Pimee

Minuun lienee iskenyt jonkinlainen hybris, koska uskon, että osaisin parantaa työpaikallani osastomme työtehoa, jos minua kuunneltaisiin. En ole insinööri, mutta jotkut asiat vain ovat ilmeisiä. Tai sitten olen väärässä. Olen ollut viime aikoina paljon väärässä. Tämän päivän hallitseva tunnelma oli jotakin siihen suuntaan, että en osaa mitään, enkä halua oppiakaan. No, onneksi se ei suuremmin haittaa, elämähän on jossain muualla kuin töissä (?)

Mietin tänään myös sitä, millainen yhteiskuntamme olisi, jos evoluution käänteissä olisikin käynyt niin, että ihmiset syntyisivät munista kuni linnut tahi vesinokkaeläimet. Näissä mietinnöissä en päässyt puusta pitkään, mielikuvitukseni ei kenties ole enää nuoruuden vireessä. Mutta millaisia pesiä rakentaisimme pitääksemme haudottavan munan lämpimänä? Olisiko nykyään high tech -pesiä, joihin munan voisi jättää työpäivän ajaksi etävalvonnalla? Vai olisivatko munat päivähoidossa muiden haudottavana ja huollettavina? Miten ihmisenmuna tulisi ulos ihmisnaaraan ruumiista?

...Voisin kai vaihteen vuoksi vähän neuloa ja ajatella jotain muuta.

Innostumisesta

Siitä, mitä ajattelin tänään, voin kirjoittaa vain oman kokemukseni pohjalta, niin kuin useimpien yksilön pieneen elämään liittyvien asioiden suhteen kai on, ellei satu olemaan taitava ajattelija ja kirjoittaja. Mitään yleispätevää ei siis ole mielessäni.

Alan olla jo siinä mielessä vanha, että asioista innostuminen on vaikeaa. Uusia asioita tulee tielle, mutta reaktioni on useimmiten vain "ihan kiva" -tyyppinen, jos sitäkään. Koska olen perusasetuksiltani melko muutosvastarintainen, tavallisin reaktioni taitaa olla "ei herranjumala", mutta kyllä joskus sentään suhtaudun myönteisestikin. Innostua en enää jotenkin osaa. Milloinkohan viimeksi sytyin jostain asiasta niin, että se olisi jotenkin sykähdyttänyt ja kantanut? No, seitsemisen vuotta sitten innostuin joksikin aikaa neulomisesta, mutta sekin laimeni aika nopeasti. Pienessäkään mittakaavassa en ole kovin intohimoinen. Nykyään tuntuu, että en löydä edes sellaisia romaaneja, jotka tuntuisivat jotenkin elämää suuremmilta. Elokuvia nyt en ainakaan. TV:tä en juurikaan viitsi katsoa, paitsi Downton Abbeyta ja Siltaa (joka sekin loppuu huomenna).

Ollapa jälleen mieleltään nuori! Muistan, kuinka neljätoistavuotiaana tulin kaupungista elokuvista katsomasta pätkää nimeltä The Abyss, ja selostin hirveällä höngällä sen juonta äidille. Äiti sanoi leikillään, että ei tiedä, voiko minua enää elokuviin päästääkään, kun olen sen jälkeen aina henkeä täynnä kuin kaljatynnyri. Tuolloin tosiaan kävin paljon elokuvissa ja tuntuu, että intouduin monista leffoista pitkäksi aikaa, olin kuin kuumeinen tai vähän rakastunut. Samoin kävi monien tuolloin ensi kertaa lukemieni hyvien kirjojen kanssa, muistan niistäkin samankaltaisen rakastumiskokemuksen; saatoin elää kirjan maailmassa pitkään, pyöräillä koulustakin kotiin suunnilleen mitään näkemättä ja kuulematta (sielläpäin ei onneksi ollut paljon liikennettä).

En varmaan osaisi enää ihmisiinkään rakastua sillä lailla hullaantumalla; en tosin tiedä, olenko teininäkään ollut siihen kovin taipuvainen. Olen kyyninen ja ajattelen asioiden eri puolia, hyviä, huonoja ja vaivalloisia puolia, liikaa innostuakseni mistään oikein kunnolla. Lämpimät tunteeni ovat sellaisia leivinuunin tapaisia, työläästi lämpiäviä mutta pitkäkestoisia, mitä nyt välillä saattaa hieman sauhuta. 

Tänään minulla oli paljon aikaa olla vain omassa seurassani ilman velvoitteita, sehän se tällaisia mietteitä kirvoitti. Tuntuu, että pitäisi olla jotain, johon suhtautuisin intohimoisesti - silloin tuntisi elävänsä elämäänsä aktiivisella otteella. Noh, näkkyypähän. Neljänkympinkriisi se kai taas tässä puhuu. Olin kuitenkin onnellinen omassa seurassani enkä kaivannut muualle.

Elämäni tässä kehossa

Vastaani on tullut asia, joka minun on myönnettävä, vaikka muutama vuosi sitten en olisi koskaan uskonut sitä myöntäväni: Kuntosalilla käymisestä tulee parempi olo. Se on sittenkin totta, minullekin. En tosin vieläkään tiedä mitään mistään endorfiinihyökyaalloista, joista tosikuntoilijat puhuvat, mutta aina käytyäni salilla olen tyytyväisempi ja rauhallisempi kuin ennen sitä. Voi olla, että tyytyväisyyteen vaikuttaa sekin, että minä nyt vain olen ihminen, joka saa tyydytystä siitä, että tekee tietyt asiat tietyssä järjestyksessä; sitähän se salilla käynti paljolti on.

Ihmistyyppejä, jotka hämmästyttävät minua kuntosaleilla: levittäytyjät (ahtaassa pukuhuoneessa levitellään tavarat kapeille penkeille koko penkin pituudelta, ja sitten kun joku tulee avaamaan omaa kaappiaan, ihmetellään "ai olenks mä tiellä") ja katso-minua-kuntoilijat (venyttelevät pitkällisesti keskellä salia, keskellä kulkureittiä, ei mistään erityisestä syystä, vaikka venyttelylle on selkeä paikkansa toisella seinustalla mukavine mattoineen).

***

Luin jokin vuosi sitten artikkelin työmaanostureiden kuljettajista. Siinä mainittiin, että Suomessa ei ole yhtään naispuolista nosturinkuljettajaa. Mietin, onko työ fyysisesti niin raskasta, ettei se useimmille naisille sopisi (olen skeptinen, mutta en tiedä), vai onko naisilla keskimäärin niin voimakas itsesuojeluvaisto, etteivät he halua keikkua maan ja taivaan välillä. En kyllä tiedä, kuinka miehetkään sitä haluavat, mutta jonkunhan se on sekin tehtävä. Vastuullista työtä ja luultavasti riskialtistakin. Tämä nyt tuli mieleen, kun katselen ikkunasta tien toisella puolella olevaa rakennustyömaata. Kaupunginosaamme rakennetaan nykyään niin kiivaasti, että kohta entiset asukkaat eivät tunne mahtuvansa sekaan. Viimeiset lähiseudun vihertävät alueet on kaavoitettu kerrostaloille tai pilkottu pikkuruisiksi omakotitonteiksi, joille voi rakentaa talon vain niin lähelle naapurin seinää, että hädin tuskin mahtuu välistä kävelemään. Mihin tästä muuttaisi? Periaatteessa kaipaan pois, sillä seutu on melko vilkasta ja vilkkaammaksi vain tulossa. Mutta koti on ollut tässä jo kymmenen vuotta, tyttäret eivät edes muista koskaan asuneensa muualla. Lisäksi muuttaminen olisi kuitenkin perhananmoinen homma...

***

Perjantain mietelauseeksi vielä:

And did you get what
you wanted from this life, even so?
I did.
And what did you want?
To call myself beloved, to feel myself
beloved on the earth.

― Raymond Chandler

Päivän teema

Note to self: On typerää ajatella tulevaisuutta ja elätellä toiveikkaita ja idealismin sävyttämiä mielikuvia siitä, mihin suuntaan asiat kehittyvät. Eivät ne kuitenkaan siihen suuntaan tule kehittymään. Aika kuluu, olemme tomua ja tuhkaa ja loppujen lopuksi jokainen on yksinäinen sielu.

 

Hirssiä vetelemässä

Perinteisesti huonona nukkujana ja niskakivuista kärsivänä etsin alituisesti Sitä Oikeaa, nimittäin ratkaisua. Sitä jotakin, jonka kanssa nukkuisin hyvin, enkä heräisi niska jumissa joka jumalan aamu. Kaiken todennäköisyyden mukaan en mitään yksittäistä konstia koskaan löydä, koska maailmahan ei vain toimi sillä lailla, kuten tiedämme. Tai ei ainakaan minulle. Onhan niitä tarinoita, kuinka ihmiset löytävät Muutoksen elämäänsä, mutta en usko sellaista koskaan tapahtuvan minulle.

Mutta yrittäähän voi. Tänään heräteostin hirssiakanatyynyn. Työkaveri oli suositellut, ja lisäksi pakkauksessa luki, että suositellaan sellaisille, jotka ovat kovia hikoilemaan. Minulle siis. Koska tyyny oli sellaisenaan varsin lerssin oloinen ja pidän ehdottomasti enemmän jämäköistä ja kovista tyynyistä, ostin myös lisäpussukallisen akanoita. Niitä sitten sulloimme puolison kanssa tyynyn vetoketjullisesta aukosta sisään. Pirun sähköistä kamaa ja lentelevätkin joka ilmansuuntaan.

Täysikuun valossa ja myrskytuulia odotellessa nukun siis kokeellisen yön hirssiakanatyynyllä. Saa nähdä, päätyykö sekin kaappiin piikkityynyn, anatomisen tyynyn ja kaikkien muiden potentiaalisten elämää parantavien keksintöjen kanssa.

Pelaa vai pelkää?

Vaikkei ajatus ole mitenkään originaali, niin tätä ajattelin tänään: maailma on täynnä masentavia pelejä ja säännöstöjä.

Työpaikan saamiseksi täytyy olla valmis pelaamaan työnhakupeliä. CV:n pitää olla tietynlainen. Haastatteluun täytyy valmistautua, ettei sanoisi, mitä oikeasti ajattelee, vaan sen, mitä haastattelijat haluavat kuulla. Itseään pitää kehua, vaikkei siihen olisi yhtään valmis; pitää osata korostaa taitojaan ja peittää heikkoutensa. Kädenpuristuksenkin pitää olla tietynlainen. Pitää olla sopivasti ajoissa, ei liian ajoissa, ettei vaikuttaisi epätoivoiselta tai muuten omituiselta. Pitää pukeutua juuri oikealla tavalla. Jos tässä pelissä onnistuu, saattaa saada työpaikan. Ehkä. Mutta jos on pelannut "oikeilla" säännöillä, on saattanut päätyä itselleen aivan väärään paikkaan, sillä sääntöjä noudattaakseen on ollut ehkä pakko kätkeä todellinen itsensä. Jos oikeasti ei olekaan "hyvä tyyppi", sosiaalinen, verkostoituva, idearikas, vaikka on päätynyt itsestään sellaisen kuvan antamaan. Siinähän sitä sitten ollaan.

Joskus naistenlehdiksi kutsutuissa julkaisuissa on parisuhdeaiheisia artikkeleita, joissa keskeinen sisältö on periaatteessa "näin saat puolisosi/poikaystäväsi/hoitosi tekemään asian X". Oveluutta, hienovaraisia keinoja, ehtojen asettamista, Naisellisten Keinojen käyttöä. Perhana sentään. Pelejä läheisessä ihmissuhteessakin. Helpoin ratkaisu on kuitenkin ottaa asia puheeksi ihan tavallisesti: Kulta, haluaisin mennä viikonloppumatkalle hääpäivänämme. Rakkaani, olen ajatellut, että voisimme harrastaa seksiä muulloinkin kuin perjantaisin, mitä olet mieltä? Elämänkumppanini, miten suhtautuisit siihen, että suhteemme olisi avoimempi ja kummallakin olisi lupa lähteä satunnaisesti baari-illan jälkeen jonkun toisen matkaan? Lasteni äiti/isä, voisimmeko alkaa käydä kaupassa vuorotellen? Ihmisillä on puhekyky sen takia, että sitä käytettäisiin. Se helpottaa elämää kummasti. On ihan turha ajatella, että pitkäaikainenkaan kumppanisi lukisi ajatuksesi (tai sinä hänen). Tarpeet ja halutkin muuttuvat vuosien saatossa. Olen vakaasti sitä mieltä, että asiat pitää ottaa puheeksi, jos jotain haluaa muuttaa, parantaa tai vain selkiyttää omia mielipiteitään. Ei mitään pelien pelaamista, vihjailevia katseita, raskaita hiljaisuuksia eikä paljonpuhuvasti kolahtavia ovia.

Tietenkin maailmassa tulee useinkin eteen tilanteita,  joissa täytyy sanoa yhtä, vaikka tarkoittaa toista. Sitähän sosiaaliset taidot osittain ovat. Aina ei voi möläyttää kuulosalle kaikkea, mitä mielessä liikkuu (tämä olkoon opiksi minulle, joka olen legendaarinen hölösuu). Toivoisin kuitenkin, että tärkeissä asioissa voisi luovia ilman pelien pelaamista. Että työpaikan voisi saada omilla ominaisuuksillaan, eikä lainatuilla, ja että tärkeissä ihmissuhteissaan voisi puhua totta, olla oma itsensä, paljastaa heikkoutensa ja tulla hyväksytyksi siitä huolimatta, tai juuri siksi.

Konepajan sanakirja

Pajatyössä, kuten muillakin ammattialoilla, on omaa sanastoa, jossa siinäkin tuntuu olevan alueellista vaihtelua. Tänään Ilmoitustaululla: muutamia suosikkisanojani pajakielenkäytöstä.

Laippa ja holkki

Laippa on metallista tai jostain muusta materiaalista valmistettu kappale, joka ensivaikutelmaltaan on litteä, ja siinä on yleensä läpireikä. Holkki on miltei mikä tahansa metallista tai jostain muusta materiaalista valmistettulieriömallinen kappale, jossa on läpireikä. Kiinnostavaksi nämä kaksi tulevat siinä vaiheessa, kun rupeaa miettimään, missä vaiheessa lieriömäinen holkki on niin lyhyt/ohut, että sitä voisi jo sanoa laipaksi, tai missä vaiheessa laippa on niin paksu, että sitä voisi sanoa holkiksi. Haluaisin oikeastaan tehdä aiheesta tutkimuksen: sorvaisin erivahvuisia ja -kokoisia kappaleita laippuus-holkkius -jatkumon eri asemista ja kysyisin koehenkilöiltä miksi he kutakin kappaletta nimittäisivät. (Käyttötarkoitus määrittää usein sen, onko kyseessä laippa vai holkki, mutta aina sekään ei ole täysin selvää, ainakaan minulle.)

Laippa voi olla myös nelikulmainen; silloin se luonnollisesti menettää kaiken potentiaalisen holkkiutensa. Luulisin. Laippoja on myös epämääräisen muotoisia, vaikkapa polttoleikattuja, mutta holkki on pääsääntöisesti pyöreä.

Raati

Raati on täkäläisessä pajaslangissa se, mitä virallisemmissa yhteyksissä kutsutaan jäysteeksi tai särmäksi - siis työstämisestä kappaleeseen jäävä terävä reuna, joka yleensä tavalla tai toisella poistetaan joko muodon työstämisen yhteydessä tai jälkeenpäin. Raatin lisäksi samasta ilmiöstä käytetään ainakin sanoja purse ja pärsä. Varsinkin viimemainittu on onomatopoeettisesti aika herttainen sana.

Tälli

Asetus. Tällin teolla tarkoitetaan jonkin työn asetusten tekemistä työstökoneeseen; kokonaisuutta, johon kuuluvat muun muassa työkalujen kiinnitys ja mittaaminen, kappaleen kiinnitykseen liittyvät hommat (sorvilla leukojen kiinnitys jne.) ja ohjelman teko tai läpikäynti. Tälli-sanaa ei käytetä joka puolella Suomea, sillä ainakin Kymenlaaksossa uransa alkupuolen työskennellyt työtoverini tuli hämmentyneenä kysymään minulta: "Mitä noi tarkoittaa kun ne sanoo että tekee tällin?" Vaihtoehtoinen ilmaus on passi ja passin tekeminen, mikä ei oikein sovi omaan suuhuni.

Vinku

Mikä tahansa paineilmatyökalu,  josta lähtee vinkuva ääni. Pulttipyssy ei siis ole vinku, koska vaikkakin se toimii paineilmalla, sen ääni on kovaääninen pärinä ja säksätys.

***

Siinäpä. Jatkoa saattaa seurata joskus.

Tavallinen päivä

Nukuin katkonaisesti ja mitä moninaisimpia unia nähden. Yhdessä unessa olin jonkun vanhemman japanilaisen miehen kotona viettämässä viikonloppua. Hän yritti kovasti saada minua sänkyynsä, ja kun kieltäydyin, hän ihmetteli, että mitä sitten kuvittelin meidän tekevän koko viikonlopun. Näin ylipuhuttuna suostuin sitten uniukkelin tuumaan. Seuraavassa hetkessä olinkin ostamassa lippua venäläiseen junaan. Paikkalippua en saanut, ja kun lähdin laiturille, havaitsin, että junan vaunut oli tehty aukileikatuista isoista pahvilaatikoista. Istuin coolisti pahvilaatikossa olevalle istuimelle ja matka alkoi. Näistä unista saanen kiittää alkuviikosta lukemiani kirjoja, Haruki Murakamin 1Q84 sekä Taisto Huuskosen Laps Suomen. Ensin mainittu tapahtuu Japanissa, jälkimmäinen kertoo Neuvostoliittoon loikanneen kirjoittajansa tarinan.

Perhanan vaikeaa on näinä pimeinä aamuina vääntää ahterinsa ovesta ulos ja autoon ja autosta pukuhuoneeseen ja pukuhuoneesta sorvin ääreen. Kaukolämpökin oli sopivasti poikki ja aamupesu piti tehdä kylmällä vedellä. Korjasin kappaleita, joista oli reklamoitu jo kahdesti, turhauttavaa. Paradoksaalista kyllä pidän siitä että työ on usein vaihtelevaa enkä joudu monta päivää peräkkäin tekemään tarkalleen samaa, mutta silti ärsyynnyn, kun vaihtelu on liian äkillistä, enkä saa tehdä yhtä hommaa loppuun, kun jo tempaistaan tekemään jotain muka kiireellisempää. Useampi tuollainen keskeytys peräjälkeen saa minut äreäksi kuin karhu enkä ajattele kovin kauniita esimieheni organisointitaidoista. No, yhden pitkään taka-alalla roikkuneen työn sain sentään päätökseen.

Iltapäivällä kellon viisarit liikkuivat noin puolta hitaammin kuin tavallisesti. En saanut yhtä konetta millään tekemään sitä, mitä siltä halusin, joten vaihdoin toiselle. Kuulin, että eräs työkaveri ei enää tämän viikon jälkeen tule töihin, ja aloin heti pelätä, että perin häneltä yhden vaikean työn, jota en ehdi enää tällä viikolla oppia. Sitten aivot lakkasivat toimimasta, joten tuijottelin puolisen tuntia kojelautaa ja sitten läksin kotiin. Kellokortti jäi sentään kaksi minuuttia plussalle.

Vaihdoin maanantaina puhtaat työvaatteet, kuten yleensä, ja jo samana päivänä ne olivat jo taas likaisemmat kuin kenelläkään muulla. Joku sitä kommentoikin, että "sää olet näköjään tehnyt tisseilläsi töitä", sillä paitani näyttää vähän siltä, kuin rinnan yli olisi ajanut autonrengas. Paita likaantui, kun kurkottelin kaksin kerroin taipuneena iljettävää öljyistä sotkua koneen pohjalta. 

Meneväthän ne päivät näinkin, ja elanto tulee tienattua. Silti aika lailla ajatuksissa tuppaa kiertämään epämääräinen ajatus siitä, että jossain muualla on enemmän Elämää. Harhaa kai sekin.

Minen kestä

Asioissa, joissa ainoa vaihtoehto on jatkaa ja kestää vaan, ei ole yhtään hyödyllistä päästää ajatuksiinsa kiertämään sitä luuppia että en-jaksa-en-kestä-en-jaksa. Olivat ne sitten pieniä tahi suuria. Jotain rukkausta voi kyllä yrittää, että jaksaminen helpottuisi, mutta yleensä pitää vain olla ihmisiksi ja koota itsensä. Olkoon tämä nyt taas opikseni. Varsinkaan, kun omalla kohdallani ei toistaiseksi ole mistään kovin maatakaatavasta ollut kyse. Heikkoa tekoa, sehän on jo moneen kertaan todettu.

***

Kävin tänään siinä samaisessa seurakunnan tilassa, jossa olen aikanaan käynyt päiväkerhoa sekä myös iltarippikoulun. Tila vaikutti pienentyneen vuosien varrella huomattavasti. Siinähän olikin vain huone ja eteinen.

Muistan, kuinka pelottavaa oli mennä päiväkerhoon viisivuotiaana; siihen asti olin ollut lähinnä kotona ja aikuisten seurassa, mutta kerhossa piti tottua pelottaviin saman lajin edustajiin, muihin lapsiin. Kerhoon jääminen oli järkyttävää ja kaksituntinen kerhoaika tuntui loputtoman pitkältä. Muistan kerran katsoneeni ulos ikkunasta lumisateeseen ja fantasioineeni, kuinka äiti lentäisi sieltä lumihiutaleiden keskeltä syli avoinna luokseni ja hakisi kotiin. Kerhossakäynnin tarkoituksena oli tietysti opettaa minua olemaan porukassa, ja kai siitä jotain apua oli, mutta ekaluokalle menokin oli kyllä aikanaan hyvin vaikeaa. Taisin olla hankala lapsi, pelästyin ja järkytyin pienistäkin vastoinkäymisistä niin perusteellisesti. Kerran erehdyin kerhossa sanomaan ääneen lauseen, jossa oli r-äänne, ja lähellä seisovan tytön siniset silmät levisivät ammolleen, kun hän hihkaisi kovaan ääneen: "Sie et osaa sanoa ärrää!" Pieni juttu, mutta muistan sen nolouden tunteen edelleen aivan selkeästi. Vanhempianikin varmasti hävetti, kun esikoinen oli niin arka ja sosiaalisesti avuton. No, peruskoulu kyllä paransi sittemmin asiaa, vaikka arkuus onkin yksi tehdasasetuksistani. Kestää se pitää sekin.

Parasta päiväkerhossa oli se, kun sai tehdä ihan oikean koulukirjan näköiseen vihkoseen erilaisia kuvioita mallin mukaan ja sitten hiljalleen vallan kirjaimiakin. Jo viisivuotiaana nautin sellaisesta nysväämisestä, että pannaan yksi kerrallaan asiat paikoilleen. Luovuus ja dynaamisuus ovat siis jo alkuvaiheissa olleet persoonassani sivuseikka; kuulun niihin ihmisiin, jotka puurtavat säädeltyjen rajojen puitteissa.

 ***

Sain tänään elämäni ensimmäisen taskumatin. Se on oikein hieno: musta, pieni ja povitaskuun mahtuva, ja siinä lukee Glenfiddich. Sen nimistä nestettä ehkä pitäisi ostaa matin täytteeksi.

Runonpätkä viikonvaihteeksi

[...]

Kanssa lehtien, kanssa ruohojen mätänen,
tyhjä siemenkota pääni on,
jota tuuli häilyttää,
huoli niinkuin huurre kasvaa vain,
niinkuin maruna, varsi nokkosen kuolen marraskuussa.
Runo synny ei vain villi kiljahdus,
niinkuin mullan jäätyvän huuto kumea,
musta juuripilli suussa,
niinkuin käärme, nokkonen kuolen marraskuussa.


(Helvi Hämäläinen: Kuolen joka vuosi marraskuussa)

Down with love

Keskustelu taloudessamme noin klo 6.30 aamulla, kun olen takki päällä eteisessä lähdössä töihin ja muut keittiössä:

Tytär 2: Moikka, mamma!
Tytär 1: Moikka, mamma!
Puoliso: ...Moikka, mamma!

Minä (puolisolle): Sä et saa sanoa mua mammaksi! En mä halua olla sulle mikään mamma, mä olen sun kiihkeä rakastajatar!

Tytär 2 puoliääneen: YÄK. 

Myrskyn lenkkeilijä

Nyt veikkaan, että sääennuste oli hyvinkin oikeassa ja tuota ikkunaruutuja tärisyttävää tuulta voi sanoa myrskyksi. Sitä piti tietysti lähteä ihan livenä ihmettelemään, kun töiden jälkeen tuntui, että tarvitsen raitista ilmaa.

Lenkkipukuni on niin musta, että laitoin peräti heijastinliivin päälleni. Taloutemme heijastinliivissä lukee TM (Tekniikan Maailma) ja se on tehty noin 185-senttiselle ja vähintään satakiloiselle henkilölle. Tästä johtuen syysmyrsky melkein sai sen pyörimään päälläni ja läpsytti sitä hilpeästi. Vettäkin satoi melkein vaakasuoraan ja suurina pisaroina. Juoksin jotenkin hullunlailla vastatuuleen nopeita pyrähdyksiä ja sitten taas kävelin. Puista putoili oksia ympärilläni. Hillittömän hauska sää lenkkeillä, vesi pieksi naamaa ja vaatteet kastuivat varsin perusteellisesti. Tuuli on puuskissa nyt niin voimakas, että tuntuu, kuin siihen voisi nojata kaatumatta.

Palattuani katsoin itseäni eteisen peilistä ja näytin mielipuoliselta - punainen naama, huuruiset ja märät silmälasit, vettynyt villapipo ja tippuvan märkä heijastinliivi. Mahtava lenkki!

Marraskuu on alkanut, mutta ainakin eilen ja tänään on ollut vahva ja rauhallinen olo. Olen pari yötä nukkunut hyvin, ja se on yksi varma pönkittäjä mielenrauhalleni. Viikonloppukin on jättänyt jälkeensä jotain. Harva asia tekee minut niin onnelliseksi kuin hyvä keskustelu, jossa tunnen tulevani kuulluksi ja jopa ymmärretyksi. Sellaisesta tulee tasapainoinen olo. Kuin kuuluisi jonnekin.