilla rintamilla enemmän läsnä ja oma itsensä? 

Minä olen luullut, että sanalla downshiftaus tarkoitettaisiin kohtuullisemman elämäntahdin etsimistä. Sitä, että löytäisi ne asiat, joihin kannattaa aikaansa panostaa ja panisi vähemmän painoa kaikelle sille, mikä ei hyvinvoivan ja henkisesti ja sosiaalisesti rikkaan olemassaolon kannalta niin tuiki tarpeellista ole. Sitä, että ajattelisi turhan kulutuksen vähentämistä ja keventäisi näin myös ympäristönsä taakkaa. Sitä, että eläisi omien arvojensa mukaan, eikä ainakaan niitä vastaan. Sellainen elämä olisi minusta kaikkea muuta kuin lorvailua, täysi vastakohta sille, että kieltäytyisi kantamaan korttaan yhteiseen kekoon. Ja niinhän ihmiset useimmiten downshiftaavatkin. Harvassa oikeasti ovat ne, jotka lopettavat kokonaan palkkatyön ja muuttavat maalle kanoja hoitamaan tai lähtevät Thaimaahan elämään joutilaana. Heistä ne lehtijutut tehdään, mutta suuri enemmistö kohtuullistajista yksinkertaisesti elää harkitusti ja hyvästä syystä vähemmällä rahalla ja tavaralla. Kaikki eivät edes vähennä taloutensa tuloja vapaaehtoisesti, tietenkään, mutta eipä heitä sitten noiksi epäilyttäviksi downshiftaajiksi haukutakaan. Heitä saattaa tosin odottaa elämänhallintansa työnpuutteen vuoksi menettäneen pitkäaikaistyöttömän tai "vaikeasti työllistettävän" leima...

***

Lenkkeilin Nässyn rannalle ja takaisin, koska aamupäivän aurinko oli niin haikeankaunis noustessaan harjun takaa kuin verigreippi. Järvi on sulana ja sorsat värjöttelevät rannan tuntumassa, mutta pieni lumenpölläys raikastaa maisemaa mitä jouluisimmin. Osuin ilmeisesti keskelle oravien yleistä liikekannallepanoa, sillä reitin varrella näin lähietäisyydeltä neljä yksilöä. Muuan orava tuli niin liki ja näytti niin vihjailevalta, että epäilen sen oppineen odottamaan ohikulkijoilta jotain suuhunpantavaa. Siinä se vatkasi edestakaisin puiden välissä harkitun söpöin ilmein ja asennoin.

Lyhyt balladi joulusiivouksesta

On ihanaa siivota joulun alla
ja kuulla, kun imuri pauhaa.
Voi mattoja piiskata raivoisasti,
se tuottaa mielenrauhaa.

Kai kynttilälyhdytkin tiskata voi,
kattolistoista pyyhkiä seitin.
Pianon alla niin paljon moskaa on,
että tarvittais kranaatinheitin.

Tukka pystyssä ryömin sängyn alle
ja villakoirat hyökkää.
Kun teineille ehdotan lattianpesua,
ne järkyttyneinä yökkää.

Saunan siivouksen jätän juhannukseen,
ja kaapitkin saa nyt olla.
Kunhan näkyvät paikat on siistinä
saa muu olla hunningolla.

Tuon matot sisälle sateesta
ja imurin kaappiin sullon.
Sitten lähimpään Alkoon kiiruhdan
ja ostan viinipullon.

Näillä näppäimillä

Huomaan aloittaneeni kymmensormijärjestelmän opettelun kuukausi sitten. En tiedä, olenko edennyt järkevästi vai järjettömästi, mutta olen päässyt kirjoittamaan oikeita tekstejä oikeine isoine kirjaimineen. Käyttämäni ohjelma ottaa tekstin Ylen uutisista, joten olen näpytellyt jos jonkinlaisia urheilutuloksia ja talousuutisia. Sormeni löytävät jo useimmiten oikeat paikat, siis aivojen ja sormien välille tuntuu muodostuneen uusia yhteyksiä. Olen edelleen toivottoman hidas, mutta en muuta oletakaan. Pyrin harjoittelemaan vähintään puoli tuntia päivässä. Toisaalta, jos aloitettuani tuntuu siltä, että virhelyöntejä tulee enemmän kuin oikeita, annan suosiolla periksi siltä kertaa, jotten heittäisi läppäriä seinään.

Nyt huomaan entisen kirjoitussysteemini ("noin seitsemän sormea") häiritsevän uutta, joten yritän luopua entisestä. Tämä on ensimmäinen kymmenellä sormella kirjoittamani blogientry.

***

Olen jostain mystisestä syystä ollut perusteettoman hyväntuulinen tänään. Leivoin vaaleita piparkakkuja reseptillä, jonka kokeilemista olen lykännyt noin viisitoista vuotta. Niistä tuli mainion makuisia, tytär 1 jopa väitti, että parempia kuin perinteiset.

Kaivoin tinapillini ja nokkahuiluni esiin. Tuli mieleen soittaa joululauluja. Tinapilli eli pennywhistle on todella kiitollinen soitin, sitä oppii nopeasti soittamaan korvakuulolta, vallankin jos muistaa kouluaikojen nokkahuiluopit. Halpakin se on. Huushollissamme soivat nykyään pillien lisäksi myös ukulele ja piano. Naapurimme luultavasti rakastavat meitä.

Kauneimmat

Tytär 2 julisti menneellä viikolla, että sunnuntaina sitten lähdettäisiin kirkkoon Kauneimpia joululauluja laulamaan. Yritin luistaa jollain tekosyyllä, mutta en keksinyt tarpeeksi varteenotettavia syitä. Laitoin siis sunnuntai-iltana kiltisti paremman paitani päälle ja kirkkoon mentiin.

Olimme aikaisessa, noin 20 min etuajassa, mutta istumapaikoista oli turha enää haaveilla. Seisoimme sitten sakastin oven pielessä, ja suntio kulki vähän väliä ovesta työnnellen mummoja edestään syrjemmälle. Sijaintimme oli sikäli erittäin hyvä, että näimme esteettä salskean nuoren kanttorin urkujensa ääressä. Olipa ilmestys. Kuiskailin tyttärelle, että onpa kaunis mies, quite a dish. Tytär mulkoili minua moittivasti.

Olin etukäteen ajatellut, että voi herregud ja kaikkea sitä tulee lapsensa takia tehneeksi, mutta oli loppujen lopuksi oikein mukavaa laulaa. Päästyäni vauhtiin vedin ulkomuistista lähes kaikki kappaleet, enkä paljon arkaillut äänenkäytön kanssa. Minä kun en kuulu kirkkoon niin ei minua siellä kukaan tunnekaan. Pappikin onneksi sanoi, että vaikka kirkko on pieni, niin siellä on hänen tietääkseen kyllä tilaa laulaa nuotin vierestäkin.

Loppupuolella tuli tietysti vielä Varpunen jouluaamuna. Toisessa säkeistössä tajusin, että tätä en pysty loppuun laulamaan, ja sen jälkeen nieleskelin kyyneleitä tahdissa.

***

Tytär 2 tuntuu perineen taipumukseni keräillä ärsyttäviä ilmaisuja ja sanoja. Laulajaisten jälkeen hän pohdiskeli, miten hölmöltä kuulostaakaan Joulun kellot -kappaleen ilmaisu "kirkkaat joulukynttilät lempeästi hymyyvät". Ja sitten tietysti Arkihuolesi kaikki heitä -piisistä kohta, jota tytär ei kuulemma siedä laulaa: "talven säästä kun tuoksahtaa." Tyttären ilmaisua lainatakseni: "Ihan kuin talvi haisis pahalta." Täytyy sanoa, että en ollut itse tullut tuota ajatelleeksi, mutta tästä lähtien en enää voi olla ajattelemattakaan.

Manifestaatioita

Olen viikon sisällä nähnyt kahdesti unta Päivi Räsäsestä. Ensimmäisessä unessa Räsänen ikään kuin esittäytyi minulle; hän tuli luokseni hautausmaalla, jossa kuljin kyynärsauvoilla, ja sanoi tietävänsä, kuka olen. Viime yönä Räsänen sitten tuli unessa kotiini asti mukanaan leikki-ikäinen poikansa, jonka nimi oli Poljakoff. Hän piti minulle puhuttelun siitä, että olin laittanut lapseni liian nuorena päiväkotiin. Yritin hänen läsnäollessaan siivota, pyyhkiä pölyjä ja pestä autoa, ja samalla hän lempeällä mutta tiukalla äänellä nuhteli minua.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Sisäinen kriitikkoni on ottanut Päivi Räsäsen hahmon.

Kysymyksiä

Muttei vastauksia.

• Onko mahdollista ja soveliasta odottaa varovasti ja pikkuisen, että tapahtuisi jotakin ihanaa? Vaikka odottaminen onkin epärealistista ja vaikka jonkin ihanan tapahduttuakin tulisi mieleen vain, että ei tämä voi kestää eikä olla pysyvää?
• Kun on elämän varrella muuttunut aivan toiseksi, kykeneekö sitä antamaan anteeksi itselleen sen entisen itsensä, joka nyt tuntuu mahdottoman epämiellyttävältä ja vahingolliselta tyypiltä? Kykeneekö, kun se entinen tyyppi on kuitenkin se, jonka monet pitkäaikaiset ystävät ja läheiset tuntevat myös? Mikä on oikea minä, ne kaikki vuosien varren tyypit päällekkäin ja haitarinako?
•  Minne käy tuulen ilmassa tie?
• Olisikohan tarpeen siivota ja järjestellä vielä vähän lisää?

Huonosti

Heräsin sillä kuuluisalla väärällä jalalla ja olin heti aamusta toivoton, synkkä ja pahantuulinen, tai vähintäänkin kärttyisä. Tätä oireilua kannattaa yleensä hoitaa siivoamalla, joten pesin jääkaapin, imuroin huushollin ja pyöritin koneessa satsin pyykkiä. Se auttoi, ainakin sen verran, että voin katsoa tyytyväisenä jääkaappiin. Paitsi että jääkaapissa on lähinnä valo.

Olen joissain asioissa huolestuttavan itsekeskeinen. Minusta nimittäin tuntuu usein siltä, että asiat ovat minun syytäni. Puolison unettomuus ja uupumus ainakin varmasti on, samoin tyttären ailahteleva koulumenestys. Voi olla, että olen jollakin lailla aiheuttanut tämän veemäisen sään ja vesisateenkin. 

***
Jälkikirjoitus: Tuli tässä mieleen, että miksiköhän olen hengessäni vastustanut niin voimakkaasti sitä, että voisin oikein opiskelemalla verestää olemassaolevaa kielitaitoani tai jopa opetella jotain uutta kieltä? Olen kai ajatellut, että koska olen (myös) kielenopettaja, muiden osaamieni kielten jatko-opiskelun olisi väistämättä johdettava siihen, että hankkisin pätevyyden opettaa niitä. Se taas olisi inhottava prosessi tentteineen ja pakollisine kieliharjoitteluineen, sillä en ole lainkaan samalla tavalla kiinnostunut niistä kahdesta muusta kielestä, joita jonkin verran osaan, kuin olen englannin kielestä, jota rakastan intohimoisesti. Mutta herra nähköön, mikä pakko niitä olisi opettaa? Voisinhan treenata niitä omaksi ilokseni, kerrata kielioppia (kielioppi on ihanaa), pyrkiä vaikka sujuvampaan sanomalehdenlukutaitoon. Tai voisin tehdä kuten tytär 2 ja yksinkertaisesti lainata kirjastosta tai etsiä netistä jonkin itselleni ennestään tuntemattoman kielen kursseja ja oppimateriaalia, oppia niistä sen verran kuin tuntuu mukavalta ja katsoa mihin se johtaa, jos mihinkään. 

Olen kai vain niin järjettömän fiksoitunut siihen, että kaikki on tehtävä hartiavoimin ja hyvin, tai sitten siihen ei kannata kajota lainkaan.

Pyhä hiihto

Vesisateisen ja aivan helevetin synkän joulukuun ratoksi Ylellä oli tänä aamuna tällainen juttu: Vähälumisten talvien seuraus: Suomeen kasvaa hiihtotaidottomien sukupolvi? 

Siis voi nyt yhden kerran ja kahden kesken. Koska tässä selkeästi ollaan menossa siihen suuntaan, että Rovaniemeä etelämpänä ei tulevina aikoina paljon lunta nähdä, ainakaan hiihtoalustaksi asti, niin miksi tällaisesta pitää huolestua? Jutussa mainitaan, kuinka paha asia on, jos hiihtoperinne katkeaa, ovathan esi-isämme juuri hiihtämällä pysyneet riistan perässä metsissä ja näin säilyneet hengissä siittämään tulevia sukupolvia. Nykyään kun hirvenhiihtotaidot ovat suorastaan kovassa kysynnässä ainakin täällä Tampereen lähiössä Prisman lihatiskillä, niin tokihan sitä varten pitää sitten nuorison hiihtotaitoja edistää, tykkilumella hiihdättämällä tai simuloimalla ainakin hiihtotaitoja uima-altaassa tai sauvakävellen.

Minä olen hiihdon suhteen myöhäisherännäinen ja keksin latujen nautinnot vasta pari vuotta sitten. Olen viime aikoina surrut sitä, että monta hyvää lumitalvea meni viime vuosikymmenen aikana hukkaan, kun en ymmärtänyt hankkia suksia. Hiihtäisin hillittömän mielelläni vaikka jokaisena talvisena viikkona, en nyt ehkä ihan jokaisena päivänä kuitenkaan, ja olen marraskuusta asti haaveillut päivittäin lumesta, pakkasesta ja ladusta. Mutta miksi suomalaisen pitäisi osata hiihtää aikana, jolloin taitoa ei mitenkään välttämättä tarvita? Mikä ihmeen pakkoperinne se on? Olemmehan antaneet muidenkin ajastaan jälkeenjääneiden juttujen haipua vain muistoiksi, miksi juuri tämä pitäisi säilyttää? Siksikö, että norjalaiset eivät saisi ihan kaikkia hiihtomitaleja maailmassa?

Etelä-Suomen kaupungeissa asuvissa lapsiperheissä, joissa vanhemmat eivät itse hiihdä, on minusta täysin ja totaalisen normaalia ja jopa järkevää olla ostamatta kaikille lapsille omia suksia. Kalliiksi tulee yhden tai kahden hiihtokerran hinta, kun lunta ei enempään ole. Sukset ja monot jäävät kasvuiässä pieniksi parissa vuodessa. Onneksi ihmiset sentään kierrättävät niitä kaveriperheissä melko tunnollisesti. Koulujen liikuntatuntien hiihdoissa on aina se ongelma, että koulujen lähellä on harvoin latuja - siis kaupungeissa, lähiöissä ja sen sellaisissa -  ja koululaisten pitää hiihtoa varten siirtyä bussilla tai jalan pitkän matkan päähän, räpeltää sukset jalkaansa, hiihtää vartti tai niillä main ja sitten roudata kamat takaisin koululle ja sieltä kotiin. Ellei sitten järjestetä yhtä tai kahta pidempää hiihtopäivää, kuten tytärten kouluissa on tehty. Suksirahalle ei oikein tule vastinetta näinä niukkuuden aikoina, jos sivakoita ei muuten käytetä kuin koulussa pakon edessä. Muun ajan suksiniput kolisevat ja kaatuilevat kerrostalojen häkkivarastoissa.

Niin että. Onhan niitä nyt muitakin liikuntalajeja, jotka kuormittavat tasapuolisesti koko kehoa. Sellaisia, joihin ei vaadita lämpötiloja, jotka nykyään näillä leveysasteilla näyttävät jäävän haaveiksi.

Tasapainoton

Olin astangatunnilla ja luulen, että siitä tulee tapa ainakin niin kauaksi aikaa, kun työttömyyttä kestää. Mystistä kyllä, jooga tuntuu hyvältä. Hymyilen usein itsekseni lähtiessäni kunnes saan itseni kiinni moisesta epäluonteenomaisesta toiminnasta.

Tasapainoni on heikko ilmeisesti ajoittaiseen asentohuimaukseeni liittyen ja horjun asanoissa, varsinkin silloin, kun katse pitää kohdistaa sormenpäihin kohti kattoa ja kun seistään yhden jalan varassa. Tänään huomasin jotain kehitystä tasapainoharjoituksissa: polvi suuntautui paremmin alas, kantapää pysyi yhden käden pitämänäkin ylhäällä ja saatoin yrittää kiertoa toisella kädellä. Baby steps. Kaukana ovat ne ajat, että kykenisin yhdellä jalalla seisten kumartumaan eteenpäin, mutta onpahan haastetta edessä.

En ehkä mielentasapainoltanikaan ole niitä vakaimpia, mutta onneksi tiedän sen itse ja tiedostaminen on jo puoli rauhoittumista. Heti unettomuuden iskiessä vähänkään takaisin alkaa mielikuvituksen raja-aitojen yli ja lävitse tunkea kaikenlaista ei-toivottua kamaa, mikä tekee olon levottomaksi ja turvattomaksi. Nyt kun ruumis taas on levollinen, hyvin nukkunut, liikkunut ja syönyt, pysyy mielikin tyynempänä. Tätä en näemmä voi itselleni kyllin usein hokea.

***

En ole moneen päivään muistanut sitä, että olen työtön. Pitäisi varmaan tuntea syyllisyyttä. On kuitenkin ollut niin paljon tekemistä, etten ole ehtinyt sitäkään.

Käyttäydyn ehkä kuin b-luokan (ö-luokan?) työtön, sillä edelleen lähetän hakemuksia vain sellaisiin työpaikkoihin ja yrityksiin, joihin haluaisin päästä ja joihin tunnen sopivani edes tyydyttävästi. En ammu hakemuksia maailmalle hehtaaripyssyllä, koska en tässä vaiheessa halua mitä tahansa työpaikkaa. Ainakin toistaiseksi pidän kiinni siitä, että pyrin itseni kannalta parempaan. Varaan oikeuden tarkistaa kantaani siinä vaiheessa, kun rahat alkavat olla tiukalla. 

Itsepäisyys

Juhlin itsenäisyyspäivää perinteisin menoin eli en juuri mitenkään. Olen miettinyt, kuinka kauan mahtaa kestää, että suomalainen itsenäisyyspäiväperinne pääsisi edes vähän kuoriutumaan militanttiudestaan. Luultavasti kauemmin kuin itsenäistä Suomen valtiota tulee olemaan olemassa. Olemme pääsemättömissä talvi- ja jatkosodan muistelusta ja harmaapukuisten miesten paraateista.

Katsoin Tuntemattoman sotilaan, mitä en suinkaan yleensä tee; tänä vuonna houkuttimena oli se, että tytär 2 halusi ehdottomasti tämän teoksen nähdä. Hän kysyi eilen koulun historianopetuksen innoittamana, onko meillä Tuntematonta kirjana. Kun vastasin, että toki on, hän oli hämmästynyt. Ei ole vielä oppinut, että TS taitaa olla kotimaisissa kirjahyllyissä yhtä yleinen kuin vihkiraamattu. Luin itse Tuntemattoman sotilaan juuri samassa iässä kuin tytär 2 on nyt ja muistan edelleen, kuinka vaikuttunut olin. Se tosin oli sitä aikaa, kun innostuin melkein kaikesta, taisin olla vastaanottavaisessa iässä.

Elokuvaa katsellessamme tytär valitti, että kaikki henkilöt näyttävät niin samanlaisilta, että nimiä ja naamoja on vaikea yhdistää. Tajusin, että elokuva-Tuntematon tosiaan tuntuu olettavan, että katsoja on lukenut kirjan. Ärsyynnyin lievästi samasta asiasta kuin ennenkin: filmi on mielestäni liian hilpeä ja keveän oloinen. Tyttären mielestä henkilöt kuolivat teatraalisesti.

Koska lastemme kanssa kaikki sellainen, mikä on tehty kaksi kertaa, on jo perinne, leivoimme itsenäisyyspäivän illansuussa piparkakkuja. Kuten tähän perinteeseen joka vuosi kuuluu, minä olin kärttyinen. Johtunee jollain lailla pomeranssinkuoresta tai jostain muusta käytetystä mausteesta, koska mitään muuta syytä en keksi. Tyttäret haluavat katsoa linnanjuhlia, mistä seuraa väistämättä se, että puoliso linnoittautuu toiseen huoneeseen, eikä vessaan mennessäänkään vahingossakaan vilkaise avonaiseen televisioon päin. Boikotin on oltava täydellinen. Minä siinä sitten näiden kahden koulukunnan välissä haahuilen.

Äijiä

Kävin sumuisessa ja kostean kuuraisessa naapurikunnassa katsomassa ex-työpaikkaani, lähinnä ex-työtovereitani. Vein heidän kahvihuoneeseensa suklaakonvehteja, sillä kaamosaikaan metalliäijät tarvitsevat kaiken mahdollisen energian.

Muistin, kuinka paljon heistä pidänkään. Kaikki sorvipuolen ukot vaikuttivat hoikemmilta kuin puoli vuotta sitten, mikä sai minut kyselemään, olivatko palkat heikentyneet. Yksi nuori mies oli kasvattanut parran, yksi vanhempi taas lyhentänyt omaansa, etenkin viiksiään. Sanoin totuudenmukaisesti, että lyhyempi parta on nuorekkaampi. Samppa (nimi muutettu) punastui minut nähdessään, ehkä sen takia, että hän aina punastui herkästi, jos heitimme pikkutuhmaa perjantaijuttua. Olen saattanut ehdollistua hänen mieleensä punastuttavana henkilönä. Kaikki kommentoivat kohteliain sanoin lyhyttä tukkaani.

Kuulin perheiden kuulumisia ja kerroin omiani. Yksi äijistä oli juuri kuluvalla viikolla jäänyt eläkkeelle. Suulas ja reteä sahamies oli pekkasella, mikä oli harmillista. Puhuttiin päällimmäiset asiat äideistä ja isistä, lapsista, lapsenlapsista, hiihtokelien odotuksesta ja työstä. Yritin olla häiritsemättä töitä liikaa enkä viipynyt kauan, mutta oli kovin mukava nähdä. En kaipaa fyysistä miljöötä enkä yleisiä puitteita, mutta työkaverit olivat perin herttaisia. Ainakin näin etäältä muistellen.

Kotiopettajattaren postaus (ei romaanin pituinen)

Koululaisilla on näihin aikoihin vuodesta kokeita harva se päivä ja se koskettaa joskus työttömiä ja laiskoja perheenäitejäkin. Havaitsin, että tytär 1 ei oikein pysy opiskelutekniikkansa kanssa sakin mukana nyt, kun etenkin reaaliaineiden oppisisällöt ovat ylemmillä luokilla laajentuneet. En tosin tiedä, onko tämä peruskoululaisten keskuudessa kovinkaan poikkeavaa, koska tytär 1 on esikoinen ja joutuu siksi kärsimään siitä tosiasiasta, että on ensimmäinen ja vanhin teini-ikäinen,  jota hänen vanhempansa ovat ikinä kasvattaneet ja maailman läpi paimentaneet. 

Ei ole käynyt selville, mikä tytär 1:n kohdalla olisi soveliain tekniikka - oppiiko hän parhaiten visuaalisin, auditiivisin vai kinesteettisin avuin - joten yritin opettaa hänet kirjoittamaan lyhennelmiä ja tukisanalistoja yhteiskuntaopin jumalattoman pitkästä koealueesta. Käytännössä päädyin lukemaan koealueen itse ja kirjoittamaan siitä malliksi kysymyksiä. Niin kuin itse olisin tehnyt, jos kyseessä olisi minun kokeeni. Kyseenalaistin tämän toiminnan järkevyyden välittömästi jälkeenpäin: minun pitäisi luonnollisesti olla pakottamatta tytär 1:stä omaan muottiini. Sitten kyseenalaistin kyseenalaistamiseni: koska tyttärellä ei ole mitään muuta havaittavaa opiskelutekniikkaa kuin kirjan hajamielinen lehteily (ja kaikki kunnia sille niillä joilla se toimii - tytär 1:llä ei toimi), tunsin olevani oikeutettu opettamaan hänelle sen tekniikan, jota itse käyttäisin. Kuten muussakin oppimisessa ja opetuksessa, uskon tässäkin siihen, että usein vain on helpompi, kun ei jää ihan tyhjän päälle vaan saa edes jonkinlaisen mallin, jolla pääsee alkuun ja jonka päälle voi sitten alkaa soveltaa, kun oppiminen alkaa kaivata syventämistä.

Tytär sai kysymyslistani ja etsi opiskellessaan kysymyksiin vastauksia. Preppasin sitten häntä ja purimme yhdessä koealueen ytimiinsä. Asia oli erittäin tärkeä, kansalaisen oikeudet ja velvollisuudet, asuminen, verotus, pankkien toiminta ja sitä rataa - seikkoja, jota pitäisi myös ymmärtää, eikä vain osata ulkoa. 

Preppausvaiheessa hermot menivät ajoittain molemmilta asianosaisilta. Ei siitä sen enempää. En ole ylpeä itsestäni. Pahimman slaagin taisin saada, kun tytär kertoi progressiivisen verotuksen tarkoittavan sitä, että "mitä isompi palkka, sitä vähemmän veroa maksaa".

Nähtäväksi jää, oliko kokeilusta hyötyä. Jos sattuisi niin, että tytär 1 saisikin tästä kokeesta vähän paremman numeron kuin yleensä, ehkä hän inspiroituisi kokeilemaan toistekin jotain muuta kuin pelkkää lukemista. (Minun hands-on -tyyppinen puuttumiseni opiskeluun ei oikeastaan ole meille kummallekaan hyväksi, ei lyhyellä eikä pitkälläkään aikavälillä.) Mietin jo jonkinasteista lahjontaakin. Minä en yleensä ole ollenkaan tällainen! Mikä minuun on mennyt, keskiasteellehakupaniikki varmaan?

***

Tytär 2 tutki aamiaisella istuessaan tablettia, ja tullessani keittiöön sanoin refleksinomaisesti että tietokone pois kun syöt. Oli kuulemma iskän lupa, koska aamiaisella oli alettu selvitellä Stalingradin piirityksen yksityiskohtia ja sitä, missä vaiheessa aikajanaa kolmannessa valtakunnassa oli pelkkiä työleirejä ja missä vaiheessa tulivat tuhoamisleirit. Ja mitkä olivat Molotovin ja Ribbentropin etunimet ja arvoasemat. Ja kuinka kauan El Alameinin taistelu kesti. Tietokoneelta ei ollut selvinnyt, mitä ihan oikeasti tarkoittaa sanonta "jäädä mottiin"; tätä ilmaisua oli kuulemma käyttänyt opettajakin koulussa eikä tytär 2 ollut kehdannut kysyä. Piirsin kuvan siitä, miten armeija jää mottiin. Jotain sentään sain tehtyä niin, että jälkikasvu ymmärsi asian.