Kivat kuvat konepajalta

Vaikka yleensä keskityn lähinnä valittamaan nykyisestä työstäni, niin onhan siinä hyvätkin hetkensä. Kai kaikessa on, paitsi hirressä riippumisessa kenties. Satunnaisesti kesken työpäivän tulee jokin ohikiitävä juttu tai vuorovaikutustilanne, joka saattaa saada hymyilemään. Esimerkiksi:

• kun menee lainaamaan naapurikoneelta vaikkapa mittalaitteita, ja koneiden melun ja kuulosuojainten takia esittää pantomiimilla mitä kaipaa, höystää vielä esitystä suunliikkeillä ("Syvyystönäri?"), tulee välittömästi ymmärretyksi ja saa elekielisen vastauksen ("Sivupöydällä"). Olen joskus esittänyt pantomiimina ristipääruuvimeisselin, mutta sitä vaikeammat selostukset eivät yleensä mene perille, vaan korvatulpat pitää kaivaa pois päästä ja ääntä käyttää.
• kun näkee kenet tahansa työtovereista totaalisen keskittyneenä ja tiukkahuulisena tekemässä uuden työn sisäänajoa, täysin immuunina ulkopuoliselle metelille. Itse jännitän edelleen ainakin vähänkin vieraampien töiden sisäänajoa, ja teen sen käsi valmiiksi punaisen napin lähistöllä. Jännitys on toisaalta tilanteessa hyväksi, koska se saa olemaan tarkkana ja tarvittaessa reagoimaan nopeasti ja siten minimoimaan vahingot.
• ylipäätään, kun näkee ketkä tahansa työtovereista kahden tai kolmen äijän ryhmässä ratkaisemassa jotain ongelmaa päät yhdessä piirustusten yläpuolella; siinä on jotain viehättävän toverillista.
• kun törmää tiettyjen työtoverien eksentrisiin elkeisiin täysin yllättäen (en puhu nyt niistä ikävässä mielessä eksentrisistä), esim. löytää lavaa purkaessaan kappaleiden alta lavaan piirretyn irvistävän naamankuvan.
• ja ehkä kaikkein paras: kun minä, suhteellisen kokematon koneistaja, pääsen pätemään. Joskus joku ei-sorvaukseen-tottunut työtoveri tulee pyytämään, että voisitko sorvata heille tällaiset (yleensä apukoneistuksia tai työkaluja), ja voin siihen sanoa, että juu, onnistuu, ja käy tarvittaessa nopeastikin. Välillä pääsen jopa neuvomaan vanhoja kehäkettuja sen ainoan koneen ajossa, jota minä osaan käyttää paremmin kuin kukaan muista sorvaajista.

Universumin reilukerho

Toissa pääsiäisenä Helsingin Sanomissa toimittaja Katja Martelius julkisti varsin laatuunkäypiä elämänohjeita. Löysin lehtileikkeen juuri päiväkirjani välistä. Suosikkiohjeeni on varmaankin nro 22, joka kuuluu seuraavasti:

"Älä vertaile toisiin, sillä siitä tulee vain paha mieli. Monet pitävät salaa mielessään kirjaa siitä, mitä kaikkea muut ovat saaneet elämässä mutta itse ei, siinä toivossa että joku korvausviranomainen ottaisi asian jossain vaiheessa esille. Näin ei tule tapahtumaan."

Niinpä niin. Lapsena joskus haaveilin ihanmelkein tosissani, kuinka opin lentämään ja sitten lennän koulumatkat reppu selässäni kädet levällään. Kyllä sitä kieltämättä näin aikuisenakin tulee yön pimeinä tunteina kaikkea typerää ja perusteetonta mieleen. Vaikka olen periaatteessa ateisti, niin jokin osa mieltäni aina vähän niinkuin kuvittelee tuollaista universaalia korvausviranomaista.

Eipä muuta. Kun ei niin ei.

***Sittenkin Muuta - Lisäys Vähän Myöhemmin: Jaa, kun mainitsin päiväkirjan niin mahtoikohan joku miettiä ohimennen, että mitä muija tekee SEKÄ päiväkirjalla ETTÄ tällaisella blogilla, jossa ei ole mitään mieltä vaan pelkkää jatustelua ja tajunnanvirtaa? Itselleni ainakin tuli mieleen. Päiväkirja minulla on kuitenkin lapsellisimpia tunteenpurkauksia varten ja myös siksi, että sen avulla seuraan unettomuuskausien kulkua ja mielialojen mahdollista kehityssuuntaa. Tämä blogi on vain sellainen jutusteluhomma - kirjoitan muistiin asioita, joilla on kirjoitushetkellä minulle jotain merkitystä, ja yritän asetella sanani järjellisemmin ja johdonmukaisemmin kuin päiväkirjassa. Kuviteltukin lukija edellyttää huolellisempaa ilmiasua, ja tulen ajatelleeksi asioita edes vähän tarkemmin.

Nyt sitten taas muistelen erästä puolituttua pohjoissuomalaista herrasmiestä, joka on monesti saarnannut siitä, että naiset ne kirjoittavat (ja puhuvat) asioista vain henkilökohtaisella tasolla, kun taas miehet pääsevät yleiselle tasolle ja siten filosofisempiin ja syvempiin sfääreihin. Sitä stereotypiaahan tässä näemmä pönkitän omalta osaltani.

Mielensämuuttaja

Miksi tuntuu olevan automaattisesti epäilyttävää muuttaa mieltään? Jos aikaisemmin on ajatellut vaikkapa jostakin maailmankatsomuksellisesta asiasta että X, ja sitten vuosien harkinnan jälkeen tuleekin siihen tulokseen, että Y, tuntee itsensä jonkinlaiseksi takinkääntäjäksi. Siis vaikka mielenmuutos olisi perusteltu ja harkittu. Tuntuu, että sitä pitäisi selitellä, ettei ympäristö olettaisi mielenmuuttajan olevan jotenkin vinksahtanut tai oleellisesti erilainen kuin aiemmin.

"Et sä ennen ole ollut tuota mieltä!" Kyllähän se kieltämättä herättää epäilyksiä, jos vaikkapa vanha isäukko on yllättäen vaihtanut maltillisesta keskustalaisuudesta kiihkeään perussuomalaisuuteen. Että onko sillä nyt yläkerrassa kaikki kohdallaan. Mutta jostain syystä tuntuu, että pienemmätkin mielenmuutokset tekevät ihmisestä epäilyttävän. Vallankin, jos hän on aiemmin ollut samaa mieltä kanssasi, mutta onkin nyt vaihtanut kantaansa vastakkaiseksi! Jösses! 

Samaa asiaa sivuten: jos tekee elämässään jonkin ratkaisun, suuremman tai pienemmän, ja siitä ei tulekaan ikuinen ja muuttumaton, onko kyseessä väistämättä epäonnistuminen? Jos asioita tarkkaan punnittuaan jättää työnsä ja muuttaa maalle, viihtyy siellä neljä viisi vuotta ja palaa sitten kaupunkiin ja entisenlaiseen työhön, pitääkö se tehdä korvat luimussa ja vähin äänin, koska maallemuuttoprojekti epäonnistui? Entä jos ne neljä tai viisi vuotta olivat enimmäkseen hyviä ja elämänmakuisia vuosia, mutta käytännön syyt tulevat vastaan? Miksi on niin helppoa ajatella, että jos jokin ei olekaan lopullista, kyseessä on moka ja hukkaanheitetty aika ja energia? Vaikka nyt parisuhteissakin. Vaikka tulisi ero, liitto on voinut silti olla parhaina aikoinaan oikein hyvä.

Kalle Päätalon kirjoissa Hiltu-Jakki esittää vakituisina periaatteinaan, että hän ei kalaa suuhunsa pistä eikä pue ylleen pussihousuja. Muistaakseni vieläpä niin, että sanoo, että hänet saa ampua, jos joskus pussihousut jalassa nähdään. Ihanteellinen malli ihmisestä, joka seisoo periaatteidensa takana, eikä muuta mieltään?

Sukkapuoli

Lanka Gjestal Frost sekä California Salidan jämät; puikot 2,25 mm; 16 s/puikko

Tällaiset ohuet villasukat ovat hirmuisen mukavia jalassa, mutta niiden neulominen on minulle vähän sellaista Iisakin kirkon rakentamista. Tänään näpersin valmiiksi yhden keväästä asti kesken olleen sukan, olkoon sitten vaikka oikean jalan sukka - toista tuskin nähdään vielä vähään aikaan. Neulehommani ovat toki olleet pitemmän aikaa hieman lamassa, ei vain ole huvittanut eikä mitään valmista siksikään ole syntynyt. Kaukana on jo aika, jolloin saatoin neuloa sukkaparin viikossa ihan vain tuossa muiden hommien ohessa, ja niistä tuli vielä ihan hyviäkin. Käsiala on löystynyt harjoituksen puutteessa. Puikot tässä työssä olivat KnitPicksin hiilikuituiset, metallikärkiset hifistelypuikot, kieltämättä oikein hyvät ja miellyttävän tuntuiset käteen.

Ohuista langoista ohuilla puikoilla neulotuille sukille olisi tällä hetkellä perheessä enemmän käyttöä kuin Seitsemän veljestä -sukille, täytyy ehkä pyrkiä siirtämään motivaationsa niihin. Sukat ovat mukavia neulottavia, koska ne ovat yleensä tarpeellisia ja valmista syntyy nopeasti - paitsi, jos puikot ovat kaksimilliset... Toinen sukka sitten antaa usein odottaa itseään, siksipä muistin taas, että ensimmäisen neulottuaan on hyvä kirjoittaa ylös jonnekin, miten kantapään silmukat jakautuivat, kuinka tiheästi kiilakavennukset tehtiin ja missä kohtaa kärki aloitettiin. Siinä on niin helppo mokata - juuri tässä hiljattainhan neuloin sukkaparin jälkimmäisen sukan neljä kerrosta lyhyemmäksi kuin ensimmäisen.

Minulla oli aiemmin tapana koota isoja vähintään 1000 palan palapelejä; jokin aukko sisimmässäni tuntui täyttyvän, kun näin, miten palat asettuivat järjestykseen ja kuva selkeni. Kun palapelejä alkoi olla talossa liikaa (meillä riippuu vessassakin yksi, Erosta ja Psykheä esittävä), siirryin ristisanoihin. Ne tyydyttivät selvästi samaa näpertämisen ja järjestykseen laittamisen tarvetta. Ollessani työttömänä seitsemisen vuotta sitten päätin opetella neulomaan, vaikka lapsena olin niin lohduttoman surkea käsitöissä, että olin ajatellut neulomisen olevan minulta kokonaan suljettu ovi. Ensin tein lapaset, jotka muistuttivat turvonneita sappirakkoja, mutta toiset lapaset olivat jo järkevämmän näköiset. Sukkien neulomisen opettelin vanhan koulukirjan ja netin ohjeista yksityiskohta kerrallaan, voisi jopa sanoa, että kantapään kautta. Neulomisesta tuli sittemmin se meditatiivinen ajanviete, jota aivoni tuntuvat kaipaavan; pieniä yksityiskohtia vähän kerrallaan järjestykseen ja eteenpäin. Neulominen siis syrjäytti palapelit ja enimmäkseen myös ristikot. Vieläköhän tulee jotain muuta, nyt kun olen jo jonkin aikaa kärsinyt neulelamasta?

Irrallisia asioita

Kuulin työkaverini laulavan tätä nykyään joka paikassa soivaa Juha Tapion laulua omilla sanoillaan: "Mä tykkään susta niin että laukeen." Nyt en enää kykene kuulemaan tuota kappaletta oikein, vaan aina vaan laukeemisesta lauletaan minun korvissani.

***

Loka- ja marraskuuta kai yleisesti pidetään harmaina ja värittöminä kuukausina (ainakin sen jälkeen, kun lehdet ovat pudonneet puista), mutta jos aurinko sattuu satunnaisesti pilkistämään, saattaa huomata, että maailma onkin täynnä värejä. Murrettuja värejä, mutta kuitenkin: märät havupuut ovat syvän satumetsänvihreitä, lehtipuiden oksistot erisävyisen ruskeita ja punertavia, pilvet joskus suorastaan hätkähdyttävän sinisiä.

***

Ajelin tänään kauniissa kaupunginosassa, jossa on vanhoja viehättävänvärisiä puutaloja vieri vieressä. Kuten ennenkin, ne saivat minut ajattelemaan, että jos elän vanhemmaksi kuin oletan, sanotaanko nyt vaikka yli kuusikymppiseksi, haluaisin silloin asua sellaisessa talossa. Siinä olisi vain muutama huone, nukkuisin yläkerrassa viiston katon alla. Syksyisin haravoisin lehtiä pihalla neulottu myssy päässäni. Talossa olisi vähän viileää ja pitäisin sisällä villatakkia ja tossuja ja valittelisin kolotuksia ikätovereilleni. Katselisin ikkunasta, keitä tiellä liikkuu ja miettisin, millähän asialla he ovatkaan. Kutsuisin harmaantuneen ystäväni kylään ja joisimme teetä keittiön pöydän ääressä välillä jutellen, välillä vain elämää tunnustellen.

No, järjen ääni tulee tässä väliin ja sanoo, että vanheneva ihminen ei jaksaisi hoitaa omakotiasumiseen liittyviä töitä siinäkään määrin kuin kaltaiseni laiska sohvaperuna nykyisessä iässänikään. Ja jos minulla olisi yläkerta, sinne johtavat portaat kävisivät ikääntyvälle hankaliksi ennemmin tai myöhemmin. 

***

Olin viikon varrella konsertissa! Tämä ansaitsee huutomerkin, koska kyseessä taisi olla ensimmäinen kerta, kun käyn jossain "oikeassa" musiikkitilaisuudessa, johon täytyy oikein ostaa liput. Näimme Maggie Reillyn, joka oli aika reteä ja kotoisa täti. ("Täti" kaikella kunnioituksella.) Hänen oloisensa haluaisin olla, kun (jos) itse lähestyn kuuttakymppiä. Reillyn ääni ei ehkä enää ollut sellainen enkelinkuulas kuin 80-luvulla kappaleessa Moonlight Shadow, mutta edelleen kyllä hyvässä vireessä ja voimaa takana. Varsin mukava konsertti, pieni bändi ja artistin konstailematon olemus olivat tosin hieman ristiriidassa suureellisen konserttisalin kanssa. Yleisöä riitti vain etupermannolle, parvi ja sivuaitiot olivat lähes tyhjät. Minä ja puolisoni olimme selkeästi yleisön nuorimmasta päästä.

Foreign Affairkin siellä kuultiin:

Näemmä Mike Oldfieldin kappale ja hänen nimellään YouTubessa, mutta MR siinä laulaa kuitenkin.

Menneisyyden taltioimisesta

Katselin isoäidin peruja olevia vanhoja valokuvia, joista osa taisi olla 1930-luvulta. Yksi kuvista oli pienimuotoinen aarre: isoäitini äitinsä ja kahden siskonsa kanssa. En ollut ennen nähnyt tätä otosta. Kuvassa äidinäidinäitini istuu keskellä tavallisessa valkoisessa käsinojallisessa tuolissa ja hänen tyttärensä ovat hänen takanaan. Tytöt ovat ehkä 13-17 -vuotiaita, nuorin heistä on isoäitini. Kaikilla tytöillä on melkein nilkkapituinen hame tai mekko ja käsissä käsilaukut, hieman kömpelösti, kuin he eivät ihan tietäisi, miten sellaista pidellään luontevasti. Ilmeissä ei ole hymyn häivääkään, kenelläkään. Valokuvaamoon meno taisi olla harvinainen ja vakava paikka. Isoäitini musta tukka on ilmeisesti shinglattu lyhyeksi; hän istuu tuolin käsinojalla leuka hieman pystyssä ja on ainoa, jonka ilmeessä voisi olla jopa hieman itsetietoista uhmaa. Hänellä on juuri sellaiset leveät kasvot ja korkeat poskipäät kuin naisilla äitini suvussa on sittemmin ollut. 

Isoäidin nuoruudenaikaiset valokuvat mahtuvat puurasiaan. Samoin on toisellakin isoäidilläni: valokuvat ovat pieniä ja mustavalkoisia, niitä on otettu harvoin, lähinnä juhlatilanteissa, ja niitä on säilytetty kenkälaatikossa. Muotokuvat on saatettu liimata albumiin, jonka selkämyksessä on kellertävä koristepunos. Joidenkin kuvien taakse on pikkutarkasti kirjoitettu kuvauspaikka ja keitä kuvassa on. Joissakin lukee tervehdys, esimerkiksi "muistoksi Aarre-serkulta, 1952", mutta joissakin vain "Valokuvaamo Nyman" tai jotain vastaavaa. Useimmat nimet eivät sano enää minun ikäpolvelleni mitään. Vanhempani tunnistavat kuvista joitakin sukulaisia, mutta eivät kaikkia. Ihmiset, joille kuvien henkilöt olisivat tuttuja, ovat jo kuolleet.

Isoäidin ikäpolvelta valokuvia ei ole jäänyt paljon, tuollainen rasiallinen vain. Omien vanhempieni kaapeissa taas on järkyttävä määrä sekalaisia otoksia. Osa on huolellisesti albumeissa, osa taas sikin sokin laatikoissa, ilman minkäänlaista aikajärjestystä. Näistä kuvista vanhimmat ovat jo pahasti kellastuneet tai "punastuneet"; kaikkein vanhimmat tietysti ovat vielä mustavalkoisia. Albumeihin on päässyt myös heilahtaneita otoksia, tai sellaisia, joissa kuvaajan sormi on linssin edessä, jos kuvassa on edes jotain kiinnostavaa. Näihin digiaikoihin verrattuna kuvat näyttävät enimmäkseen varsin sekalaiselta seurakunnalta.

Jos elän pitempään kuin vanhempani, mitä tulen tekemään näille kuville? Minua kiinnostavat lähinnä itseeni liittyvät kuvat, mutta vanhemmillani on albumeittain kuvia matkoiltaan. Heille ne ovat tärkeitä, mutta en usko, että haluaisin itse niitä perintönä säilyttää. Niitä on yksinkertaisesti liikaa.

Entä sitten omien lasteni dokumentoitu elämä? Heistä on, jos mahdollista, vielä paljon enemmän valokuvia. Luojan kiitos suuri osa niistä on digitaalisessa muodossa, mutta silti. Joskus mietin, miksi ihmeessä emme luota muistiimme, vaan haluamme taltioida kaiken kuviksi, joilla on arvoa lähinnä meille itsellemme, eikä välttämättä kovin pitkäaikaisesti siltikään. Kun kukaan ei enää muista, keitä kuvat esittävät, niiden tunnearvo on lopullisesti haihtunut.

Taidan pitää kuitenkin huolta siitä, että isoäidin ja hänen siskojensa ja äitinsä valokuvaamossa otettu muotokuva tulee talteen, ja ennen kuin unohdan, keitä se esittää, kirjoitan siihen heidän nimensä.

Kotoilu, huh

Tulipa tässä normaalissa sunnuntaiahdistuksessa netteillessä mieleen, että sana kotoilu inhottaa minua. Kaikkihan nyt jo varmaan tietävät, että kotoilu on niin sanotusti muotia ja trendikästä, kaikenlainen ruoanlaittohifistely, käsityöt ja etenkin sisustaminen ovat asioita, joihin vähän kaikki tuntuvat panostavan. Mutta tuo sana on minusta kamala. Lieneekö syy sen onomatopoeettisessa epämiellyttävyydessä? Äänneasu on ennenkin saanut minut inhoamaan tiettyjä sanoja täysin riippumatta niiden sisällöstä. KOTO-ilu. KOtoilu. KOTO? Mieleen tulee lintukoto, josta taas välittömästi saan assosiaation johonkin söpöisenturvalliseen ja epärealistiseen. ILU-loppu jotenkin trivialisoi koko homman, ikään kuin kotoilu olisi jotain irrallista itsensäkehittämistä kuten kuntoilu tai lorvailu. (Ei tässä ole mitään järkeä. Vaihdetaanpa ajatuslinjaa.)

Kotoilun käsitteen sisältö sitten. Sivusto http://www.homing.fi/ antaa ihan laatuunkäyvän määritelmän: 
[...] Erilaiset kotiin liittyvät askareet, mm. luonnon antimista nauttiminen, kotiruoan suosiminen, käsityöt, tee-se-itse-remontit, sisustaminen ja kierrätys tuovat nykypäivän ihmiselle paljon iloa ja hyvää mieltä.
 
Kukapa siihen voisi mitään vastaan sanoa. Ihan kiva. Monien kulutuksentäyteisten vuosien jälkeen on mielestäni yksinomaan hyvä, että omin käsin tekemistä arvostetaan. Kyllä niitä taitoja jossain elämänsä vaiheessa tarvitsee, ja jos ei tarvitsekaan, niistä voi olla muuten vain iloa. Minä opettelin kolmikymppisenä työttömänä neulomaan ensin lapaset ja sitten sukat, koska tuntui, etten voi mennä hautaani osaamatta näitä asioita tehdä. (Miksiköhän minusta siltä tuntui?) 

Mutta toisaalta. Jotenkin on tuntuvinaan siltä, että sana kotoilu sisältää usein myös Taloussanomista bongaamani määritelmän "tyytyväinen kotimaterialismi". Kotien sisustusta viilataan vuosikausia ja/tai uusitaan vähän väliä, ikään kuin se olisi jotenkin tärkeää. Ehkä se onkin? Haluaisin mielelläni yhdistää kotoilun ja itse tekemisen edullisuuteen, vaatimattomuuteen, kierrätykseen, kestävyyden tavoitteluun ja materiaalien järkevään ja tarkkaan käyttöön, mutta lehtiä ja muuta mediaa seuratessani nämä eivät useinkaan ole päällimmäisiä vaikutelmia.

Jälleen lopuksi päädyn epäilemään omia vaikutteitani kotoilu-termin inhoamiseen. Voihan se olla, että olen vain KATEELLINEN! Haa! Jos olisin varakas, minullakin olisi talo ja puutarha kerrostaloasunnon sijaan. Maalailisin listoja luunvalkoisiksi ja miettisin, millaiset paneeliverhot parhaiten sointuisivat itäikkunasta lankeavan luonnonvalon kanssa. Tekisin ehkä jopa kransseja oveen ja kasvattaisin yrttejä omassa yrttipenkissäni. Inhottavaa, kun omat mukaylevät motiivit tulee asetettua kyseenalaisiksi ja ne paljastuvat mahdollisimman matalamielisiksi. 

Toisaalta, suoraan sanoen, minulla ei ole juuri minkäänlaista makua eikä tyylitajua, en ole visuaalinen enkä tunne vähäisintäkään taipumusta sisustukseen. Hyvästä mausta pukeutumisen ja sisustuksen suhteen olen ihan rehellisesti kateellinen monille, varsinkin sellaisille, jotka onnistuvat yhdistämään hyvän maun säästäväisyyteen ja pitkäaikaisiin, kestäviin ratkaisuihin.

Mutta sitä sanaa inhoan silti. Tämän jakomielisen tekstin suoltamisen päälle taidan mennä neulomaan villaliiviä, joka on ollut kesken jo puoli vuotta.

Goldengrove unleaving

Spring and Fall: To a Young Child
Margaret, are you grieving
Over Goldengrove unleaving?
Leaves, like the things of man, you
With your fresh thoughts care for, can you?
Ah! as the heart grows older
It will come to such sights colder
By and by, nor spare a sigh
Though worlds of wanwood leafmeal lie;
And yet you will weep and know why.
Now no matter, child, the name:
Sorrow’s springs are the same.
Nor mouth had, no, nor mind, expressed
What heart heard of, ghost guessed:
It is the blight man was born for,
It is Margaret you mourn for.

Gerard Manley Hopkins

Lehtikatsaus

Päivän Helsingin Sanomissa on juttu eteläafrikkalaissyntyisestä työelämävalmentajasta Ben Nothnagelista. Mielenkiintoinen juttu sinänsä. Loppupuolella on pätkä, joka saattaisi rassata mielialaani enemmänkin, jos ei olisi vapaapäiväni:

Hankalan pomon kanssa on Benin mielestä kaksi vaihtoehtoa: joko lähdet tai teet asialle jotain. Puhu pomolle, tämän esimiehelle tai luottamusmiehelle.
Jos et tee mitään, ei sinulla myöskään ole oikeutta valittaa jokaisella lounastauolla.
"Näin muutut pomon agentiksi, joka levittää huonoa fiilistä."
"Lopulta on omalla vastuulla, onko töissä hyvä olla vai ei."

Kyllähän tuo osuu aika lähelle. En siltikään ole valmis tekemään omalla työpaikallani mitään edellämainituista. Luottamusmiestä ei ole. Esimiehelleni en puhu, koska hän ei kuuntele. Pomolleni en puhu, koska olen pelkuri. Lähtisin, jos suinkin löytäisin jotain parempaa tilalle. No, yritän sitten kovemmin olla valittamatta lounastauoilla, säästän valitukseni nettiin. En vain ole valmis panemaan persoonaani likoon työpaikalla, voin liian hyvin kuvitella mahdolliset seuraukset.

Mietin, onko tuokin Hesarin juttu oikeastaan kirjoitettu toimihenkilöiden, asiantuntijoiden ja toimistotyöläisten näkökulmasta. Minun on (lyhyehkön) duunariurani pohjalta vaikea kuvitella työpaikkaa, jossa suorittavan työn tekijän ja hänen pomonsa välit olisivat luottamukselliset ja avoimet. Ehkä sellaisiakin on, mutta pikemminkin lähtökohtana tuntuu olevan koko ajan se, että pomon mielestä työntekijä yrittää joka käänteessä huijata ja lintsata eikä tiedä omasta työnteostaan mitään vaan se pitää hänelle ylhäältäpäin sanoa.

Ylipäätään lehtien ja muun median artikkelit suomalaisesta työstä ja työpaikoista ovat erittäin usein toimistotyökeskeisiä, ikään kuin kaikki työ tehtäisiin näyttöpäätteen ääressä. Radiossa juuri kehotettiin välttämään istumista vapaa-ajalla, koska suomalaiset työikäiset kuulemma istuvat suurimman osan työpäivästään joka tapauksessa. Parin lähellä olevan työkaverin kanssa katsoimme toisiamme merkitsevästi tämän kuultuamme - kukaan meistä ei istu töissämme muuten kuin tauoilla. Saman uskon pätevän myös moneen hoitoalan työhön ja rakennusalaan, ainakin.

Mutta kuten sanottu, tänään on vapaapäiväni. Ulkona oli virkistävän viileää, pyöräilykypärän alle piti pukea huppu, jossa näytän imurin letkusta kurkistavalta marsulta.

Päivän kunniaksi vielä pieni musiikkipala:
Esko Kulonen

Jumissa

Ruotsalainen eläintarhasika tai sitten omakuvani tältä päivältä

Ei tässä nyt kyllä pääse eteen eikä taakse. Työt ottavat taas kaaliin erinäisistä syistä oikein kunnolla. Tai työt nyt ehkä eivät sinänsä, kai, vaan työpaikka. Pimenevä syksykin alkaa kaiketi vaikuttaa taas mielialaan. Pienet asiat tuntuvat raskailta, isommat asiat ylitsepääsemättömiltä.

No, tämä on ehkä taas vain tällainen päivä. Toivottavasti.

Mutta mitä muuta muka voisin tehdä työkseni? Maa on täynnä työttömiä ennestäänkin.

Kunnon angstipostaus tästä tulee kun vielä mainitsen kyseenalaistavani taas vaihteeksi sen, onko minusta mitään iloa ja/tai hyötyä kenellekään vai olenko vain rasite loputtomine asioiden veivaamisineni.

Tytär 2 jo esitti ratkaisun työongelmiini: "Rupea julkkikseksi niin ei tarvi käydä töissä!"

Hevoisia!

Olin ratsastamassa! Tuohon täytyi laittaa huutomerkki, koska se on niin harvinaista, edellinen kerta oli nelisen vuotta sitten ja sitä edellinen melkein 20 vuotta sitten... Tänään kuitenkin vietin hienoa laatuaikaa puolison kanssa muutaman tunnin maastoratsastuksella. Puoliso ei itse ole ratsastanut suuremmin ja pelkää vähän hevosiakin, mutta lähti kanssani tällaiselle aloittelijoille suunnatulle kierrokselle.

Hevoset ovat isoja, sen olin ehtinyt unohtaa. Ratsumme olivat suomenhevosia ja varsin suuria sellaisia vieläpä, tanakat jalat ja kaviot kuin lapiot. Minun kohdalleni sattui leveäselkäinen ja laajaliikkeinen liinaharja. Yllättävän hyvin tulin sen kanssa toimeen, vaikka heppatyttöajoistani on hyvin, hyvin kauan. Seurueemme hötkötteli reipasta kävelyvauhtia halki hämäläisten maisemien, ylämäkeen ja alamäkeen, hiekkatietä ja metsäpolkua. Sää oli ihanteellinen, aurinkoinen ja sopivan lämmin. Ratsullani olisi ollut menohaluja vähän nopeampaankin kyytiin, se roikkui edellä menijän hännässä kiinni ja askellus oli hyvin reipasta. Olisin kyllä itsekin mielelläni kokeillut kovempaa vauhtia, mutta koska kierros oli suunnattu aloittelijoille, piti mukautua kävelyvauhtiin. Mukavaa se kyllä oli! Aina, kun käännyin katsomaan taakseni, näin puolisonkin hymyilevän. Lenkin varrella pysähdyimme juomaan nuotiokahvit makkaroineen ja voileipineen.

Nyt kyllä väsyttää. Reisiä vapisuttaa. Hevonen kuolasi käteni märäksi kun annoin sille kiitokseksi omenanpaloja. Kaikki vaatteemme haisevat tallilta. Silti - mennäänkö uudestaan joskus?

Sydänsurun kultaa

Tästä viikosta alkaen teen jouluun asti nelipäiväistä työviikkoa. Ihan omalla kustannuksella, luovuin siis viidesosasta palkkaani. Tytär 2:n lähes ensimmäinen kommentti asiaan oli: "Tuleeko meistä nyt köyhiä?"

Käytin vapaan perjantain tänään hyvin. Kävin salilla (siellä ei vastoin odotuksiani ollut erityisen tyhjää), kävin kaupassa, siivosin huushollin. Aurinkoinen ja tuulinen syyspäivä saa minut energiseksi; osansa tekee tietysti sekin, että nukuin suhteellisen hyvin. Ulkona on niin kaunista, että sydäntä särkee. Tuuli tuntuu puhaltavan suoraan ajatuksiin asti. Sheri Tepperin romaanissa Ruohojen maa (Grass) syksyn viiston auringonvalon kultaamien lehtien värille annetaan nimi "sydänsurun kulta", se on varsin sopiva ilmaisu.

Jotkut ovat kuulemma jo lapsena oppineet yhdistämään ruoan rakkauteen. Minä taas yhdistän siisteyden mielenrauhaan. Rauhoitun ja rentoudun parhaiten, kun ympäristö on siisti ja puhdas. Tänään siivotessani ajattelin, että kodin siivoaminen on jopa mukavaa silloin, kun sitä ei tarvitse tehdä rättiväsyneenä illalla. Kiiltävä tiskipöytä ja raikkaat, ulkona käyneet matot saavat hymyilemään. Olen ehkä jotenkin huolestuttava tapaus, ainakin tytärten mielestä olen.

Syksynhaikeus saa tietysti myös ajattelemaan ajan kulumista ja kuolemaakin, sillä lailla rauhallisella ja hyvällä tavalla. Mietin, mitä minusta ajatellaan ja mitä muistetaan, kun olen kuollut. Muistavatko tyttäret lähinnä sellaisia asioita, kuin lievä siivoushulluuteni ja vaatteiden viikkaamisesta nalkuttaminen, tai sen että "te pidätte iskän kanssa kauheeta armeijakuria", kuten eilen saimme kuulla? Ehkäpä, ja se on vähän surullista, sillä eivät nuo kuitenkaan ole minussa omasta mielestäni mitenkään kovin olennaisia piirteitä. Muistaako puolisoni lähinnä epätasaiset mielialani ja hankaluuteni? Jääkö ystävilleni parhaiten mieleen se, että olen teräväkielinen, utelias, pistän nenäni joka asiaan ja sanon usein asioita, joita ei kannattaisi sanoa? Äh sentään.

Kuvittelenkohan vain, vai olisiko kahden kuukauden kuntosalikäynneistä jo nähtävissä jotain tuloksia? Näytän peilissä jotenkin hiukan ryhdikkäämmältä ja lisäksi olen havaitsevinani jonkinlaisten vatsalihasten aivan pienenpientä kehittymistä!

Minusta tulee isona?

Kävin setvimässä työelämän solmujani työpsykologilla. Tunti meni taas kuin siivillä, kuten aina, kun saa luvan kanssa puhua itsestään.

Jännää sinänsä oli se, että kerrankin tunsin tulleeni kuulluksi. Psykologi myös "syötti takaisin" sopivan provosoivalla tavalla, että tulin ajatelleeksi miksi mitäkin sanoin. Puhuimme lähinnä siitä, mitä muuta työtä voisin ajatella ja miten siihen hakeutua. Ja millaisena työntekijänä, vaikka sitten potentiaalisena, itseni näen. Kertaalleen psykologi kysyi suoraan: "Miksi susta tuntuu, että et osaa oikeasti tehdä mitään?" Niin, miksi tosiaan. Tuntuu vain. Kai nyt olisin johonkin jo päätynyt, jos osaisin tehdä jotain käyttökelpoista. Hämmästelen niitä ikäluokkani edustajia, jotka täysin coolisti toimivat kuka missäkin vastuullisissa tehtävissä - miten he uskaltavat käyttää sellaista vastuuta? Miten he uskaltavat tehdä jonkin ratkaisun ja luottaa siihen, että se on oikea? Miten kukaan ylipäätään uskaltaa liikkua ja toimia tässä arvaamattomassa (työ)maailmassa, kaikkien niiden ihmisten keskellä? Ajatuksestakin tulee turvaton olo, ja kelvoton.

Minun piti myös rastittaa testi, jolla arvioitiin mahdollista työuupumusta. Täytin lomakkeen rehellisesti joskin turhia analysoimatta, ja hämmennyksekseni kaikilla osa-alueilla olin vähintään keskiasteisen työuupumuksen puolella. Yritin protestoida, koska en todellakaan ole stressaantunut ja/tai uupunut siinä normaalisti käytettävässä merkityksessä, minulla ei missään nimessä ole liikaa töitä eikä vastuita. Kyynistymismittarissa syyllistyin korkeimpaan pistemäärään, sitä en kyllä hirveästi ihmettele. No, pikatesti mikä pikatesti, mutta kai se jotain kertoo. Vai?

Koska en osannut sanoa oikein mitään siitä, mihin suunnistan jatkossa työelämän suhteen (asian ajatteleminenkin tuntuu ylimääräiseltä ponnistukselta, kuin rasittavalta kotiaskareelta), minut houkuteltiin puhumaan siitä, mitä en ainakaan halua. En halua ihmissuhdeammattia. En halua myydä mitään, palvella asiakkaita, enkä toimia hoitoalalla. Siinähän sitä jo onkin rajaavia tekijöitä. Hävettävät minua vähäsen, mutta paljo ihmisten kanssa toimiminen on minulle rangaistus sinänsä.

Jälkeenpäin olin vähän väsynyt. Menin kahvilaan syömään suklaaleivoksen. Minulla on hyvin ristiriitainen olo. Toisaalta ymmärrän, että minun on aktiivisesti tehtävä jotakin, koska en voi hyvin nykytilanteessa. Toisaalta on vain niin hirveän noloa, ettei pärjää. Suurin osa maailman ihmisistä tekee mitä työtä vain sattuu saamaan henkensä pitimiksi, miksi minulla saisi olla mahdollisuus valita? Ja sitten vielä: miten ihmeessä tässä nykymaailmassa kukaan löytää mitään työtä? Varsinkaan sellainen, joka ei ole aina osannut tehdä oikeita valintoja oikeaan aikaan?