Rakkaat päiväkirjat

Tuli mieleen katsella vanhoja tyttöaikaisia päiväkirjojani. Itse asiassa päiväkirjat tulivat mieleeni siitä, että pyrin taas nykyään pitämään yksityistä(kin) päiväkirjaa, mutta olen viime aikoina hieman hyljeksinyt sitä. Yritän saada itseni kirjoittamaan säännöllisesti; jos nyt en muuta syytä siihen keksi, niin sen, että kirjoituksia on todella kiinnostava lukea jälkeenpäin. Jo vuodenkin ajallinen etäisyys saa aikaan sen, että en muista arkisista tapahtumista yhtään mitään - itse asiassa jo viikonkin päästä olen usein unohtanut, minä päivänä mikäkin juttu tapahtui - mutta päiväkirjan lyhyetkin merkinnät palauttavat mieleen tapahtumia, tunteita ja ajatusketjuja. Ilman päiväkirjan taaksepäinselailua en olisi esimerkiksi muistanut, että minulla oli viime keväänä hyvin samanlainen sekoilukausi tulevaisuudenpelkoineen kuin tänäkin vuonna, ja että viime vuonnakin kärsin näihin aikoihin lievästä hengenahdistuksesta. Jotkut viime vuosien päiväkirjojeni jaksot muistuttavat lähinnä oirekuvauksia, sillä olen jaksanut laittaa ylös lähinnä sen, kuinka hyvin tai huonosti olen milloinkin nukkunut ja onko esim. huimaus ollut ajoittaista vai jatkuvaa. Toisinaan taas olen vuodattanut monta sivua jotain tunne-elämystä, joka on kirjoitusaikaan tuntunut ilmeisesti elämää suuremmalta. Olen onneksi oppinut kirjottamaan päiväkirjaani vähemmän teennäisesti ja typerästi, nykyään en sentään irvistele inhosta niskakarvat pystyssä omalle menneisyyden itselleni, kuten aiempien vuosien päiväkirjojen kanssa on käynyt.

Mutta niistä tyttöaikaisista päiväkirjoista. Minulla on tallessa ainakin nämä kaksi opusta. Voi olla, että yksi hevosaiheinen on vielä jossain kaapin perällä. Näitä kahta on kirjoitettu yläasteaikana; sininen on seiskaluokan aikainen, Karvinen taas kahdeksannelta luokalta. Otin kuvia myös sisäsivulta, mutta en laita niitä sittenkään tähän, sillä tekstistä saa vähän liian hyvin selvää. Toisaalta harmi, sillä etenkin Karviskalenteri on sisäsivuilta hyvinkin koristeellinen tekstintauspiirroksineen, tarroineen, kuvitettuine mietelauseineen ja myös siksi, että päiväkirjamerkinnät on kirjoitettu erivärisin tussein. Hyvin tyypillisiä teinitytön juttuja siis.

Seiskaluokan päiväkirja on vielä hyvin tyypillistä pikkutytön juttua. Pääosissa ovat etenkin alkupuolella hevoset ja tallin tapahtumat. Jokaiselle päivälle olen varannut etukäteen yhden sivun ja kirjoittanut päivämäärän ylälaitaan. Joillekin päiville tila ei ole oikein riittänyt, vaan pyöreä käsialani kiemurtelee alalaidasta kohti sivun reunoja, jotta kaikki asia mahtuisi. Toisinaan parikin peräkkäistä päivää on kuitattu sen tyylisillä lausumilla kuin "oli matikan kokeet, en muista mitä muuta tapahtui". Olen siis pyrkinyt säntillisyyteen kirjoittamisessa, mutta se on melko pian lopahtanut. Dramaattisia tapahtumiakin on kuvattu. Siirtyminen poispäin hevostallin maailmasta näkyy suorastaan kynnysmäisesti: yhtenä päivänä kyyneleistä vuodatusta talliasioista, mutta jo seuraavana kuvauksia jonkun ihanan pojan vilkuilusta kirjastossa. Hevosasiat jatkuvat jonkin verran tuon rajapyykin jälkeenkin, mutta teinimeininki valtaa selkeästi alaa.

Karviskalenteri on hankittu näemmä ennen kahdeksannen luokan alkua elokuussa. Päiväkirjamerkinnät sinänsä ovat lyhyitä, koska kalenterissa yksi viikko mahtuu yhdelle aukeamalle. Useimpien päivien viivastot on kirjoitettu täyteen, joskus säntillisellä tekstauksella mutta hurjempien sattumusten yhteydessä sotkuisella, pyöreällä ja hätäiselläkin kaunokirjoituksella. Tämä päiväkirja on täynnä kaikenlaista fanitusta. Olen kahdeksannella luokalla näemmä käynyt katsomassa suunnilleen kaikki elokuvat, joita tuolloisen kotini naapurikaupungissa näytettiin. Harrison Ford on ollut suuri idolini, muitakin nimiä esiintyy. Yleistä tuntuu olleen, että olen asioista hirmuisen innostunut tai vaihtoehtoisesti järkyttynyt, tuohtunut tai murheen murtama - kultaista keskitietä ei merkinnöissä juuri näy, ellei sitten toistuvana lauseena "koulussa oli tylsää". Sellaista kai teini-ikä aika usein on. Päiväkirjassa on myös kuvauksia käynneistä nuorisoseurantalon diskoissa, joita oli muutaman kerran lukukaudessa. Kunpa olisin kirjoittanut niistä enemmän! Se vähä, mitä on tallentunut, on jotenkin hulvatonta. Riemukasta on myös lukea, mitä olen arkistoinut mökkireissuista parhaan ystäväni ja hänen perheensä kanssa. Katu-uskottavuuteen pyrkineet tytöt ovat näemmä uskaltaneet todella olla vielä lapsia mökkiympäristössä ja keksiä mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä ja ajanviettotapoja.

Muistan taas, miksi kannattaa pitää päiväkirjaa rehellisesti, itselleen avoimesti ja mahdollisuuksien mukaan myös säännöllisesti. Toisaalta tajuan, että en halua kenenkään näkevän päiväkirjapuoltani - lienee siis pakko jossain vaiheessa hävittää nuokin yllä kuvatut opukset. Se minä, joka niissä on tallessa, on se osa, jota eniten suojelen. En siksi, että se olisi mitenkään arvokas tai poikkeuksellinen, vaan siksi, että sen paljastaminen tuntuisi samalta kuin paljaan ihon osuminen hiomanauhaan.

Nega

Vaikka raamatussakin muistutetaan, että elämäänsä ei murehtimalla voi pidentää kyynäränkään (noin 60 cm?) vertaa, olen pilannut kauniin keväisen päivän negatiivisilla ajatuksilla ja niistä kumpuavalla yleisellä huonolla ololla. Miten hilpeää. En myöskään ole saanut aikaan mitään, mitä olisi pitänyt tai mitä olin ajatellut. Olen lohduttoman tyytymätön itseeni ja tämän pätkän kirjoittamisen ainoa motiivi oli saada se ulos systeemistään, anglismi-ilmaisua käyttääkseni.

Tänään olisi ollut taidesuunnistus, mutta väsyin pelkästä kahvilakäynnistä niin, että piti mennä päiväunille.

Oireellista

Zen?

Olen olevinani kipeänä ja olo on vähän kurja vieläkin. Ajattelin ensin saaneeni jonkin viruksen, mutta toisaalta voisi olla, että kyse on jo ennestään olemassa olleen ruumiillisen vaivan pahentumisesta psykosomaattisista syistä. Minulla on nimittäin hieman historiaa erilaisten luulosairauden muotojen kanssa. Ei ole kerta eikä kaksi, kun olen jonkin elämän ratkaisun lähestyessä ruvennut oireilemaan epämääräisesti. Tapahtumaketju kulkee yleensä niin, että olen ensin innoissani ja positiivinen, koska jotain on tapahtumassa. Sitten muistan, että kaikki voi mennä pieleen tai huonosti tai totaalisen persiilleen, ja siinä vaiheessa alan tuntea sairauden oireita, pelkään sen olevan jotain vakavaa, sitten uskon takuuvarmasti sen olevan kuolemanvakavaa ja alan suunnitella hautajaisiani. Ja ilo siitä elämäntilanteen muutoksesta on täysin poissa, sen tilalla on jäytävä epäilys ja pelko. Tiedän, juu. Mutta se, että aiemmat kerrat ovat olleet vääriä hälytyksiä, ei mielestäni ollenkaan poista sitä mahdollisuutta, että tällä kerralla kyse olisikin jostain vakavasta!

Yksinkertaistaen: taidan pelätä, että kuolen, ennen kuin opin elämään tasapainoisena ja tyytyväisenä itseni kanssa.

Päivä on kaunis ja lämmin, mutta en jaksa mennä ulos vaan tuijottelen ikkunasta taivasta. Aamuinen kirjastoreissu vei suuren osan puhdistani. Sitten piti vielä käydä etsimässä tytär 2:lle uudet farkut (Skinny Low Cut Jeans), mikä ei sekään ole kovin virkistävää.

Luin hienon kirjan, Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa. Kerrassaan virkistävä teos, luultavasti siksi, että se sopi siihen kaavaan, joka minua yleensä elähdyttää: päähenkilö, joka alussa tuntee elämänsä tyhjäksi (tässä nimenomaisessa teoksessa hän odottaa kuolemaa, vaikka keuhkosyöpä onkin saatu kuriin), löytää paikkansa toisten ihmisten elämässä ja oppii uudelleen olemaan onnellinen. Austerilla on tässä teoksessa jännä tyyli, teksti on juohevaa ja varsin eleetöntä ja tuntuu, kuin kirjassa ei oikeastaan tapahtuisikaan mitään kovin merkittävää, vaikka kuitenkin tapahtumat ovat varsin suurilinjaisia ja epätodennäköisiä. Sattumuksia, toden totta. Kirjassa on jotain perin juurin uskottavaa ja todentuntuista, henkilöt tuntuvat tutustumisen arvoisilta ja heille toivoo käyvän hyvin. Eikä lopussa vedetä mattoa alta. Olisipa omakin elämäni sellainen, että langat ainakin suurin piirtein solmittaisiin yhteen. Voisin olla vaikka sivuhenkilökin, kunhan pääsisin mukaan suunniteltuun ja positiiviseen tapahtumaketjuun...

Zentangling

Lisäys iltasella: Katos pirua! Huomasin, että tämä blogi on tänään ollut olemassa tasan vuoden. 



 Koska vuorokaudessani on ilmeisesti tyhjiä tunteja (tai yksinkertaisesti vain tykkään kaikesta pipertämisestä), piti ruveta kokeilemaan zentangle - piirtämistä melkein saman tien, kun siitä ensi kerran tänä aamuna kuulin. Muuan tuttava oli postannut facebookiin tekemiään zentangle-vaikutteisia töitä. Tämä tuttava on aivan oikea taiteilija, mutta havaitsin pienellä googletuksella, että tällaistahan voi tehdä kuka tahansa. Itse asiassa se sopii minulle ihan hyvin, koska uppoudun mielelläni intensiivisesti yksinkertaisiin, toistoa vaativiin asioihin, kuten nyt vaikka neulominen, kuntosalilla käyminen, palapelit ja sanaristikot.

Minulla on joskus tapana piirrellä, joten talossa on luonnoslehtiö sekä musta kapea tussi. Siinäpä kaikki mitä tarvitaan. Ensimmäinen tuotokseni oli tällainen:

Talouden skanneri on niinsanotusti offline (keittiön nurkassa), joten kuvasin nämä vaaleanpunaisella kamerallani sängyn päällä.

Päivän muiden puuhien jälkeen piti heti perään jatkaa samaa rataa:

Turhaa? Varmaankin. Rentouttavaa? Takuulla. Eikä tarvitse osata piirtääkään. Tämähän on melkein sitä samaa, mitä joskus tulee tehtyä kokouksissa tai puhelimessa puhuessa, paitsi että zentangle tehdään tarkoituksella ja intensiivisesti, kuten määritelmässä yllä olevan linkin takana lukee... Jännää, että joku on tähänkin keksinyt määritelmän. Sitten on vielä säännötkin! En tosin aio suuremmin välittää niistä, vaan piirtelen niin kuin hyvältä tuntuu. Ideoita mitä moninaisimpiin patterneihin löytyy vaikkapa täältä. Jotkut näemmä ottavat tämän myös vakavasti: edellämainitulla sivustolla kerrotaan tyypeistä, jotka opettavat tällaista piirtämistä työkseen.

Selasin luonnoskirjaani taaksepäin ja huomaan, että aiemmatkin piirusteluni ovat selvästi jotenkin z-henkisiä, vaikkakin täynnä kaikenlaista hahmoa abstraktin seassa. Tässä muutamia näytteitä viime vuodelta:

On vain niin palkitsevaa täyttää tyhjää tilaa! (kuvittele loppuun mielipuolinen naurunkäkätys)

Pääsiäisen kuvia

Koska huhtikuussa kuuluu asiaan hämmästellä kevään etenemistä, olen tänä pitkänä viikonloppuna suorittanut sitäkin. Kirjasto oli eilen kiinni, joten lähdin pyöräilemään kameran kanssa tavanomaiseen piilopaikkaani päin.

Pajunkissat olivat osin jo räjähtäneet. Etsin pitkään soveliasta kohtaa, jossa olisi kuvattavaksi kauniita kissoja, ja sitten kun sen löysin, oli penger siinä kohtaa sen verran pehmeä, että pyörän jalka ei pitänyt ja pyörä romahti ojaan. Intoni kuvata pajunkissoja lopahti.

Piilopaikassani vedet ovat olleet vapaat jo reilun viikon. Lokeilla kuulosti olevan jokin kuvio meneillään läheisellä luodolla, joten muuta luonnonelämää en oikein kuullutkaan. Vesi liplatti kyllä oikein kauniisti.

Järven pinta oli reilusti alempana kuin viime keväänä, ja astinkiviä pitkin pääsi loikkimaan joillekin pienemmistä luodoista.

Tunnen aika huonosti lintuja laulusta, mutta kaksi varmaa nakkia tunnistin - kaikkialla tällä hetkellä kuuluvan peipposen sekä sepelkyyhkyn. Sinivuokkoja on järven rantamilla nyt tupas jos toinenkin. Muistan, että lapsuuteni kotikonnuilla sinivuokko oli aikanaan varsin harvoin nähty, vaikka asuin tuolloin etelämpänä. Nykyisillä sijoillani sinivuokkoja on joka kevät runsaina sinisinä keskittyminä.

Hiekkatien varren ojista kuului melkoista pulinaa. Pysähdyin parikin kertaa katsomaan lähempää, kuka siellä pulisee, mutta en kertaakaan onnistunut näkemään mitään varsinaista liikettä, vain veden pyörteitä. Yhdessä ojassa sitten oli jo sammakonkutuakin, joten oletan, että sammakot ne siellä sekstasivat.

Koska olen pääsiäisen ajan elänyt kuin herran pellossa (tyttäret ovat olleet kylässä toisaalla), tuli mieleeni myös neuloa. Tekaisin siis merino-silkkilangasta vauvanmyssyn tuttavan tulevalle vauvalle; kuvassa myssyä esittelee Nasu.

 

Hyväperjantai

Jopa on taas mieli kevyt ja elämä hyvää. Eikä siihen tarvita näemmä muuta kuin lomapäivä ja hyvin nukuttu yö - kai on pakko myöntää, että olen jossain määrin laiska ja toimettomuudesta nauttiva ihminen.

Lapset matkustivat mummolaan ja pääsiäinen on siis minulle Aikuisten Aikaa, eli lorvimista sohvan, sängyn ja jääkaapin välillä. Tosin luulen kuulleeni aamulla joutsenen huudon, ja se saattaa inspiroida minua vielä iltapäivälläkin niin, että lähden katsomaan, mitä järven rannalla on meneillään lintumaailmassa ja muutenkin. Puolison mielestä meidän pitäisi katsoa jokin elokuva yhdessä. Hän ehdotteli minulle erilaisia romanttisia pätkiä Netflixistä. Minä sanoin, että vaatimukseni romantiikan suhteen ovat aika korkealla ja mikä tahansa chick flick ei kelpaa, vaan haluan jotain tasokkaampaa. Puoliso, nenä kiinni tablettitietokoneessaan, vastasi: "No joo, katotaas...miten olis Kauhea Kankkunen?"

***

Viikolla menin ja luin Anna Perhon kolumnin Ilta-Sanomista. Sillä oli hieman turhauttava vaikutus. Olen joskus ennen muinoin pitänyt Perhon kirjoituksista, muistaakseni nimenomaan Ylen sivuilla olleista, mutta nykyään niiden lukemisen jälkeen tuntuu monesti vähän siltä kuin olisi koskettanut jotain likaista (pahoittelen vertausta, se oli paras, mitä nälkäisenä keksin). Tässäkin jutussa yhdistellään anekdootteja typerästi käyttäytyneistä ihmisistä tilanteissa, jotka eivät varsinaisesti liity enemmistösuomalaisten työelämään millään lailla, ja halutaan ilmeisesti sitä kautta rakentaa mielikuvaa työelämän suurimmasta ongelmasta: työntekijöiden puutteellisista alaistaidoista!

Minähän en pääsääntöisesti usko siihen, että jokainen olisi oman onnensa seppä, jos tämä sananlasku yleistetään kaikkeen elämään. En siis huoli, osta, enkä halua maailmaa, jossa ihmisen epäonnistumiset ja takaiskut käsitetään vain hänen omien väärien valintojensa seurauksiksi ja hänet jätetään selviämäänkin niistä itse. Kuitenkin uskon vakaasti yksilön vastuuseen yhteisöstään, lähimmistään ja itsestään - lyhyesti sanottuna asiansa pitää hoitaa. Enkä oikein näe, että tätä vastuuta suomalaisilta mitenkään ongelmaksi asti puuttuisi. Aina löytyy pudokkaita ja tietysti niitäkin, joiden elämä on pilalla, jos kesälomalla sataa, kuten Perho kolumnissaan kirjoitti. Mutta että työntekijät jotenkin laajassa mielessä vaatisivat työnantajalta (ja elämältä?) liikaa? Eivätkä ole koskaan tyytyväisiä? Missä universumissa näin on?

Lisäksi Perhokin vetää esiin vanhan tutun nokituskortin: Bangladeshissä työntekijöiden olot ovat niin kurjat, että suomalaiset eivät saisi yhtään omista oloistaan valittaa. Taustalta kuulen jostain syystä yliluonnollisen kumean äänen uhkaavan: "olkaa tyytyväisiä vaan, tai muuten otetaan teiltäkin pois".

Enpä tiedä. Kolumnisteja on näinä inttervebin aikoina kaiketi melkoinen liutajas, mutta varsin moni heistä rakentaa itsestään mielikuvaa ainoana totuudenpuhujana, ihmisenä, joka uskaltaa sanoa ääneen sen, mitä "kaikki" ajattelevat. Lauman verran ainokaisia siis, ja kaikki etsivät terävintä mahdollista ilmaisutapaa. Tämä on vahingollista. Näiden totuudenpuhujien sanat eivät kolahda niihin, joista niissä kirjoitetaan, kuten Perhon anekdoottien tomppeleihin. Kaikkia heikoilla olevia, ulospääsyä etsiviä ja omaa paikkaansa maailmassa pohtivia tällainen sanankäyttö sen sijaan painaa entistä alemmas. Oma syy, oma vika, kuka käski olla huono työntekijä?

Sylvi paheksuu, osa 1

Taannoin työpaikallani oli vielä sallittua tupakoida hallin puolella. Silloin minulla oli sorvilla näkyvällä paikalla suuri lappu, jossa luki: Älä tupakoi tässä! Sylvi paheksuu. Sittemmin paheksumisestani tuli jonkinlainen lentävä lause. Jos kurtistan kulmiani jollekin tai motkotan jostain aiheesta, työparini toteaa hymyillen: "Taas Sylvi paheksuu".

Tänään päästän itseni vihdoinkin irti aiheesta, josta olen kehitellyt paheksuntaa jo kauan: vesipulloista. Niin monet ihmiset kantavat vesipulloa mukanaan kuin se olisi jonkinlainen tuttipullo tai muu lohduke. Siitä siemaillaan vähän väliä, siis ihan koko ajan, parin minuutin välein! Se ei mitenkään voi olla tarpeellista. Normaalissa sisä- tai ulkolämpötilassa terveen aikuisen ihmisen ei voi olla jano tai ylipäätään tarpeen juoda vettä vartin välein tai useammin. Kesäkuumallakaan en usko muutaman minuutin siemailuvälin tarpeellisuuteen. Pysyyhän siitä tietysti suu ja nielu kosteana, jos kuivumisvaivaa on, mutta eikö nyt hitto vieköön tässä puhtaan veden ja vesihanojen yhteiskunnassa voi aikuinen henkilö odottaa janonsa kanssa, kunnes pääsee seuraavaan vesipisteeseen. Kyllähän sitä juoma-astiaa on ihan järkevä mukana kuljettaa etapilta toiselle, jos haluaa, mutta että täytenä? Kun ei tässä nyt missään päiväntasaajalla asuta. Jos ihmisen olisi tarpeen juoda vartin välein, ei ihmisrotu olisi ikinä päässyt Olduvain rotkoa pidemmälle.

Sitä paitsi vesipullojen hygieenisyys epäilyttää minua suuresti. Pesevätkö ne ihmiset pullojaan muka säännöllisesti, vai huuhtovatko vain? Mukana kuljeteltavan pullon vesi lämpenee ja alkaa maistua pullolta, ja ennemmin tai myöhemmin pullo alkaa haista pahalta. Suu imeskelee pullon kaulaa vähän väliä ja jättää siihen ties mitä muhimaan likaisen repun uumeniin. Työpaikalla äijät pitävät vesipulloja mukanaan ja myös unohtelevat niitä joka paikkaan. Taukohuoneen jääkaapin ovessa on ollut sama kolmen pullon setti koko sen ajan, kun olen ollut firman palkkalistoilla. Yhden neste on epämiellyttävän ruskeaa. (Jaa, että miksi en ota niitä sieltä pois? Jos alkaisin siivota ukkojen jälkiä töissä, en muuta ehtisi tehdäkään.)

Olen itse niin ylihygieeninen, että en mielelläni käytä mukana kuljeteltavia taskumatteja kuin hellekelillä ja luontoretkillä. Kuntosalille en ota pulloa, juon kotona vasta, tai jos on hirveä jano, pesen käteni vessassa ja juon kämmenkupista muutaman hörpyn. 

On aina yhtä ihanaa ja puhdistavaa paheksua Toisten Ihmisten Vääränlaisia ja Haitallisia Tapoja!

Loppuunsaatettu

Vihdoin, vain 11 kuukautta makuuhuoneprojektin alkamisesta, olemme saattaneet sen päätökseen. Saimme hankittua päiväpeiton ja maton, joiden värissä silmä ei sairasta ja retrotapetteihin sointuvan riisipaperilampun. Päiväpeitto on kevyt ja juuri oikean pituinen, matto ei valitettavasti näy kuvassa, mutta on paksu ja suloinen jalan alla vaikkakin aavistuksen turhan lyhyt. Lampunvarjostin on jokseenkin samanlainen kuin se, jota lapsena katselin lastenhuoneen katossa vuosikausia. Itse asiassa koko huone on nyt aika lailla saman värinen kuin lapsuuteni huone, huomasin sen vasta tätä kirjoittaessani. Olen tyytyväinen - olen saanut jotain aikaan. Vaikkakin sitten vain sen, että vietin pari tuntia sunnuntaistani turhan kuluttamisen perässä ruotsalaisen huonekalujätin myymälässä ja käytin jonkin verran rahaa.

***

Jos nyt yksityiselämässäni olenkin välillä aika onnellinen ja tyyni, niin jopa alkaa jokaisesta tietoisuuden luukusta virrata syitä, miksi ei oikeastaan kannata edes herätä aamuisin saati jatkaa normaalia huoletonta elämäänsä. Maailma on huono. Tänään IPCC julkaisi taas yhden osan raportistaan ilmastonmuutosta koskien, ja kuten kaikki viime vuosina hereillä olleet jo tiesivätkin, raportin sisältö oli se, että hiilen ja öljyn käytöstä energiantuotannossa olisi nyt todellakin päästävä viimeinkin pois päin. 

Kuten aikaisempienkin raporttien kanssa on käynyt, oletan, että tämäkään ei käytännössä johda mihinkään toimenpiteisiin, ainakaan sellaisiin, joilla olisi oikeasti vaikutusta. Suuret päättävät olla uskomatta raporttia ja pienet hyvästä tahdostaan huolimatta päättävät, että kilpailukyky kärsii liikaa, jos päästöjä vähennetään, ja/tai saavutetaan konsensus siitä, että pienten valtioiden ja yhteisöjen tekemisillä ei ole kuitenkaan mitään merkitystä.

Kaiken tämän ajatteleminen on omiaan vaivuttamaan yksilön melkoiseen epätoivoon ja estämään lähes kaikenlaisten tulevaisuudensuunnitelmien teon.

***

Olen lukenut Kaarina Davisin Toisinnäkijän päiväkirjaa. Se on vetävästi ja hyvin luettavasti kirjoitettua tekstiä. Davis on tehnyt suurin piirtein niin kuin itse olen unelmoinut (ja muutama miljoona muukin), muuttanut maalle elääkseen lähellä luontoa ja yksinkertaisesti. Miellyttävää tässä päiväkirjassa on se, että maalla asumisen vähemmän riemukkaitakin puolia käsitellään. Eräässäkin pätkässä kuvattiin, kuinka joku tuttu tarjosi Davisin pihapiiriin kanoja - olisi luomukanoja ja munia omasta takaa. Davis ei niitä halunnut, joten tuttava piti ne itse. Kanat munivat kesässä kymmenen munaa ja nekin maistuivat oudolta. Kun kanat aikanaan piti teurastaa, tuttavan tytär taittoi niiltä niskat, mutta alkoi voida pahoin, kun oli aika suolistaa ne, ja episodi päättyi siihen, että luomukanat laitettiin maakuoppaan, josta jokin metsän eläin ne kaiketi vei.

!

Mulla oli tänään aamulla mielessä aivan helvetillisen syvällinen ja viisas ajatus, josta piti kirjoittaa. Onneksi unohdin sen.

Kaipaustorstai

Juuri ennen heräämistä aamulla näin unta, jossa olin teloituskomppanian edessä omassa keittiössäni. En muista, mitä olin tehnyt. Silmilleni sidottiin ruudullinen keittiöpyyhe ja sain hyvästellä paikalla olevat naisen ja miehen - ei jäänyt mieleen, keitä he olivat, mutta unessa he olivat tuttujani, pidin heistä ja kuitenkin he olivat ne henkilöt, joiden oli tarkoitus minut ampumalla teloittaa. Onnellista kyllä, heräsin ennen laukausta. Olisi ollut ikävää herätä siihen, että kuolee.

Kuljin töissä kuin unissakävelijä, tolkuttoman väsyneenä ja toisaalta myös nälkäisenä. Onneksi olin ottanut evästä myös iltapäivälle. Mikään ei tuntunut mukavalta. Jos olisin vauva, olisin kränttyillyt ja parkunut turhautuneena koko päivän. Koska olen aikuinen (?), piti niellä harminsa ja olla kuin ei olisikaan. Työn ilo on viime ajat ollut jossain hyvin, hyvin kaukana, ei edes samassa universumissa kanssani.

Olen voimattoman uupunut ja samaan aikaan minulla on jonkinlainen jäytävä ihmiskontaktin nälkä. Haluaisin kuunnella jonkun kertovan minulle ajatuksistaan ja elämästään, siitä, millaista on olla hän. Toivoisin, että joku kysyisi minulta jotakin muutakin kuin kellonaikaa ja kuuntelisi, mitä vastaan. Työpäivinä sitä kohtaa vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa kommunikaatio on ohutta, kuin koskettamista yhdellä sormella hipaisten. Kaipaan taas sellaista keskustelua, joka tuntuisi siltä, kuin molemmat kädet kietoutuisivat toisen molempiin käsiin, tai jopa siltä, kuin vartalot painautuisivat koko etupuoleltaan yhteen. Keskustelu on minulle se tärkein tapa tuntea olevansa lähellä toista ihmistä. Turvallinen olo tulee siitä, että ei tarvitse pelätä sanovansa vääriä asioita tai tulevansa väärinymmärretyksi, vaan kaiken voi pukea sanoiksi ja tuntea tulevansa kuulluksi. Ja lämmin ja onnellinen olo tulee siitä, kun toinen luottaa minuun niin paljon, että jakaa jotakin oleellista itsestään ja antaa minun ajatella sitä.

Kuinka ollakaan, Ylen sivuilla on tänään pieni juttu kuuntelemisesta ja kohtaamisesta, lähinnä lapsiin ja nuoriin liittyen. Professori Karlsson muotoilee aika kauniisti: "Kuuntelemisen kautta muodostuu käsitys siitä, onko minulla jotakin sanottavaa, otetaanko minut vakavasti ja osaanko kertoa sellaista, joka kiinnostaa muita." Niinpä niin. Karlsson kirjoittaa myös siitä, että monesti toisen kuunteleminen jää vähän retuperälle, koska kuuntelija joko valmistautuu jo kertomaan oman kantansa ja ajattelee omaa puheenvuoroaan tai kuuntelee vain ne osat, jotka vahvistavat hänen omaa näkemystään. Tunnustan syyllistyväni tähän useinkin, on aina olevinaan niin kiire höläyttää omat asiansa kuulosalle. Tekisi mieli harjoitella syventyvämpää kuuntelemista. Kukahan keskustelisi kanssani? Olisiko kellään mitään asiaa? Täällä olisi korvat valmiina, kontaktinnälkäisen ihmisen päässä vieläpä.

Elämän risteyskohdat

Päivä ei ollut hyvä, itse asiassa päivä oli työasioiden suhteen melko paha. Yritän nyt kuitenkin päästä sen yläpuolelle, tai edes jollekin puolelle.

Havahduin tänään siihen, että tytär 1 vaikuttaa jo ajoittain melko täysikasvuiselta. Se on hämmentävää. Satunnaisina hetkinä hänen kasvoillaan on päättäväinen, vakaa ilme ja hän puhuu harkitusti ja selkeästi hoitaen asioitaan itsenäisesti. Yleensä tämä puoli hänestä näyttäytyy, kun vieraita ihmisiä on läsnä, kotona hän haluaa (ja uskaltaa)olla vielä lapsi.

Kävellessäni kuntosalille vastaani tuli pariskunta, jolla oli hihnassa isohko noutaja. Heidän ylittäessään tienristeystä koira heittäytyi yllättäen selälleen keskelle tietä ja heilutteli jalkojaan ilmassa. Sitten se jäi hyvänlaiseksi toviksi makaamaan kyljelleen kuin kuollut lehmä. Pariskunta sai kiskoa hihnaa ja komentaa koiraansa jonkin aikaa ennen kuin se suostui jatkamaan. Minun oli pakko nauraa ääneen autotiellä rentona rötköttävälle piskille.

Kevättä sisään

Jouduin töissä taas ärsyttävään välikäteen. Esimies ja yksi työkaverini nokittelevat toisilleen jatkuvasti ja jälleen kerran tämä työkaveri päätti sitten "kouluttaa" esimiestämme. Tämä kouluttaminen puolestaan viivytti pahasti minun työtäni, eivätkä hoputukseni auttaneet. Jääräpäitä mitä jääräpäitä. Sain luonnollisesti osani esimiehen haukuista. Inhoan tuota ainaista management by perkele -tyyliä, sitä, että heti ensimmäisenä kaivetaan esiin työpaikan vaakalaudalla olo, kun jokin ei mene putkeen, vaikka mitään tahallista virhettä ei olisi tehty. Noin niin kuin periaatteessa - käytännössähän en mitenkään voimallisesti protestoisi, jos minut irtisanottaisiin, kunhan saisin ansaitsemani työtodistuksen.

***

Tuli tässä mieleen, että taannoin äijät töissä väittivät, että minä en ole koneistaja - siis että sorvaaja ei ole koneistaja, vaan "vain" sorvaaja. Tarkoittivat, että koneistaja olisi henkilö, joka käyttää työstökeskusta. Työstökeskus on minun silmääni periaatteessa sama kuin CNC-jyrsin, oli sitten pysty- tai vaakakarainen. Kuitenkin koneistaja todellakin on yleisnimitys kaikille lastuavan työstön menetelmien käyttäjille, paitsi jyrsinkoneiden käyttäjille myös sorvaajille ja hiojille ja muille vastaaville (tarkistin asian). Ehkä sanoja työstökeskus ja koneistaja on alettu käyttää, ettei osalle metallimiehistä tulisi niin tyhmä olo joka kerran kun pitää ilmoittaa ammattinimikkeekseen jyrsijä.

***

Kevään merkki: huomaan taas pakottavan tarpeen päästä eroon kaikesta ylimääräisestä tavarasta, joka tukkii asuntomme energiavirtaukset tai on muuten vain tiellä. Aloitin siivoamalla kirjahyllyn ja perkaamalla sieltä sellaisia opuksia, joita en ole lukenut vuoteen pariin. Niitä löytyi reilun tusinan verran. Yritin ujuttaa niitä hyviin koteihin tutuilleni, mutta vain neljä kelpasi. Lopuista osa palasi vähin äänin omaan hyllyyni, sillä enhän toki voinut ihan kelvollisia hyväkäytöksisiä kirjoja hylätä taloyhtiön kierrätyshyllyyn. Ties millaiseen paikkaan olisivat joutuneet.

Luulen, että joudun suorittamaan kirjahyllyn raakkauksen uudestaan ja olemaan ankarampi.

Erä ja ottelu

Olen taas pelannut työnhaun pelejä. Olen taas hävinnyt.

Taannoin tein mielestäni varsin urhean päätöksen hakea työpaikkaa entisen ammattini alalta. Soitin ja kyselin paikasta lisätietoja. Puhelimessa ollut viranomainen oli sitä mieltä, että minulla olisi hyvinkin kanttia hakea kyseistä paikkaa. Olin omasta mielestänikin mahdollisesti jopa sopiva, ainakin olin muodollisesti täysin pätevä ja minulla on paitsi viitisen vuotta alan työkokemusta myös nykyisen ammattini ansiosta runsaasti tietotaitoa, jota olisi mahdollista hyödyntää työssä. Kysyin järkeviä kysymyksiä, olin positiivinen ja kohtelias puhelimessa. Tein hyvän ja pikkutarkan hakemuksen korostaen oikeita asioita ja kertoen itsestäni työn kannalta oleelliset asiat. Hakemuskaan ei ollut liian pitkä, sillä se tehtiin nettilomakkeelle.

Minua ei ole kutsuttu haastatteluun. Sepä korpeaa jonkin verran.

Saan näppylöitä kaikista ohjeistuksista, joissa runsain sanankääntein neuvotaan, miten tehdään hyvä työhakemus. Minun hakemukseni ovat aina jos nyt eivät suorastaan hyviä niin ihan kohtuullisia kuitenkin (oikeasti ne ovat kyllä hyviä!), soitan aina hakemuksen perään tai sitten jo ennen hakemuksen lähettämistä. Osaan hakea töitä. Silti suurimman osan työpaikoistani olen saanut jotenkin muuten kuin hakemuksella - yleensä jonkun tuttuni suositusten perusteella. Tämän nykyisen työn sain kävelemällä firman ovesta sisään ja tyrkyttäytymällä harjoitteluun. Minulle sanottiin, että voisin aloittaa heti seuraavana päivänä, johon minä sanoin, että okei. Siitä on melkein kolme ja puoli vuotta. En tiedä, miten tämä työnhakumetodi pätisi niihin töihin, joihin jatkossa mieluiten suuntautuisin - eivät tosin tunnu toimivan viilatut ja harkitut kirjalliset hakemuksetkaan.

Kun kerran taas valittelin työnhaun karvautta eräälle tutulle, joka itse on edennyt urallaan voitosta voittoon, hän "lohdutti" minua sanomalla, että hakemuksella ei ole mitään väliä. Kirjaimellisesti hän sanoi:  "Ei se ylivertainen hakemus, vaan se ylivertainen osaaminen." Niinpä niin. Mistähän sitäkin saisi, kun sattuu olemaan enemmän keskinkertainen kuin ylivertainen.

No jaa, nyt eläkäämme ja unohtakaamme tämäkin. Sunnuntai on ollut ihan mukava. Kävin Sara Hildenin taidemuseossa toteamassa, että minulla on rajoitukseni myös taiteen suhteen. Andy Warhol onnistui puhuttelemaan minua lähinnä vain Mick Jaggerin muotokuvasarjallaan sekä mustavalkoisilla lyhytfilmeillään, joissa kuvauksen kohteiden oli käsketty ottaa haluamansa ilme ja sitten oli kuvattu mitään puhumatta ihmisten kasvoja. Taidemuseon kahvilassa hyvässä seurassa nautittu lohipiirakka ja valkoinen tee olivat maanläheisempi ja minulle ehkä elähdyttävämpikin kokemus.


Lisäys 7.4: Sen siitä saa, kun kirjoittaa ensimmäisen blogitekstinsä iPadilla - "miten tehdään yhä työhakemus"! Hyvä siinä piti lukea. Nyt lukee.

Aina löytyy

Haluaako joku kuulla, mikä on tässä tällä viikolla ärsyttänyt? Ei se mitään, kerron silti. Olen taas hortoillut hieman liikaa internetissä ja silmään on osunut tyypillistä (suomalaista?) keskustelua. Nokittamiseksi sitä voisi kai sanoa. Tiedätte kai: ensin on jokin artikkeli asiasta, jossa on korjaamisen varaa, tai sellaisesta asiasta muuten vain aloitetaan keskustelu. Melkein heti keskusteluun tunkee yksi tai useampi vastarannankiiskeilijä, joka kertoo, kuinka jokin toinen asia on oikeastaan vielä huonommin ja siksi alkuperäisen artikkelin/avauksen asiasta on aivan turha edes puhua. 

Perinteinen aihepiiri, jossa tämä ilmiö keskustelukerrasta toiseen näkyy, on naisten kokema väkivalta vs. miesten kokema väkivalta. Jos jokin taho tekee vaikkapa gallupin naisten parisuhteissaan kokemasta väkivallasta, sen tuloksia kommentoimassa on heti kymmeniä ja satoja henkilöitä, jotka muistuttavat siitä, kuinka miesten kokema väkivalta on itse asiassa vielä pahempaa ja yleisempää, puhumattakaan henkisestä väkivallasta. Suomalaisten firmojen huonosta johtamisesta keskustellaan aina säännöllisin väliajoin, ja keskustelussa ovat aina mukana myös ne, joiden mielestä varsinainen ongelma ovat kamalat, laiskat ja typerät alaiset, eikä suinkaan johtoporras. 

Itse osallistuin joskus kymmenkunta vuotta sitten nettikeskusteluun Lastenklinikan uudisrakennuksen tarpeesta (kyllä, se oli tapetilla silloinkin). Kannatin voimakkaasti panostamista Lastenklinikan teho-osaston laajentamiseen, koska se palvelee koko maan lapsia suurimpien kirurgisten ym. hätätapausten tullen ja oli silloin kuten edelleenkin järjettömän ahdas ja helposti tukkeentuva. Puheenvuoroni torpedoitiin muistuttamalla siitä, että lasten ja nuorten mielenterveystyö se vasta huonossa jamassa onkin ja panostus kuuluisi oikeasti sille; siis mielipiteeni oli väärä. Mitä siihen nyt sitten voisi sanoa?

Tämä nokittaminen on todella tympeä ilmiö keskustelussa. Otetaan esiin seikka, joka on myös huonosti ellei huonommin ja jonka voi maallikon silmin katsoa olevan samalla apajalla, ja esitetään asia niin, että koska jälkimmäiselle ei ole tehty mitään, niin alkuperäisen keskustelun kohteelle ei ainakaan pidä tehdäkään mitään! Tyypillisesti kukaan keskustelijoista ei ole millään lailla sellaisessa asemassa, että hänellä olisi mitään päätösvaltaa asioihin sinänsä. Kunhan vain pitää päästä jyräämään toisten virheelliset näkemykset omilla oikeilla näkemyksillä. Ilmiö lienee sukua sille arkikeskustelun tavalle, että kun joku valittaa jostain huolestaan, toinen välittömästi kertoo, kuinka hänellä tai jollain muulla on vielä huonommin ja alkuperäisellä ei ole oikeastaan edes lupaa avata suutaan.

Olikohan julkinen keskustelu jotenkin rakentavampaa silloin, kun internetiä ei ollut?