Avaruuksia

Ihan mukava ja värikäs uni tuli katseltua. Unessa olin puolison (joka ei joka hetki ollut sama henkilö) kanssa matkalla toiselle planeetalle. Tarkoituksemme oli mennä katsastamaan sinne asettumisen mahdollisuutta; unessa ei mainittu, mikä planeetta oli kyseessä. Alus, johon nousimme, muistutti sisältä jonkinlaista ruotsinlaivan ja junan risteytystä - penkeillä istuttiin, mutta joukkoruokalassa käytiin syömässä. Nukkuminen oli tarkoitus hoitaa vuoroissa kaappeihin piilotetuilla lavereilla, kaikille ei ollut omaa sänkyä. Puoliso huiteli unessani omilla teillään ja minä istuin penkilläni ja tunnustelin, kuinka kiihdytys painoi minua selkänojaa vasten. Ikkunasta näkyi avaruusaluksen tupakkapaikka jonkinlaisella ulkoterassilla.

Unen lopussa menimme syömään ruokalaan. Matkan oli tarkoitus kestää 30 tuntia - liikuttiin siis suunnilleen startrekkimäisellä nopeudella - ja minä kyselin huolestuneena, että jos syön nyt porsaankyljykseni, niin saanko enää toista kertaa ruokaa matkan aikana.

***

Huomaan taas olleeni turhan optimistinen. En ole vielä entinen minäni/oma itseni, enkä tiedä, palaanko koskaan kokonaan samaksi. Tammikuun alun vahvuuden jälkeen olen taas rojahtanut jollekin alemmalle kielekkeelle. Henkinen olotilani on nykyään vähän samanlainen kuin ihmisen fyysinen olo on oksennustaudin loppupuolella: oksennusta ei enää tule, mutta vielä ei voi kuvitellakaan syövänsä mitään ja olo on vapiseva ja ankea. Pahoittelen brutaalia vertausta.

 

Ärsytän itseäni

On se ihan helvetin kumma, ettei tähän kypsään ikään mennessä ole oppinut riittämään itselleen. Siis siinä mielessä, että ei tarvitsisi hengessä kyseenalaistaa kykyään tehdä yksinkertaisimpiakaan päätöksiä. Kuten että jättääkö jotain tekemättä sen takia, että tuntuu hyvinvoinnin kannalta paremmalta vaihtoehdolta jättää se tekemättä. Tiedän, että tällä hetkellä on parempi käyttää vähän aikaa lepäämiseen kuin ruveta reuhtomaan. Tunnen sen. Mutta joku osio minusta on sellainen piiskuri, että tuntuu synniltä ja väärältä ja laiskalta tehdä niin kuin oikeasti haluaa. 

Eikä tämä edes ollut mikään iso asia. Ei vaikuta kenenkään muun elämään kuin omaani. Joten teen niin kuin oikeasti tahdon, tässä tapauksessa siis en tee sitä mitä sisäinen piiskurini käskee. Hähhähhää, siitäs sai.

***

Unenikin ovat taas värikkäitä ja jokseenkin ärsyttäviä. Erikokoisia ja -näköisiä lemmikkisikoja, järvenrantaa ja saunaa, alasti kekkalointia kaiken kansan nähden. Ja sitten vielä bonusuni, jossa menin istumaan erään henkilön viereen ja hän sanoi minun haisevan pahalta.

Näitä unia ärsyttävämpää on tosin se, että valvokit aamuyöstä ovat taas voimissaan.

Perusjuonia

Tuli tässä romaanitarjontaa tarkastellessani mieleen, että fiktiossa on se yksi ainainen perusjuoni, joka joskus ärsyttää: henkilö löytää jonkin uuden asian ja tekemisen elämäänsä, valaistuu ja on tietenkin siinä uudessa asiassa erittäin hyvä ja lahjakas. Kirjallisuudessa ei yleensä ole ollenkaan niin kuin tosielämässä, jossa pikemminkin ihminen kokeilee erilaisia tapoja rikastaa ja parantaa elämäänsä ja toteuttaa itseään, mutta luopuu niistä yksi kerrallaan, koska kyllästyy tai sitten kaikki menee päin helvettiä ja on parempi lopettaa. Tai vaihtoehtoisesti ihminen toteaa, että tämä(kään) uusi asia ei ole sellainen, jossa kykenisi kovin taitavaksi kehittymään, mutta sitä on silti ihan kiva tehdä, vaikka tuloksia ei kehtaa paljastaa kenellekään. Niin että mikseivät ne romaanit sellaisesta kerro? (Tiedän kyllä, miksi.)

***

Tätä unennäköä taas! Viime yön saldoon lukeutuu hyvin ahdistava uni facebook-kaverista, joka oli päättänyt vihata minua ja haukkua minua joka käänteessä. Unessa olin tykännyt hänen profiilikuvastaan ja etsin kuumeisesti sitä samaa kuvaa peruuttaakseni tykkäyksen, mutta en enää löytänyt, ja pelkäsin tämän henkilön vihaa. Unen fb-kaveri on todellinen henkilö, joka asuu toisella puolella maata, enkä usko hänellä oikeasti olevan mitään minua vastaan.

Tänään ei kannattanut herätä

Ehdinkin jo olla varovaisen toiveikas, kun viikon neljä ensimmäistä päivää menivät vähintäänkin kohtalaisesti. Että noustaanko tästä suosta sittenkin. Reilu viikko sitten ruinasin lääkäriltäni lääkkeen annostuksen nostoa ja sainkin, ja ilmeisesti se on alkanut tuntua, oli kyseessä sitten plasebovaikutus tai aito (sillä ei ole väliä, kunhan auttaa). Mutta tänä aamuna taas, huoh. Elukka istui rinnan päällä painamassa, musta likainen öljyvana luikerteli kaikissa ajatuksissa.

No joo, tiedän toki kokemuksesta että huonoja aikoja, hetkiä ja kokonaisuuksia tulee keskelle nousukauttakin eivätkä ne välttämättä tarkoita pysyvää pudotusta.

***

 Uneni ovat taas todella...värikkäitä, sanoisinko. Yhdessä viimeöisessä pätkiksessä loikoilin mutaisessa eläintarhan aitauksessa suurien ihmisapinoiden kanssa. Oli hyvin kuuma, joten apinat ja minä olimme kaivautuneet rapakoihin viilennelläksemme, ja rapakoissa oli seassa ihan selvää paskaakin. Yksi apina huiskutti viuhkana toimivalla pahvinpalalla ilmaa minua kohti, ja minä tein samoin jollekin toiselle apinalle. Minulla oli salainen tehtävä aitauksessa: minun oli tarkoitus selvittää, ketkä apinoista olivat oikeasti ihmisiä, jotka olivat vain saaneet liikaa jotain lääkettä.

Toisessa unessa varastin tiikerikakun uimahallin pukuhuoneesta, ja kun tulin katumapäälle ja olin palauttamassa sitä, joku oli jo ehtinyt pestä sen, kiertää sen kuivaksi ja ripustaa sen hanan päälle kuivumaan kuin tiskirätin.

*** 

Reaalimaailmassa olin eilen lapsenvahtina, pitämässä seuraa muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle. Siitä tuli hyvä mieli. Mutta kyllä tuonikäinen ihminen on vielä aikamoinen pötky, jää makaamaan siihen, mihin sen asettaa, vaikka protestoikin äänekkäästi (kävin vain pesemässä käteni, mutta lapsi kai luuli tulleensa hyljätyksi). Seurustelimme höö-äännähdyksin, lauloin unilauluksi sopivan yksitoikkoista kalevalaista sävelmää, katselimme ikkunasta kaunista taivaan valoa, sain vaihtaa yhden vaipankin. Sain painaa poskeni untuvaista päätä vasten. 

On aina yhtä jännä ajatella sitä, miten pienikin vauva on jo ihan kokonainen ihminen ja sisältää kaiken tarvittavan elämää varten.

Sama pää kesät talvet

Unet ne vilkastuvat vaan, ja käyvät rasittavan yksityiskohtaisiksi. Aamulla heräsin puutuneena vatsaltani, tyynyn kulma kuolassa. Kesken unen, jossa lauloin Mikko Alatalon kappaletta Rikoo on riskillä ruma. Osasin sanat unessa yhtä perusteellisesti kuin valveillakin osaan (yksi harvoja lahjakkuuksiani on helvetinmoinen muisti, mitä tulee lauluihin ja runoihin), eikä siinä unessa sitten oikeastaan muuta tapahtunutkaan. Päätä on sen jälkeen särkenyt, mikä ei ole ihme.

Joogasalissa aamulla viereeni levitti mattonsa se sama syntisenkomea mies, joka jututti minua taannoin tanssitapahtumassa ihan oma-aloitteisesti. Tänään hän ei vaikuttanut tunnistavan minua. Saatan tietysti näyttää hieman erilaiselta shortseissa ja t-paidassa tukka silmillä ja naama hikisenä. Tervehdin tietysti silti, tunnin jälkeen. Muistin nimenkin. Sitten katosin nopeasti pukuhuoneeseen. 

Työstöä

Unessa hiihdin ilmeisesti lapsuusmaisemieni hiekkaharjulla. Uniminäni päätti, että lähdenpä tuota toista reittiä, enkä vanhaa tuttua paluulatua. Toinen reitti olikin sitten vuoroin umpihankea, vuoroin järkyttävää ylämäkeä ja toisten pihoilla kulkevaa ruppaista polkua; välillä suksetkin tahriintuivat ladulle roiskuneeseen maaliin. Ja pimeäkin tuli. Heräsin hengästyneenä. Uni on hyvinkin altis tulkinnoille.

***

Yläkoululainen tuo mukanaan niin paljon lappusia vanhempien allekirjoitettavaksi, että vanhemmille tuntuu olevan enemmän läksyä kuin itse lapselle. Asia, jota ihmettelen: eikö näissä sähköisissä reissuvihoissa, Helmessä ja Wilmassa, ole sellaista ominaisuutta, jolla voisi kerätä vaikkapa vanhempainiltaan ilmoittautumiset, vai eikö ominaisuutta vain käytetä tai osata käyttää? Perhanasti ärsyttää nuo allekirjoita-ja-leikkaa-alaosa-irti-ja-oppilashan-ei-sitten-hukkaa-tai-unohda-sitä - aaneloset. Kun kaikki muu asia kulkee sähköisten viestimien kautta. Tytär 1:n entinen luokanvalvoja jopa käytti vanhempainvarttien aikojen varaamiseen Helmeä, mikä oli kätevää. Tytär 2:n luokanvalvoja lähettelee rastitettavia lappuja, yleensä aivan viime tingassa ennen kuin varattavat ajat alkavat pyöriä.

Manifestaatioita

Olen viikon sisällä nähnyt kahdesti unta Päivi Räsäsestä. Ensimmäisessä unessa Räsänen ikään kuin esittäytyi minulle; hän tuli luokseni hautausmaalla, jossa kuljin kyynärsauvoilla, ja sanoi tietävänsä, kuka olen. Viime yönä Räsänen sitten tuli unessa kotiini asti mukanaan leikki-ikäinen poikansa, jonka nimi oli Poljakoff. Hän piti minulle puhuttelun siitä, että olin laittanut lapseni liian nuorena päiväkotiin. Yritin hänen läsnäollessaan siivota, pyyhkiä pölyjä ja pestä autoa, ja samalla hän lempeällä mutta tiukalla äänellä nuhteli minua.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Sisäinen kriitikkoni on ottanut Päivi Räsäsen hahmon.

Joskus on vähän kumma olo

Olen taas alkanut nähdä outoja unia. Tai paremmin ilmaistuna: suurempi osuus unista, jotka muistan vielä aamulla, on omituisia, epäkoherentteja, liian kirkasvärisiä ja häiritseviä. No, on selkeämpiäkin unia, lentämisestä; usein unissani lennän omin avuin maiseman yllä, ikään kuin olisin vain normaalisti menossa jonnekin. Nostan vain käsivarret ylös ja olen saman tien ilmassa. Monesti lennän aivan liian korkealle, pelästyn, ja minun on äkkiä palattava alemmas. Toissayönä en palannutkaan aivan heti, vaan pelosta huolimatta jäin hetkeksi liian korkealle. Vastaan lensi sorsa. Otin sen syliin ja silittelin sen päätä ja selkää; se oli pehmeä.

Olen myös koukuttunut erääseen varsin lapsekkaaseen konsolipeliin, tasohyppelyyn. Veivaan sitä päivittäin peukalot kuumina, ja usein lopetettuani pelin tapahtumat jatkavat elämäänsä päässäni. Hyppää, ammu, väistä, kerää pisteet. Pelin inhottavin ääni kuuluu, kun hahmo osuu piikkeihin ja kruntsahtaa kuoliaaksi kuin päälleastuttu hyönteinen. En ole vielä huolissani tästä addiktiostani, koska näyttää vähän siltä, että tulen lopettamaan piakkoin: jäljellä on enää niin vaikeita kenttiä, että keski-ikäisen keskushermostoni ei niistä selviä. Refleksit eivät ole enää kuin ennen.

Samastun kyllä pelihahmoon niissä kentissä, jossa paetaan takaa-ajavaa tuliseinää tai hirviötä ja pienikin hidastelu tai kompurointi tietää varmaa hengenlähtöä. Siltä minustakin joskus tuntuu. 

Tyttäret ovat valitettavasti jo pikkujoulutuulella, minua ei vielä huvittaisi. Tytär 1 piirtää joulupukkeja ja poroja huoneessaan keskustellen samalla netissä kavereidensa kanssa. Tytär 2 soittelee pianolla Varpusta jouluaamuna ja Kello löi jo viisi. Ja kaikkia muitakin loppuunkaluttuja piisejä. Ovat kuulemma niin ihania. Muistan kyllä itsekin olleeni teini-iässä todellinen joulutraditionalisti; pidin kynsin hampain kiinni siitä, että jouluun nyt vain kuuluivat tietyt asiat ja sillä siisti. Onneksi olen parantunut itse, vaikka asunkin nykyään kahden joulutraditionalistin kanssa. Puolison ja minun ehdotukset siitä, että vaikkapa viettäisimme joulun jossain muualla kuin kotona, kohtaavat epäuskoisen vastalauseiden myräkän.

Tuonpuoleisia

Unessa sain puhelinsoiton. Toisessa päässä puhui tuttu ääni tutulla nuotilla: "No se on Sirkka-mummo (nimi muutettu) täällä, terve!" Minä siinä sitten kysymään mummolta, että eikö sinun pitäisi olla kuollut, jo kuusi vuotta sitten olet manan majoille mennyt. Mummo sanoi, ettei suinkaan, töissä hän on vain ollut, tänäänkin jo aamuvarhaisesta, ja kohta pitää taas mennä jatkamaan. "Mutta kuule, kun miulla on siulle yksi tärkeä asia tehtäväksi..."

Tässä kohdassa heräsin puolison kuorsaukseen. Olisin aivan hiton mielelläni halunnut tietää, mitä Sirkka-mummo olisi tehtäväkseni antanut.

Vasco da Gama

Olen siinä flunssan ikuisen kiertokulun vaiheessa, jossa päässä on enemmän kellanvihertävää eritettä kuin oikeita ajatuksia. Paljonpuhuttu alkoholinkäyttölakkonikin kaatui perjantaina. Sattui nimittäin niin, että ystäväni tuli kylään mukanaan puolen litran pullo rommia lääkkeeksi kurkkukipuun. Hän toi ajattelevaisesti pullon kotiini sanomalehteen käärittynä, kuulemma siksi, ettei maineeni kärsisi vahinkoa taloyhtiön muiden asukkaiden silmissä.

Noin yleisesti ottaen tunnen olevani vähän surkeassa jamassa, enkä pelkästään fyysisesti.

Heräsin muuten keskellä yötä siihen, että nauroin ääneen. Olin nähnyt unta, jossa kerrottiin hyvä juttu. Yösydännä sitten niistin puoliunessa nenääni ja nauroin vatsalihakset krampissa, mahdollisimman hiljaa, etten herättäisi perhettä. Vasta aamulla muistin ja tajusin, että unen hyvä vitsi ei edes ollut lainkaan hyvä. Se oli hölmö sanaleikki liittyen portugalilaiseen löytöretkeilijään Vasco da Gamaan.

***

Luin viikolla mainion kirjan Black Swan Green, kirjoittanut David Mitchell. Fiktio- ja autofiktiouniversumi on toki täynnä nuorten miesten kipeitä kasvutarinoita ennestäänkin, mutta tämä on mielestäni poikkeuksellisen vahva ja hyvä. Kirjan nimi viittaa pieneen kylään, jossa päähenkilö elää teinivuosiaan 80-luvun alun Britanniassa. Kuten niin monet muutkin kasvutarinaromaanit, Black Swan Greenkin kertoo yhdestä vuodesta päähenkilö Jasonin ja hänen perheensä elämässä. Jason on kuin nuoruuden suosikkini Adrian Molen synkempi serkku. Lähes kaikki samat elementit ovat läsnä: runojen kirjoittaminen, oman erilaisuuden kokeminen, kiusatuksi joutuminen, ongelmat kotona, 80-luvun Englanti Thatchereineen ja Falklandin sotineen. Jasonin tarina ei kuitenkaan ole komedia. Teinipojan elämän synkkyys ja epätoivoisuus on välillä tuskallisenkin todentuntuista. Koulukiusaamistarinana Black Swan Green on nykyäänkin ajankohtainen. Minuun sattui välillä fyysisesti, kun luin Jasonin luovimisesta kiusaajien lomassa - hänen täytyy välillä miettiä jokaista sanaansa, jokaista elettään, kaikkea tekemistään, ettei mikään vain antaisi aihetta syrjimiselle.

Hereillä ja unessa

Kerettiläinen ajatus: olen oikeastaan ihan tyytyväinen säätilaan. Kun on sateista ja viileää, tulee sisällä tehtyä kaikenlaista mukavaa ja tarpeellista. Ei tarvitse sisähommia tehdessään katsella ikkunasta ulos ja miettiä, ehtiikö ja osaako kauniista päivästä varmasti nauttia tarpeeksi. Ei paineita kesän toteutumisesta, niin sanoakseni.

Näin järjetöntä unta, jossa tuuli lennätti parvekkeelleni noin vuoden ikäisen vauvan. Otin sen kainalooni ja lähdin etsimään sen äitiä. Vauva osasi puhua ja kertoi nimensä, myös sukunimen. Kuljin valtavaksi muuttuneen kerrostalon käytävissä kuin sokkelossa ja etsin oikeaa ovea. Vauva oli kuumeinen ja oksenteli sylissäni vähän väliä ja olin siihen aika ärsyyntynyt. Herätessäni ensimmäinen ajatukseni oli, että onneksi sylissäni ei oikeasti ole oksentelevaa vauvaa.

***

Lisäajatus myöhemmin haaveellisen (ja liian vahvan) päiväkahvin jälkeen: Katselin muutaman serkkuni Facebook-päivityksiä. Muistelin yöllistä vauvaunta. Luin Bridget Jones - Mad about the Boyta, jossa BJ on 51-vuotias pienten lasten yksinhuoltajaäiti. Sitten mietin monia naispuolisia ystäviäni ja tuttujani, joita olen viime aikoina tavannut ja ajatellut tavata. Suurin osa heistä elää vielä pikkulapsiarjen keskellä, vaikka ovat kronologisesti vanhempia kuin itse olen. Heillä on leikki-ikäisiä ja alakouluikäisiä lapsia, joita täytyy viedä päiväkotiin, puistoon, neuvolaan ja sen sellaisiin paikkoihin. Minun ainoat lapseni tässä maailmassa ovat yläkouluiässä. Tästä ajatuksesta tulee haikea olo. Lisäksi en voi olla ajattelematta, että vanhennun nopeammin kuin ne, jotka saavat vielä nelikymppisinä hoivailla pikkulapsia.

Toisaalta, ainakaan sylissäni ei ole oksentelevaa vauvaa.

Kaipaustorstai

Juuri ennen heräämistä aamulla näin unta, jossa olin teloituskomppanian edessä omassa keittiössäni. En muista, mitä olin tehnyt. Silmilleni sidottiin ruudullinen keittiöpyyhe ja sain hyvästellä paikalla olevat naisen ja miehen - ei jäänyt mieleen, keitä he olivat, mutta unessa he olivat tuttujani, pidin heistä ja kuitenkin he olivat ne henkilöt, joiden oli tarkoitus minut ampumalla teloittaa. Onnellista kyllä, heräsin ennen laukausta. Olisi ollut ikävää herätä siihen, että kuolee.

Kuljin töissä kuin unissakävelijä, tolkuttoman väsyneenä ja toisaalta myös nälkäisenä. Onneksi olin ottanut evästä myös iltapäivälle. Mikään ei tuntunut mukavalta. Jos olisin vauva, olisin kränttyillyt ja parkunut turhautuneena koko päivän. Koska olen aikuinen (?), piti niellä harminsa ja olla kuin ei olisikaan. Työn ilo on viime ajat ollut jossain hyvin, hyvin kaukana, ei edes samassa universumissa kanssani.

Olen voimattoman uupunut ja samaan aikaan minulla on jonkinlainen jäytävä ihmiskontaktin nälkä. Haluaisin kuunnella jonkun kertovan minulle ajatuksistaan ja elämästään, siitä, millaista on olla hän. Toivoisin, että joku kysyisi minulta jotakin muutakin kuin kellonaikaa ja kuuntelisi, mitä vastaan. Työpäivinä sitä kohtaa vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa kommunikaatio on ohutta, kuin koskettamista yhdellä sormella hipaisten. Kaipaan taas sellaista keskustelua, joka tuntuisi siltä, kuin molemmat kädet kietoutuisivat toisen molempiin käsiin, tai jopa siltä, kuin vartalot painautuisivat koko etupuoleltaan yhteen. Keskustelu on minulle se tärkein tapa tuntea olevansa lähellä toista ihmistä. Turvallinen olo tulee siitä, että ei tarvitse pelätä sanovansa vääriä asioita tai tulevansa väärinymmärretyksi, vaan kaiken voi pukea sanoiksi ja tuntea tulevansa kuulluksi. Ja lämmin ja onnellinen olo tulee siitä, kun toinen luottaa minuun niin paljon, että jakaa jotakin oleellista itsestään ja antaa minun ajatella sitä.

Kuinka ollakaan, Ylen sivuilla on tänään pieni juttu kuuntelemisesta ja kohtaamisesta, lähinnä lapsiin ja nuoriin liittyen. Professori Karlsson muotoilee aika kauniisti: "Kuuntelemisen kautta muodostuu käsitys siitä, onko minulla jotakin sanottavaa, otetaanko minut vakavasti ja osaanko kertoa sellaista, joka kiinnostaa muita." Niinpä niin. Karlsson kirjoittaa myös siitä, että monesti toisen kuunteleminen jää vähän retuperälle, koska kuuntelija joko valmistautuu jo kertomaan oman kantansa ja ajattelee omaa puheenvuoroaan tai kuuntelee vain ne osat, jotka vahvistavat hänen omaa näkemystään. Tunnustan syyllistyväni tähän useinkin, on aina olevinaan niin kiire höläyttää omat asiansa kuulosalle. Tekisi mieli harjoitella syventyvämpää kuuntelemista. Kukahan keskustelisi kanssani? Olisiko kellään mitään asiaa? Täällä olisi korvat valmiina, kontaktinnälkäisen ihmisen päässä vieläpä.

All the world's a stage, ainakin unessa

Se tapahtuu näemmä taas: kosminen edestakaisinvemputus on jälleen siinä vaiheessaan, että valoisan ajan pitenemisen huomaa. Useimpina vuosina herään tähän tosiasiaan helmikuun puolessavälissä. Jos pilviverho ei olisi niin aukoton, valoisuus saattaisi piristää vieläkin enemmän.

Huonommin nukkuessaan näkee pätkittäisiä, usein ahdistavia ja ikäviä unia, mutta kun väliin sattuu yksi hyvä yö, saa nauttia pitkästä, koherentista juonellisesta unesta. Viime yönä olin unessani näyttelijä, peräti pääosassa. Esitin suurehkon yleisön edessä jonkinlaista "villinaista", joka joutui erilaisiin hankauksiin sivistyneen yhteisön kanssa. Roolihahmoni oli lähes koko ajan alasti, mikä hävetti katsomossa istuvia tyttäriäni suuresti. Yhdessä kohtaa reisilläni oli makaronilaatikkoa ja ketsuppia. Aivoni olivat nähneet jonkin verran vaivaa unen näytelmän juonen keksimiseen, sillä vaikka se näin hereillä ollessani tuntuukin aivan päättömältä, se oli pitkä ja siinä oli selkeä tarina. Näyttelin hyvin, ja ohjaaja kehui minua näytösten välissä. Rooli oli aika meluisa, paljon suuria tunteita, keholla reagointia, huutamista ja itkua. Olennainen tekijä unessa oli se, että minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä vuorosanoista eikä käsikirjoituksesta. Sanoin koko ajan kanssanäyttelijöille kulissien takana, että en ole varma, muistanko vuorosanojani kaikilta osin; totuus oli pikemminkin se, että en tiennyt ollenkaan, mitä näytelmässä tapahtuu, ikään kuin esittäisin sitä ensi kertaa. Olen nähnyt tämäntapaisia unia pari kertaa ennenkin - niissä olen ollut suuren näytelmän statistina tai sivuosassa tietämättä näytelmästä mitään ja niissäkin unissa onnistuin jotenkin taianomaisesti päättelemään ja keksimään, mitä pitää milloinkin tehdä ja sanoa. Improvisoimassa oman elämänsä pääosassa - tämä uni ei hirveästi tulkintaa kaipaa. Sitä kyllä ihmettelen, että olen unissani joskus positiivinen; tämäkin uni oli mukava ja kaikki onnistui. Hereillä ja selvin päin en oikein sellaiseen usko.

Eilen salilla uudistin tuttavuuteni Stairmasteriin. Aiemmin olen käyttänyt sitä vain aivan pienissä pätkissä totuttelun vuoksi, mutta nyt tempaisin sillä varttitunnin lämmittelyn. Laskurin mukaan kerkesin 51. kerrokseen. Kylläpä hiki lensi! Portaikonpätkästä on hyvää vauhtia tulossa suosikkini aerobisten vempeleiden joukossa, niin tehokkaalta se tuntuu.

Hyi, tiistai

Maanantait tuntuvat viikon karseimmilta päiviltä etukäteen sunnuntai-iltapäivisin ajateltuina, mutta tosiasiassa tiistait ovat työviikkojen aallonpohja ja ahteri. Syystä tai toisesta hankalimmat asiat sattuvat aina tiistaisin. 8,5 tunnin työpäivä kellokortin sisäänleimauksesta ulosleimaukseen ei koskaan ole niin pitkä kuin tiistaina. Iltapäivisin minään muuna päivänä ei ole niin nälkä kuin tiistaina. Tiistait sietäisi reformoida.

Aamu alkoi taas hilpeästi, kun heräsin kesken raskausunen. En päässyt vielä synnytykseen asti unessa, minulla oli vain viehättävä pieni raskausmaha ja lapsen raajat tökkivät sitä sisäpuolelta niin, että tunsin kohoumia. Yritin saada muitakin huomaamaan ne, mutta kukaan ei halunnut katsoa saati koskettaa. Itse asiassa kukaan ei tuntunut huomaavan minun olevan raskaana, ja unessa ajattelin, että johtuukohan se siitä, että olen niin vanha; ihmiset eivät joko usko että olen siunatussa tilassa tai se on heidän mielestään niin ällöttävää etteivät he halua uskoa. (Reaalimaailmassa en suinkaan ole mitenkään toivottoman vanha raskautumaan.)

Töissä paleli koko päivän, paitsi sen varttitunnin ajan kun siivosin robottisolua hiki hatussa. Esimiehen kanssa oli taas ärsyttävää kissanhännänvetoa. Tulen pitkäksi aikaa pahalle tuulelle siitä, että minua kyykytetään tai minulle puhutaan tylysti ja nolaavasti toisten kuullen. Koko aamupäivän tuntui, kuin hartioillani olisi ollut raskas ies; mietin, mitä ihmettä teen täällä/siellä. Yksi kone hajosi, piti käyttää toista, joka ei myöskään suostunut kaikkiin toimintoihin, joten kappale piti viimeistellä kolmannella, primitiivisellä koneella. Tauolla luin Pentti Saarikosken päiväkirjaa ajalta, jolloin hän oli Hesperiassa kuivumassa. Se oli aluksi mielenkiintoinen, mutta heti, kun Saarikoski pääsi sairaalasta pois ja matkusti Pariisiin jaarittelemaan, minua lakkasi kiinnostamasta. Olkoon mokoma.

Kotiin lähtiessäni olin sentään jo tyyni. On tammikuun loppu ja töistä lähtiessä ei ole enää pimeää. On helpompaa olla. Jokin kynnys on ylittynyt: se kaikki, mitä minulla on työelämän ulkopuolella, riittää taas vallan hyvin kompensoimaan työn kuormituksen. Osaan enimmäkseen ottaa työn työnä; repsahdukset ovat satunnaisia ja lyhyitä.