No niin, Hesari ärsytti minua heti aamusta niin että kahvikaan ei maistunut hyvältä. Ei itse juttu sinänsä - se kertoi lyhyesti psyykkisen resilienssin kehittymisestä - vaan sen kommenttiosio. Siellä oli taas heti kärkeen pari julistusta vanhasta tutusta aiheesta: masennus on ylidiagnosoitua, toisin sanoen sitä ei oikeasti useimmissa tapauksissa ole ollenkaan, ja "masennuksesta" paranee parhaiten kun vain lähtee lenkille, menee pelaamaan palloa jne.
Aina, kun luen tällaista, minun tekisi mieli syöstä tulta. Kyllä, liikunnasta ja ihmisten ilmoilla olosta on hyötyä masentuneelle. Mutta harva tuntuu tajuavan olennaista asiaa: liikunta parantaa oloa hitaasti, pitkällä aikavälillä. Joskus lenkillä käyminen tai vastaava saa aikaan hetkellisen hyvänolontunteen heti jälkeenpäin, mutta sepä ei kestä kauaa, varsinkaan kun mieliala on muuten jossain savikuopan pohjalla. Se ei poista masennusta hetkessä. Kuten eivät lääkkeetkään, eikä terapiakaan. Mikään ei tehoa hetkessä. Minkä tahansa sitten toivookin auttavan, siihen pitää uskoa sen verran, että jaksaa tehdä/ottaa/käydä pitemmän aikaa. Kuukausia. Joskus sekään ei riitä. Ja mitä niiden kuukausien aikana sitten tehdään? Olo on edelleen huono, ja ehkä entistä huonompi, jos on kuunnellut liikunnan ilosanomasta paasaavia ja tuntee, että ei ole onnistunut tässäkään asiassa, oman olonsa korjaamisessa.
Sitä harrastaa liikuntaa, joskus pakonomaisestikin, sillä liikuntahan parantaa toki kaikki vaivat. Ottaa lääkkeensä ja tuntee syyllisyyttä siitä, että on mennyt medikalisaation ansaan, sillä Kaikkihan Nykyään Tietävät, että masennuslääkkeet ovat huijausta, Big Pharman oveluutta. Käy terapiassa, puhuu asioista, joista puhuminen koskee kuin puukolla pistettäessä, ja vasta taaksepäin katsoessaan tajuaa, kuinka se sittenkin järjestää mielen mannerlaattoja toisiaan vasten niin, että ne eivät enää hankaa niin kovasti ja murenna toistensa reunoja. Ja tuntee syyllisyyttä siitä, että ei osaa olla niin kuin muut. Että ei ole onnellinen ja tasapainoinen. Että liikunta ja säännölliset elämäntavat eivät riitä. Että ei osaa korjata itse itseään.
Jos ihminen on pahassa kriisissä, hermoromahduksen tilassa ja sekaisin kuin seinäkello, liikunta ei auta. Tarvitaan muuta apua.
Jos ihminen on "vain" keskiverrosti masentunut, liikunnasta voi olla apua. Mutta vain jos se tuntuu hyvältä. Pakonomainen, hampaat irvessä suoritettava liikunta tuskin auttaa yhtään. Eikä ainakaan se, että alkaa jo edellisen liikuntakerran päätteeksi vihata ajatusta seuraavasta kerrasta.
Ja vaikka liikunta tuntuisi hyvältä, sitä ei voi harrastaa 24/7. Ne muutkin tunnit vuorokaudesta pitäisi pärjätä. Joskus varttituntikin ahdistusta tuntuu elämänmittaiselta ajalta.
Tämän vuodatuksen lopullinen pointti taitaa olla asia, jonka itse alan vasta tajuta: jos ihminen on masentunut, sitä ei kannata yrittää väkisin selittää pois. Ei hänen itsensä eikä muiden. Joskus pitää antaa itselleen lupa kokea niin kuin kokee: nyt on näin. Nyt palan puolella liekillä, käyn vain joka kolmannella sylinterillä. Tämän voi hyväksyä. Se ei ole ikuista. Jos omat ponnistelut eivät riitä, ne eivät riitä. Etsi apua. Uskoudu. Odota. Koeta elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti