Viimeinen sunnuntai

Heräsin klo 8.15 ja kunhan sain silmälasit päähäni ja näin mitä kello oli, ensimmäinen ajatukseni oli: "Voi helvetti!" Miten ihmeessä raahaan ruhoni huomenaamulla sängystä kello kuusi?

Noh. Pari yötä on mennyt taas valvoessa. Viime yönä aamuyötä viettäessäni ja kellon vaihtuvia numeroita katsellessani mietin muun muassa sitä, oliko Eino Leino ensimmäinen,  joka käytti ilmaisua "kalliit on laulujen lunnaat", kun hän kirjoitti tuon säkeen Elegiaansa. Meinaan, että keksikö hän tuon lentäväksi lauseeksi muotoutuneen sanonnan, vai oliko se jokin sananlaskun omainen ilmaus jo sitä ennen? Jos joku tietää, niin voisi mainita minullekin. Ei sillä nyt niin väliä ole, mutta kun tässä kerran tuli mieleen.

Kun sitten taas nukahdin, niin kuin ilmeisesti kuitenkin tein, näin unta, jossa entiset työkaverini vuosien takaa lähettivät minulle viestejä, joissa he kertoivat, mikä minussa on vikana. Sitten uni muuttui, olin koululuokassa virkkauskurssilla jossa opeteltiin virkkaamaan erilaisia kukkia. Luokan edessä joku opettajahahmo rupesi nimeltä mainiten kertomaan hyviä asioita, joita minä olen tehnyt, ja listaamaan taitoja, joita minulla on, ja minua hävetti aivan järkyttävästi, sillä luettelo oli pelkkää valhetta alusta loppuun. 

Näin myös unta, joka oli niin todentuntuinen, että yöllä hereillä/unessa ajelehtiessani olin itse asiassa varma sen olevankin totta. Unessa yli nelikymppinen ystäväni, ennestään kahden aikuisen lapsen äiti, kertoi olevansa raskaana jollekin kylän miehistä. Viime yönä mietin tosissani, pitäisikö minun lähettää onnitteluviesti tälle ystävälle. Nyt aamulla onneksi tajuan, että se oli unta. Toisaalta, kyllähän tämä ystäväni tietysti voi unestani tottakin tehdä.

***

Luin joulunpyhinä Karl Ove Knausgårdin paljon kehutun Taisteluni-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. En ollut mitenkään poikkeuksellisen vaikuttunut. Knausgård toki kirjoittaa rehellisen tuntuisesti ja suunnattoman yksityiskohtaisesti elämästään, tai "elämästään", sillä eikö tämä juuri ole sitä autofiktiota? Kyllä sitä oli hyvin viihdyttävää lukea, ja varmaan luen vielä kolmannenkin osan. Jotenkin vain tuntui, että Kalle Päätalo on tehnyt saman jo vuosikymmeniä sitten.

Nyt olen sitten siirtynyt lukemaan erään ystäväni kirjahyllynraivauksen tuloksista bongaamiani chick lit -opuksia. Niistä yksi, Judith O'Reillyn Wife in the North, tuntuu erityisen hyvältä, särmikkäältä ja viehättävän ei-hunajaisesti kirjoitetulta.

***

Toinen ohuista jämälankasukistani on nähnyt päivänvalon, sikäli kun päivänvaloa tähän aikaan vuodesta on lainkaan saatavilla:

Todistettavasti niitä on nyt siis kaksi. En sortunut aloittamaan uutta sukkaparia, ennen kuin olin saanut edellisen loppuun. Niin.

Sitten piti tietysti heti aloittaa seuraava pari. Yksinkertaisten neuletöiden teko rauhoittaa mieltä, ja rauhoittaminen on luoja nähköön ollut tarpeen viime päivinä. Seitsemän veljestä -langasta neulominen 3,5 mm:n puikoilla tuntuu järkyttävän nopealta, kun edellinen työ oli tuo kuukausia keskeneräisenä lojunut näperrys 2,25 mm:n tikuilla.

Naivisteja

Jotain hyvää tässä päivässä: kävin hetken mielijohteesta Tampereen taidemuseossa katsomassa Kesän kaipuu -naivistinäyttelyn. Se oli virkistävää. Tytär 2 ja minä ainakin viihdyimme erittäin hyvin osoitellen toisillemme maalausten pikkiriikkisiä yksityiskohtia ja keksien taustatarinoita teoksille. Mainio näyttely, reilusti kuuden euron pääsylippunsa arvoinen.

Teosluettelosta opimme, että monet näyttelyn taiteilijoista olivat itseoppineita taiteen alalla. Useamman kohdalla mainittiin jotakin sen tapaista kuin "työskenteli laivakokkina, kunnes antautui kokonaan taidemaalariksi". Rohkeaa on ryhtyä maalaamaan sillä tavalla. Naivismi ei välttämättä herätä suuria tunteita katsojassa, ellei sitten iloa ja hoksaamisen riemua, mutta se siinä onkin niin viehättävää: ryppyotsaisuuskerroin on olematon. Näimme parikin eri taiteilijoiden versiota aiheesta "veneilevä mies kohtaa salaperäisen naisen, joka istuu luodolla/jonka ylävartalo nousee merestä". Yhdessä taulussa kynnettiin peltoa siivekkäällä hevosella. Haitilaisen taiteilijan torinäkymissä ihmiset olivat kuin monistettuja, etäiset kukkulat mehevänvihreitä ja taivas karibianmerensininen. Suomalaisista naivisteista moni tuntuu ihastuneen juhannuskesään, kokkoihin ja tanssilavoihin, ja varsinkin kukkiin. Taulujen ihmishahmot ovat yleensä pikemminkin pulskia kuin hoikkia, etenkin naiset. Kissoja esiintyy paljon, monesti sivuhenkilöinä mutta myös keskeisissä osissa. Muistaakseni yhden maalauksen nimi oli Mirrin matkat; pyöräilevä tyttö ja pyörän korissa mustavalkoinen kissa.

Näyttelyssä oli yksi taulu, jonka sisään voisin muuttaa. Siinä oli huvimaja puiden keskellä oranssitaivaisessa iltahämärässä; huvimajassa seisoi pitkähiuksinen nainen. Niin rauhallinen ja seesteinen kuva. Ottaisikohan se nainen minut asumaan sinne?

Myöhemmin samana päivänä

Kävin salilla. Kummallisen nopeasti sitä alkaa pitää sellaista ajanviettotapaa normaalina ja jopa hauskana, mutta jos oikein ajattelee, niin eihän siinä mitään järkeä ole. Eräänlaista lihasten masturbaatiota vain. Jos ne laitteet edes olisivat jotenkin sähköntuotantoon valjastettuja. Tai jos käyttäisin saman energiamäärän vaikkapa oman talon rakentamiseen. En ole töissä ollenkaan yhtä valmis hikoilemaan ja hengästymään kuin kuntosalilla, vaikka töissä minulle maksetaan (vaatimatonta) tuntipalkkaa.

Eikä niskakipu vähentynyt ollenkaan. Ärtymys sentään lientyi hieman sitä mukaa kun paita kastui. Ehkä. Olen järkyttävän huonoa seuraa kaikille tällä hetkellä, minun pitäisi olla olemassa vain yksinäni jossain salomailla mökissä, missä lähin ihminen on peninkulmien päässä.

Perhana

Leijuin joulunpyhät jonkinlaisessa ilon ja rauhan tilassa, mutta näemmä se kesti vain joulunpyhien ajan. Tänä aamuna heräsin hyvin nukutun yön jälkeen myöhään, kello oli jo vartin yli kahdeksan (minulle tämä on erittäin, erittäin poikkeuksellista), ja ensimmäinen ajatukseni oli: "Mä nukuin näin pitkään, miten mä ikinä pystyn taas maanantaina heräämään kuudelta töihin?" Työelämäahdistus oli siis palannut salavihkaisesti yön aikana. Olen tietysti itse siihen syypää, sillä eilen illalla ajattelin ja puhuin alanvaihtoasioitani puolison kanssa. Joka tapauksessa: synkeys on taas päälläni kuin läpimärkä ja kurainen räsymatto.

Asioita, jotka harmittavat, ahdistavat ja suututtavat tänään (ja huomenna):

1. Tiedän, että minun pitäisi vaihtaa alaa, vähintään työpaikkaa. En saa sitä tehtyä. En ole missään tarpeeksi hyvä, en edes työn hakemisessa, en pysty tekemään vaikutusta keneenkään, ja hakemukseni päätynevät suoraan roskapostilooshiin.
2. Haluaisin, että minulla olisi unelmia. Haluaisin tietää, mihin tähtään. En kuitenkaan tiedä.
3. Haluaisin olla jossain asiassa niin hyvä, että sillä olisi jotain merkitystä. En kuitenkaan ole.
4. Olen jauhanut tätä työelämäangstiani ja epäonnistumisen tunnettani puolisolle ja harvalukuisille luottoystävilleni niin paljon, että he ovat kuulleet jo kaiken kymmeniä kertoja. Mikään ei muutu miksikään, edes valitukseni ei kehity, mitään uusia ideoita ei synny. Kaikki alkavat kyllästyä minuun. Kaikki OVAT JO kyllästyneet minuun.
5. Tunnen jumalatonta syyllisyyttä siitä, että minulla ei ole oikeasti mitään isoja ongelmia, mutta siltikään en osaa olla. Ympärilläni on ihmisiä, joiden ongelmissa on kyse elämästä ja kuolemasta. Minun ongelmani ovat ratkaistavissa, mutta en pysty siihenkään. 
6. Pelkään tulevia kuukausia työpaikallani. Pelkään, että joudun ykskaks tekemään asioita, joita en osaa tehdä, ja että epäonnistumisesta seuraa rähinää.
7. En muista enää aikaa, jolloin niskani ei olisi ollut kipeä. Mahtaako sellaista aikaa enää koskaan koittaa? Minua ärsyttävät kaikki ne hilpeät kertomukset siitä, kuinka kuntosaliharjoittelu kadottaa niska- ja hartiaseudun vaivat taivaan tuuliin lopullisesti ja iankaikkisesti, aamen. Eipä ole kadottanut. Olkapääkin on kipeä nykyään.
8. Hiihtämäänkään ei pääse.

No niin, siinähän sitä jo olikin. 

***

Kävin ruokakaupassa. Liukuportaissa näin työkaverini Ukrainan-Reinon (nimi muutettu). Hän tervehti iloisesti, mutta hänen näkemisestään tulivat vain työt mieleen entistä kirkkaammin. Kassalle tullessani kärryni oli täynnä anti-jouluruokaa: kaalia, papuja, kasvispihviaineksia, pakastekasviksia, keittoaineksia. Mietin, mahtavatko kassahenkilöt nähdä tänään jatkuvasti vastaavanlaisia ostoskuormia.

Lauluja

Iltapuhteella vielä kinkunmaistelun lomassa puhuimme joululauluista. Tytär 2:n mielestä monet laulut ovat hirveän masentavia (nytkö hän vasta sen huomasi?) ja monet taas käsittämättömiä. Selitimme hänelle, mitä tarkoittaa uksi (ukset kiinni pantihin) ja että laulussa ei varsinaisesti puhuta kengän soimisesta (päättyi joulu, vaikkei kenkään sois). Varpunen jouluaamuna kirvoitti seuraavan sanavaihdon:

Tytär 2: "Ei sillä tytöllä siinä laulussa ole ihan kaikki kotona, kun se näkee kuolleita."
Minä: "Ei se näe kuolleita kun se puhuu varpuselle!"
Tytär 2 ja puoliso yhdestä suusta: "No onks se sen parempi sitten!"

Se on täällä

Joulu tuli ihan noin vaan, vaikken tehnyt oikein mitään. Ykskaks vain seisoi kuusi olohuoneessa ja sianliha oli melkein valmis tuoksusta päätellen.

Kuusemme on ollut jo vuosia keinotekoinen kiinalainen puu. Sen oksat pitää huolellisesti levitellä oikeaan muotoonsa käsin, eikä se siltikään näytä kovin aidolta edes kaukaa. Ja se karisee, vaikkei tekokuusesta moista uskoisikaan.

Tyttäret ovat hyvin tarkkoja siitä, että joulutraditiot sujuvat oikean kaavan mukaan. Kuusi pitää koristella hämärässä, joulumusiikin säestyksellä. Tänä vuonna nuorempi tytär sanoi kuusen koristelun lomassa: "Miksi musta ei yhtään tunnu joululta?" Ainaisena ilonpilaajana ja pessimistinä tulin sanoneeksi hänelle, että se johtuu siitä, että hän on jo niin sanotusti iso, teini-iässä. Ja että parannusta ei ole tulevina vuosinakaan luvassa. Joulun tuntuminen joululta on ainakin omalla kohdallani vähentynyt vuosittain. Hyvä puoli on se, että neljänkympin kolkuttaessa siitä ei enää välitä, vaan joulun parasta antia on se, että on töistä vapaata ja saa tehdä mitä mielii, joulufiiliksellä tai sitten (yleensä) ilman.

Aatonaattoamme väritti tänä vuonna mustien pikku ötököiden löytyminen kuiva-ainekaapista keittiöstä. Luulimme juuri saaneemme joulusiivouksen päätökseen, mutta lounaan laittamisen yhteydessä havaittiin kutsumattomia vieraita. Niitä eleli lähinnä riisipaketeissa ja jauhoissa, joten kaikki avonaiset pakkaukset dumpattiin bioroskikseen ja pahvinkeräykseen. Puoliso otti asian vakavasti ja metsästi ötököitä kaapista machon elkein otsalamppu päässään ja suihkepullo kädessään. Olin otettu. Toivottavasti tämän päivän monituntinen operaatio oli riittävä, eikä uusia esiintymiä tule. Kop kop.

Olen joka tapauksessa tyyni ja hyväntuulinen. Ainakin nyt, kun olen nukkunut yöllä varsin hyvin ja iltapäivälläkin torkahdin. Joulu saa tulla ja olla. Tunnelma syntyy välähdyksenomaisista hetkistä.

Aattona ateistikin menee kirkkoon jouluhartauteen - nuorempi tytär vaatii, hänen mielestään se on Ikiaikainen Perinne. Oma syyni, itsehän hänet sinne vein aikanaan ensimmäisen kerran, kun hän oli kuuden vanha. No, melko mielelläni menen itsekin, sillä paikallinen pappi on joltinenkin persoonallisuus. Meistä on aina mukava katsoa, kun hän harppoo alttarille kaavun helmat liehuen sen sijaan, että kävelisi arvokkaasti ja hitaasti. Väistämättä hän myös kaivaa jossain vaiheessa hartautta esiin kitaran ja laulaa jotain menevää. Lisäksi hartaus ei ole koskaan kovin pitkä. Käymme klo 14:n hartaudessa, ja sen päätteeksi pappi on joka ainoa vuosi sanonut jotain siihen suuntaan, että tervetuloa sitten uudestaan klo 16:n settiin. Muutama vuosi sitten kirkkokansan joukosta joku pikkupoika huusi papille: "No ei varmaan tulla!".

Tillustelua

Mainittakoon täten, että tekemäni tiramisu oli varsin onnistunutta, myös muiden mielestä kuin itseni. Vieraat tulivat ja menivät, mutta eivät syöneet kaikkia tarjoomuksiamme, joten jääkaapissa on vielä mokkapaloja, pasteijoita sekä edellämainittua tiramisua. Itse asiassa moni vieraista toi vielä mukanaankin jotain syötävää joulun hengessä, joten meillä on nyt myös ruhtinattarenkakkua, suklaarasioita, suklaakaramelleja ja kauniisti koristeltuja piparkakkuja. Sekä sherrypullo. Ja viskipullo. Edelläolevien lauseiden lukeminenkin lihottaa minua sen verran, että täytynee yrittää mahduttaa päivään vielä salikäynti.

Vihdoinkin nukuin hyvin ja pitkään, jopa seitsemään. Aamupäivän vietimme siivoten, sillä jouluhan ei tule ilman siivousta. Käytin aamupäivän aikana kymmenkunta kertaa ilmaisuja "ei nyt tillustella siinä" ja "nyt ei saa tulla tänne tillustelemaan, kun tästä ei ole imuroitu". Muistin, että verbi "tillustella" kuuluu sanavarastooni vain siivoamisen yhteydessä. Äidiltä peritty ilmaisu, mitenkäs muutenkaan. Tarkkaan ottaen tillusteleminen tarkoittaa nimenomaan sitä, että kävellään likaisin jaloin jo pestyllä lattialla tai kuljetaan huolettomasti imuroimattomalta alueelta puhtaalle pöllyttäen roskia puhtaalle puolelle.

Puoliso toi kaupasta kukanmuotoisten jouluvalojen ketjun, kun halvalla sai - jouluvalot olivat 50 prosentin alennuksessa. Meillä oli ennestään tarpeeksi valoja ikkunoissamme ja ensivaikutelmani kukkavaloista oli tuomitseva "humbuugia!", mutta puoliso viritti ne eteisen peilin ympärille ja myönnettävä on: ne ovat aika kauniit.

Ulkona on jouluinen vesisade. Aamulla odotin, että päivä valkenisi sen verran, että pihalla viitsisi puistella mattoja; nyt odotan, että pimeys laskeutuisi ja peittäisi tuon helkkarin ankean maiseman harmaine pilvineen, parkkipaikkoineen ja rakennustyömaineen.

Misut

Aina loman alussa ärsyttää se, että fysiikkani on sitkeästi työrytmissä ja herään vapaapäivinäkin kuudelta - tänä aamuna jo viideltä - vaikka olisin mennyt nukkumaan myöhään. Sitten, kun kroppa tottuu nukkumaan aamulla seitsemään, ehkä jopa puoli kahdeksaan, onkin jo loma ohi. Tämän vuoden puolella on vielä töihinkin mentävä, vaikka kuinka yritänkin keksiä keinoa laistaa siitä. En usko saavani edes hyvin ajoitettua hermoromahdusta enkä joutuvani pahoinpitelyn uhriksi, vaikka nuo saattaisivatkin olla valideja keinoja välttää töihinmeno.

Eilen kävin kylässä opiskeluajoilta tutun ystäväni luona, ja päivitimme kuulumisemme kahvikupillisten säestyksellä. Ystäväni kissat hyörivät ympärillä, ja niistä varsinkin se paholaiskissan näköinen musta ja vihreäsilmäinen otus heittäytyi lempeäksi. Ensin se salli minun kyhnyttää sametinpehmeitä korvantaustojaan ja leuanalustaansa, sitten peräti hyppäsi spontaanisti syliini ja odotti kokonaisvaltaisempaa silitystä kehräten äänekkäästi. Muistin taas, miksi pidän kissoista. Kotiin tultuani muistin, miksi minulla ei ole kissaa: käsieni iho kutisi ja punoitti ja silmät vuotivat.

Laitoin ensimmäistä kertaa elämässäni tiramisua. Sähkövatkain otti ja hajosi kesken vatkaamisen, mutta toisaalta se olikin jo yhtä vanha kuin avioliittoni, siis jo täysi-ikäinen ihmistenkin mittapuulla. Tiramisussa on yllättävän vähän ainesosia, mutta valmistamiseen tuntuu menevän kuitenkin melko kauan, kun eri ainesosien yhdistelmiä pitää vatkata, sekoittaa, kostuttaa ja jäähdyttää, muutamia teonsanoja mainitakseni. Tekelettä ei ole vielä maistettu, se on jääkaapissa muhimassa, sillä tänään tulee tupa täyteen vieraita. Illan leivontasessiossa vaihdoimme puolison kanssa muutamia kireitä ja äänekkäitä sanoja, mutta päädyimme nopeasti takaisin normaalille lempeälle tasolle nautittuamme tilkkasen kermalikööriä.

Talvipäivänseisaus tänään! Meille ateisteille kai kaiken logiikan mukaan tämä päivä olisi se varsinainen juhlan aihe näin sydäntalvella. Koska kuitenkin käytännön syistä mukaudumme yhteiskunnan valtavirtaan, juhlimme muutaman päivän myöhässä. Sianlihakönttikin vasta aloittelee sulamistaan. 

Lisäys viimeiseen kappaleeseen: Greta Christina kirjoittaa aika kivasti siitä, miksi ateistikin viettää joulua. 

Niska kyyryssä

Heräsin aamulla kesken vilkkaan ja tapahtumarikkaan unen, jossa juoksin alasti Helsingin keskustassa etsien parkkipaikkaa. Sitä, miksi parkkipaikkaa piti etsiä alasti, ei uni kertonut. Siitähän se päivä sitten alkoikin hilpeästi.

Kuulin, että työnantaja on ilmeisesti myymässä koneet, joilla olen viimeisen vuoden tehnyt töitä ja joita olen hiljalleen jopa oppinut täysipainoisesti käyttämään. Vanhojahan ne ovatkin, tietysti, mutta muutosvastarintaisena ihmisenä suhtaudun asiaan vähän karsaasti. Vallankin, kun minun pitäisi sitten oppia taas uuden koneen käyttö, ja vielä sellaisen, jossa on ominaisuuksia, joiden käytöstä minulla ei ole mitään kokemusta (ja näiden ominaisuuksien myötä koneella tehtävät työt ovat vaikeampia kuin nykyiset työni). Heti alkoi pelottaa. Tarvitsisin jonkun, joka opettaisi perusasiat, mutta työpaikkani toimintamallit tuntien opetusta ei luultavasti ole suuremmin luvassa vaan minun oletetaan jotenkin mystisesti imevän ilmasta oppini. Ja luonnollisesti tulosta pitäisi alkaa tehdä heti, tai viimeistään parin päivän jälkeen. Tulevaisuus näyttää siis jotensakin uhkaavalta, tai ainakin stressaavalta. Mitenköhän ehtisin kehittää jostain uuden työpaikan joululoman aikana? (Vastaus: dream on!)

Tein tänään sentään töissä sellaisenkin asian, jossa tiesin olevani hyvä ja voivani sanoa painavan sanan: oikoluin muutamia vieraskielisiä sähköposteja ja korjasin kielivirheet.

Iltaa kohti kuitenkin tuli rauhallinen mieli. Ehkä tämä on sitten jo hiipivää, alkavaa joulurauhaa? Talvipäivänseisausrauhaa? Ensi viikolla tähän aikaan päivä on jo alkanut taas pidetä.

Taas kaikki kauniit muistot (Sulo Saaritsin äänellä)

Viime yönä taas murehditutti eikä nukuttanut, joten rupesin aikani kuluksi mielessäni listaamaan jouluun liittyviä muistojani, niitä parhaimpia. Tässä puhtaaksikirjoitettu versio:

• Olin ehkä vähän toisella kymmenellä ja siskoni leikki-ikäinen, kun saimme joululahjaksi ns. vieterihiiret, sellaiset pienet, jotka vedetään avaimella ja jotka sitten surraavat pyörillä lattialla. Niistä muodostui aattoillan hitti, emme tainneet paljon muilla lahjoilla leikkiäkään. Jostakin syystä hiirien törmäilyn katsominen oli hillittömän hauskaa.
• Lukioiässä ollessani pelasimme kerran siskon kanssa aattoiltana muistipeliä yöhön asti, tuntikausia. Kahdesta pelaajasta toinen aina väistämättä häviää ja pääsee siis vaatimaan revanssia. Uskon, että metelöimme melkoisesti. Lopetimme muistaakseni vain siksi, että minä halusin lähteä kirkonkylälle yöjumalanpalvelukseen.
• Yöjumalanpalveluksesta taas tuli mieleeni, että jonain lukiovuosieni jouluna lähdin kerran jouluyönä tapaamaan silloista poikaystävääni keskiyöllä kirkon eteen. Emme siis menneet sisään kirkkoon, vaan meillä oli romanttinen rendezvous tihkusateessa parkkipaikalla. Emme olleet vielä siinä elämänvaiheessa, että kumpikaan olisi ollut aattoillan vierasmateriaalia toisen lapsuudenkodissa, mutta halusimme kuitenkin tavata jouluna. Luulen, että tämä oli se sama joulu, jolloin sain samaiselta poikaystävältä persikanvärisen pyjaman lahjaksi.
• Sinä jouluna, jolloin tytär 1 oli noin vuoden vanha ainokainen ja meni varhain nukkumaan, vietimme puolison kanssa joulunpyhien illat opiskelija-asuntomme sohvalla syöden patonkia ja katsoen telkkarista Huonosti käyttäytyviä miehiä, jota tuli joka päivä pari jaksoa tuolloin. Tämä on jostain syystä yksi suosikkijoulumuistoistani. Elämä oli silloin kuitenkin kovin selkeää ja onneen tarvittiin niin vähän.
• Ja viimeiseen muisteluun pääsevät molemmat tyttäret: Joulupukkiin meillä ei uskottu kovin pitkään. Tytär 2 oli ehkä neljän tai viiden, kun hän kerran autossa matkalla päiväkodista kysyi minulta, että onko se joulupukki ihan oikea vai vaan leikkiä. Minä vastasin kysymyksellä: "Mitä sä itse ajattelet, että se on?" Tytär vastasi: "No en mää oikein usko että se on ihan totta." Sitten puhuimme siitä, että joulupukkia esittää joku Tavallinen Ihminen ja se on sellainen leikki, mitä jouluna monet leikkivät ja ovat uskovinaan. Tästä keskustelusta lähtien tytär 2 sanoi aina hyvin selkeästi kaikille, ettei uskonut enää joulupukkiin ja torpedoi muistaakseni isosiskonsakin uskon. Uskonpuhdistuksesta huolimatta joulun tultua meillä kävi pukki. Tilanteesta on valokuva, ja näen kuvasta molempien tyttöjen kasvoista sen, että juuri sillä hetkellä, meidän olohuoneessamme, joulupukki on totta ja oikea ja seisoo heidän vieressään. Vaikka molemmat periaatteessa tietävätkin pukin olevan heidän isänsä, joka lähti muka ulos roskia viemään.

 

Typeryyksiä joulun alla

On se kumma, etten tähän ikään mennessä ole aukottomasti oppinut tätäkään: säätilalle ei voi mitään, joten sitä on turha päivitellä ja harmitella.

Yöllä on taas satanut mukavasti lunta, mutta säätiedotuksen mukaan sade muuttuu iltaa kohti vedeksi, lämpötila nousee plussalle ja pian lumi on kuin muisto vain. Ja samaa plussakeliä näemmä luvataan koko viikoksi. Ja minä kun odottelin hiihtosäitä.

Toissa jouluna maa oli lumeton ja järvi lainehti harmaana, kun kävimme joulupäivänä kävelyllä. Viime jouluna taas maa oli paksussa lumessa ja järvi jäässä. Ei ole vuodet veljeksiä.

Mitä helkkaria minä tällaisista valitan?! Mitä välii, niinkuin perheen teinit aina sanovat.

***

Näin unta, jossa pakenin takaa-ajajia pimeässä, sokkeloisessa rakennuksessa. Minua ajoivat takaa miehet reaalimaailmani eri elämänvaiheista, jotka jostain syystä olivat kokoontuneet samaan uneen. Työkavereita, koulukavereita, muita tuttuja. Kaikilla oli tarkoituksena vähintään siepata minut väkivaltaisesti, joillakin myös tappaa. Mukavia unia. Heräsin huimaukseen.


 

Sit down

Pikkujouluissa tahi muissa juhlissa hauskin vaihe on usein valmistautumisvaihe, kun sutii meikkiä naamaansa ja kiskoo sukkahousuja ylös reittä ajatellen, että saattaa tulla hauska ilta. Vietin illan pukeutuneena naisten vaatteisiin, toisin sanoen mekkoon ja korkokenkiin, ja muutamat työkaverit eivät ilmeisesti kovin äkkiä tunnistaneet minua sotisovassani. Olihan ero arkiseen haalariasuun ja nutturakampaukseen toki huomattava. Äijätkin ovat aina töiden ulkopuolella tavattaessa osittain tunnistamattomia, varsinkin ne, joita arkisin näkee vain lippalakki tai hitsauslätsä päässä.

Pikkujouluruoka oli melko kurjaa, salaatillekaan ei ollut kastiketta. Korvatakseni pettymyksen käytin kaikki viisi drinkkilippuani valkoviiniin, ja vielä yhden ylimääräisenkin, jonka sain aikaisin poistuneelta kollegalta. Olin siis kohtalaisessa juopumustilassa. En ole ihan varma, mitä kaikkea tulin puhuneeksi illan aikana, mutta leukaperäni olivat vähän turhan löysällä. No, eivät ne muutkaan ehkä muista puheitamme.

Synkeä salaisuus: en pidä stand up -komiikasta. Se on äärettömän harvoin minusta huvittavaa. Eilen näkemäni koomikot edustivat juuri sitä ikävintä lajia, jotka valitsevat yleisön joukosta uhreja ja puhuvat heille/heistä typeryyksiä. Tilanteesta irrotettuna mikään, mitä esiintyjät sanoivat, ei olisi ollut hauskaa, mutta stand up tuntuu perustuvan joukkovoimaan: yleisö nauraa joka tapauksessa, koska täytyy nauraa, täytyy olla tilanteessa niin, että näyttää, kuin olisi kovinkin riemukasta. Se on rasittavaa. En valkoviinistä huolimatta päässyt tilanteen tasalle. Ensimmäisen esiintyjän aikana en edes hymyillyt kertaakaan, pari kertaa nojasin myötähäpeän vallassa otsaani kämmeneen. Alan epäillä, että minulla ei ole huumorintajua, ainakaan sellaista, kuin pikkujouluissa pitäisi olla. Muistan, että en pitänyt viimevuotistenkaan pikkujoulujen esiintyjää lainkaan hauskana, ja hän oli sentään jonkin verran nimekäs.

Loppuiltaa kohti muistikuvani hämärtyvät hieman lisää. Bändi soitti. Vierustoverini vertailivat vehkeitään, siis älypuhelimiaan. Taisin voittaa arvonnassa, ainakin nimeni huudettiin. Lähdin kotiin yhdentoista aikaan ja juoksin humalaisin askelin bussin perässä ehtien siihen juuri ja juuri. Huomasin, että sukkahousuissa oli jo ties miten pitkään ollut kaamea silmäpako. Keinahtelin bussin takapenkillä lähiöömme ja olin tyytyväinen, ettei mennyt edes yötaksaa. Jäin pitkäksi aikaa kotipihalle katselemaan tähtiä - alkoholilla oli osuutta tähän. Niska kenossa ja sääret jäässä tunnistin taivaalta Otavan, Orionin sekä Kassiopeian, ainoat tähtikuviot, jotka osaan nimetä. Muistelin hetken tilannetta, jossa Kassiopeia minulle osoitettiin. Sitten liitelin sisään, putsasin pakkelin naamastani ja käperryin täkin alle lämmittäjäni viereen.

Heräsin tänä aamuna tukka pystyssä kello seitsemän. Päätin lopettaa kahvilakkoni tähän siunaaman päivään.

***
Krapulainen lisäys aamupäivällä: Jotain tehdäkseni kävin läpi vaatekaappini sisältöä. En tajua, missä aivoni ovat olleet viimeiset viisi vuotta (useimpien vaatekappaleideni ikä on 2-5 v), sillä kävi ilmi, että omistan useita pitkiä kalsareita tai muita housuntapaisia kokoa 44, XL tai XXL! En ole koskaan ollut kokoa 44, poislukien raskausajat. En ole edes kokoa 42! Miksi minulla on L-kokoisia paitoja ja 44-kokoisia kerrastoja, kun yläosan vaatekokoni on 38? Olen ollut viiden kilon tarkkuudella samanpainoinen ja sentilleen samanpituinen jo 18 vuotta. Hetkinen...onko takana jokin kansainvälinen vaatekauppojen petos tai kokosysteemin muutos? Ovatko koot suurentuneet salaa ja vastaako nykyinen koko 38 entistä kokoa 42? En haluaisi uskoa, mutta ehkä se on niin. Tai sitten olen kärsinyt vääristyneestä kehonkuvasta pidemmän aikaa. En oikein tiedä, kumpi vaihtoehto olisi parempi.

Tänään(kin) töissä

Kadoksissa olleet työhousuni olivat kuin ihmeen kaupalla palanneet pesulasta. Hyvä niin, olen tehnyt työni jo kaksi viikkoa samoissa housuissa, ja yleensä ne ovat viikonkin käytön jälkeen hyvin likaiset. Tänään tein sorville kuusi uutta, tosin helpohkoa, ohjelmaa ja ajoin jokaisella 4-10 kappaletta. Päivä kului siis lähinnä asetusten eli tällien teossa. Opin jotain uuttakin, nimittäin siistimmän katkaisutavan tankotöihin. Saman tien pääsin sitä soveltamaan kahdessakin työssä. Sorvauksen jumalille kiitos viisaista vanhemmista metallimiehistä (ja tietysti myös metallinaisista, mutta olen itse pajan vanhin naistyöntekijä).

Lounastauolla huomasin, että lumet ovat alkaneet sulaa ja piha peittynyt vesilammikoihin ja iljanteisiin. Ruokapöydässä puhuimme kollegoistamme selän takana, tosin emme pahaa. Hotkittuani kastikkeen ja perunat ja sotkettuani työpaidan rinnuksen pannukakulta pudonneeseen mansikkahilloon luin pukuhuoneessa Kyllikki Villan matkapäiväkirjaa Vanhan rouvan lokikirja. Sain äkillisen halun matkustaa rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan.

Työpäivä oli viikon siedettävin, mikä ei tällä viikolla ole kovin paljon. Olen henkisesti jotenkin preerialla, missään ei näy mitään kiintopisteitä, vaan vain erämaata joka suunnassa.

***

Joulu ei enää tässä iässä ja elämänvaiheessa tunnu oikein miltään. Vapaapäiviähän se tietysti tuottaa, ja yleensä kotona on siistiä ja sievää ja paljon ruokaa. Muuten: hmph. Humpuukia, niinkuin entinen mies sanoi. Lahjoja olen sentään saanut hankittua, sellaisiakin, joita on kiva antaa, koska tiedän niiden a) olevan järkeviä ja b) ilahduttavan saajia. Jotkut lahjottavistani joutuvat tyytymään pelkkään ilahduttamiseen (jos siihenkään), koska annan heille pelkkää kaunista turhuutta.

Huomenna sonnustaudun haarniskaan ja sotamaalaukseen ja kävelen korkokengissä polvet lonksuen työpaikan pikkujouluihin. Pitääpä muistaa ottaa drinkkiliputkin mukaan.

Niin tai näin, huonosti käy

Työpaikan pikkujoulut ovat ylihuomenna. Jotkut työkavereistani olivat sitä mieltä, että pikkujoulujuhlijoille jaettavat viisi drinkkilippua ovat kovin vähän; muutama absolutistin sorttinen sentään suunnitteli kauppaavansa omia lippujaan eteenpäin. Minulle viisi annosta on aika paljon, kolmekin riittää humaltumiseen.

Nuorena olin jonkin aikaa sitä mieltä, että en koskaan joisi alkoholia. Voi veljet, onkohan mistään periaatteesta koskaan huolettomammin luovuttu? Nykyään tulen ostaneeksi viinipullon yhä useammin, jopa pari kertaa kuussa; jollakin kumman tavalla ajattelen ostohetkellä aina, että olisin sen ansainnut. Joululomallani saatan maistaa glögiä, viiniä tai viskiä lähes joka päivä, ainakin, jos vanhat merkit pitävät paikkansa. Ei tullut minusta siis absolutistia. Taidan pitää "päähännousemisen" tunteesta liikaa.

Mutta kas! on julkaistu tutkimus, jonka mukaan tasaisesti alkoholia käyttävien kuolemanriski on pienempi kuin absolutisteilla. (Minä kun luulin, että kaikkien ihmisten kuolemanriski on noin 100% ennemmin tai myöhemmin. No joo.) Tuossa YLE-uutisten lyhyessä kuvauksessa mainituista ryhmistä kuuluisin varmaankin lähinnä "maltillisten juomarien" ryhmään - ainakaan en kuulu nollalinjaisiin enkä runsaasti alkoholia käyttäviin. Pitäisiköhän tästä olla hyvillään, siis siitä, että absolutisti ei välttämättä pysy meikäläistä pidempään hengissä?

No, toisaalta. Jos rupeaisinkin absolutistiksi tai oikein alkoholin suurkuluttajaksi, ehkä onnistuisin paremmin hoitelemaan itseni pois päiviltä hyvissä ajoin, ennen kuin Yellowstonen tulivuori purkaa tuhkansa ilmakehään tahi muu hidas ja tuskallinen maailmanloppu saavuttaa meidät. Joskus ihmettelen itseäni: miten ihmeessä ehdin ja viitsin murehtia omia, pieniä ja merkityksettömiä asioitani, kun maailma ja maailmankaikkeus ovat niin pelottavia paikkoja ja yksittäisen ihmisen läsnäolo niissä niin totaalisen huomaamaton ja merkityksetön?
 

Puutostiloja

Lopetin pari päivää sitten taas kerran kahvinjuonnin terveydellisistä syistä. Vieroitusoireet alkoivat heti samana päivänä: päänsärkyä, levottomuutta. Tänään piti lähteä töihin ilman aamukahvia ja tee on melko kehno korvike aamulla kuuden aikaan. Rappukäytävässä tuoksui herkullisesti kahvilta ja hetken jo ajattelin koputtavani jollekin niistä ovista, joiden takaa arvelin tuoksun olevan kotoisin. Töissä tunsin lounaan jälkeen tarvetta lähteä seuraamaan lasittunein katsein niitä työtovereitani, joiden vaatteista uhosi lounaspaikan myrkynvahvan sumpin aromi.

***

Minulla on ollut huono päivä. Yksi niitä päiviä, kun oma itse tuntuu raskaimmalta taakalta ja mieluimmin olisin joku aivan muu jossakin aivan muualla. Ohimennen ajattelin, millainen jokumuu voisin olla. Positiivinen ja iloinen ihminen, jolla on lukuisia lahjoja sekä energiaa ja itseluottamusta niiden käyttämiseen. Täydellinen vastakohta todellisuuteen siis.

Kilpisjärvellä on kuulemma metrin verran lunta ja lähemmäs neljäkymmentä astetta pakkasta. Nyt olisi mahtava aika matkustaa sinne joksikin aikaa. Olisipa tarpeeksi lomaa ja luonnetta.

 

Hyvä lämmin hellä

Tuli tuossa päiväunilla mieleen tällainen pieni pätkä vielä: Viikko sitten ystäväni kysyi minulta pikkujoulujuomien lomassa, mitä noin periaatteessa ajattelen ihmisistä laumana. Että ovatko muut ihmiset mielestäni pääsääntöisesti ärsyttäviä vai pääsääntöisesti mukavia. Vastasin tuolloin empimättä, että ärsyttäviä, ja se oli ja on enimmäkseen kyllä totta. Olen erakko. Ihmispaljous rasittaa minua ja yritän aina suunnitella menoni niin, etten olisi julkisilla paikoilla silloin, kun siellä ovat kaikki muutkin. (Miten tämä tulikin tänään mieleen, kun kuljin kaupungilla joululahjoja metsästämässä...) Isompi porukka puolituttuja ihmisiä on jonkin aikaa kivaa, mutta sitten pitää päästä hiljaisuuteen ja yksityisyyteen. En haluaisi jutella kenenkään vieraan kanssa bussissa; ajoittain muutan vaivihkaa kaupassa kulkureittiäni, jos näen jonkin puolitutun jolle en jaksaisi puhua. En viihdy uimahalleissa, koska siellä tuntuu joutuvan jotenkin sopimattoman lähelle vieraita ihmisiä. Joskus, jos olen väsynyt ja/tai nälkäinen tai muuten tavallistakin huonotuulisempi, inhoan salaa jokaista vastaantulijaa ja kassajonossa seisojaa, kaikki vieraat ihmiset näyttävät ärsyttäviltä. Se luultavasti näkyy naamastakin, minulla ei ole minkäänlaista pokerinaamaa.

Tämä on kai eräänlainen tunnustus ja nolo asia. Tuntuu epäeettiseltä olla jonkinlainen misantrooppi, varsinkin kun en kuitenkaan ole taipuvainen pitämään itseäni mitenkään muita parempana missään oleellisessa mielessä. Oletan muiden inhoavan minua samassa suhteessa. En ole itsekään erityisemmin itseni fani.

Onneksi on nämä muutamat ihmiset, nämä rakkaimmat, läheisimmät, kiehtovimmat ja monimutkaisimmat, tutuimmat ja lämpimimmät. Heidän kanssaan muistan, että osaan tuntea positiivisia tunteita ja asettaa toiset etusijalle. Että en ole ehkä aivan toivoton. Joskus heihin katsoessani lämpö ja hellyys suorastaan hyökyvät minussa ja ihmettelen onneani, kun saan tuntea heidät ja elää tässä maailmassa, jossa polkumme kohtaavat. Tapahtui se sitten päivittäin, monta kertaa päivässä tai kerran kuussa.

Mondegreen

Minua naurattaa eniten kahden päätyypin huumori: alkeellinen pieruhuumori sekä verbaalisiin väärinkäsityksiin ja sanaleikkeihin liittyvä komiikka. Jälkimmäisestä oli taas jonkinlainen esimerkki kuluneella viikolla, kun kävi ilmi, että molemmat tyttäret ovat aivan viime aikoihin asti luulleet joululaulussa sanottavan: "Kolme yötä jouluun on, laskin aivan itse eilen, kun näin Silmätonttusen". Intouduimme miettimään, miltä Silmätonttu mahtaisi näyttää. Suomeksi puhutaan vain väärinkuulluista laulunsanoista, mutta englanniksi ilmiöllä on oma nimikin, ja se on mondegreen. Termin on keksinyt amerikkalainen kirjailija Sylvia Wright, ja sen alkuperänä on hänen lapsena väärin käsittämänsä skotlantilainen balladi, jossa sanotaan: "They hae slain the Earl O' Moray / And Lady Mondegreen."  Viimeisessä säkeessä siis oikeasti sanotaan "and laid him on the green".

Näitähän on jokaisella, jotkut laulut suorastaan kutsuvat väärinkuulemiseen. Tällainen on vanha suosikkini Bryan Adamsin Summer of '69, joka alkaa aivan selvästi "I got my first real sex dream" (six-string). Viime vuonna nuorempi tyttäreni tunnusti, että tajuaa vasta nyt, mitä Kari Tapion vanhassa kappaleessa Viisitoista kesää sanotaan; hän oli ajatellut, että se menee "Eilen sen kun kuulla sain / epäilen vielä korviain / pois hän hävis." Toki tytön nimi Alice sopii suomenkieliseen lauluun vähän kankeasti, samaten se, että sanan "poissa" loppu on ikään kuin heittomerkitetty: "poiss' on Alice". Itse luulin pienenä, että kappaleessa Kun Chicago kuoli sanotaan, että Al Capone vei kanttorinsa sotaan.

Joskus käy toisinkin päin. Aikanaan, kun ajelin saabillani viemässä ja tuomassa tyttäriä päiväkodista, radiossa soi tuolloin uusi kappale, Shakiran Whenever, wherever. Kuuntelin kerran sanoitusta ja ajattelin, että onpa typerästi kuultu, sillä minusta kuulosti aivan kuin lyriikoissa olisi sanottu "Lucky that my breasts are small and humble / so you don't confuse them with mountains." Sittemmin tarkistin sanat netistä, ja kappaleessa todella sanotaan juuri niin.

Okei, tämä on luultavasti viimeinen kerta kun laitan tällaisia tipukuvia blogiini. Halusin sen nyt kuitenkin tähän. Hyvää pikkujouluaikaa vaan!

B-suunnitelman miehiä/naisia ja muita ohikulkeneita juttuja

Reetta Rädyn kolumni Helsingin Sanomissa käsitteli tänään juuri sitä, mitä itsekin aina jauhan, niin sanottua B-suunnitelmaa eli "mitä muuta voisin tehdä työkseni". Otsikko oli jotenkin rasittava, siinähän sanotaan B-suunnitelman olevan kutkuttava leikki. Sanamuoto ärsytti, koska ei se läheskään kaikille ole leikki vaan enemmän tai vähemmän pakko, terveydellisistä tai yhteiskunnallisista syistä. Nelikymppisistä akateemisista ja vastaavista tuo kolumni kertoo. Periaatteessa lukeutunen itsekin tuohon joukkoon, ei kai ruumiilliseen työhön antautuminen sentään pyyhkine pois sitä, että olen suorittanut akateemisen tutkinnon? 

Yksi kolumnin lause sai minut kohottamaan kulmiani ja pyrskähtämään vähän: "Rasittavan monet B-suunnitelmat sisältävät lampaita ja maalaistalon remontointia". Olen tietysti itsekin usein fantasioinut omaisuuteni myymisestä, maalle muuttamisesta ja pienen lammaslauman kasvattamisesta.

Minulla ei ollut B-suunnitelmaa silloin, kun ammatin vaihto tuli ajankohtaiseksi. Oli selvää, että tarvitsin toisenkin pätevyyden, enemmän markkinoitavia taitoja ja tietoja, mutta mitään visiota ei ollut. Maalariksi (seinien) opiskelua ajattelin ensin ja metalliala tuli kuvioihin vasta maalarisuunnitelman kariuduttua. Päämääränä oli tuossa vaiheessa saada jokin suhteellisen nopeasti opiskeltava koulutus, joka ei sisältäisi hoitotyötä eikä myymistä ja jossa saisi työskennellä enimmäkseen yksin. Suurempaa paloa ei ollut. 

Reetta Rädyn kolumnin viimeisessä kappaleessa esiintyy tuttuakin tutumpi ajatus: "Ei ole mieltä tavoitella sellaista, mihin ei tunne paloa." Sitä paloahan tässä itsekin odottelen. Todennäköisemmin vastaan tulee kyllä ensin eläkeikä tai kuolema. Pessimistisenä realistina ajattelen, että koko "tekemisen palo" ja Sen Oikean Työn etsintä taitaa olla first world problem.

***

Piti mennä kuntosalille, mutta kyllästytti ja väsytti ja oli olevinaan fyysisesti jotenkin kotja ja kolottava olo, joten meninkin kirjastoon ja yritin ajatella, että välillä pitää bodata aivojaankin. Kirja ei oikein käynyt pyydykseen. Lainailin sitten muutamia levyjä - yritin valikoida sellaista jouluaiheista musiikkia, mitä en yleensä kuule. Muun muassa tämän:

Pimee

Minuun lienee iskenyt jonkinlainen hybris, koska uskon, että osaisin parantaa työpaikallani osastomme työtehoa, jos minua kuunneltaisiin. En ole insinööri, mutta jotkut asiat vain ovat ilmeisiä. Tai sitten olen väärässä. Olen ollut viime aikoina paljon väärässä. Tämän päivän hallitseva tunnelma oli jotakin siihen suuntaan, että en osaa mitään, enkä halua oppiakaan. No, onneksi se ei suuremmin haittaa, elämähän on jossain muualla kuin töissä (?)

Mietin tänään myös sitä, millainen yhteiskuntamme olisi, jos evoluution käänteissä olisikin käynyt niin, että ihmiset syntyisivät munista kuni linnut tahi vesinokkaeläimet. Näissä mietinnöissä en päässyt puusta pitkään, mielikuvitukseni ei kenties ole enää nuoruuden vireessä. Mutta millaisia pesiä rakentaisimme pitääksemme haudottavan munan lämpimänä? Olisiko nykyään high tech -pesiä, joihin munan voisi jättää työpäivän ajaksi etävalvonnalla? Vai olisivatko munat päivähoidossa muiden haudottavana ja huollettavina? Miten ihmisenmuna tulisi ulos ihmisnaaraan ruumiista?

...Voisin kai vaihteen vuoksi vähän neuloa ja ajatella jotain muuta.

Innostumisesta

Siitä, mitä ajattelin tänään, voin kirjoittaa vain oman kokemukseni pohjalta, niin kuin useimpien yksilön pieneen elämään liittyvien asioiden suhteen kai on, ellei satu olemaan taitava ajattelija ja kirjoittaja. Mitään yleispätevää ei siis ole mielessäni.

Alan olla jo siinä mielessä vanha, että asioista innostuminen on vaikeaa. Uusia asioita tulee tielle, mutta reaktioni on useimmiten vain "ihan kiva" -tyyppinen, jos sitäkään. Koska olen perusasetuksiltani melko muutosvastarintainen, tavallisin reaktioni taitaa olla "ei herranjumala", mutta kyllä joskus sentään suhtaudun myönteisestikin. Innostua en enää jotenkin osaa. Milloinkohan viimeksi sytyin jostain asiasta niin, että se olisi jotenkin sykähdyttänyt ja kantanut? No, seitsemisen vuotta sitten innostuin joksikin aikaa neulomisesta, mutta sekin laimeni aika nopeasti. Pienessäkään mittakaavassa en ole kovin intohimoinen. Nykyään tuntuu, että en löydä edes sellaisia romaaneja, jotka tuntuisivat jotenkin elämää suuremmilta. Elokuvia nyt en ainakaan. TV:tä en juurikaan viitsi katsoa, paitsi Downton Abbeyta ja Siltaa (joka sekin loppuu huomenna).

Ollapa jälleen mieleltään nuori! Muistan, kuinka neljätoistavuotiaana tulin kaupungista elokuvista katsomasta pätkää nimeltä The Abyss, ja selostin hirveällä höngällä sen juonta äidille. Äiti sanoi leikillään, että ei tiedä, voiko minua enää elokuviin päästääkään, kun olen sen jälkeen aina henkeä täynnä kuin kaljatynnyri. Tuolloin tosiaan kävin paljon elokuvissa ja tuntuu, että intouduin monista leffoista pitkäksi aikaa, olin kuin kuumeinen tai vähän rakastunut. Samoin kävi monien tuolloin ensi kertaa lukemieni hyvien kirjojen kanssa, muistan niistäkin samankaltaisen rakastumiskokemuksen; saatoin elää kirjan maailmassa pitkään, pyöräillä koulustakin kotiin suunnilleen mitään näkemättä ja kuulematta (sielläpäin ei onneksi ollut paljon liikennettä).

En varmaan osaisi enää ihmisiinkään rakastua sillä lailla hullaantumalla; en tosin tiedä, olenko teininäkään ollut siihen kovin taipuvainen. Olen kyyninen ja ajattelen asioiden eri puolia, hyviä, huonoja ja vaivalloisia puolia, liikaa innostuakseni mistään oikein kunnolla. Lämpimät tunteeni ovat sellaisia leivinuunin tapaisia, työläästi lämpiäviä mutta pitkäkestoisia, mitä nyt välillä saattaa hieman sauhuta. 

Tänään minulla oli paljon aikaa olla vain omassa seurassani ilman velvoitteita, sehän se tällaisia mietteitä kirvoitti. Tuntuu, että pitäisi olla jotain, johon suhtautuisin intohimoisesti - silloin tuntisi elävänsä elämäänsä aktiivisella otteella. Noh, näkkyypähän. Neljänkympinkriisi se kai taas tässä puhuu. Olin kuitenkin onnellinen omassa seurassani enkä kaivannut muualle.

Elämäni tässä kehossa

Vastaani on tullut asia, joka minun on myönnettävä, vaikka muutama vuosi sitten en olisi koskaan uskonut sitä myöntäväni: Kuntosalilla käymisestä tulee parempi olo. Se on sittenkin totta, minullekin. En tosin vieläkään tiedä mitään mistään endorfiinihyökyaalloista, joista tosikuntoilijat puhuvat, mutta aina käytyäni salilla olen tyytyväisempi ja rauhallisempi kuin ennen sitä. Voi olla, että tyytyväisyyteen vaikuttaa sekin, että minä nyt vain olen ihminen, joka saa tyydytystä siitä, että tekee tietyt asiat tietyssä järjestyksessä; sitähän se salilla käynti paljolti on.

Ihmistyyppejä, jotka hämmästyttävät minua kuntosaleilla: levittäytyjät (ahtaassa pukuhuoneessa levitellään tavarat kapeille penkeille koko penkin pituudelta, ja sitten kun joku tulee avaamaan omaa kaappiaan, ihmetellään "ai olenks mä tiellä") ja katso-minua-kuntoilijat (venyttelevät pitkällisesti keskellä salia, keskellä kulkureittiä, ei mistään erityisestä syystä, vaikka venyttelylle on selkeä paikkansa toisella seinustalla mukavine mattoineen).

***

Luin jokin vuosi sitten artikkelin työmaanostureiden kuljettajista. Siinä mainittiin, että Suomessa ei ole yhtään naispuolista nosturinkuljettajaa. Mietin, onko työ fyysisesti niin raskasta, ettei se useimmille naisille sopisi (olen skeptinen, mutta en tiedä), vai onko naisilla keskimäärin niin voimakas itsesuojeluvaisto, etteivät he halua keikkua maan ja taivaan välillä. En kyllä tiedä, kuinka miehetkään sitä haluavat, mutta jonkunhan se on sekin tehtävä. Vastuullista työtä ja luultavasti riskialtistakin. Tämä nyt tuli mieleen, kun katselen ikkunasta tien toisella puolella olevaa rakennustyömaata. Kaupunginosaamme rakennetaan nykyään niin kiivaasti, että kohta entiset asukkaat eivät tunne mahtuvansa sekaan. Viimeiset lähiseudun vihertävät alueet on kaavoitettu kerrostaloille tai pilkottu pikkuruisiksi omakotitonteiksi, joille voi rakentaa talon vain niin lähelle naapurin seinää, että hädin tuskin mahtuu välistä kävelemään. Mihin tästä muuttaisi? Periaatteessa kaipaan pois, sillä seutu on melko vilkasta ja vilkkaammaksi vain tulossa. Mutta koti on ollut tässä jo kymmenen vuotta, tyttäret eivät edes muista koskaan asuneensa muualla. Lisäksi muuttaminen olisi kuitenkin perhananmoinen homma...

***

Perjantain mietelauseeksi vielä:

And did you get what
you wanted from this life, even so?
I did.
And what did you want?
To call myself beloved, to feel myself
beloved on the earth.

― Raymond Chandler

Päivän teema

Note to self: On typerää ajatella tulevaisuutta ja elätellä toiveikkaita ja idealismin sävyttämiä mielikuvia siitä, mihin suuntaan asiat kehittyvät. Eivät ne kuitenkaan siihen suuntaan tule kehittymään. Aika kuluu, olemme tomua ja tuhkaa ja loppujen lopuksi jokainen on yksinäinen sielu.

 

Hirssiä vetelemässä

Perinteisesti huonona nukkujana ja niskakivuista kärsivänä etsin alituisesti Sitä Oikeaa, nimittäin ratkaisua. Sitä jotakin, jonka kanssa nukkuisin hyvin, enkä heräisi niska jumissa joka jumalan aamu. Kaiken todennäköisyyden mukaan en mitään yksittäistä konstia koskaan löydä, koska maailmahan ei vain toimi sillä lailla, kuten tiedämme. Tai ei ainakaan minulle. Onhan niitä tarinoita, kuinka ihmiset löytävät Muutoksen elämäänsä, mutta en usko sellaista koskaan tapahtuvan minulle.

Mutta yrittäähän voi. Tänään heräteostin hirssiakanatyynyn. Työkaveri oli suositellut, ja lisäksi pakkauksessa luki, että suositellaan sellaisille, jotka ovat kovia hikoilemaan. Minulle siis. Koska tyyny oli sellaisenaan varsin lerssin oloinen ja pidän ehdottomasti enemmän jämäköistä ja kovista tyynyistä, ostin myös lisäpussukallisen akanoita. Niitä sitten sulloimme puolison kanssa tyynyn vetoketjullisesta aukosta sisään. Pirun sähköistä kamaa ja lentelevätkin joka ilmansuuntaan.

Täysikuun valossa ja myrskytuulia odotellessa nukun siis kokeellisen yön hirssiakanatyynyllä. Saa nähdä, päätyykö sekin kaappiin piikkityynyn, anatomisen tyynyn ja kaikkien muiden potentiaalisten elämää parantavien keksintöjen kanssa.

Pelaa vai pelkää?

Vaikkei ajatus ole mitenkään originaali, niin tätä ajattelin tänään: maailma on täynnä masentavia pelejä ja säännöstöjä.

Työpaikan saamiseksi täytyy olla valmis pelaamaan työnhakupeliä. CV:n pitää olla tietynlainen. Haastatteluun täytyy valmistautua, ettei sanoisi, mitä oikeasti ajattelee, vaan sen, mitä haastattelijat haluavat kuulla. Itseään pitää kehua, vaikkei siihen olisi yhtään valmis; pitää osata korostaa taitojaan ja peittää heikkoutensa. Kädenpuristuksenkin pitää olla tietynlainen. Pitää olla sopivasti ajoissa, ei liian ajoissa, ettei vaikuttaisi epätoivoiselta tai muuten omituiselta. Pitää pukeutua juuri oikealla tavalla. Jos tässä pelissä onnistuu, saattaa saada työpaikan. Ehkä. Mutta jos on pelannut "oikeilla" säännöillä, on saattanut päätyä itselleen aivan väärään paikkaan, sillä sääntöjä noudattaakseen on ollut ehkä pakko kätkeä todellinen itsensä. Jos oikeasti ei olekaan "hyvä tyyppi", sosiaalinen, verkostoituva, idearikas, vaikka on päätynyt itsestään sellaisen kuvan antamaan. Siinähän sitä sitten ollaan.

Joskus naistenlehdiksi kutsutuissa julkaisuissa on parisuhdeaiheisia artikkeleita, joissa keskeinen sisältö on periaatteessa "näin saat puolisosi/poikaystäväsi/hoitosi tekemään asian X". Oveluutta, hienovaraisia keinoja, ehtojen asettamista, Naisellisten Keinojen käyttöä. Perhana sentään. Pelejä läheisessä ihmissuhteessakin. Helpoin ratkaisu on kuitenkin ottaa asia puheeksi ihan tavallisesti: Kulta, haluaisin mennä viikonloppumatkalle hääpäivänämme. Rakkaani, olen ajatellut, että voisimme harrastaa seksiä muulloinkin kuin perjantaisin, mitä olet mieltä? Elämänkumppanini, miten suhtautuisit siihen, että suhteemme olisi avoimempi ja kummallakin olisi lupa lähteä satunnaisesti baari-illan jälkeen jonkun toisen matkaan? Lasteni äiti/isä, voisimmeko alkaa käydä kaupassa vuorotellen? Ihmisillä on puhekyky sen takia, että sitä käytettäisiin. Se helpottaa elämää kummasti. On ihan turha ajatella, että pitkäaikainenkaan kumppanisi lukisi ajatuksesi (tai sinä hänen). Tarpeet ja halutkin muuttuvat vuosien saatossa. Olen vakaasti sitä mieltä, että asiat pitää ottaa puheeksi, jos jotain haluaa muuttaa, parantaa tai vain selkiyttää omia mielipiteitään. Ei mitään pelien pelaamista, vihjailevia katseita, raskaita hiljaisuuksia eikä paljonpuhuvasti kolahtavia ovia.

Tietenkin maailmassa tulee useinkin eteen tilanteita,  joissa täytyy sanoa yhtä, vaikka tarkoittaa toista. Sitähän sosiaaliset taidot osittain ovat. Aina ei voi möläyttää kuulosalle kaikkea, mitä mielessä liikkuu (tämä olkoon opiksi minulle, joka olen legendaarinen hölösuu). Toivoisin kuitenkin, että tärkeissä asioissa voisi luovia ilman pelien pelaamista. Että työpaikan voisi saada omilla ominaisuuksillaan, eikä lainatuilla, ja että tärkeissä ihmissuhteissaan voisi puhua totta, olla oma itsensä, paljastaa heikkoutensa ja tulla hyväksytyksi siitä huolimatta, tai juuri siksi.

Konepajan sanakirja

Pajatyössä, kuten muillakin ammattialoilla, on omaa sanastoa, jossa siinäkin tuntuu olevan alueellista vaihtelua. Tänään Ilmoitustaululla: muutamia suosikkisanojani pajakielenkäytöstä.

Laippa ja holkki

Laippa on metallista tai jostain muusta materiaalista valmistettu kappale, joka ensivaikutelmaltaan on litteä, ja siinä on yleensä läpireikä. Holkki on miltei mikä tahansa metallista tai jostain muusta materiaalista valmistettulieriömallinen kappale, jossa on läpireikä. Kiinnostavaksi nämä kaksi tulevat siinä vaiheessa, kun rupeaa miettimään, missä vaiheessa lieriömäinen holkki on niin lyhyt/ohut, että sitä voisi jo sanoa laipaksi, tai missä vaiheessa laippa on niin paksu, että sitä voisi sanoa holkiksi. Haluaisin oikeastaan tehdä aiheesta tutkimuksen: sorvaisin erivahvuisia ja -kokoisia kappaleita laippuus-holkkius -jatkumon eri asemista ja kysyisin koehenkilöiltä miksi he kutakin kappaletta nimittäisivät. (Käyttötarkoitus määrittää usein sen, onko kyseessä laippa vai holkki, mutta aina sekään ei ole täysin selvää, ainakaan minulle.)

Laippa voi olla myös nelikulmainen; silloin se luonnollisesti menettää kaiken potentiaalisen holkkiutensa. Luulisin. Laippoja on myös epämääräisen muotoisia, vaikkapa polttoleikattuja, mutta holkki on pääsääntöisesti pyöreä.

Raati

Raati on täkäläisessä pajaslangissa se, mitä virallisemmissa yhteyksissä kutsutaan jäysteeksi tai särmäksi - siis työstämisestä kappaleeseen jäävä terävä reuna, joka yleensä tavalla tai toisella poistetaan joko muodon työstämisen yhteydessä tai jälkeenpäin. Raatin lisäksi samasta ilmiöstä käytetään ainakin sanoja purse ja pärsä. Varsinkin viimemainittu on onomatopoeettisesti aika herttainen sana.

Tälli

Asetus. Tällin teolla tarkoitetaan jonkin työn asetusten tekemistä työstökoneeseen; kokonaisuutta, johon kuuluvat muun muassa työkalujen kiinnitys ja mittaaminen, kappaleen kiinnitykseen liittyvät hommat (sorvilla leukojen kiinnitys jne.) ja ohjelman teko tai läpikäynti. Tälli-sanaa ei käytetä joka puolella Suomea, sillä ainakin Kymenlaaksossa uransa alkupuolen työskennellyt työtoverini tuli hämmentyneenä kysymään minulta: "Mitä noi tarkoittaa kun ne sanoo että tekee tällin?" Vaihtoehtoinen ilmaus on passi ja passin tekeminen, mikä ei oikein sovi omaan suuhuni.

Vinku

Mikä tahansa paineilmatyökalu,  josta lähtee vinkuva ääni. Pulttipyssy ei siis ole vinku, koska vaikkakin se toimii paineilmalla, sen ääni on kovaääninen pärinä ja säksätys.

***

Siinäpä. Jatkoa saattaa seurata joskus.

Tavallinen päivä

Nukuin katkonaisesti ja mitä moninaisimpia unia nähden. Yhdessä unessa olin jonkun vanhemman japanilaisen miehen kotona viettämässä viikonloppua. Hän yritti kovasti saada minua sänkyynsä, ja kun kieltäydyin, hän ihmetteli, että mitä sitten kuvittelin meidän tekevän koko viikonlopun. Näin ylipuhuttuna suostuin sitten uniukkelin tuumaan. Seuraavassa hetkessä olinkin ostamassa lippua venäläiseen junaan. Paikkalippua en saanut, ja kun lähdin laiturille, havaitsin, että junan vaunut oli tehty aukileikatuista isoista pahvilaatikoista. Istuin coolisti pahvilaatikossa olevalle istuimelle ja matka alkoi. Näistä unista saanen kiittää alkuviikosta lukemiani kirjoja, Haruki Murakamin 1Q84 sekä Taisto Huuskosen Laps Suomen. Ensin mainittu tapahtuu Japanissa, jälkimmäinen kertoo Neuvostoliittoon loikanneen kirjoittajansa tarinan.

Perhanan vaikeaa on näinä pimeinä aamuina vääntää ahterinsa ovesta ulos ja autoon ja autosta pukuhuoneeseen ja pukuhuoneesta sorvin ääreen. Kaukolämpökin oli sopivasti poikki ja aamupesu piti tehdä kylmällä vedellä. Korjasin kappaleita, joista oli reklamoitu jo kahdesti, turhauttavaa. Paradoksaalista kyllä pidän siitä että työ on usein vaihtelevaa enkä joudu monta päivää peräkkäin tekemään tarkalleen samaa, mutta silti ärsyynnyn, kun vaihtelu on liian äkillistä, enkä saa tehdä yhtä hommaa loppuun, kun jo tempaistaan tekemään jotain muka kiireellisempää. Useampi tuollainen keskeytys peräjälkeen saa minut äreäksi kuin karhu enkä ajattele kovin kauniita esimieheni organisointitaidoista. No, yhden pitkään taka-alalla roikkuneen työn sain sentään päätökseen.

Iltapäivällä kellon viisarit liikkuivat noin puolta hitaammin kuin tavallisesti. En saanut yhtä konetta millään tekemään sitä, mitä siltä halusin, joten vaihdoin toiselle. Kuulin, että eräs työkaveri ei enää tämän viikon jälkeen tule töihin, ja aloin heti pelätä, että perin häneltä yhden vaikean työn, jota en ehdi enää tällä viikolla oppia. Sitten aivot lakkasivat toimimasta, joten tuijottelin puolisen tuntia kojelautaa ja sitten läksin kotiin. Kellokortti jäi sentään kaksi minuuttia plussalle.

Vaihdoin maanantaina puhtaat työvaatteet, kuten yleensä, ja jo samana päivänä ne olivat jo taas likaisemmat kuin kenelläkään muulla. Joku sitä kommentoikin, että "sää olet näköjään tehnyt tisseilläsi töitä", sillä paitani näyttää vähän siltä, kuin rinnan yli olisi ajanut autonrengas. Paita likaantui, kun kurkottelin kaksin kerroin taipuneena iljettävää öljyistä sotkua koneen pohjalta. 

Meneväthän ne päivät näinkin, ja elanto tulee tienattua. Silti aika lailla ajatuksissa tuppaa kiertämään epämääräinen ajatus siitä, että jossain muualla on enemmän Elämää. Harhaa kai sekin.

Minen kestä

Asioissa, joissa ainoa vaihtoehto on jatkaa ja kestää vaan, ei ole yhtään hyödyllistä päästää ajatuksiinsa kiertämään sitä luuppia että en-jaksa-en-kestä-en-jaksa. Olivat ne sitten pieniä tahi suuria. Jotain rukkausta voi kyllä yrittää, että jaksaminen helpottuisi, mutta yleensä pitää vain olla ihmisiksi ja koota itsensä. Olkoon tämä nyt taas opikseni. Varsinkaan, kun omalla kohdallani ei toistaiseksi ole mistään kovin maatakaatavasta ollut kyse. Heikkoa tekoa, sehän on jo moneen kertaan todettu.

***

Kävin tänään siinä samaisessa seurakunnan tilassa, jossa olen aikanaan käynyt päiväkerhoa sekä myös iltarippikoulun. Tila vaikutti pienentyneen vuosien varrella huomattavasti. Siinähän olikin vain huone ja eteinen.

Muistan, kuinka pelottavaa oli mennä päiväkerhoon viisivuotiaana; siihen asti olin ollut lähinnä kotona ja aikuisten seurassa, mutta kerhossa piti tottua pelottaviin saman lajin edustajiin, muihin lapsiin. Kerhoon jääminen oli järkyttävää ja kaksituntinen kerhoaika tuntui loputtoman pitkältä. Muistan kerran katsoneeni ulos ikkunasta lumisateeseen ja fantasioineeni, kuinka äiti lentäisi sieltä lumihiutaleiden keskeltä syli avoinna luokseni ja hakisi kotiin. Kerhossakäynnin tarkoituksena oli tietysti opettaa minua olemaan porukassa, ja kai siitä jotain apua oli, mutta ekaluokalle menokin oli kyllä aikanaan hyvin vaikeaa. Taisin olla hankala lapsi, pelästyin ja järkytyin pienistäkin vastoinkäymisistä niin perusteellisesti. Kerran erehdyin kerhossa sanomaan ääneen lauseen, jossa oli r-äänne, ja lähellä seisovan tytön siniset silmät levisivät ammolleen, kun hän hihkaisi kovaan ääneen: "Sie et osaa sanoa ärrää!" Pieni juttu, mutta muistan sen nolouden tunteen edelleen aivan selkeästi. Vanhempianikin varmasti hävetti, kun esikoinen oli niin arka ja sosiaalisesti avuton. No, peruskoulu kyllä paransi sittemmin asiaa, vaikka arkuus onkin yksi tehdasasetuksistani. Kestää se pitää sekin.

Parasta päiväkerhossa oli se, kun sai tehdä ihan oikean koulukirjan näköiseen vihkoseen erilaisia kuvioita mallin mukaan ja sitten hiljalleen vallan kirjaimiakin. Jo viisivuotiaana nautin sellaisesta nysväämisestä, että pannaan yksi kerrallaan asiat paikoilleen. Luovuus ja dynaamisuus ovat siis jo alkuvaiheissa olleet persoonassani sivuseikka; kuulun niihin ihmisiin, jotka puurtavat säädeltyjen rajojen puitteissa.

 ***

Sain tänään elämäni ensimmäisen taskumatin. Se on oikein hieno: musta, pieni ja povitaskuun mahtuva, ja siinä lukee Glenfiddich. Sen nimistä nestettä ehkä pitäisi ostaa matin täytteeksi.

Runonpätkä viikonvaihteeksi

[...]

Kanssa lehtien, kanssa ruohojen mätänen,
tyhjä siemenkota pääni on,
jota tuuli häilyttää,
huoli niinkuin huurre kasvaa vain,
niinkuin maruna, varsi nokkosen kuolen marraskuussa.
Runo synny ei vain villi kiljahdus,
niinkuin mullan jäätyvän huuto kumea,
musta juuripilli suussa,
niinkuin käärme, nokkonen kuolen marraskuussa.


(Helvi Hämäläinen: Kuolen joka vuosi marraskuussa)

Down with love

Keskustelu taloudessamme noin klo 6.30 aamulla, kun olen takki päällä eteisessä lähdössä töihin ja muut keittiössä:

Tytär 2: Moikka, mamma!
Tytär 1: Moikka, mamma!
Puoliso: ...Moikka, mamma!

Minä (puolisolle): Sä et saa sanoa mua mammaksi! En mä halua olla sulle mikään mamma, mä olen sun kiihkeä rakastajatar!

Tytär 2 puoliääneen: YÄK. 

Myrskyn lenkkeilijä

Nyt veikkaan, että sääennuste oli hyvinkin oikeassa ja tuota ikkunaruutuja tärisyttävää tuulta voi sanoa myrskyksi. Sitä piti tietysti lähteä ihan livenä ihmettelemään, kun töiden jälkeen tuntui, että tarvitsen raitista ilmaa.

Lenkkipukuni on niin musta, että laitoin peräti heijastinliivin päälleni. Taloutemme heijastinliivissä lukee TM (Tekniikan Maailma) ja se on tehty noin 185-senttiselle ja vähintään satakiloiselle henkilölle. Tästä johtuen syysmyrsky melkein sai sen pyörimään päälläni ja läpsytti sitä hilpeästi. Vettäkin satoi melkein vaakasuoraan ja suurina pisaroina. Juoksin jotenkin hullunlailla vastatuuleen nopeita pyrähdyksiä ja sitten taas kävelin. Puista putoili oksia ympärilläni. Hillittömän hauska sää lenkkeillä, vesi pieksi naamaa ja vaatteet kastuivat varsin perusteellisesti. Tuuli on puuskissa nyt niin voimakas, että tuntuu, kuin siihen voisi nojata kaatumatta.

Palattuani katsoin itseäni eteisen peilistä ja näytin mielipuoliselta - punainen naama, huuruiset ja märät silmälasit, vettynyt villapipo ja tippuvan märkä heijastinliivi. Mahtava lenkki!

Marraskuu on alkanut, mutta ainakin eilen ja tänään on ollut vahva ja rauhallinen olo. Olen pari yötä nukkunut hyvin, ja se on yksi varma pönkittäjä mielenrauhalleni. Viikonloppukin on jättänyt jälkeensä jotain. Harva asia tekee minut niin onnelliseksi kuin hyvä keskustelu, jossa tunnen tulevani kuulluksi ja jopa ymmärretyksi. Sellaisesta tulee tasapainoinen olo. Kuin kuuluisi jonnekin.

Kivat kuvat konepajalta

Vaikka yleensä keskityn lähinnä valittamaan nykyisestä työstäni, niin onhan siinä hyvätkin hetkensä. Kai kaikessa on, paitsi hirressä riippumisessa kenties. Satunnaisesti kesken työpäivän tulee jokin ohikiitävä juttu tai vuorovaikutustilanne, joka saattaa saada hymyilemään. Esimerkiksi:

• kun menee lainaamaan naapurikoneelta vaikkapa mittalaitteita, ja koneiden melun ja kuulosuojainten takia esittää pantomiimilla mitä kaipaa, höystää vielä esitystä suunliikkeillä ("Syvyystönäri?"), tulee välittömästi ymmärretyksi ja saa elekielisen vastauksen ("Sivupöydällä"). Olen joskus esittänyt pantomiimina ristipääruuvimeisselin, mutta sitä vaikeammat selostukset eivät yleensä mene perille, vaan korvatulpat pitää kaivaa pois päästä ja ääntä käyttää.
• kun näkee kenet tahansa työtovereista totaalisen keskittyneenä ja tiukkahuulisena tekemässä uuden työn sisäänajoa, täysin immuunina ulkopuoliselle metelille. Itse jännitän edelleen ainakin vähänkin vieraampien töiden sisäänajoa, ja teen sen käsi valmiiksi punaisen napin lähistöllä. Jännitys on toisaalta tilanteessa hyväksi, koska se saa olemaan tarkkana ja tarvittaessa reagoimaan nopeasti ja siten minimoimaan vahingot.
• ylipäätään, kun näkee ketkä tahansa työtovereista kahden tai kolmen äijän ryhmässä ratkaisemassa jotain ongelmaa päät yhdessä piirustusten yläpuolella; siinä on jotain viehättävän toverillista.
• kun törmää tiettyjen työtoverien eksentrisiin elkeisiin täysin yllättäen (en puhu nyt niistä ikävässä mielessä eksentrisistä), esim. löytää lavaa purkaessaan kappaleiden alta lavaan piirretyn irvistävän naamankuvan.
• ja ehkä kaikkein paras: kun minä, suhteellisen kokematon koneistaja, pääsen pätemään. Joskus joku ei-sorvaukseen-tottunut työtoveri tulee pyytämään, että voisitko sorvata heille tällaiset (yleensä apukoneistuksia tai työkaluja), ja voin siihen sanoa, että juu, onnistuu, ja käy tarvittaessa nopeastikin. Välillä pääsen jopa neuvomaan vanhoja kehäkettuja sen ainoan koneen ajossa, jota minä osaan käyttää paremmin kuin kukaan muista sorvaajista.

Universumin reilukerho

Toissa pääsiäisenä Helsingin Sanomissa toimittaja Katja Martelius julkisti varsin laatuunkäypiä elämänohjeita. Löysin lehtileikkeen juuri päiväkirjani välistä. Suosikkiohjeeni on varmaankin nro 22, joka kuuluu seuraavasti:

"Älä vertaile toisiin, sillä siitä tulee vain paha mieli. Monet pitävät salaa mielessään kirjaa siitä, mitä kaikkea muut ovat saaneet elämässä mutta itse ei, siinä toivossa että joku korvausviranomainen ottaisi asian jossain vaiheessa esille. Näin ei tule tapahtumaan."

Niinpä niin. Lapsena joskus haaveilin ihanmelkein tosissani, kuinka opin lentämään ja sitten lennän koulumatkat reppu selässäni kädet levällään. Kyllä sitä kieltämättä näin aikuisenakin tulee yön pimeinä tunteina kaikkea typerää ja perusteetonta mieleen. Vaikka olen periaatteessa ateisti, niin jokin osa mieltäni aina vähän niinkuin kuvittelee tuollaista universaalia korvausviranomaista.

Eipä muuta. Kun ei niin ei.

***Sittenkin Muuta - Lisäys Vähän Myöhemmin: Jaa, kun mainitsin päiväkirjan niin mahtoikohan joku miettiä ohimennen, että mitä muija tekee SEKÄ päiväkirjalla ETTÄ tällaisella blogilla, jossa ei ole mitään mieltä vaan pelkkää jatustelua ja tajunnanvirtaa? Itselleni ainakin tuli mieleen. Päiväkirja minulla on kuitenkin lapsellisimpia tunteenpurkauksia varten ja myös siksi, että sen avulla seuraan unettomuuskausien kulkua ja mielialojen mahdollista kehityssuuntaa. Tämä blogi on vain sellainen jutusteluhomma - kirjoitan muistiin asioita, joilla on kirjoitushetkellä minulle jotain merkitystä, ja yritän asetella sanani järjellisemmin ja johdonmukaisemmin kuin päiväkirjassa. Kuviteltukin lukija edellyttää huolellisempaa ilmiasua, ja tulen ajatelleeksi asioita edes vähän tarkemmin.

Nyt sitten taas muistelen erästä puolituttua pohjoissuomalaista herrasmiestä, joka on monesti saarnannut siitä, että naiset ne kirjoittavat (ja puhuvat) asioista vain henkilökohtaisella tasolla, kun taas miehet pääsevät yleiselle tasolle ja siten filosofisempiin ja syvempiin sfääreihin. Sitä stereotypiaahan tässä näemmä pönkitän omalta osaltani.

Mielensämuuttaja

Miksi tuntuu olevan automaattisesti epäilyttävää muuttaa mieltään? Jos aikaisemmin on ajatellut vaikkapa jostakin maailmankatsomuksellisesta asiasta että X, ja sitten vuosien harkinnan jälkeen tuleekin siihen tulokseen, että Y, tuntee itsensä jonkinlaiseksi takinkääntäjäksi. Siis vaikka mielenmuutos olisi perusteltu ja harkittu. Tuntuu, että sitä pitäisi selitellä, ettei ympäristö olettaisi mielenmuuttajan olevan jotenkin vinksahtanut tai oleellisesti erilainen kuin aiemmin.

"Et sä ennen ole ollut tuota mieltä!" Kyllähän se kieltämättä herättää epäilyksiä, jos vaikkapa vanha isäukko on yllättäen vaihtanut maltillisesta keskustalaisuudesta kiihkeään perussuomalaisuuteen. Että onko sillä nyt yläkerrassa kaikki kohdallaan. Mutta jostain syystä tuntuu, että pienemmätkin mielenmuutokset tekevät ihmisestä epäilyttävän. Vallankin, jos hän on aiemmin ollut samaa mieltä kanssasi, mutta onkin nyt vaihtanut kantaansa vastakkaiseksi! Jösses! 

Samaa asiaa sivuten: jos tekee elämässään jonkin ratkaisun, suuremman tai pienemmän, ja siitä ei tulekaan ikuinen ja muuttumaton, onko kyseessä väistämättä epäonnistuminen? Jos asioita tarkkaan punnittuaan jättää työnsä ja muuttaa maalle, viihtyy siellä neljä viisi vuotta ja palaa sitten kaupunkiin ja entisenlaiseen työhön, pitääkö se tehdä korvat luimussa ja vähin äänin, koska maallemuuttoprojekti epäonnistui? Entä jos ne neljä tai viisi vuotta olivat enimmäkseen hyviä ja elämänmakuisia vuosia, mutta käytännön syyt tulevat vastaan? Miksi on niin helppoa ajatella, että jos jokin ei olekaan lopullista, kyseessä on moka ja hukkaanheitetty aika ja energia? Vaikka nyt parisuhteissakin. Vaikka tulisi ero, liitto on voinut silti olla parhaina aikoinaan oikein hyvä.

Kalle Päätalon kirjoissa Hiltu-Jakki esittää vakituisina periaatteinaan, että hän ei kalaa suuhunsa pistä eikä pue ylleen pussihousuja. Muistaakseni vieläpä niin, että sanoo, että hänet saa ampua, jos joskus pussihousut jalassa nähdään. Ihanteellinen malli ihmisestä, joka seisoo periaatteidensa takana, eikä muuta mieltään?

Sukkapuoli

Lanka Gjestal Frost sekä California Salidan jämät; puikot 2,25 mm; 16 s/puikko

Tällaiset ohuet villasukat ovat hirmuisen mukavia jalassa, mutta niiden neulominen on minulle vähän sellaista Iisakin kirkon rakentamista. Tänään näpersin valmiiksi yhden keväästä asti kesken olleen sukan, olkoon sitten vaikka oikean jalan sukka - toista tuskin nähdään vielä vähään aikaan. Neulehommani ovat toki olleet pitemmän aikaa hieman lamassa, ei vain ole huvittanut eikä mitään valmista siksikään ole syntynyt. Kaukana on jo aika, jolloin saatoin neuloa sukkaparin viikossa ihan vain tuossa muiden hommien ohessa, ja niistä tuli vielä ihan hyviäkin. Käsiala on löystynyt harjoituksen puutteessa. Puikot tässä työssä olivat KnitPicksin hiilikuituiset, metallikärkiset hifistelypuikot, kieltämättä oikein hyvät ja miellyttävän tuntuiset käteen.

Ohuista langoista ohuilla puikoilla neulotuille sukille olisi tällä hetkellä perheessä enemmän käyttöä kuin Seitsemän veljestä -sukille, täytyy ehkä pyrkiä siirtämään motivaationsa niihin. Sukat ovat mukavia neulottavia, koska ne ovat yleensä tarpeellisia ja valmista syntyy nopeasti - paitsi, jos puikot ovat kaksimilliset... Toinen sukka sitten antaa usein odottaa itseään, siksipä muistin taas, että ensimmäisen neulottuaan on hyvä kirjoittaa ylös jonnekin, miten kantapään silmukat jakautuivat, kuinka tiheästi kiilakavennukset tehtiin ja missä kohtaa kärki aloitettiin. Siinä on niin helppo mokata - juuri tässä hiljattainhan neuloin sukkaparin jälkimmäisen sukan neljä kerrosta lyhyemmäksi kuin ensimmäisen.

Minulla oli aiemmin tapana koota isoja vähintään 1000 palan palapelejä; jokin aukko sisimmässäni tuntui täyttyvän, kun näin, miten palat asettuivat järjestykseen ja kuva selkeni. Kun palapelejä alkoi olla talossa liikaa (meillä riippuu vessassakin yksi, Erosta ja Psykheä esittävä), siirryin ristisanoihin. Ne tyydyttivät selvästi samaa näpertämisen ja järjestykseen laittamisen tarvetta. Ollessani työttömänä seitsemisen vuotta sitten päätin opetella neulomaan, vaikka lapsena olin niin lohduttoman surkea käsitöissä, että olin ajatellut neulomisen olevan minulta kokonaan suljettu ovi. Ensin tein lapaset, jotka muistuttivat turvonneita sappirakkoja, mutta toiset lapaset olivat jo järkevämmän näköiset. Sukkien neulomisen opettelin vanhan koulukirjan ja netin ohjeista yksityiskohta kerrallaan, voisi jopa sanoa, että kantapään kautta. Neulomisesta tuli sittemmin se meditatiivinen ajanviete, jota aivoni tuntuvat kaipaavan; pieniä yksityiskohtia vähän kerrallaan järjestykseen ja eteenpäin. Neulominen siis syrjäytti palapelit ja enimmäkseen myös ristikot. Vieläköhän tulee jotain muuta, nyt kun olen jo jonkin aikaa kärsinyt neulelamasta?

Irrallisia asioita

Kuulin työkaverini laulavan tätä nykyään joka paikassa soivaa Juha Tapion laulua omilla sanoillaan: "Mä tykkään susta niin että laukeen." Nyt en enää kykene kuulemaan tuota kappaletta oikein, vaan aina vaan laukeemisesta lauletaan minun korvissani.

***

Loka- ja marraskuuta kai yleisesti pidetään harmaina ja värittöminä kuukausina (ainakin sen jälkeen, kun lehdet ovat pudonneet puista), mutta jos aurinko sattuu satunnaisesti pilkistämään, saattaa huomata, että maailma onkin täynnä värejä. Murrettuja värejä, mutta kuitenkin: märät havupuut ovat syvän satumetsänvihreitä, lehtipuiden oksistot erisävyisen ruskeita ja punertavia, pilvet joskus suorastaan hätkähdyttävän sinisiä.

***

Ajelin tänään kauniissa kaupunginosassa, jossa on vanhoja viehättävänvärisiä puutaloja vieri vieressä. Kuten ennenkin, ne saivat minut ajattelemaan, että jos elän vanhemmaksi kuin oletan, sanotaanko nyt vaikka yli kuusikymppiseksi, haluaisin silloin asua sellaisessa talossa. Siinä olisi vain muutama huone, nukkuisin yläkerrassa viiston katon alla. Syksyisin haravoisin lehtiä pihalla neulottu myssy päässäni. Talossa olisi vähän viileää ja pitäisin sisällä villatakkia ja tossuja ja valittelisin kolotuksia ikätovereilleni. Katselisin ikkunasta, keitä tiellä liikkuu ja miettisin, millähän asialla he ovatkaan. Kutsuisin harmaantuneen ystäväni kylään ja joisimme teetä keittiön pöydän ääressä välillä jutellen, välillä vain elämää tunnustellen.

No, järjen ääni tulee tässä väliin ja sanoo, että vanheneva ihminen ei jaksaisi hoitaa omakotiasumiseen liittyviä töitä siinäkään määrin kuin kaltaiseni laiska sohvaperuna nykyisessä iässänikään. Ja jos minulla olisi yläkerta, sinne johtavat portaat kävisivät ikääntyvälle hankaliksi ennemmin tai myöhemmin. 

***

Olin viikon varrella konsertissa! Tämä ansaitsee huutomerkin, koska kyseessä taisi olla ensimmäinen kerta, kun käyn jossain "oikeassa" musiikkitilaisuudessa, johon täytyy oikein ostaa liput. Näimme Maggie Reillyn, joka oli aika reteä ja kotoisa täti. ("Täti" kaikella kunnioituksella.) Hänen oloisensa haluaisin olla, kun (jos) itse lähestyn kuuttakymppiä. Reillyn ääni ei ehkä enää ollut sellainen enkelinkuulas kuin 80-luvulla kappaleessa Moonlight Shadow, mutta edelleen kyllä hyvässä vireessä ja voimaa takana. Varsin mukava konsertti, pieni bändi ja artistin konstailematon olemus olivat tosin hieman ristiriidassa suureellisen konserttisalin kanssa. Yleisöä riitti vain etupermannolle, parvi ja sivuaitiot olivat lähes tyhjät. Minä ja puolisoni olimme selkeästi yleisön nuorimmasta päästä.

Foreign Affairkin siellä kuultiin:

Näemmä Mike Oldfieldin kappale ja hänen nimellään YouTubessa, mutta MR siinä laulaa kuitenkin.

Menneisyyden taltioimisesta

Katselin isoäidin peruja olevia vanhoja valokuvia, joista osa taisi olla 1930-luvulta. Yksi kuvista oli pienimuotoinen aarre: isoäitini äitinsä ja kahden siskonsa kanssa. En ollut ennen nähnyt tätä otosta. Kuvassa äidinäidinäitini istuu keskellä tavallisessa valkoisessa käsinojallisessa tuolissa ja hänen tyttärensä ovat hänen takanaan. Tytöt ovat ehkä 13-17 -vuotiaita, nuorin heistä on isoäitini. Kaikilla tytöillä on melkein nilkkapituinen hame tai mekko ja käsissä käsilaukut, hieman kömpelösti, kuin he eivät ihan tietäisi, miten sellaista pidellään luontevasti. Ilmeissä ei ole hymyn häivääkään, kenelläkään. Valokuvaamoon meno taisi olla harvinainen ja vakava paikka. Isoäitini musta tukka on ilmeisesti shinglattu lyhyeksi; hän istuu tuolin käsinojalla leuka hieman pystyssä ja on ainoa, jonka ilmeessä voisi olla jopa hieman itsetietoista uhmaa. Hänellä on juuri sellaiset leveät kasvot ja korkeat poskipäät kuin naisilla äitini suvussa on sittemmin ollut. 

Isoäidin nuoruudenaikaiset valokuvat mahtuvat puurasiaan. Samoin on toisellakin isoäidilläni: valokuvat ovat pieniä ja mustavalkoisia, niitä on otettu harvoin, lähinnä juhlatilanteissa, ja niitä on säilytetty kenkälaatikossa. Muotokuvat on saatettu liimata albumiin, jonka selkämyksessä on kellertävä koristepunos. Joidenkin kuvien taakse on pikkutarkasti kirjoitettu kuvauspaikka ja keitä kuvassa on. Joissakin lukee tervehdys, esimerkiksi "muistoksi Aarre-serkulta, 1952", mutta joissakin vain "Valokuvaamo Nyman" tai jotain vastaavaa. Useimmat nimet eivät sano enää minun ikäpolvelleni mitään. Vanhempani tunnistavat kuvista joitakin sukulaisia, mutta eivät kaikkia. Ihmiset, joille kuvien henkilöt olisivat tuttuja, ovat jo kuolleet.

Isoäidin ikäpolvelta valokuvia ei ole jäänyt paljon, tuollainen rasiallinen vain. Omien vanhempieni kaapeissa taas on järkyttävä määrä sekalaisia otoksia. Osa on huolellisesti albumeissa, osa taas sikin sokin laatikoissa, ilman minkäänlaista aikajärjestystä. Näistä kuvista vanhimmat ovat jo pahasti kellastuneet tai "punastuneet"; kaikkein vanhimmat tietysti ovat vielä mustavalkoisia. Albumeihin on päässyt myös heilahtaneita otoksia, tai sellaisia, joissa kuvaajan sormi on linssin edessä, jos kuvassa on edes jotain kiinnostavaa. Näihin digiaikoihin verrattuna kuvat näyttävät enimmäkseen varsin sekalaiselta seurakunnalta.

Jos elän pitempään kuin vanhempani, mitä tulen tekemään näille kuville? Minua kiinnostavat lähinnä itseeni liittyvät kuvat, mutta vanhemmillani on albumeittain kuvia matkoiltaan. Heille ne ovat tärkeitä, mutta en usko, että haluaisin itse niitä perintönä säilyttää. Niitä on yksinkertaisesti liikaa.

Entä sitten omien lasteni dokumentoitu elämä? Heistä on, jos mahdollista, vielä paljon enemmän valokuvia. Luojan kiitos suuri osa niistä on digitaalisessa muodossa, mutta silti. Joskus mietin, miksi ihmeessä emme luota muistiimme, vaan haluamme taltioida kaiken kuviksi, joilla on arvoa lähinnä meille itsellemme, eikä välttämättä kovin pitkäaikaisesti siltikään. Kun kukaan ei enää muista, keitä kuvat esittävät, niiden tunnearvo on lopullisesti haihtunut.

Taidan pitää kuitenkin huolta siitä, että isoäidin ja hänen siskojensa ja äitinsä valokuvaamossa otettu muotokuva tulee talteen, ja ennen kuin unohdan, keitä se esittää, kirjoitan siihen heidän nimensä.

Kotoilu, huh

Tulipa tässä normaalissa sunnuntaiahdistuksessa netteillessä mieleen, että sana kotoilu inhottaa minua. Kaikkihan nyt jo varmaan tietävät, että kotoilu on niin sanotusti muotia ja trendikästä, kaikenlainen ruoanlaittohifistely, käsityöt ja etenkin sisustaminen ovat asioita, joihin vähän kaikki tuntuvat panostavan. Mutta tuo sana on minusta kamala. Lieneekö syy sen onomatopoeettisessa epämiellyttävyydessä? Äänneasu on ennenkin saanut minut inhoamaan tiettyjä sanoja täysin riippumatta niiden sisällöstä. KOTO-ilu. KOtoilu. KOTO? Mieleen tulee lintukoto, josta taas välittömästi saan assosiaation johonkin söpöisenturvalliseen ja epärealistiseen. ILU-loppu jotenkin trivialisoi koko homman, ikään kuin kotoilu olisi jotain irrallista itsensäkehittämistä kuten kuntoilu tai lorvailu. (Ei tässä ole mitään järkeä. Vaihdetaanpa ajatuslinjaa.)

Kotoilun käsitteen sisältö sitten. Sivusto http://www.homing.fi/ antaa ihan laatuunkäyvän määritelmän: 
[...] Erilaiset kotiin liittyvät askareet, mm. luonnon antimista nauttiminen, kotiruoan suosiminen, käsityöt, tee-se-itse-remontit, sisustaminen ja kierrätys tuovat nykypäivän ihmiselle paljon iloa ja hyvää mieltä.
 
Kukapa siihen voisi mitään vastaan sanoa. Ihan kiva. Monien kulutuksentäyteisten vuosien jälkeen on mielestäni yksinomaan hyvä, että omin käsin tekemistä arvostetaan. Kyllä niitä taitoja jossain elämänsä vaiheessa tarvitsee, ja jos ei tarvitsekaan, niistä voi olla muuten vain iloa. Minä opettelin kolmikymppisenä työttömänä neulomaan ensin lapaset ja sitten sukat, koska tuntui, etten voi mennä hautaani osaamatta näitä asioita tehdä. (Miksiköhän minusta siltä tuntui?) 

Mutta toisaalta. Jotenkin on tuntuvinaan siltä, että sana kotoilu sisältää usein myös Taloussanomista bongaamani määritelmän "tyytyväinen kotimaterialismi". Kotien sisustusta viilataan vuosikausia ja/tai uusitaan vähän väliä, ikään kuin se olisi jotenkin tärkeää. Ehkä se onkin? Haluaisin mielelläni yhdistää kotoilun ja itse tekemisen edullisuuteen, vaatimattomuuteen, kierrätykseen, kestävyyden tavoitteluun ja materiaalien järkevään ja tarkkaan käyttöön, mutta lehtiä ja muuta mediaa seuratessani nämä eivät useinkaan ole päällimmäisiä vaikutelmia.

Jälleen lopuksi päädyn epäilemään omia vaikutteitani kotoilu-termin inhoamiseen. Voihan se olla, että olen vain KATEELLINEN! Haa! Jos olisin varakas, minullakin olisi talo ja puutarha kerrostaloasunnon sijaan. Maalailisin listoja luunvalkoisiksi ja miettisin, millaiset paneeliverhot parhaiten sointuisivat itäikkunasta lankeavan luonnonvalon kanssa. Tekisin ehkä jopa kransseja oveen ja kasvattaisin yrttejä omassa yrttipenkissäni. Inhottavaa, kun omat mukaylevät motiivit tulee asetettua kyseenalaisiksi ja ne paljastuvat mahdollisimman matalamielisiksi. 

Toisaalta, suoraan sanoen, minulla ei ole juuri minkäänlaista makua eikä tyylitajua, en ole visuaalinen enkä tunne vähäisintäkään taipumusta sisustukseen. Hyvästä mausta pukeutumisen ja sisustuksen suhteen olen ihan rehellisesti kateellinen monille, varsinkin sellaisille, jotka onnistuvat yhdistämään hyvän maun säästäväisyyteen ja pitkäaikaisiin, kestäviin ratkaisuihin.

Mutta sitä sanaa inhoan silti. Tämän jakomielisen tekstin suoltamisen päälle taidan mennä neulomaan villaliiviä, joka on ollut kesken jo puoli vuotta.