Sunnuntaiajelu

Sunnuntai kului varsin nopeasti autossa istuen hyvässä seurassa. Läksimme käymään Vuolenkoskella Virpin emännöimässä Koskipirtin pizzeriassa. Reissussa otetulla muutamalla valokuvalla harjoittelen samalla kuvien lisäämistä blogiin. Tässä ensin pizzerian interiööriä.

Söimme erittäin maittavat ja täyttävät pizzat. Pizzojen lisäksi Koskipirtistä saa ainakin monenlaista juotavaa sekä pikkuleipiä:

Koskipirtti löytyy myös Facebookista: https://www.facebook.com/pages/Koskipirtti/195686090554980

Piipahtakaa ihmeessä, jos Vuolenkoskella päin ajelette.

Paluumatkalla pysähdyimme Vihavuosi-nimisessä paikassa kuuntelemassa kosken kohinaa.

Kiitoksia matkaseuralaisille; kiitos erityisesti siitä, että sain paluumatkalla istua etupenkillä eikä matkapahoinvointi näin ollen päässyt yllättämään.

Kultainen sääntö

"Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te samoin heille", sanoi jo Jeesus aikoinaan, ja ilmeisesti melkein kaikki muutkin maailmanuskontojen ja aatesuuntien edustajat. Äitimuorillani oli tapana käyttää muunnelmaa "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan". Mahtaako tämä sääntö olla poistunut käytöstä arjen pikku asioissa? Jos on, niin minulle on unohdettu kertoa. Vaikka itse pyrkisi aina ajamaan pyörällä tai kävelemään väylän reunassa eikä keskellä tietä, pysähtymään päästämään jalankulkijan suojatien yli ja ehdottomasti ainakin korjaamaan roskansa pois sen sijaan että kylväisi niitä kerrostalojen pihoihin ja rappukäytäviin, se ei vähennä muiden ihmisten intoa tehdä juuri päinvastoin.

Mitähän tapahtuisi, jos itsekin rupeaisin hunningolle? No, enpä taida kuitenkaan.

Työn orja Zorron yössä

Tämä on kolmas kevääni (samalla) konepajalla.Perin väsyttävän ja turhauttavan työviikon jälkeen tarvitsen selkeästi ilmoitustaululleni lapun, jotta muistaisin, että työssäni on positiivisiakin puolia.

Hyviä puolia työssäni

• työpaikka on lähellä kotia
• työvaatteet saa talon puolesta, joten ei tarvitse koskaan miettiä mitä laittaa päälle
• pajatyössä ei tarvitse myöskään meikata ja mahdollisia kampauksiakin on vain yksi
• palkalla tulee toimeen
• työssä ei tarvitse istua paikallaan, vaan saa liikkua ja tehdä kaikenlaista, työ on vaihtelevaa
• saan tehdä työn paljolti yksin, se ei ole useinkaan tiimityötä vaan jokainen vastaa itse tekemisistään; ei ole pakko puhua kenellekään
• neuvojia löytyy silti, jos on ongelma
•  työkaverit ovat siedettäviä, useimmat
• työt eivät tule kotiin mukaan, paitsi joskus vahingossa ajatuksissa
• jos menee huonosti, saa kiroilla (kukaan ei kuule eikä piittaa)
• kuulosuojainradion kanssa viihtyy joskus ihan hyvinkin, vaikka työ olisi tylsää
• rauta on vain rautaa, siis kukaan ei kuole, jos välillä mokaakin

Näin listattuna hyviä puolia näyttää olevan peräti runsaasti. Kuitenkin etsin koko ajan "parempaa työtä", mitä se sitten olisikin; synkeinä hetkinä mietin lopputilin ottamista ja vähintään sitä, että en pahastuisi suuremmin, vaikka firmaan iskisivät YT:t ja saisin kenkää. Suurimpia epäkohtia työssäni en viitsi kirjata julki, ne liittyvät johtamiseen ja organisaatioon. Pienempiä, mutta jatkuvasti esiin tulevia epäkohtia löytyy myös:

Huonoja puolia työssäni

• kurja ilmanlaatu ja siitä aiheutuvat oireet
• yritykset kompensoida kurjaa ilmanlaatua avaamalla ovet ja lävet saavat aikaan lähinnä vetoa ja siitä johtuvia kolotuksia
• kädet vähän väliä naarmuilla ja nilellä, hanskoista huolimatta
• työ (ja työympäristö) on melko likaista
• niskat jumissa vähän väliä
• työntekijän tekemiä parannusehdotuksia ei kuunnella
• palkka ei ole häävi
• työ on usein tylsää

 Siinäpä listausta. Nyt tyhjennän koko työasian aivoistani ja valutan niiden tilalle vaikkapa hyvää musiikkia.

 

You're not the woman that I wed

Yhden henkilön suuruisella todistusaineistollani voin todeta, että ihminen muuttuu elämänsä aikana varsin paljon ja pysyy silti olennaisin osin samana. Pää tulee kipeäksi sitä ajatellessa.

Olen ollut parisuhteessa hieman yli puolet tähänastisesta iästäni. Sinä aikana olen muuttunut mielestäni edukseni, henkisesti. Tasoittunut ja järkiintynyt. Toisaalta ajoittain havahdun hätkähtäen siihen tosiasiaan, että tunnen olevani edelleen sama ihminen kuin vaikkapa kymmenvuotiaana, ja silti olen olevinani kelvollinen kasvattamaan omia lapsia. Että tällaiseltako omasta äidistänikin tuntui, kun itse olin lapsi? Niinä vuosina, jolloin hän oli silmissäni turvallinen ja kaiken tarpeellisen tietävä aikuinen?

Kuinka paljon ja mihin suuntaan muuttumalla olisin eri ihminen? Niin eri ihminen, että puolisoni voisi sanoa, ettei enää tunne minua, etten enää ole se, jonka kanssa hän meni naimisiin? Sellaisen muutoksen pitäisi olla äkillinen, jostain sairaudesta tai häiriötilasta johtuva, sillä hidas pitkän aikavälin muutos tapahtuu puolison silmien alla enkä usko sen jäävän huomaamatta, sikäli kun kommunikaatio toimii.

Mihin suuntaan olen menossa? Mitkä asiat ovat muuttumassa nyt?



Paul Simon: Darling Lorraine 

Varoen käsiteltävät

Suppean kokemukseni perusteella oletan, että useimmissa työpaikoissa on henkilöitä, joiden ympärillä työtoverit joutuvat olemaan varpaillaan. Ihmisiä, joiden mielialoja muut joutuvat varomaan, tunnustelemaan ja tulkitsemaan.

Joidenkin tunteet vain ovat tapetilla heti työpäivän aamusta alkaen. Ilmeestä tai viimeistään hyvän huomenen toivotuksesta (tai sen puutteesta) näkee, että tänään ei kannata pahemmin lähestyä eikä yrittää jutella mitään, mitä työn kannalta ei ole pakko. Hiljainen jurnutus nyt ei ole kovinkaan harmillista, paitsi jos herkkätuntosarviset työtoverit alkavat ounastella sen johtuvan jostain, mitä he ovat tehneet tai sanoneet. Ikävämpää ja laajemmin vaikuttavaa on pikkuasioista räjähtely. Jos ruuvi ei mene paikalleen tai kone jumittaa, alkaa äänekäs karjahtelu ja kiroilu. Pahaa-aavistamattoman työtoverin kysymykseen tulee vastaukseksi rähjäystä. Joskus lentelevät esineet, syyksi saattaa riittää sekin, että pamauttaa säärensä kipeästi lavan reunaan. Henkilössä itsessään ei ole tietenkään mitään vikaa omasta mielestään, vaan koko maailma vain on häntä vastaan. Hän pitää oikeutenaan suuttua niin, että se näkyy.
Tällaista henkilöä alkaa herkempi pelätä, sillä jos esineet lentelevät jo pikkusyistä, mitä mahtaakaan tapahtua jos suuttumiseen on oikeasti aihetta. Työyhteisössä menee hukkaan energiaa, kun yhden tai kahden tyypin tunne-elämää joudutaan tutkailemaan tuntosarvet pystyssä. Ennestäänkin raskas työ tulee vain raskaammaksi.


Luojan, tai vastaavan ylemmän olennon, olkoon kiitos siitä, että perheessäni ei esiinny vastaavaa ilmiötä; kenenkään mielialoja ei tarvitse pelätä eikä varoa. Paitsi että väkisinkin tulee mieleen olenko perheeni silmissä itse sellainen varottava. Huh. Mahdanko uskaltaa kysyäkään?

Liikkuu, ei liiku, liikkuu

Liikunta. Kuntoilu. Urheilu. Niistä ilmeisesti kuuluisi pitää. Minulla on ollut vuosikausia hieman vänkelä olo liikunnan suhteen, koska en ole koskaan aikuisiälläni siitä suuremmin nauttinut. Olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että kropan rasittamiseen kuulemma kiinteästi liittyvä hyvänolontunne on ollut minulle täysin vieras asia. Vaan minkäs sille voi. Vähän samalla tavalla voisi yleinen mielipide vaatia, että kaikkien on nautittava kirjojen lukemisesta tai sukkien kutomisesta.

Keski-iän kolkuttaessa ovella olen alkanut harrastaa jonkinlaista liikuntaa terveyssyistä ja velvollisuudentunnosta. Lenkkeilyä lähinnä, sillä sitä voi tehdä heti kotiovelta alkaen. Olen kävellyt reippaasti, hampaat irvessä, harmaita ja roskaisia lähiökatuja. Syrjäisemmillä kaduilla olen ihaillut kateudensekaisesti omakotitaloja ja pihoja. Olen kuunnellut äänikirjoja ja radiota lenkkeillessäni, jotten ikävystyisi. Toisinaan ajatus on sentään lentänyt niin, että kilometrit ovat karttuneet huomaamatta, mutta melko usein ainoa mielihyvä, jonka olen liikkumisesta saanut, on liittynyt lenkinjälkeiseen ajatukseen "kävin tänään lenkillä, joten huomenna ei tarvitse, eikä ehkä ylihuomennakaan". Juokseminen on useimmiten tuntunut pahalta, jotenkin raskaalta.

Tämän vuoden tammikuussa hölmähdin ja ostin sukset. Olin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta hiihtänyt viimeksi lukioikäisenä. Pessimistinä ajattelin tietysti, että siinäpä menivät taas rahat kankkulan kaivoon koska hiihtäminen on kuitenkin ihan kamalaa. Vaan ei. Ihme kyllä hiihdin koko talven useita kertoja viikossa suorastaan mielelläni. Se tuntui hyvältä, liike ja ulkoilma! Merkillistä.

Talven viimeiseksi hiihtokerraksi jäi aprillipäivän parituntinen hidas lenkki jäällä. Hyveellisesti ajattelin, että täytyy keksiä lumettomalle ajalle jotain houkutinta, jotta liikuntaa tulisi jatkettua, sillä täytyy myöntää, että sen terveysvaikutukset ovat tuntuvat näinkin vähässä ajassa. Siispä lenkkeilemään taas, vähän pitkin hampain. Mutta: nyt kulkee myös juoksu! Ei pitkiä matkoja, mutta silti. Juokseminen ei tunnu pahalta. Mikä on muuttunut? Ilmeisesti olen vihdoinkin onnistunut kasvattamaan kuntoani mieleisellä lajilla, hiihdolla, sen verran, että muukin sujuu.

Herran tähden, pitääkö tässä ihan takkinsa kääntää tämän(kin) asian suhteen?

Päivä on kaunis muttei kovin erityinen

Aloitan blogin. Nyt. Katson kauanko se pysyy elossa.

En osaa olla rehellinen päiväkirjalleni, vaan tulen kaunistelleeksi asioita tai kirjoittaneeksi tavalla, joka nolottaa myöhemmin. Siksi kokeilen blogimuotoa; tarvitsen edes illuusion mahdollisista lukijoista, jotta asettelisin sanani huolellisemmin ja saisin sanottua suurinpiirtein sen, mitä haluankin sanoa.

Arkisia aihepiirejä, neljänkympin kriisiä, lähiöelämää, työssäkäyntiä, kirjoja, pessimismiä, käsitöitä, ajatuksia moneen kertaan pureskelluista asioista. Niistä luultavimmin tulen kirjoittamaan. Sinänsä irrallisia ajatuskokonaisuuksia, vähän kuin laittaisi nastalla eri värisiä lappusia ilmoitustaululle myöhemmin katseltavaksi ja muistettavaksi. Että tällaistakin sitä on joskus tehty ja ajateltu.