Jotain on opittu taas

• Minun on sittenkin mahdollista istua risti-istunnassa mukavasti, ainakin jonkin aikaa. Niin, että oikeasti tunnen olevani suorassa, ahterini päällä, jalat ei-jännittyneinä, kauniisti hengittäen. Ensimmäistä kertaa tajusin tämän torstaina, toista kertaa tänään.
• Jos johonkin paikkaan sitkeästi koskee ja kolottaa, sitä on ihan järkevää lepuuttaa. Se auttaa. (Lonkka ja polvi, nuo lähes 40-vuotiaat ystäväni, ovat olleet vaivaisia jo jonkin aikaa.)
• Meditoidessa se, että ajatukset eivät vaikenekaan, ei ole haitallista. Haitallisempaa lopputuleman kannalta on yrittää väkisin niitä pysäyttää. Kun annan ajatusten vain tulla ja mennä, niiden väliin alkaa hiljalleen jäädä tilaakin.
• Elän paremmin, jos saan välillä olla yksin pitempään kuin pari tuntia kerrallaan. (Tämä on tietysti ollut jo vuosikaudet tiedossa, mutta muistin sen taas aktiivisesti.)
• Sisäinen ääneni, joka yrittää väittää, etten saisi tuntea niitä tunteita joita tunnen, on väärässä. Tunteisiin on oltava lupa. Teot niiden pohjalta vaatikoot silti harkintaa.
• Mansikoiden kanssa on kiva saada kermavaahtoa. 

***

Siskollani on tänään synttärijuhlat. Haluaisin olla paikalla, koska hänen juhlansa ovat usein legendaarisia; hänellä on laaja ystäväpiiri sekä avara ja vieraanvarainen sydän. Jo lapsuudessamme siskoni synttärit olivat parempia kuin omani. Koska hän on syntynyt keskellä kesää, hänen juhlissaan oli aina mansikkakakkua ja lahjaksi hän sai hienoja kesäleikkikaluja kuten ilmapatjan vesileikkeihin. Minä olen syntynyt syksyllä ja sain yleensä lahjaksi koulutarvikkeita ja collegepaitoja.

Jaa, toisaalta sain itse kymmenvuotiaana lahjaksi marsun. Se oli hienoimpia synttäreitäni koskaan. Muistan ensin ajatelleeni, että iso ja varovasti paikalle kannettu pahvilaatikko sisältää varmaan jonkun lasisen vaasin tai muuta tylsää. Laatikon pohjalta löytyi kuitenkin heinien sekaan kätkeytynyt pientä karvarukkasta muistuttava rusettimarsu.

Kekäläinen

Lapsuudenkodissani oli kekäläinen. Alunperin sana tarkoitti puun pahkasta kaiverrettua laakeaa astiaa, johon oli tapana laittaa kaikenlaista pientä rojua, kolikoita, hakaneuloja ja ennen kaikkea avaimet. Kekäläinen sijaitsi lähellä eteistä ja/tai puhelinta ja sen paikka vaihteli hieman vuosien varrella. Jossain vaiheessa itse esine nimeltä kekäläinen jäi pois käytöstä, mutta siitä huolimatta paikkaa johon avaimet laskettiin kotiin tultaessa kutsuttiin kekäläiseksi. Kuulen edelleen äitini sanovan avaimista tai jostain muusta pienikokoisesta ja tärkeästä esineestä, että "se on siinä kekäläisessä", mutta nykyään äiti ja isä tarkoittavat sillä, että esine on keittiön sivupöydällä tai sen yhteydessä olevalla pienellä hyllyllä. Kekäläisen käsite on siis laajentunut ja pitää sisällään kokonaisen alueen.

Tämä tuli tänään mieleeni, kun kärhämöin puolison kanssa siitä, mikä on ainoa oikea paikka säilyttää auton avaimia. Minulla oli kiusaus sanoa, että niiden pitäisi olla siinä kekäläisessä. Omassa kodissani tarkoittaisin sillä eteisen lipaston päällistä. Puoliso tarkoittaisi tosin varmaankin eteisen hyllyä.

Piti googlettaa sana kekäläinen, jotta saisin tietää sen tosiasiallisen sisällön. Suurin osa osumista viittasi jääkiekkoilija Jarmo Kekäläiseen. Google ehdotti jatkohauksi "kristiina kekäläinen alasti".

Sielu ja maisema

Ylen sivuilla on juttua henkisestä kodista, siis siitä, miten sivuston lukijat ovat kyselyssä kuvanneet niitä Suomen seutuja, joilta ovat lähtöisin tai jotka he muuten mieltävät henkiseksi kodikseen. Moni tuntuu asuvan jossain aivan muualla kuin siellä, minne tuntee kuuluvansa. Loppupuolella tosin mainitaan, että vastanneet ovat myös muistaneet sen tosiasian, että se sielunmaisema, joka heille synnyinseuduistaan on kuvaksi mieleen jäänyt, on luultavasti jo aikaa mennyt, jos sitä on koskaan ollutkaan.

Nuorempana ajattelin, että minulla on sielunmaisema. Se tuntui olevan lapsuudenkotini viereinen metsikkö ja sen takana avautuva pienen ja matalan järven ranta; siis alue, jolla vietin suurimman osan aikaani alle kymmenvuotiaana. Näissä mielikuvissani oli yleensä aina kesä ja kaunis, aurinkoinen ilma, tai sitten selkeä talvi runsaine kinoksineen. (Tämän ilmiön mainitsee myös tuo Ylen juttu.) 

Konkreettisessa mielessä tuota maisemaa ei enää ole. Metsikkö on hakattu omakotitaloalueen tieltä, ranta raivattu kunnan venelaituriksi verkkoaitoineen. Eikä se metsä niin iso edes ollut, kun aluetta nyt katsoo, kun se on lohkottu tonteiksi. Minä vain olin silloin pieni. En enää helli muistojani lapsuuden maisemista mitenkään kovin haikeasti, ne ovat lähinnä kiiltokuvia, joita joskus unta odotellessani katselen. Se, miksi tuo puolikuvitteellinen sielunmaisemani tuntui (tuntuu) joskus niin ideaaliselta, liittyy lapsen näkökulmaan. Koin oloni turvalliseksi, koska ympärillä oli aikuisia, jotka tekivät ympäristöstä lapselle turvallisen. Minusta pidettiin huolta. Oli minun vuoroni alenevassa polvessa olla se, josta huolehditaan, koska vanhempani ja isovanhempani olivat jo oman vuoronsa käyttäneet.

Lapsuuden pienet ympyrät ja tunne siitä, että jos en itse osaakaan, niin aikuiset auttavat, ovat se, mitä niin sanottua sielunmaisemaani ajatellessani kaipaan. Ja sitähän ei takaisin saa, joten kaiho on turhaa. Siksikään en muuttaisi takaisin pohjoiseen Kymenlaaksoon - minä en ole enää lapsi, en likimainkaan sama ihminen kuin sieltä lähtiessäni, eikä seudussa ole oikeastaan mitään muuta ikävöitävää kuin aikaa sitten kadonnut lapsuuden luottavainen maailmankuva. Koti on Tampereella. Henkinen koti taas on sisälläni, sitä ei tarvitse etsiä. Riittää, että kääntää katseensa sisäänpäin ja hieman kurkottaa.

Tilaisuudesta vaari

Molemmat tyttäret ovat viime aikoina pyöritelleet silmiään ja irvistelleet sille tosiasialle, että koulun liikuntatunneilla on joulukuussa paritanssia. Poikien kanssa yhdessä siis, siinäpä se. Kummatkin jälkikasvustani ovat kyllä aina osanneet suhtautua poikiin hyvin samalla lailla kuin tyttöihinkin ja heidän hengailukavereidensa joukossa on molempia sukupuolia, joten en tajua, miksi liikuntatunnit poikien kanssa olisivat sen kummempi asia. No, tanssissa on tietysti pakko koskettaa noita epämääräisiä otuksia.

Kerroin tyttärille rohkaisuksi tarinan omilta yläasteajoiltani, jolloin itse inhosin samalla tavoin paritanssitunteja joulun alla. Kun luokkamme oli paimennettu liikuntasaliin tanssinopetuksen alkajaisiksi, pojat parveilivat toisella laidalla ja tytöt toisella. Eivätkä kummatkaan juuri hievahtaneetkaan, vaikka sekä poikien että tyttöjen liikunnanopettajat kehottivat, pyytelivät ja suorastaan usuttivat meitä valitsemaan tanssiparit. Minä olin yläasteella rillipäinen, finninaamainen ja epäsuosittu, mutta sillä hetkellä sain jonkin hälläväliä-puuskan. Kun vasta muutama muu tanssipari oli muodostunut (etupäässä seurustelevia pariskuntia), minä kävelin suoraan luokkani komeimman pojan eteen ja sanoin, että eiköhän ruveta pariksi. Hän taisi hämmentyä niin ettei saanut lähdettyä karkuun, tai sitten ei vain uskaltanut antaa minulle pakkeja opettajien silmien alla. Niin sain sitten tanssia uljaan ja leveäharteisen, tumman ja salskean nuorukaisen kanssa kaikki valssit, foksit ja jenkat. En minä ollut häneen millään lailla ihastunut, mutta ajattelin vain, että kun kerran saa valita, niin täytyy valita parhaat päältä niin kauan kuin ehtii.

Tyttäret pitivät tästä tarinasta, ainakin päätellen siitä, että he käyttivät nuorison viljelemää ilmaisua "awwwww", joka tarkoittanee suurin piirtein "sööttiä" ja kuulostaa vähän hölmöltä suomenkielisessä puheessa. Menestyksestäni innostuneena kerroin heille myös siitä, kuinka vanhojentansseissa esiinnyin miehen roolissa tummaan pukuun ja lierihattuun pukeutuneena. Ne olivat näet niitä aikoja, jolloin olisin varmaan mieluummin ottanut selkääni kuin tehnyt niin kuin kaikki muut tekevät. Ristiinpukeutumisharjoituksistani tyttäret eivät ihastuneet vaan pitivät minua outona. No, sitä kai silloin nuorena tavoittelinkin, vaikka palautteen sainkin reilut 20 vuotta myöhässä. 

Murre

No tulihan sitä, lunta. Tytär 2:n kanssa tehtiin pari lumiukkoa takapihalle ja tyttären vaatimuksesta käytiin vielä nopea lumisotakin. Minä sitten sain hyvän osuman tyttären korvalliselle, niin että lumi levisi sopivasti kaula-aukkoon ja silmälaseihinkin, ja tämän mainion laakin kostoyrityksistä sain kärsiä rappukäytävään asti. Itsehän pyysi.

***

Mietin taas sanoja ja kieltä. Olen herkkä kaikelle kielelliselle ja voisin pauhata pitkät latikat yksittäisistä sanoista, joita inhoan niin voimakkaasti, että on purtava hammasta ja kärsittävä ihon nousemisesta kananlihalle, kun niitä kuulen tai näen käytettävän. En tänään kuitenkaan taida. Sen sijaan jaarittelen murteesta.

Olen asunut Tampereella parikymmentä vuotta ja koko sen ajan olen erottunut joukosta itämurteen puhujana. Tampere nyt tietysti on täynnä kaikenlaista junantuomaa, sudeettisavolaisiakin kohta enemmän kuin Savossa. Sen verran länsipuolella tässä kuitenkin ollaan, että itävaikutteinen puheenparsi ja etenkin persoonapronominit ovat vähemmistössä ja herättävät silloin tälloin huomiota. Oma murteeni ei ole voimakas, koska olen kotoisin Kymenlaaksosta, eikä sikäläinen puhetapa ole mitenkään erityisen erottuva prosodisilta piirteiltään. Mie ja sie -kielestä en kuitenkaan nähtävästi pääse eroon. En tarkoita, että erityisesti haluaisinkaan, on vain mielenkiintoista, että vaikka ympärilläni ei pääsääntöisesti arkisin ole enää yhtään mietä ja sietä vääntävää itseni lisäksi, käytän itäisiä pronomineja jatkuvasti itse enkä ole oppinut uskottavasti "määkimään". 

Konepaja-aikoinani minuun tarttui kyllä jotakin peritamperelaisia ilmaisujakin, saatoin esimerkiksi sanoa hyvin painokkaasti "kyä mää tiärän", joskin itävaikutteet pyrkivät vaihtamaan viimeiseksi sanaksi "tiijän". Pajalla muutamat työtovereistani puhuivat tamperetta aivan samalla lailla kuin Ransu-koira, ja sitä oli aivan ihana kuunnella. Työporukassa oli itäsuomalainen vähemmistö, olisiko meitä ollut neljä, joiden äidinkieli oli mietä ja sietä, ja jotain lukkarinrakkautta tietysti tunsin näihin ihmisiin - heidän puheensa oli jotenkin joustavaa, kirkasta ja kotoisaa pirkanmaalaiseen tummempaan ja karheampaan verrattuna.

Kymenlaaksolaisessa murteessa ei itse asiassa sanota kovin leveästi mie, vaan viimeinen vokaali taittuu kohti ä:tä: miä! siä! Me- ja te-pronominit ovat täten tietysti myä ja tyä. Yksikön ja monikon kolmansista persoonista en sitten oikein osaakaan sanoa. Kukaan kasvuympäristössäni ei olisi koskaan sanonut hän, ellei sitten juhlapuheessa, vaan aina se. He-pronominin muotoa hyö/hyä kuuli kyllä, mutta yleisemmin tätäkin hienostelua vältettiin, ja sanottiin vain ne. Koulussa joskus keskusteltiin murre-eroista ja kerättiin tilastoja siitä, mitä muotoja kukin käytti; yksi oppilas totesi tässä yhteydessä: "Miä sanon yleensä mä!"

Tietyt pikkuseikat paljastavat kymenlaaksolaisen herkästi. Kerran Joensuussa juttelin lounasruokalan linjastolla niitä näitä vieressä olevan tuntemattoman kanssa, ja kommentoin tarjolla olevaa hernekeittoa sanoen "onkhan se tarpeeks tihiää". Juttukumppanini katsoi minuun terävästi ja totesi, että kymenlaaksolaisia ollaan molemmat. Sana tihiää kuulemma paljasti. Olisin tietysti voinut käyttää myös sanaa sakiaa samoin tuloksin.

Pienisyysmuistoja

Olen raivannut Tytär 2:n kanssa tämän lipastoa ja kirjoituspöydän laatikoita, mikä sinänsä on ollut palkitsevaa ja jopa hauskaa. Päivän parhaan annin ovat kuitenkin muodostaneet laatikoista löytyneet lukuisat muistivihkot ja kirjoitelmat tyttären esikouluajalta ja alaluokilta. Tekstit ovat varsin riemukkaita; kysyin luvan jakaa niistä muutaman muidenkin iloksi ja sainkin luvan.

Tytär on ilmeisesti seitsemänvuotiaana ottanut Laura Ingallsin identiteetin ja kirjoittanut kirjeen opettajalle:

Hyvä Ope. Nellie on kiusannut meitä välitunnilla. Voitko vahtia häntä. minulla on muutakin asiaa meidän koulunkäynti on mennyt hyvin. vai mitä. ope minä tykkään opiskella kaikkea paitsi uskontoo kyllä mä vähän siitäkin tykkään. toivoo: Laura ingalls

Kirjeessä on välimerkkejä sekä muutamia isoja kirjaimiakin, ja se on kirjoitettu varsin siististi tekstaten.

Eskarivuoteen on ajoitettu seuraava tikkukirjaimin luotu teksti:

MUFASA JA SARABI MINÄ JA NALA OLEMME IHMISTEN KODISSA ME TULTIIN SUOMEEN LENTSIKALLA JA JUNALLA HALUAN KOTIIN VARMAAN T: SIMBAJANALA

Myöhemmin vihossa seuraa sivun pituisia listoja, joissa on näennäisen satunnaisia sanoja, paitsi että jokaisessa listassa on sana "disko". Ihmettelimme yhdessä, mistä disko on päässyt listoille kummittelemaan.

Minun on ikävä tytärten pitkään kestänyttä ja intensiivistä mielikuvitusleikkivaihetta. Oli todella hulvatonta seurata, miten lapset vaihtelivat identiteettejä ja yhdistelivät eri satujen henkilöitä samoihin tarinoihin. Kerran ekaluokalla tytär 1 sanoi kotiin tultuaan: "Äiti, tänään mää olin koko päivän kaksisarvinen hevonen." 

 

Ordnung muss sein

Nuoriso oli metsäilemässä koko viikonlopun ja mitäpä tekevät vanhemmat jäätyään kahden? Pesevät pyykkiä ja huushollaavat. Lakananvaihdon ja pyykinviikkailun jälkeen sain taas puolivuosittaisen inspiraation siivota tytärten vaatekaapit. Samanlaiset vaatteet samoihin pinoihin, samalla tavalla taiteltuna, niin a vot: kaapin sisältö suorastaan hivelee silmää. Silloin kun on aikaa eikä ole ihan välttämätön pakko, nautin miltei perverssisti siivoamisesta ja järjestämisestä, ja etenkin niiden tuloksista. Luulen olevani tämänhetkisessä perhekokoonpanossa ainoa, ainakin siitä päätellen, millaisessa kunnossa vaatekaapit, pöydät ja laatikostot tavanomaisesti ovat. Kysyin puolisolta viikkailun lomassa, eikö hän tunne koskaan tarvetta järjestysprojekteihin ja onko sellaisesta saatava nautinto hänelle täysin vierasta. Vastaus oli suurinpiirtein, että nautinto ei ole niin suurta, että sitä varten kannattaisi nähdä vaivaa. Ihmettelin.

Kruunasin järjestyksen toteuttamalla pitkäaikaisen haaveeni: ostin dymon, sellaisen paristokäyttöisen, ja printtasin sillä nimilaput kaappien hyllynreunoihin. Ylimaallisen ihanaa.

Olen aika säälittävä tällaisine nipotuksineni. Nykyään on enemmän IN olla luova, suurpiirteinen ja useita isoja projekteja kerrallaan kuljettava moniosaaja. Niin, ja iltavirkkuuskin kuulemma liittyy suurempaan älykkyyteen ja luovempaan työhön. Aamuvirkut, kuten minä, sopivat sitten paremmin suorittavaan työhön, jossa tehdään homma valmiiksi ja aloitetaan sitten vasta seuraavaa, herätään aikaisin aamulla tuotantolaitokseen töihin ja vietetään säännöllistä elämää. Vuorokausirytmi ja nipo järjestystärakastava luonneko selittävät sen, että olen työnantajien silmissä niin mielenkiinnoton?*)

 ***

Tuli tuossa uutisia kuunnellessa mieleen, että silloin, kun Estonia upposi, olin itse vielä keltanokkainen opiskelija. Asuin joensuulaisen kerrostalolähiön suurimmassa opiskelijatalossa neljän muun tytön kanssa soluasunnossa. Minulla ei ollut telkkaria (internetistä puhumattakaan), joten kuulin Estoniasta naapurihuoneen tytöltä, joka aamutuimaan pyysi minua huoneeseensa katsomaan uutisia. Muistan, että päivä oli Joensuussa aurinkoinen; muuta en oikeastaan muistakaan.

*) Lisää mielessäsi ivallinen äänensävy

Joka menneitä muistaa

Keväästä tulee helposti mieleen mato-onginta. Alakouluikäisenä tyttönä olin kova kalastamaan, mikä lienee ollut isoisäni vaikutusta; hän teki minulle ensimmäiset mato-onkeni jo reilusti ennen kuin saavutin kouluiän. Onget olivat sileäksi kuorittuja isoja oksia, joissa oli kohona korkki; koukun piti aina olla "kultakoukku", niin kuin vaari sanoi, siis hyvin pieni, kullanvärinen koukku, joita kävimme erikseen ostamassa rautakaupasta. Sillä oli hyvä onkia pikkukaloja, joita rannastamme pääasiassa saikin.

Koulu loppui noina maailmanaikoina aina toukokuun viimeisenä päivänä, oli se sitten mikä viikonpäivä tahansa paitsi sunnuntai (?). Koulun päättäjäispäivistä parhaiten on jäänyt mieleeni se, jolloin olin pukeutunut pastellinsävyiseen puhvihihaiseen mekkoon ja näytin aivan keskenkasvuiselta drag queenilta - en ollut erityisen tyttömäinen tyttö. Muuten muistot samenevat sekaisin toistensa lomassa, juhlat olivat hyvin samankaltaisia. Todistukset haettiin, sitten mentiin kotiin, ja sinä aikana, jonka olimme kevätjuhlassa viettäneet, oli kevät muuttunut mystisesti kesäksi. Lähdin monesti ongelle heti vaihdettuani kevätjuhlavaatteet arkisiin. Matoja löytyi suurimman omenapuun juurelta ruohosipulipenkin vierestä, sieltä sai kaivaa kuokan kanssa, jos varoi juuria. Rantaan oli pieni kävelymatka. Tuolloin veneranta oli vielä lähes umpeen kasvanut poukama, jonka sameassa vedessä viihtyivät pikkukalat ja kaikenlaiset vesielävät. Rannoilla oli suojaisaa ja saatoin istua ongella täysin muiden näkymättömissä. Muita kulkijoita oli tosin melko harvoin.

Kerran kevätjuhlapäivänä sain kolme suurehkoa ahventa, luultavasti ne olivat noin nykyisen vaaksani mittaisia. Olin ylpeä ja riemuissani, yleensä saaliiksi tuli lähinnä särkiä ja sorvia. Pujotin kyrmyniskat haarautuvaan pajunvitsaan. Kotiin päästyäni sain päähäni ripustaa kalat huoneeni oven kahvaan niin, että äiti näkisi ne heti töistä tullessaan astuessaan ulko-ovesta sisään. Siinä ahvenet sitten haisivat kaiken päivää, ja niistä tippui sotkua lattialle. Äidin yllättäminen onnistui varmasti, mutta ehkei ihan ajattelemallani tavalla. En kuitenkaan muista, että olisin erityisesti saanut kuulla kunniaani tuosta episodista. Hassua. Jos omat lapseni toisivat kuolleita kaloja sisään ja ripustaisivat niitä seinälle, saisin varmaan jonkinsorttisen halvauksen.

***

Muistan, että lapsena minua toppuuteltiin aina, jos olin oikein innostunut jostakin asiasta. Innostuin aika usein, vaikka nyt onkimisesta, elokuvista tai mielikuvitusleikeistä. Sitä, että käytin paljon aikaa ja energiaa samaan asiaan, pidettiin jotenkin epäilyttävänä, varsinkin, jos minulla näytti olevan niin hauskaa, että silmät loistivat ja posket hehkuivat. Silloin usein sanottiin, että olin henkeä täynnä kuin kaljatynnyri.

Mutta mitä pahaa oikeastaan on innostumisessa ja flow-tilassa? Pettymykseltäkö minua yritettiin suojella? Vai oliko innostuminen "kohtuus kaikessa" -hengen vastaista? Nykyään on vaikea innostua enää oikein kunnolla mistään, ja oma sisäinen ääni hoitaa toppuuttelut.

Saan kuitenkin mainita, että olen hiukan innostunut tästä nonsense-piirtelystä, zentangleilusta. Sen parissa minulla on usein intensiivisen keskittymisen hetkiä, värikin saattaa kohota poskille. Mitä väliä on sillä, vaikka en tätä pitkään jatkaisikaan? Kai lyhytkin hupi on hupia, ei kaikesta tarvitse tulla elämäntapaa. Vai miten on?

Mutta skanneri on edelleen keittiön nurkassa...

Rakkaat päiväkirjat

Tuli mieleen katsella vanhoja tyttöaikaisia päiväkirjojani. Itse asiassa päiväkirjat tulivat mieleeni siitä, että pyrin taas nykyään pitämään yksityistä(kin) päiväkirjaa, mutta olen viime aikoina hieman hyljeksinyt sitä. Yritän saada itseni kirjoittamaan säännöllisesti; jos nyt en muuta syytä siihen keksi, niin sen, että kirjoituksia on todella kiinnostava lukea jälkeenpäin. Jo vuodenkin ajallinen etäisyys saa aikaan sen, että en muista arkisista tapahtumista yhtään mitään - itse asiassa jo viikonkin päästä olen usein unohtanut, minä päivänä mikäkin juttu tapahtui - mutta päiväkirjan lyhyetkin merkinnät palauttavat mieleen tapahtumia, tunteita ja ajatusketjuja. Ilman päiväkirjan taaksepäinselailua en olisi esimerkiksi muistanut, että minulla oli viime keväänä hyvin samanlainen sekoilukausi tulevaisuudenpelkoineen kuin tänäkin vuonna, ja että viime vuonnakin kärsin näihin aikoihin lievästä hengenahdistuksesta. Jotkut viime vuosien päiväkirjojeni jaksot muistuttavat lähinnä oirekuvauksia, sillä olen jaksanut laittaa ylös lähinnä sen, kuinka hyvin tai huonosti olen milloinkin nukkunut ja onko esim. huimaus ollut ajoittaista vai jatkuvaa. Toisinaan taas olen vuodattanut monta sivua jotain tunne-elämystä, joka on kirjoitusaikaan tuntunut ilmeisesti elämää suuremmalta. Olen onneksi oppinut kirjottamaan päiväkirjaani vähemmän teennäisesti ja typerästi, nykyään en sentään irvistele inhosta niskakarvat pystyssä omalle menneisyyden itselleni, kuten aiempien vuosien päiväkirjojen kanssa on käynyt.

Mutta niistä tyttöaikaisista päiväkirjoista. Minulla on tallessa ainakin nämä kaksi opusta. Voi olla, että yksi hevosaiheinen on vielä jossain kaapin perällä. Näitä kahta on kirjoitettu yläasteaikana; sininen on seiskaluokan aikainen, Karvinen taas kahdeksannelta luokalta. Otin kuvia myös sisäsivulta, mutta en laita niitä sittenkään tähän, sillä tekstistä saa vähän liian hyvin selvää. Toisaalta harmi, sillä etenkin Karviskalenteri on sisäsivuilta hyvinkin koristeellinen tekstintauspiirroksineen, tarroineen, kuvitettuine mietelauseineen ja myös siksi, että päiväkirjamerkinnät on kirjoitettu erivärisin tussein. Hyvin tyypillisiä teinitytön juttuja siis.

Seiskaluokan päiväkirja on vielä hyvin tyypillistä pikkutytön juttua. Pääosissa ovat etenkin alkupuolella hevoset ja tallin tapahtumat. Jokaiselle päivälle olen varannut etukäteen yhden sivun ja kirjoittanut päivämäärän ylälaitaan. Joillekin päiville tila ei ole oikein riittänyt, vaan pyöreä käsialani kiemurtelee alalaidasta kohti sivun reunoja, jotta kaikki asia mahtuisi. Toisinaan parikin peräkkäistä päivää on kuitattu sen tyylisillä lausumilla kuin "oli matikan kokeet, en muista mitä muuta tapahtui". Olen siis pyrkinyt säntillisyyteen kirjoittamisessa, mutta se on melko pian lopahtanut. Dramaattisia tapahtumiakin on kuvattu. Siirtyminen poispäin hevostallin maailmasta näkyy suorastaan kynnysmäisesti: yhtenä päivänä kyyneleistä vuodatusta talliasioista, mutta jo seuraavana kuvauksia jonkun ihanan pojan vilkuilusta kirjastossa. Hevosasiat jatkuvat jonkin verran tuon rajapyykin jälkeenkin, mutta teinimeininki valtaa selkeästi alaa.

Karviskalenteri on hankittu näemmä ennen kahdeksannen luokan alkua elokuussa. Päiväkirjamerkinnät sinänsä ovat lyhyitä, koska kalenterissa yksi viikko mahtuu yhdelle aukeamalle. Useimpien päivien viivastot on kirjoitettu täyteen, joskus säntillisellä tekstauksella mutta hurjempien sattumusten yhteydessä sotkuisella, pyöreällä ja hätäiselläkin kaunokirjoituksella. Tämä päiväkirja on täynnä kaikenlaista fanitusta. Olen kahdeksannella luokalla näemmä käynyt katsomassa suunnilleen kaikki elokuvat, joita tuolloisen kotini naapurikaupungissa näytettiin. Harrison Ford on ollut suuri idolini, muitakin nimiä esiintyy. Yleistä tuntuu olleen, että olen asioista hirmuisen innostunut tai vaihtoehtoisesti järkyttynyt, tuohtunut tai murheen murtama - kultaista keskitietä ei merkinnöissä juuri näy, ellei sitten toistuvana lauseena "koulussa oli tylsää". Sellaista kai teini-ikä aika usein on. Päiväkirjassa on myös kuvauksia käynneistä nuorisoseurantalon diskoissa, joita oli muutaman kerran lukukaudessa. Kunpa olisin kirjoittanut niistä enemmän! Se vähä, mitä on tallentunut, on jotenkin hulvatonta. Riemukasta on myös lukea, mitä olen arkistoinut mökkireissuista parhaan ystäväni ja hänen perheensä kanssa. Katu-uskottavuuteen pyrkineet tytöt ovat näemmä uskaltaneet todella olla vielä lapsia mökkiympäristössä ja keksiä mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä ja ajanviettotapoja.

Muistan taas, miksi kannattaa pitää päiväkirjaa rehellisesti, itselleen avoimesti ja mahdollisuuksien mukaan myös säännöllisesti. Toisaalta tajuan, että en halua kenenkään näkevän päiväkirjapuoltani - lienee siis pakko jossain vaiheessa hävittää nuokin yllä kuvatut opukset. Se minä, joka niissä on tallessa, on se osa, jota eniten suojelen. En siksi, että se olisi mitenkään arvokas tai poikkeuksellinen, vaan siksi, että sen paljastaminen tuntuisi samalta kuin paljaan ihon osuminen hiomanauhaan.