Kuinka vaikutamme hölmöltä

Automatkalla etelään pysähdyimme tyttären kanssa suurehkoon ostoskeskukseen lounaalle ja ostamaan tuliaisia. Siihen ei mennyt kauan. Koska en osta muovikassia ellei ole aivan pakko, raahasimme tuliaisostoksia käsissämme matkalla autolle. Kaivaessani vaivalloisesti käsilaukusta auton avaimia tein järisyttävän havainnon: ne eivät olleet siellä!

Minähän en koskaan hukkaa mitään, eikö se niin ollut? Lastasin kamat käsistäni tyttären syliin ja aloin purkaa käsilaukkuni sisältöä näkösälle yksi lokero kerrallaan. Lompakko, puhelin, kotiavain, nenäliinapaketti, erinäisiä kosmeettisia valmisteita, kaikki muu löytyi mutta niitä auton avaimia ei. 

Päätimme kävellä uudelleen juuri kulkemamme reitin katsellen tiiviisti maahan. Kaupassa olin kaivellut lompakkoa laukusta, avain oli varmaan pudonnut silloin. Vaan ei näkynyt. Kysyimme kauppakeskuksen infosta, oliko joku sattumalta tuonut sinne löytöavaimia. Ei ollut. Kävelimme vielä taaemmas omia jälkiämme pitkin, edelleen ostokset käsissä ja kainaloissa. Lounasravintolan kassalla ei ollut näkynyt avaimia. Pengoin säälittävästi tavaratalon kassan roskakoria, tuloksetta. Kävimme uudestaan infossa. Kukaan ei ollut edelleenkään tuonut sinne löytöavaimia.

Kerjäsin infon työntekijöiltä muovikassia, johon laittaa käsissämme roikottamamme ostokset, koska niiden raahaaminen alkoi lievästi sanottuna ottaa kaaliin ja viedä energiaa etsinnöiltä. Sain hienon mainoskuvioisen kangaskassin ihan ilmaiseksi. Pakkasin sen kiitollisena ja kuljimme vielä kerran reittimme läpi kysellen joka ainoasta reitin varren kaupasta avaimia. Ei ollut näkynyt.

En keksinyt, mikä olisi järkevä siirto, joten soitin puolisolle. Hän kuulusteli minulta kuin lapselta, mitkä kaikki paikat olin tarkistanut, mikä oli lievästi turhauttavaa. Sitten soitin siskolleni, joka meidän oli määrä tavata myöhemmin samana päivänä, että matkamme keskeytyisi näille sijoilleen koska avaimia ei näkynyt ja vara-avaimien luokin oli matkaa. Sisko oli aloittamassa saman kuulustelun jonka puoliso oli jo suorittanut, mutta vaiensin hänet. Suljin puhelimen ja laitoin sen laukkuun.

Seisoimme neuvottomina infopisteen edessä. Mietin jo, mistä pääsisimme bussilla kotiin. Mietin, keitä tunnen paikkakunnalta, jolla olimme, ja suunnittelin selaavani heidän numeroitaan puhelimestani. Silloin huomasin, että juuri laukkuun laittamani puhelinkin oli kadonnut.

Hetken aikaa minut olisi voinut kaataa heinällä (käsilaukussani oli kaikesta päätellen musta aukko tai muu kosminen viemäri), mutta ymmärsin sentään, että puhelin ei sekunneissa katoa, jos laukusta pitää koko ajan kiinni. Aloin kaivella laukun ulkotaskua. Havaitsin, että sinne laitettujen tavaroiden on mahdollista päätyä väärään suuntaan varsinaisesta taskusta ja joutua vuorin alle. Puhelin sattui käteeni ensimmäisenä ja heti sen jälkeen: auton avaimet.

Tunsin itseni erittäin hölmöksi. Sanoin infopisteen työntekijöille, että avaimet löytyivät eivätkä olleetkaan oikeastaan kadoksissa alun alkaenkaan. Pelkäsin hetken, että he ottaisivat saamani hienon kangaskassin takaisin.

Tervehtimissäännöt

Luin Hesarista mielipidekirjoituksen, jossa mainittiin amerikkalaisen perheen jotenkin pettyneen Suomessa asumiseen, koska ihmiset eivät tervehtineet vastaantullessa. Jaha. Siitä tuli mieleeni, että kirjaanpa julki omat sääntöni ihmisten tervehtimisestä julkisella paikalla.

• Omassa taloyhtiössä rappukäytävässä: tervehdi kaikkia vastaantulijoita, vaikka et muistaisikaan, ovatko he talon asukkaita. Tervehdi itseäsi nuorempiakin, vaikka he eivät vastaakaan. Ihan piruuttasi jatka samaa joka kerta kun näet nuorisoasukit.
• Omassa taloyhtiössä pihamaalla: sama kuin edellä. Oleellinen lisäsääntö: jos istuskelet pihalla etkä ole varma, onko lähestyvä koirankusettaja oman talon väkeä vai vain läpikulkumatkalla, tervehdi ajoissa ja selkeällä äänellä. Hän ei tervehdi takaisin, mutta toivottavasti noteeraa läsnäolosi eikä anna koiransa ainakaan sinun nähtesi tehdä tarpeitaan pihanurmikollenne.
• Bussissa: tervehdi kuskia aina. Tuntemattomia matkustajia ei tarvitse tervehtiä, paitsi sitä, jonka viereen joudut istumaan täydessä bussissa, jos tämä on vanhempaa väkeä. Muuten ei.
• Lähes autiolla uimarannalla: tervehdi siellä olijoita mennessäsi, jos seurueita on vain yksi ja joudut kulkemaan läheltä. Muuten ei tarvitse. Jos uimarannalla on paljon väkeä, ketään tuntematonta ei tervehditä, vaikka asettuisit olosuhteiden pakosta aivan heidän viereensä. Parempi itse asiassa on olla kuin et näkisi heitä, niin heidän lapsensa eivät heittäydy tuttavallisiksi ja harhaile sinun viltillesi.
• Marjastamassa tai muuten harhailemassa metsässä: tervehdi vastaantulijoita jotka kävelevät polulla vastaan, tai vaikutat häiriintyneeltä. Kauemmas ei huudella.
• Prismassa: tervehdi tuttuja ja kassaneitiä. Tuttujen tullessa vastaan tervehdykseen kannattaa liittää vaikutelma, että olet kovaa vauhtia menossa jonnekin, niin small talk ei pääse juurikaan tervehtimistä pitemmälle. Small talkin jo alettua sen saa keskeytettyä, jos sanoo jotain typerää, toisin sanoen sellaista, mitä tulet luonnostasi sanoneeksi, jos et muista vahtia suuvärkkiäsi.
• Jos joku tervehtii sinua, niin aina täytyy vastata tervehdykseen, olipa kyseessä minkälainen pultsari hyvänsä tai se lihava ukko, joka hölköttää aina käsi hitlertervehdyksessä vastaasi vaikket kuolemaksesikaan muista, kuka hän mahtaa olla. Tervehdykseen vastaamattomuus on synti.

Näillä mennään. Jos joku sattuu olemaan epävarma omista tervehtimissäännöistään, näitä saa vapaasti lainata ja mukaella. Sopivat suurehkon suomalaisen kaupungin lähiöön ja sen liepeille.

Löllö

Miksi aina, tai ainakin usein, tuntuu siltä, että pitäisi olla niin paljon enemmän kuin on? Näen ohimennen jonkun facebook-kaverin triathlonkuvia ja alan heti tuntea syyllisyyttä siitä, että en edelleenkään viitsi käydä juoksulenkeillä enkä juuri ole käynyt kuntosalillakaan, ainakaan tällä viikolla. Ura-aiheisia statuspäivityksiä nyt ei kannata tietysti edes mainita. Enhän minä ole edes mitenkään kunnianhimoinen ihminen, miksi sitten olen niin kova kadehtimaan ihmisiä, jotka onnistuvat paremmin kuin minä? En kuitenkaan ole kovin valmis vaivannäköön. Turhaa tunne-elämän sekoilua vain.

Parvekebasilika näyttäisi jäävän henkiin. Lehdet ovat terhakammin pystyssä. Ei kuitenkaan pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Hortonomista kehitystä

Lasitetulle parvekkeellemme paistaa aurinko aamusta varhaiseen iltapäivään asti, silloin kun paistaa, joten se on usein kesäisin kuuma kuin kasvihuone. Olen vuosien varrella yrittänyt monenlaista pienviljelyä parvekkeella. Parina vuonna istutin siemeniä oikeaoppisesti juuri pussiin merkittynä ajankohtana pikkuisiin purkkeihin, varjelin ja hoivasin niitä koko kevään, siirsin ne sopivana ajankohtana ulos ja mietin kullekin soveliasta paikkaa. 90 prosenttia kasvustoista kuoli tuottamatta sen kummempaa satoa. Harvojen menestystarinoiden joukossa olivat laventeli (jota en todellakaan kasvattanut siemenestä), ruusupapu (joka kukki kauniisti muttei tuottanut papuja) sekä muutamat normaalit markettitaimina hankitut kesäkukat. Kaikkia kasvustoja on saanut kastella ihan tosissaan, jotta ne olisivat pysyneet hengissä edes päivän pari. Viime aikoina parvekeviljely ei ole enää tuntunut vaivan väärtiltä.

Sitten riviin astui Tytär 1, joka koulussa biologiantunnilla istutti kolme samettikukan siementä. Kertoman mukaan hän kasteli niitä vähän milloin sattui, kenties kaksi kertaa viikossa, kun kävi kyseisessä luokkahuoneessa. Toukokuun lopussa samettikukat olivat kasvaneet reippaiksi taimiksi, joissa oli jo nuppuja. Tytär toi ne kotiin ja ne unohtuivat joksikin aikaa parvekkeen nurkkaan. Jossain toimeliaisuuden puuskassa sain päähäni istuttaa nämä ainoiksi kesäkukiksemme jääneet kasvustot isompaan ruukkuun. Altakasteluruukkuun. Ja katso: samettikukat suorastaan kukoistavat. Kolmesta siemenestä on tullut koko ruukun täyttävä kasvusto, joka tekee jatkuvasti uusia kukkia. Vihdoinkin olemme oppineet, miten tällä parvekkeella tulee viljellä: siemenet tulee heittää puolivahingossa maahan osana jotain suurempaa projektia, niitä ei saa huomioida liikaa, ja ne tulee istuttaa vanhaan altakasteluruukkuun.

Ilmiöstä rohkaistuneena olen istuttanut vastaaviin ruukkuihin myös kaupan yrttihyllystä mukaan tarttuneen mintun ja basilikan. Minttu voi loistavasti ja on kaksinkertaistanut alkuperäisen kokonsa. Sille pitäisi vain keksiä enemmänkin ruoanlaitollista käyttöä kuin jääteen maustaminen. Basilikan selviytymisestä en ole vielä aivan varma, se näyttää hieman valjulta.

Later that day

Jos ja kun liikut pääkaupungissa päin, niin käypä hyvä ihminen Ateneumissa ja katsele ajatuksella Tove Janssonin juhlanäyttely. Se on hyvin laaja ja kiinnostava ja tuo esille Janssonin monipuolisen lahjakkuuden ja tuotteliaisuuden taiteilijana. Poliittisia pilapiirroksia, kirjankuvituksia ja sarjakuvia tarkkaan tiiraillessa sitä suorastaan unohtaa kuka ja missä on. 

Opin uutta. Tove Jansson on käyttänyt todella voimakkaita värejä maalauksissaan (ei siis suinkaan pelkästään pastellisia satumaisemia) ja tehnyt melkoisen määrän erilaisia omakuvia. 

Suosikkini Janssonin omakuvista

Minusta oli omituisella tavalla lohduttavaa huomata, että tällaisen kansakunnan ikoninkaan kaikki työt eivät ole olleet mitään erityistä. En toisaalta tiedä miksi niin kuvittelinkaan. Monia asetelmia ja maisemia en varmaankaan katsoisi kahta kertaa, elleivät ne olisi ripustetut kansallisgallerian seinälle juhlanäyttelyn tiimoilta. Toisaalta lähes kaikki kirjankuvitukset, pilapiirrokset ja sarjakuvat, joita näyttelyyn oli valittu, olivat herkkiä ja omaleimaisia, katsomisen ja pysähtymisen arvoisia, ja sydän tuntui iloiselta rinnassa niitä katsellessa.

Yawa ekat - naakum ato

Istun kuudennen kerroksen ikkunan ääressä Helsingin Punavuoressa ja katselen kosteannäköistä sisäpihaa. Olen siis hetkellisesti vaihtanut maisemaa. Joskus on hyvä (jopa tarpeellista) olla yksin omine ajatuksineen, ja minulle se onnistuu parhaiten kokonaan poissa kotiympyröistä. Eipähän ole kotiaskareita silmien alla jokaisella päänkäännöksellä.

Harhailin eilen pitkin pääkaupunkia katselemassa taidetta ja turistinähtävyyksiä. En heti osannut käyttää liikennelaitoksen päivälippua ja taisin matkustaa yhden välin pummilla. Suurkirkon edessä amerikkalainen perhe pyysi minua ottamaan itsestään kuvan kirkko taustallaan. Heidän älypuhelimensa vaati melko tarkkaan kohdistettua painallusta ja saatoin heilauttaa kuvia vähän. Minulla oli aurinkolasit päässäni enkä nähnyt tuloksia tarkkaan, minkä perheelle mainitsinkin, mutta heitä ei tuntunut haittaavan. Ehkä he pyysivät seuraavaa vastaantulijaa ottamaan parempia kuvia. Perheen äidillä oli kadehdittavan valkoiset ja tasaiset hampaat.

Hetken mielijohteesta astuin Suomenlinnan lauttaan. Merimatka oli kylmähkö. Suomenlinnan kalliot ovat yksi suosikkizenpaikoistani tässä elämässä, siellä voi todella unohtaa itsensä varsinkin tuulisella säällä. Merituulessa on jotain suunnattoman rauhoittavaa, aivan kuin se kuuloaistin lisäksi vaimentaisi turhat ajatuksetkin. Pohdiskelin meren rannalla asumisen hyviä ja huonoja puolia sekä sitä, miten se ylipäätään olisi mahdollista elämäni aikana.

Suomenlinnan asukkaat saavat näemmä jakaa pihansa ja sijansa suurien valkoposkihanhiparvien kera. Hanhia pasteeraili asuintalojen pihamaalla uhkaavannäköisinä laumoina kuin Hitchcockin Linnuissa ja kyyrötti jokaisessa kallionkolossa. Aalloilla uiskenteli partioivia noin 5-8 yksilön yhteenliittymiä. Ei tehnyt mieli katsoa suoraan niihin päin.

Heräsin sateiselta näyttävään päivään niska kipeänä. Hotellin aamiainen oli lievä pettymys - joko mikään ei oikein maistunut miltään tai sitten omassa makuaistissani on vikaa eilisen valtaisan pizzan jäljiltä. Lämpöastian edessä olevassa kyltissä luki BALKANINNAKKI, mutta sisällä olikin lihapullia. En huolinut lihapullia, kun jo olin ehtinyt odottaa balkaninnakkeja. Leipä ei ollut tuoretta. Kahvi maistui metalliselta. Jugurtti nyt sentään oli jugurttia ja croissant suhteellisen rapea.

Ikävää huomata taantuvansa: minusta, joka olen viimeiset 15 vuotta ihmetellyt kanssaihmisten lapsivihamielisyyttä, on tullut täti, joka häiriintyy toisten ihmisten lapsista. Pienistä lapsista lähtee ääntä, elleivät ne suorastaan nuku, enkä aina jaksaisi kuunnella sitä ääntä varsinkaan silloin, kun olen liikkeellä yksin. No, ongelma on minun, omista varsinaisista äitiajoistani on jo niin pitkään, että kynnys on madaltunut. Vielä tähän samaan syssyyn yksi satsi paheksuntaa: mitä ihmeen hyötyä on toistuvasti kiellellä lasta tekemästä jotain, jos ei sitten pidä huolta siitä, että kieltoa totellaan? Jos lapsi kymmenenkin kiellon jälkeen edelleen seisoo tuolilla ja tuijottaa naapuripöydän tätiä, eikö häntä voisi yksinkertaisesti napata kainaloista kiinni ja kääntää istumaan ahterilleen?

Mutta! Uusi päivä ja vielä vähän yksinäisiä seikkailuja. Jos tulee nälkä, syön, eikä kukaan kommentoi että ei sulla voi olla vielä nälkä. Vessassakin käyn vaikka tunnin välein jos on tarve, eikä kukaan naputa jalkaa oven ulkopuolella. Menen sinne minne nenä näyttää, eikä tarvitse kompromissin vuoksi mennä mihinkään mikä ei kiinnosta. Näkemiin.

Seurankaipuu

Lapsena sitä jäi joskus vaille seuraa. Paras kaveri päättikin kaveerata jonkun muun kanssa mieluummin, ja sitten niillä kahdella olikin yhtäkkiä hirveä määrä kahdenkeskisiä juttuja, joita kukaan muu ei ymmärtänyt. Tällaista yhtäkkisen hylätyksitulemisen tunnetta käsittelin lapsena hiukan huvittavasti: todistusaineistoon nojaten olen perustanut useampiakin yhden hengen salaseuroja, joille suunnittelin monimutkaisia salakieliä, salaisia selostuksia organisaatiosta ja muuta vastaavaa. Vaihtoehtoisesti saatoin suunnitella yksityiskohtaisesti, kuinka jostakin onnenpotkusta johtuen yllättäen saisinkin oman ponin ja järjestäisin sen tallia ja hoitovälineitä aivan yksinäni, enkä päästäisi ketään kavereistani mukaan. Teemana siis on ollut "pitäkää tunkkinne" jo ennen kuin olin koskaan tuollaista ilmaisua kuullutkaan.

Facebook tuo ajoittain esille aikuisten ihmisten seurankaipuun ja siihen liittyvät pettymykset, vaikka reaalielämässä suurin osa täysi-ikäisistä ei näitä pettymyksiä avoimesti näyttäisikään. Joku etsii lounasseuraa tai kapakkaseuraa, mutta kukaan kavereista ei ehdi tai halua lähteä tai vaihtoehtoisesti asuu liian kaukana. Seuranetsijä sitten vetää porot sieraimiinsa ja kommentoi jotain sen tyylistä kuin että ikinä ei kukaan mun kanssa lähde mihinkään, pitäkää tunkkinne. (Taas käytin tuota ilmaisua, vaikka oikeasti inhoan sitä.) Ikään kuin se, että hänelle ei nyt seuraa löydy, johtuisi jostain kaikkien salaisesta yhteispäätöksestä jättää kyselijä yksin. Kyllähän sitä tietysti äkkiseltään voi loukkaantua tuollaisesta, mutta pitäisi kaiketi muistaa, että jos ihmiset kieltäytyvät, he tuskin tekevät sitä kaikki samasta syystä - eivätkä ainakaan seurankysyjän epämiellyttävyyden takia! - vaan heillä on menoa, heitä väsyttää, he ovat menossa ruokakauppaan, he ovat vain ajatelleet tehdä jotain muuta jne. Voihan se harmittaa, mutta tällaisessa tilanteessa harmistumisensa näyttäminen on mielestäni aika noloa. Kun nyt todellakaan kyse ei ole mistään syrjimisestä, tai ainakin se on erittäin epätodennäköistä.*

Kummastelen aina aika ajoin näitä loukkaantumisia, mutta toisaalta tunnistan kyllä tunteen itsessänikin, en vain ikinä myöntäisi sitä julkisesti, koska en halua paljastaa kaikille olevani lapsellinen. Olen muutenkin tottunut niin pieniin ja harvoinristeäviin sosiaalisiin ympyröihin, että minua ei yksinjääminen sinänsä hetkauta. Olen oikeastaan hiton mielelläni yksin, vaikka hyvästä seurasta  ajoittain nautinkin. Itse asiassa ihmettelen aina suuresti sitä, että joku ilmaisee haluavansa tavata minut ja mietin, onkohan se nyt ihan tosissaan. Jos en löydä seuraa, oletan ennemmin, että olen merkityksetön hiukkanen todellisuudessa ja olemassaoloni on helppo unohtaa, kuin että maailmankaikkeus ja ihmiskunta olisivat jotenkin minua vastaan.

*) Luonnollisesti yksinäisyys on joillekin ihan oikeasti ongelma. En kuitenkaan usko senkään kovin usein johtuvan siitä, että yksinäistä henkilöä jotenkin järjestelmällisesti syrjittäisiin. Ihmiset eivät lue ajatuksia, heille pitää kertoa.

Sunnuntain tähdenvälejä

Teininuorison netissä roikkuminen ja televisionkatselu pääsi lisääntymään huolestuttaviin määriin, joten teimme äkkipäätöksen lähteä jonnekin pyhäpäivän ratoksi. Ihan vain että saisimme jälkikasvun ulos huoneistaan. Ajoimme Iittalaan katsomaan naivistinäyttelyä. Koska olimme täysin noviiseja paikkakunnan suhteen, harhailimme aluksi hyvän aikaa, ennen kuin itse näyttely löytyi kaiken maailman lasikeskusten ja myymälöiden takaa (rivien välistä saa vapaasti lukea, että mielestäni opastus olisi voinut olla paikan päällä parempikin). Näyttely olikin sitten ihastuttava. Pääsylipun hinnalla sai totisesti nähdä runsaasti teoksia, niitä oli vieri vieressä huomattavasti tiheämmässä kuin olen aiemmin tottunut näyttelyissä näkemään. Eläinhahmoja - sammakkopyhimyksiä, thaimaannorppia, surumielisiä karhuja ja kirahveja sekä tietenkin kissoja ja suurisilmäisiä pöllöjä - sekä lihavansorttisia ihmisiä joka lähtöön, uimassa, pyöräilemässä, halkometsässä, pellon laidalla sekä lentämässä. Myös veistoksia; eräässä suosikeistani oli maanviljelijä kiskomassa tuskaisin ilmein maasta lähes itsensä kokoista porkkanaa, ja maan alla vastakkaiseen suuntaan veti jättihampainen myyrä.
Tykkäsin tosissani. Osaisinpa itse maalata, tai pikemminkin: keksisinpä itse vastaavanlaisia ideoita. Ostin mukaani pienen julisteen suosikkityöstäni, jossa on hartaannäköisten kettujen kulkue. Näyttelystä piti myös tytär 1, joka suuriäänisimmin aluksi sinne lähtemistä vastusti. Kysyimme häneltä paluumatkalla, oliko se nyt niin kamalaa. Hän vastasi:"No ei... Kun se oli tollanen, mä olin luullut että se olis ihan erilainen." Tytär 1 ei ole mikään virtuoosimainen sanankäyttäjä, mutta idea tuli toki selväksi.

***

Olin tytär 2:n seurana täkäläisellä uimarannalla. Vasta veteen kahlattuani huomasin, että rantaviivalla oli kymmenittäin jonkin eläimen paskakasoja (pardon my French), ja samaa tavaraa killui myös vedessä. Ranta oli kuitenkin täynnä ihmisiä - eivätkö tuotokset haitanneet ketään muita? Enpä mene tuolle rannalle enää. Olisin jälkeenpäin mieluusti kylvettänyt tytär 2:n desinfiointiaineessa ja/tai pessyt juuriharjalla, mutta hän antoi kovaäänistä palautetta.

***

Nykyään mietin taas, millaista olisi aloittaa jotkut asiat puhtaalta pöydältä. Muuttaa johonkin ihan toiseen kaupunkiin, etsiä uudet ympyrät ja olla ihan joku uusi. Paitsi että ketä tässä oikein huijaan, itseäni en pääsisi kuitenkaan karkuun vaikka seinät ja maisemat ympärillä olisivat toiset. Sama jokasuuntaantempoileva juntti olisin sielläkin.

***

Paikallinen kirkko soittelee kellojaan jotenkin yli-innokkaasti. Tunti sitten kilisi ja nyt kilisee taas vähän eri sävelmällä. Paikallisessa räkälässä, joka on lähempänä kuin kirkko, ölisee karaoke. Kammottavaa. Siskoni sanoi taannoin, että karaokessa perusidea  ja suurin viihdyttävyys on juuri siinä, ettei kukaan laula liian hyvin, ja että harjoittelu ei ole hyvä idea, vaan spontaanius on tärkeintä. Voihan näin olla, jos laulajat ovat omaa tuttua porukkaa (tai kuulijat ovat humalassa). Minä paheksun syvästi kaikkia noita nuotin vierestä kolme tahtia rytmistä jäljessä joikaavia örisijöitä. Kuulen karaoken käänteet kotiparvekkeellemme ja raihnainen sävelkorvani traumatisoituu.

Työttömän arkiviisu

Työttömille kun aina sitä risusavottaa ehdotetaan, niin nyt olen sitten jotakin sentapaistakin kokeillut. Tarjouduin raivaamaan pihatienpätkän niin, että siskolikan auto mahtuisi siitä peräkärryineen ajamaan. Aseenani oksasakset, metsurihenkinen ruutupaita ja kumisaappaat kävin villiintyneen kanukkapensaan kimppuun. Myös koivu ja hopeapaju saivat osakseen karsintaa. Enpä ollut tiennytkään, että oksasaksilla saa kahden sormen paksuisiakin oksia poikki.

Ennen...

...ja jälkeen.

Kaipa siitä nyt mahtuu. Kanukkapensas oli kuin scifielokuvasta: kun yhden haaran sai poikki, ponkaisi esiin kolme tai neljä uutta oksaa, jotka valtasivat jo raivatun alueen. Karsin siitä parissa tunnissa noin neljäsosan, mikä kaiketi riitti tältä erää. Kuvissa kanukka on oikealla; siitä näkyy vain pieni osa.

Eli olen kenties tehnyt jotain hyödyllistäkin, vastineeksi työttömyysturvasta. Ai, mutta enhän tosiaan saakaan vielä mitään työttömyysturvaa!

Mene järveen

Sikäli kun minulta kysytään, ei ole olemassa kovin monta parempaa asiaa kuin uiminen viileässä järvessä heinäkuisena aamuna. Tänään olin jo ennen seitsemää mattoja pesemässä mummojen ja pappojen seassa; mitäpä muutakaan sen jälkeen olisi voinut tehdä kuin keittää uudet aamukahvit ja lähteä sitten uimarannalle. Siellä ei ollut ketään, paitsi lokkiemo kaksine varsin hyvänkokoisine poikasineen. Emo istui pelastusrenkaan päällä ja piti ääntä joka kerran kun liikahdin. Sanoin sille, että älä käkätä siinä.

Kotojärvikin on lämmennyt jo sellaisille asteluvuille, että siellä voi vallan hyvin uida. Vesi tosin oli valitettavan samean ja leväisenkin näköistä, mutta onneksi en pidä uidessani silmälaseja, joten en nähnyt koko totuutta ja saatoin uida huoletta. Koska rannalla ei edelleenkään ollut ketään, kun nousin aalloista, vaihdoin uimapuvun pois yltäni sumeilematta keskellä rantaa. Tyttäret eivät olleet mukana, joten ei tarvinnut pelätä seurueen nolostuttamista; lisäksi rannan pukukopit olivat vielä lukossa. Näin perustelen skandalöösin käytökseni itselleni. Lokkiemo ei suuremmin hätkähtänyt paljaasta ahteristani.

Lämmin sää tuntuu suurenmoiselta, mutta ei tee kovin hyvää ulkoiselle olemukselleni. Olen niitä ihmisiä, jotka helteillä näyttävät aina punakoilta, turvonneilta ja hikisiltä, vaikka olo olisikin mitä mainioin. Olen jokavuotiseen tapaani myös hieman käräyttänyt nahkaani auringossa, mikä sekään ei imartele. Käytän kesäkretonkia, vaikka tunnenkin sen kanssa aina olevani drag-asuinen. Mekko on viileä vaate. Mitä siitä, vaikka mustelmaiset rönttösääret sen alta vilkkuvatkin.

Liinavaatekatsaus

Kyllä, liinavaatekatsaus. Koska luen usein muiden ihmisten blogipostauksia tylsistä aiheista, kirjoitan itsekin niin tylsistä aiheista kuin suinkin keksin. Välillä. (Aina?)

Minulla on oikeastaan loistava olo. Voisin jopa sanoa, että olen onnellinen, ellei se tuntuisi suorastaan pahan silmän kutsumiselta. Heräsin ikävän varhain, viiden jälkeen, mutta olin virkeä. Join kahvit, tein hieman kirjallisia töitä ja olin edelleen onnellinen. Päätin uhkarohkeasti siivota liinavaatekaapin.

(Sana "liinavaatteet" on muuten aina tuntunut sellaiselta, jota käyttävät vain jotkut paljon sivistyneemmät ja hienommat ihmiset kuin minä. En oikein usko, että meillä on kaapissa liinavaatteita. Vain pyyhkeitä ja pussilakanoita, ja satunnaisia froteisia aluslakanoita.)

Siivoaminen käsitti tosin vain itse lakanoiden ja pyyhkeiden järjestelyn ja perkauksen; komerossamme on pohjakerros, johon kajoaminen ei ole viisasta, sillä sieltä saattaa löytyä jotain elävää tai vaihtoehtoisesti trilobiittien fossiileja. Työtä oli siis vain sopivasti. Havaitsin, että kaapissa on 8 vaaleanpunaista (eri sävyjä) kylpypyyhettä ja 7 sinisen sävyistä. Yhtäkään näistä en muista itse ostaneeni, sillä en koskaan ostaisi vaaleanpunaista saati kukallista. Lahjoiksi tulleet siis. Todennäköisesti osa on saatu häälahjaksi noin 19 vuotta sitten, ja joitakin on käytetty suunnilleen kerran, jos sitäkään. Mihin kaksi ihmistä tarvitsisi viittätoista kylpypyyhettä? Varsinkin, kun puoliso käyttää lähinnä poikamiesaikaista Coca-Cola -pyyhettään ja minä turkoosia mainospyyhettäni. Lisäksi sitten tietysti tulevat lastenversiot. En usko ostaneeni itse lapsilleni yhtään kylpypyyhettä, vauva-aikoinakin käytettiin äitiyspakkauksen söpöä hupullista. Kaapissa seikkailevat Disney-hahmot ja Muumit, mukana myös yksi hämmentynyt 80-lukulainen Mikki Hiiri (mummolasta mukaan tarttunut). Kun tyttäret aikanaan lentävät pesästä, lykkään nämä iloisenväriset froteet heidän matkatavaroihinsa. Kylpypyyhkeet eivät näemmä kulu lainkaan käytössä, olen havainnut. Paitsi se puolison Coca-Cola -pyyhe, joka on rispaantunut mutta jota ei tietenkään saa heittää pois eikä alentaa siivousrätiksi.

Pussilakanoitakaan emme ole omilla varoillamme ostaneet varmaan yhtäkään paria. Häälahjoiksi saadut ja äitimuorin opiskeluaikoina lahjoittamat alkavat hiljalleen repeillä pesussa ja rullattaessa, joten niissä on pientä poistumaa sentään. Silti pussilakanoita on noin 50 prosenttia enemmän kuin oikeasti tarvitsisimme ja käytämme. Haaveilen joskus uusista, kauniista Finlaysonin lakanoista, mutta enhän voi ostaa sellaisia, koska ei ole mitään tarvetta! Aluslakanat ja käsipyyhkeet tuntuvat olevan ainoat varsinaisesti käytössä kuluvat artikkelit, niitä on välillä hankittu. Tyynyliinoja on järkyttävä määrä, enemmän kuin niihin sopivia lakanoita; tyynyliinojahan saattaa saada lahjaksi yksittäinkin. Löysin röyhelöreunuksiset systeemit, joissa oli hempeä kuva ja teksti: Ei ole suurempaa onnea kuin toinen ihminen. Verensokerini nousi välittömästi kriittisiin lukemiin.

Järjestys on ihana asia. Tekee mieli ottaa valokuva siisteistä ja kauniista hyllyistä, joilla pinkit ja siniset kylpypyyhkeet sekä röyhelöiset tyynyliinat lepäävät herttaisesti. 

Aikaisessa heräämisessä on se hankala puoli, että alkaa haluta lounasta jo kymmenen aikaan.