Olen ennenkin potenut sitä, että elämä on hyvin vähän kaunokirjallisuuden kaltaista. Elämässä ei ole juonta, ellei sitä kuvittele itse ja ole näkevinään johdatusta milloin missäkin. Enkä osaa enää sellaista kuvitella. En myöskään enää ihan tosissani odota elämäni/romaanini käännekohtaa, jossa lopultakin löydän paikkani ja näen kaiken selkeästi. (Odotan sitä vain puolihuolimattomasti, itseltäni salaa.)
***
Tyttäret lähtivät maalle. Minulla on huomenna työpäivä, samoin ylihuomenna.
Silmätulehdus vaivasi minua tapaninpäivään asti järjenvastaisen ankarana. Koko päänpuolikasta särki silmän lisäksi, eikä tipoista ollut apua. Eikä kahdesta 400 milligramman ibuprofeenistakaan kuin muutamaksi tunniksi. Ja kuitenkin: kun raahauduin tapaninpäivänä päivystävälle lääkärille, koin ihmeparantumisen. Mennessäni lääkäriin silmä särki sietämättömästi, tullessani sieltä se ei enää särkenyt eikä juuri vuotanut. Hain lääkkeet apteekista, mutta kotona tajusin, että turhaan niitä aloitan, koska vaiva oli muutamassa tunnissa mennyt ohi. Ihmisruumis on jotenkin älytön kapine. Miten helkkarissa silmäni kehtasi vaivata niin kovasti melkein viikon ja sitten kääntää kelkkansa muutamassa tunnissa? Ja tietenkin vasta sen jälkeen, kun olin nöyrtynyt ja uskonut, että se ei paranisi itsestään ja maksanut itseni kipeäksi päivystyksessä. Tätä kirjoittaessani silmä on lähes entisellään. Sen ympärille on tosin tullut useita lisäryppyjä kaikista kokeilemistani parannuskeinoista.
Lisäys myöhemmin: Ajatuksen selkiyttämiseksi mainittakoon, että lääkäri ei sinänsä tehnyt silmälleni mitään muuta kuin värjäsi sen tarkistaakseen että itse silmässä ei ole vikaa ja mittasi silmänpaineen. Paraneminen on mysteeri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti