Äijiä

Kävin sumuisessa ja kostean kuuraisessa naapurikunnassa katsomassa ex-työpaikkaani, lähinnä ex-työtovereitani. Vein heidän kahvihuoneeseensa suklaakonvehteja, sillä kaamosaikaan metalliäijät tarvitsevat kaiken mahdollisen energian.

Muistin, kuinka paljon heistä pidänkään. Kaikki sorvipuolen ukot vaikuttivat hoikemmilta kuin puoli vuotta sitten, mikä sai minut kyselemään, olivatko palkat heikentyneet. Yksi nuori mies oli kasvattanut parran, yksi vanhempi taas lyhentänyt omaansa, etenkin viiksiään. Sanoin totuudenmukaisesti, että lyhyempi parta on nuorekkaampi. Samppa (nimi muutettu) punastui minut nähdessään, ehkä sen takia, että hän aina punastui herkästi, jos heitimme pikkutuhmaa perjantaijuttua. Olen saattanut ehdollistua hänen mieleensä punastuttavana henkilönä. Kaikki kommentoivat kohteliain sanoin lyhyttä tukkaani.

Kuulin perheiden kuulumisia ja kerroin omiani. Yksi äijistä oli juuri kuluvalla viikolla jäänyt eläkkeelle. Suulas ja reteä sahamies oli pekkasella, mikä oli harmillista. Puhuttiin päällimmäiset asiat äideistä ja isistä, lapsista, lapsenlapsista, hiihtokelien odotuksesta ja työstä. Yritin olla häiritsemättä töitä liikaa enkä viipynyt kauan, mutta oli kovin mukava nähdä. En kaipaa fyysistä miljöötä enkä yleisiä puitteita, mutta työkaverit olivat perin herttaisia. Ainakin näin etäältä muistellen.

Hyvää matkaa

Tänään olisin saattanut kirjoittaa tänne jotain paasaavaa ja/tai sarkastista ja/tai marisevaa, mutta sitten kuulin, että yksi entisistä työkavereistani kuoli viime viikonloppuna. Melko äkillisesti, vain lyhyen sairauden jälkeen, ei kovin vanhana.

Hyvää matkaa eteenpäin, pitkän linjan metallimies, jota aikoinani uutena työntekijänä pelkäsin ja arastelin mutta josta opin nopeasti pitämään. Mies, jonka hymy välkähti salakavalasti mustan parran seasta ja silmät olivat aina lempeämmät kuin puheenparsi. Mies, jolla oli perhe ja joka teki kaikkensa perheensä eteen, eikä koskaan myöskään pihdannut apuaan työtovereilta. Mies, jolla oli vahva poliittinen näkemys ja hyvä keskustelutaito.

Hyvää matkaa, minne menetkin. Toivon sinun löytäneen rauhan.

Metalli opettaa

Mitä opin viisivuotisessa seikkailussani metallin ja konepajatyön maailmassa? No, opin käyttämään koneita ja työkaluja, joita en aikanani humanistina olisi koskaan uskonut koskevanikaan. Osaan sorvata, osaan ohjelmoida sorvin tarvittaessa kolmellakin eri ohjelmointikielellä, hallitsen pajan perustaidot. Ihan hyvin siihen nähden, että en vuonna 2009 ammattikoulutukseen mennessäni erottanut sorvia jyrsimestä enkä tiennyt, mikä on kiintoavain.

Mutta jotain yleisluontoisempaakin jäi ehkä käteen:

• Tiedän nyt, että kykenen oppimaan myös asioita, joihin minulla ei ole erityisiä lahjoja eikä taipumuksia. Kun ymmärsin päästää irti siitä ajatuksesta, että teknologia ei ole missään mielessä minun alaani, aloin oppia. Uskalsin. Olin sittenkin tarpeeksi kätevä käsistäni, vaikka olin koko ikäni ajatellut olevani toivottoman köppänä. Varsinaista lahjakkuutta metallityöhön minulla ei ole edelleenkään, en ole lainkaan sellainen velho kuin monet pajatyössä tapaamani ovat jo uransa alkupuolella - heillä on kuin jokin salaperäinen sisäinen silmä, joka kertoo oikeat työtavat ja mitä kannattaa kokeilla vaikeuksien tullen.
• Ymmärrän paremmin, että olen ihminen, jonka on järkevintä työskennellä itsenäisesti ja suhteellisen yksin. Pajatyössä oli se hyvä puoli, että jokainen vastasi itse osuudestaan, tiimityöskentelyä ja palavereja ei kovin usein tarvittu, vaikka neuvoja toki sai kokeneemmilta jos ymmärsi pyytää. Yksin työskentely on sielulleni mannaa, silloin en stressaa enkä hötkyile vaan saan asioita tehtyä. Sorvaustyössä uuden työn asetusten teko on kuin sarja ratkaistavia ongelmia, jotka tulevat eteen yksi toisensa jälkeen ja joista selviää kyllä kun malttaa ajatella. Sellainen on hauskinta työntekoa.
• Tiedän, mitä on olla seisomatyössä, jossa liikutaan kaiken päivää eikä istuta kuin tauoilla. Ja tiedän, mitä se tekee ihmisen ruokahalulle.
• Ymmärrän, kuinka hyvä johtamistaito on olennaisen tärkeää työntekijöiden motivaation ylläpitämiseksi. 
• Tajuan, että vaikka olen kookas ja suhteellisen hyväkuntoinen, en ole niin vahva kuin olen aikaisemmin ajatellut.

Tärkeä ja opettavainen ajanjakso se elämässäni oli.

Puhtaalta pöydältä

Se päivä tuli ja meni - minä en ole enää töissä siellä! Sain säästeliääseen tyyliin kirjoitetun työtodistuksen, jossa sorvaajan urani typistettiin neljään sanaan, ja siinä kaikki (loput saatavat tulevat vasta kesäkuun lopussa). Pomopuoli ei käytännössä huomannut lähtöäni mitenkään. Jos en olisi sattunut yrittäjän kanssa silmätyksin toimistossa ja puoliväkisin puristanut hänen kättään, kukaan johtoportaasta ei olisi sanonut edes heippa. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että tuolla työntekijät vaihtuisivat niin usein, ettei lähtöjä ja tuloja kannattaisi noteerata - päinvastoin poistumisia on aika harvoin. Siksi pistänkin noteeraamattomuuden vain huonon käytöksen tiliin.

Melkein onnistuin olemaan itkemättä, mutta vain melkein. Olin palauttanut avaimet ja työvaatteet, vienyt mittavälineet pois, antanut taskulamppuni ja muistiinpanoni perinnöksi työkaverille ja kätellyt saatavilla olevat pajaäijät kiittäen heitä reilusta työtoveruudesta. Olin jo melkein menossa ovesta, juttelin vielä muutaman sorvarin kanssa ja sanoin puolivitsillä, että minun on nyt parasta lähteä, ennen kuin alan itkeä. Silloin pitkäaikainen taisteluparini Aslakki (nimi muutettu) tokaisi: "Mitä sää nyt tällaisten ukkojen takia itkisit!" Minä purskahdin välittömästi putoukseksi ja halasin Aslakkia ja hänen vieressään seissyttä Eikkaa (nimi muutettu). Sitten, koska enää ei auttanut pidätellä kyyneleitään, halasin vielä muutamaa muutakin äijää, niitä suosikkejani. Niitä, jotka ovat ainoat seikat, joita tuosta työpaikasta jään kaipaamaan.

Sen jälkeen olen ollut vähän tyhjän päällä.

***

Tytärten koulu loppui tänään. Vietämme naistenviikonloppua, koska puoliso on jälleen matkoillaan. Tsekkasin tytärten todistukset ja mainiota kamaahan ne olivat. Sitten kävimme syömässä japanilaista ruokaa, josta maksoin itseni kipeäksi, mutta kai koulukkaat olivat sen ansainneet. 

Jokin kesäflunssan tapainen kyyröttää kurkussani ja nukuin parin tunnin päiväunet. Päivän kohokohdaksi muodostui Les Miserables -elokuvan katsominen. Minä ja tytär 2 olemme sen aiemmin nähneet, kuten myös Tampereen teatterin version viime syksynä, mutta eipä se uudelleen katsomisesta pahene. Tytär 1:kin käänsi ennakkoluuloisen kelkkansa ja alkoi fanittaa Les Misiä täysillä. Minä itkeskelin taas salaa niissä tietyissä kohdissa, ja toisissa kohdissa ihokarvani nousivat musiikin takia pystyyn. Meillä kaikilla on heikot kohtamme; minulla yksi niistä on musikaalit. Herkkäsieluinen tytär 2 poistui huoneeseensa surullisimmissa kohdissa. Nyt molemmat syövät makaronilaatikkoa ja laulavat samalla "Do you hear the people sing".

Viimeisiä

Kolmanneksi viimeisenä työpäivänäni mittailin kaikessa rauhassa kappaleita, kun sorvista kuului karsea ryminä. Urani alkupuolella sellainen olisi saanut minut iskemään paniikkinappulan pohjaan, mutta nyt vain pysäytin coolisti ohjelman ja ryhdyin tutkimaan, mistä on kyse. (Jotain on siis opittu.)

Paljastui, että kone oli lähestulkoon hajonnut käsiin ja oli ollut melko lähellä, että yksi liikkuvista osista olisi pudonnut. Oletan sorvin yrittäneen itsetuhoista toimenpidettä, koska se ei kykene ajattelemaan elämää ilman minua. Olen sentään sen verran kiltti sille ollut. No, yhteinen taipaleemme taisi päättyä, sillä kone tarvitsee varaosan joka tuskin ehtii paikalle enää näinä kahtena jäljelläolevana päivänäni. Tämä kone oli kahdesta "vakiosorvistani" nimenomaan se, johon luotin enemmän ja jolla tein kaikki tarkemmat hommat. Nyt sitten pitää kaksi päivää keplotella sen kakkosvaihtoehdon kanssa, ja sekin onneton oikuttelee. Varmaan kuuli, kun mainitsin ääneen, että pidän siitä hajonneesta sorvista enemmän.

***

Jotkut asiat saavat minut haikeaksi. Kahden päivän kuluttua en enää koskaan huikkaile aamuisin tervehdyksiä niille samoille tutuille äijille. Sille surumielisen saunatontun näköiselle; sille synkeän ikääntyneen kasakan näköiselle, jonka hampaat välähtävät välillä mustan parran seasta; sille, joka sorvilla seistessään näyttää kalastavalta intiaanilta joen mutkassa. En enää kuule työn lomassa, kun naapurisorvin ikämies laulaa tangoa radion mukana ja säestää itseään paineilman suhahduksilla. Äijät eivät enää koskaan kommentoi ruokalassa tapaani läsäyttää lompakko pöydälle, koska se ei mahdu taskuun ("kyä sulla on rahaa, köyhät kyykkyyn"). En enää koskaan syö ruokalan kebab-pastaa...

Toisaalta. En enää koskaan mene talvisäässä siihen jäätävän kylmään pukuhuoneeseen, riisu siellä puolialastomaksi iho sinertäen ja pue sitten tekokuituisia ja sähköisiä, kaapissa yön ajan jäätyneitä työvaatteita päälleni. Puhumattakaan muusta, mitä ei tule ikävä.

Kolhiintunut

Helkkarin kaunis päivä. Olen taas aivan rättiväsynyt töistä ja huonosta nukkumisesta, mutta sekään ei estä pientä iloista lepatusta sisuksissa kun aurinko oikein lämmittää poskea ja niskaa.

Löin tänään vasaralla itseäni ranteeseen, niille holleille missä rannekello olisi jos sellaista käyttäisin. Melko muikeasti löinkin, oikein piti kirota. Olin vaihtamassa leukoja sorviin ja nuija pääsi lipsahtamaan. Vaikka laskin reilusti kylmää vettä osumakohtaan, siihen näyttää kehittyvän todella hilpeä mustelma. Vähän näyttää siltä, kuin joku olisi retuuttanut minua väkivalloin kädestä.

Koska minulla on tapana etsiä kaikenlaisia ihmeratkaisuja, jotka parantaisivat elämääni (en tietääkseni ole vielä löytänyt yhtäkään), varasin ajan opastettuun rentoutusharjoitukseen. Enkä vain yhteen, vaan viiteen. Kun olivat tarjouksessa. Tällaisia humpuukijuttuja en koskaan mainitse töissä, jotten joutuisi leimatuksi hömelöksi naiseksi. Vanhemmat äijät työpaikalla eivät kuulemma usko edes kirkasvalolamppuihin - tämäkin selvisi, kun yritin kaupitella omaa ex-lamppuani halvalla. Uskovatkohan he D-vitamiiniin tai edes ilmastonmuutokseen? 

Työpäiviä on jäljellä neljä.  

Kevättä sisään

Jouduin töissä taas ärsyttävään välikäteen. Esimies ja yksi työkaverini nokittelevat toisilleen jatkuvasti ja jälleen kerran tämä työkaveri päätti sitten "kouluttaa" esimiestämme. Tämä kouluttaminen puolestaan viivytti pahasti minun työtäni, eivätkä hoputukseni auttaneet. Jääräpäitä mitä jääräpäitä. Sain luonnollisesti osani esimiehen haukuista. Inhoan tuota ainaista management by perkele -tyyliä, sitä, että heti ensimmäisenä kaivetaan esiin työpaikan vaakalaudalla olo, kun jokin ei mene putkeen, vaikka mitään tahallista virhettä ei olisi tehty. Noin niin kuin periaatteessa - käytännössähän en mitenkään voimallisesti protestoisi, jos minut irtisanottaisiin, kunhan saisin ansaitsemani työtodistuksen.

***

Tuli tässä mieleen, että taannoin äijät töissä väittivät, että minä en ole koneistaja - siis että sorvaaja ei ole koneistaja, vaan "vain" sorvaaja. Tarkoittivat, että koneistaja olisi henkilö, joka käyttää työstökeskusta. Työstökeskus on minun silmääni periaatteessa sama kuin CNC-jyrsin, oli sitten pysty- tai vaakakarainen. Kuitenkin koneistaja todellakin on yleisnimitys kaikille lastuavan työstön menetelmien käyttäjille, paitsi jyrsinkoneiden käyttäjille myös sorvaajille ja hiojille ja muille vastaaville (tarkistin asian). Ehkä sanoja työstökeskus ja koneistaja on alettu käyttää, ettei osalle metallimiehistä tulisi niin tyhmä olo joka kerran kun pitää ilmoittaa ammattinimikkeekseen jyrsijä.

***

Kevään merkki: huomaan taas pakottavan tarpeen päästä eroon kaikesta ylimääräisestä tavarasta, joka tukkii asuntomme energiavirtaukset tai on muuten vain tiellä. Aloitin siivoamalla kirjahyllyn ja perkaamalla sieltä sellaisia opuksia, joita en ole lukenut vuoteen pariin. Niitä löytyi reilun tusinan verran. Yritin ujuttaa niitä hyviin koteihin tutuilleni, mutta vain neljä kelpasi. Lopuista osa palasi vähin äänin omaan hyllyyni, sillä enhän toki voinut ihan kelvollisia hyväkäytöksisiä kirjoja hylätä taloyhtiön kierrätyshyllyyn. Ties millaiseen paikkaan olisivat joutuneet.

Luulen, että joudun suorittamaan kirjahyllyn raakkauksen uudestaan ja olemaan ankarampi.

Hyvää päivää

Puolenpäivän aikaan tänään huomasin, että vaikka työt olivatkin mitä yleensä ovat, olin hyvällä tuulella. Se oli suorastaan vieraan tuntuinen tunne kesken työpäivän. Vähän aikaa jo ajattelin, että mikäs nyt. Tunnistettuani hyvän mielen aloin luonnollisesti miettiä, mahtaisiko se kestää kauan. No, ei ole ainakaan vielä kaikonnut.

Sorveissa todettiin jotain bakteerikasvustoa, ja niihin piti laittaa myrkkyä jolla ylimääräinen elämä toivottavasti kuolee. Pääsin verryttelemään prosenttilaskutaitojani hetkeksi, sillä myrkkyä oli lisättävä koneeseen tietty prosenttimäärä leikkuunestesäiliön tilavuudesta. Toivottavasti meni oikein enkä tuuperru höyryihin huomenna.

Yksi asia on aina vain vaikea: en ole vieläkään oppinut olemaan sosiaalisesti oikeanlainen ihminen. Minun on toistuvasti vähän hankala päätellä, miten olisin ihmisille sopivasti läsnä, en liian tungetteleva enkä toisaalta etäinen. Tulen helposti olleeksi liian puhelias, liian nopeatahtinen keskustelussani, liian utelias ja kyselevä. Se vain käy niin. Haen jotenkin turhan kiihkeästi vuorovaikutusta ja vastakaikua, hyväksyntää. Välillä toisaalta töksäyttelen typerästi tavalla, josta itsekin loukkaantuisin. Alan helposti ajatella, että olen jotenkin rasittava ja kamala ja kukaan ei kaipaa seuraani, enkä uskalla ottaa keneenkään yhteyttä. No, ajoittain varmaan olenkin.

Tein Hesarin yksinäisyystestin tai mikä kysely se olikaan, ja ymmärsin, että yksinäinen en ainakaan ole. Se on mainio oivallus sinänsä.

Sukupuolensa edustajat

Olen viime aikoina pohdiskellut naisellisuuden ja miehekkyyden käsitteitä ja olin jo koko lailla sivuraiteilla yrittäessäni selvitellä niihin liitettävien ominaisuuksien sumaa, kunnes eräs viisas mies palautti minut olennaiseen. Ja totta kai: naisellisuus ja miehekkyys perimmiltään ovat yläkäsitteitä, joiden alle ihminen tiedostaen tai tiedostamattaan niputtaa kaiken sen, mitä tavoiteltavalta lisääntymiskumppanilta edellytetään. Jos nainen on kurvikas, kiiltävähiuksinen ja terveen näköinen, ihmislajin säilymistä edesauttava evolutiivinen katse näkee hänessä potentiaalisen terveiden lasten synnyttäjän, joka vieläpä elää itsekin niin pitkään, että saa kasvatettua jälkeläiset pärjäämään omillaan. Mies, jolla on leveät hartiat, lihaksikas vartalo ja paljon karvaa, on fyysisiltä ominaisuuksiltaan varma valinta siittämään terveitä lapsia sekä pitämään ne hengissä. Näin siis, jos lähdemme siitä, että ihminen on eläin.

Perjantain ratoksi kiersin lehtiöni kanssa työpaikalla pikaisen kierroksen ja pyysin äijiä kertomaan minulle, mitä heille ensimmäiseksi tulee mieleen, kun pyydän heitä kuvailemaan miehekästä miestä ja naisellista naista. Metodi ei ollut mitenkään tieteellinen - valitsin tutuimmat miehet, jotka ehtivät vastaamaan ja joiden saatoin olettaa vastaavan eikä ajavan minua pois. Otoksen henkilöt olivat 30-60 -vuotiaita teollisuustyöntekijöitä.

Äkkiseltään sanoisin, että yli puolet luetelluista laatusanoista koski ulkoista olemusta. Miehekkään miehen fyysisiksi ominaisuuksiksi mainittiin karvainen, roteva, kalju ja partainen, riittävän pitkä (yli 180 cm, kysyttäessä tarkennettiin), voimakkaat piirteet, matala ääni, kivenlohkareleuka, ei pitkä tukka. Naisellisen naisen vastaavia piirteitä olivat nätti, muheva, muodokas, siro, naisen näköinen, kurvikas, isot rinnat, hoikka vyötärö, pieni, pitkät hiukset, sensuelli, naisellinen ääni. Voisi siis sanoa, että sain vastauksiksi nimenomaan "perinteisistä" ulkoisista ominaisuuksista, joita maskuliinisuuden ja feminiinisyyden otsakkeiden alle niputetaan. Kiinnostavaa sinänsä, että jotkut miehistä pamauttivat miehekkyyden yhteydessä suoralta kädeltä sellaisia epiteettejä, jotka kuvasivat selvästi heitä itseään, jotkut taas kuvailivat lähinnä itsensä vastakohtaa. En liittänyt kyselyyn kysymystä, pitävätkö vastaajat itseään miehekkäänä miehenä, mutta jotain johtopäätöksiä silti tulin vetäneeksi.

Henkisiä ominaisuuksia miehekkyyden alle tarjottiin myös: tavallinen, maalaisjuntti (mahtaako tämä olla sen paremmin henkistä kuin fyysistä?), jämpti, sanansa pitävä, rehellinen, hyvä huumori, vakaa, tietää mitä haluaa. Naiselliseksi määriteltyjä piirteitä olivat ei pahansisuinen, yhtä paljon älyä kuin normaalilla miehellä, osaa pitää turpansa kiinni oikeassa paikassa, kiltti, hyvä persoona, rehellinen, hyvä huumori, itsenäinen, neutraali mutta on omia mielipiteitä. Suuri osa näistä on mielestäni sukupuolesta riippumatta "mukavan ja hyvän ihmisen" ominaisuuksia. Jämptiys nyt tietysti esiintyy suomalaisen miehen yhteydessä väistämättä, samoin kuin kiltteys naisen tyypillisissä toivotuissa ominaisuuksissa. Olettaen siis, että miehekkyys ja naisellisuus ylipäätään ovat toivottuja ominaisuuksia! Lienevätkö ne sitä aina?

Ukot kyselivät jälkeenpäin, milloin tutkimuksen tulokset ilmestyvät ja aionko tehdä niistä väitöskirjan. No, yhteenvedon sentään sain aikaan ja asian ajattelu piristi tylsää perjantaita. 

Konepajan sanakirja, lisäosa

Mykkäily jatkuu töissä, mutta yritän olla välittämättä siitä (se on vaikeaa). Tänään painoin kyllä duunia tukka putkella koko päivän, enkä hirveästi ehtinytkään pohtimaan ikäviä.

Välipalaksi muutama hitunen konepajaslangista. Tänään pari ruotsintuomaa:

• rosteri, niin vakiintunut termi ruostumattomalle teräkselle että harvoin virallista nimitystä käytetäänkään. Koska sana rosteri on niin selvästi tullut ruotsin kielen sanasta rostfri, olen miettinyt, onko jossain kohdassa metallialan historiaa ollut joku jamppa, joka on yksinkertaisesti lukenut sanan rostfri hieman väärin. 
• senkkiterä, joka on oikeasti nimeltään kartioupotin ja vielä oikeammin kaiketi kärkiupotin. Senkkiterällä tehdään nimensä mukaisesti senkkauksia reikiin, toisin sanoen poistetaan terävät kulmat reiän reunoista niin, että siihen tulee viiste. Ruotsin sanasta sänka, kaiken järjen mukaan.

Sitten vielä kaksi outoa, kenties alkuperältään onomatopoeettista sanaa, nimittäin

• rupa ja hipu. Nämä esiintyvät yleensä yhdyssanan alkuosina, esim. rupaterä ja hiputerä, eli rouhintaterä ja viimeistelyterä. Rupata on myös verbi, hipua en ole kuullut niin käytettävän. 

***

 Työstökoneiden ohjekilvet ovat siitä huvittavia, että harvoin tulee vastaan yhtään, jossa ei olisi liutaa kirjoitusvirheitä. Oletan, että kyltit tehdään koneiden valmistusmaassa jonkin konekääntäjän avulla (eikä kilven tekijä osaa kohdekieltä sanaakaan) tai vaihtoehtoisesti kyhätään puhelimessa ja kirjoitetaan ylös tupakka-askin kanteen. Olen tutustunut taas uuteen sorviin, eikähän niitä kilpiä voi olla lukematta. Yksinpä ovessa lukee ETTEN - TAAKSE. Kyljessä muistutetaan, että karan lähelle "ei sad laitta" käsiä tai helmojaan. Öljyämisestä kertovassa kilvessä lukee pariinkin kertaan "ötjy". Kaikki tämä puolikielisyys tuo mieleeni opiskelija-asuntolan kuivausrummun vuodelta 1994; rummun käyttöohje alkoi: "Avaa alenpi lukku puhdista suodation".

Monissa työstökoneissa on jossain kohdassa ohjeteksti "rasvaa istukka kerran päivässä" tjsp. Tälle tekstille käy aina ennustettavalla tavalla: koneistaja mustaa tussilla kirjaimet "is".
 

Peiton alla

Väsyin tästä työviikosta jotenkin suhteettomasti. Se oli sentään lyhyt viikko, niin että ei olisi pitänyt; tosin lyhyeenkin viikkoon mahtui kaksi hyvin kiireistä päivää.

Työkaverit ovat saaneet tässä kolmessa vuodessa huomata, että minä olen sitä ihmistyyppiä, joka säikähtää ja pelästyy hyvin herkästi, jos joku hiipii lähelle ja aloittaa puhumisen minulle niin, etten ole huomannut hänen tuloaan. Olen monta kertaa suorastaan hypännyt ilmaan säikähdyksestä ja karjahtanut, kun olen kuulosuojaimet päässäni näpytellyt koneen taulua ja joku on tullut taakseni jotain kysymään. Sanovat, että olen tässä suhteessa aivan samanlainen kuin firman yksi vanhimmista työntekijöistä, Vanha-Osku (nimi muutettu). Eilen sitten kävelimme Oskun kanssa vastakkain kumpikin omissa ajatuksissamme, toinen tulossa ulos toimiston ovesta ja toinen menossa siitä sisään. Jos joku olisi tilanteen nähnyt, häntä olisi huvittanut. Kumpikin meistä kavahti pienen hypyn taaksepäin silmät laajentuneina. Samanlaiset työvaatteet, sama pituus (vaikka pakko on sanoa, että Osku on minua aavistuksen lyhyempi), silmälasit, toisella palmikoitu parta, toisella poninhäntä niskassa. Ja sitten kumpikin seisoi hetken paikallaan huohottaen ja adrenaliini virraten. Oskun oli pakko vielä huutaa perääni painokkaasti "en mää mitään pelästyny!"

Osku ei yleensä sosialisoi työpäivän aikana minun kanssani, koska on eri osastolla töissä ja lisäksi ahkera. Tänään hän kuitenkin tuli erikseen kysymään, olenko kiinnostunut ruoanlaitosta. Sanoin, että en ole. Paikallinen halpistavaratalo kuulemma myy kympillä sitä ostoskanavallakin nähtyä ihmepaistinpannua, johon eivät tartu sulaneet muovihaarukatkaan. Vanha-Osku oli jo sellaisen ehtinyt ostaa ja muistutti nyt minua siitä, että jos haluan sellaisen, kannattaa pitää kiirettä. Kiitin vinkistä. En paljastanut, että en suurin surminkaan aio ostaa sellaista pannua.

Kotiin päästyäni poltin sitten pyttipannun pohjaan yleensä oikein sopuisassa paistinpannussamme. Että pitäisikö tässä sitten tehdä asiaa halpiskauppaan?

Parantelen uupumustani lämpöpeiton alla lukien Lionel Shriverin kirjaa The Female of the Species. Kirja oli erittäin kiinnostava, vaikkakin rakenteeltaan jotenkin sekava, enkä oikeastaan tullut mihinkään selkeään lopputulokseen siitä, käytettiinkö siinä "epärehellistä kertojaa" vai ei. Juonena on myöhäiskeski-ikäisen, vaikutusvaltaisen professorin suhde yli 30 vuotta itseään nuorempaan opiskelijaan, joka manipuloi onnistuneesti professoria. Opiskelija on mies, professori nainen. Shriverin kirjoissa on toistuvasti suorastaan karmaisevan epämiellyttäviksi ja julmiksi, jopa "pahoiksi" kirjoitettuja hahmoja, ja tämä opiskelijakin on sellainen. The Female of the Species on Shriverin esikoisromaani, julkaistu jo vuonna 1987. Kindle tämänkin sangen imevän romaanin luokseni toi.

I will survive

Eilen kaikki onnistui. Tarkoitan töissä. Työt lähtivät käyntiin kuin itsestään eikä mikään hajonnut eikä venkoillut. Sellaiset päivät ovat harvinaisia, mutta jostain syystä olin tänä aamuna ylettömän optimismin vallassa ja uskoin samanlaisen tahdin jatkuvan. Olin siinä vakaassa uskossa, että tuostahan minä nuo koneet käyntiin näppään ja robottiohjelmakin lähtee ensimmäisellä yrittämällä oikein.

Yllättyykö joku, kun seuraavaksi kerron, että näin ei tapahtunut? Ensimmäisen koneen kappaleissa ei terä kestänyt kovin kauan kerrallaan ja jouduin vahtimaan lastun katkeamista ja lastunkuljettimen tukkeutumista. Sitten tajusin, että lastuhan on aivan sinistä, jäähdytys ei toimi. Eikä toiminutkaan. Vilkaisu koneen sisälle kertoi, että leikkuuneste tirsui ohuena norona kuin pikkupojan pissa. Ongin kumihanskat kädessä säiliön siivilästä isoja klönttejä, jotka olivat tukkineet sen. En oikeastaan halua ajatella, mikä klönttien koostumus oli.

No, ensimmäinen kone pyöri mitenkuten. Rupesin laittamaan toiselle koneelle keskeneräisten kappaleiden kakkosvaihetta. Työ on tuttu ja vähän väliä toistuva, mutta siihen tarvittavat leuat olivat hukassa! Mihin helkkariin olen ne laittanut? Toistuvan käytön takia olen kyseisiin leukoihin paineilmamerkkauskynällä kirjoittanut työn nimen ja piirustusnumeron, mutta tänään leuat olivat mystisesti kadonneet hyllystä. MIHIN?! Jouduin etsimään toiset ja muuttamaan ohjelmaa niin, että nämä toiset leuat hoitavat homman. Sisäänajo meni helposti. Robotin käynnistäminen sitten jumitti taas: tuntematon hälytysnumero hyppäsi näyttöön joka jumalan kerta, kun painoin starttia. Nöyrryin ja kävelin toiseen päähän hallia katsomaan koneen manuaalista, mistä hälytyksessä on kyse. Tadaa: "Tuntematon arvo", eli olin yksinkertaisesti unohtanut kuitata robottiohjelmasta yhden asetusarvon ja se ei ollut tallentunut. Robotti käynnistyi. Joko riitti? Ei vielä: kappaleen kakkosvaihe on sen muotoinen, että robotti saa siitä valmiina huonosti kiinni. Matka, jolta leuat ottavat kiinni, oli muutettava moneen kertaan, koska robotti pudotteli kappaleita ja tietysti saman tien sanoi error.

Jossain välissä kesken edellä selostettujen, osin limittäisten prosessien, tulee paikalle esimies, joka kertoo, että ennen joulua räpeltämistäni yksittäiskappaleista yhdet oli porattu suteen. Ne pitäisi tehdä uudestaan ja niiden pitäisi olla huomenaamulla valmiit. En muista tarkkaan, mitä sanoin, mutta koska molemmilla koneilla oli kesken yli sadan kappaleen sarja, eikä kumpikaan mennyt vielä tuossa vaiheessa kovin jouhevasti, saatoin näyttää lievästi ärtyneeltä.

Lyhyestä virsi kaunis: ensin käynnistetty kone pääsi sarjan loppuun kahden maissa, jonka jälkeen työtuurit paranivat. Tein yksittäiskappaleille pikaiset ohjelmat, iskin leuat koneeseen, ajoin sisään ja tralalaa: kerrasta valmiit. Jätin kappaleet huomiotaherättävästi esimiehen tuolille toimistoon.

Päivä oli siis jokseenkin normaali, totean tässä vaiheessa iltaa. Olen tyytyväinen siihen, miten hoidin hommat, etenkin tuon iltapäivän viimeisen. Aika aikaa kutakin, sanoi pässi, kun päätä leikattiin.