Aggressiivisia ihmisiä ostoskeskuksessa

Olin eilen hammaslääkärissä sitten, poskihammas koki kohtalonsa. Mielellään se ei asemastaan luopunut, sillä hammaslääkäri sai irrotella sitä eri menetelmin noin tunnin ajan. Pois lähtiessäni minulla oli sideharsotuppo kolottavien leukojeni välissä, kaksi reseptiä kassissani ja luultavasti vielä vähän verisiä sormenjälkiä leuassa (veri oli minun mutta sormenjäljet hammaslääkärin). Koska vastaanotto oli paikallisessa ostoskeskuksessa, törmäsin heti ulos astuttuani aulassa alituiseen hengaileviin Nimeltämainitsemattoman Sähköyhtiön feissarityyppisiin myyjiin.

Nämähän sitten hyökkäsivät heti kimppuuni, vaikka halusin vain raahautua apteekkiin ja sen jälkeen kotiin vaaka-asentoon. Huutelemaan vain rupesivat, että onko hetki aikaa. Näytin sormella suutani ja mumisin leuat jäykkänä, että en voi puhua. No, toinen miekkosista sanoi, että tule kirjoittamaan sitten. Astuin heikkotahtoisena jo askeleen lähemmäs. Samainen miekkonen jatkoi: "Minkäs firman kanssa sitä on sähkösopimus tähän asti ollut?" 

Tässä vaiheessa mittani täyttyi. Luulin tosiaan tehneeni pointin selväksi jo a) tulemalla hammaslääkärin ovesta ulos, b) näyttämällä kärsineeltä ja c) sanomalla, etten voi nyt juurikaan puhua. Nostin leukani pystyyn ja lähestulkoon karjahdin äijälle sideharsotupon ohi, että multa on juuri poistettu hammas, mä en todellakaan halua nyt puhua sähkösopimuksista. 

Minua puhutellut miekkonen sanoi typerällä äänellä: "No hauskaa kesänjatkoa nyt sitten." Hänen parinsa nauroi. Minä olin raivoissani. Olen aina vihannut tuollaista myyntitoimintaa, että kadulla pysäytellään ja kieltäytymisen jälkeen jäädään roikkumaan ja jankuttamaan, ja nyt vihaan vielä enemmän.

 

Kelvoton

Viime viikolla laitoin hakemuksen muun muassa yhteen naapurikunnan paikkaan. Autoa tarvittiin - minulla on auto. Vaatimuksina oli tietynlainen kielitaito - täytin mielestäni vaatimukset aivan hyvin. Muuten hakijalta edellytettiin lähinnä nopeutta, ahkeruutta ja jonkinlaista nettitaitoa, eikä mitään erityistä ammattipätevyyttä. Työ olisi kestänyt vain pari kuukautta.

Tein hyvän hakemuksen kuvineen kaikkineen, liitin pdf-version ceeveestäni sekä osoitteen Linkedin-profiiliini. Rekryfirmasta soitettiin jonkinlaisen esikarsinnan nimissä heti seuraavana päivänä ja kyseltiin, tosin kysyjä puhui suunnilleen samat asiat, jotka olin jo hakemuksessa ilmoittanut. Kuulemma perästä kuuluisi, jos kutsu varsinaiseen haastatteluun tulisi. (Ihmettelin muuten tätä tiukkaa seulaa! Parin kuukauden pienipalkkainen työ, ei mitään erityisiä pätevyysvaatimuksia, ja tällainen etukäteinen soittelukin.)

Tänään sitten tuli automaattinen sähköposti, että hakuprosessi on päättynyt. Ei siis haastattelua minulle.

Jälleen kerran pohjakosketus itseluottamuksen alalla: työ, jossa olisi varmasti pärjännyt ylioppilaspohjalta ilman kokemusta, ja minä en kelpaa siihenkään.

Naivistit

Varta vasten ajoin Iittalaan kesäistä naivistinäyttelyä katsomaan. Olen inspiroitunut. Voiko sanoa olevansa inspiroitunut, vaikka ei aio itse tehdä mitään, maalata tai kirjoittaa tai muutakaan? Joka tapauksessa näyttelyn jäljiltä ajattelen kauniita ajatuksia ja näen sisäisin silmin värikkäitä ja tunteellisia kuvia.

Iittalan näyttelyssä on se mainio seikka, että lipun hinnalla näkee hillittömän määrän tauluja ja veistoksia. Niitä on seinillä aivan vieri vieressä, runsaudenpula silmille. Yksinpä Martti "Huuhaa" Innasen teokset olisivat olleen lipun (8 e) arvoisia. Naurahtelin ääneen nilsiäläisille ihmissusille, niityllä loikovalle naiselle, jonka tissi on valahtanut kaula-aukosta esille, ja punasilmäiselle painijalle, jonka sukunimi oli Scheisse-Sprecher.

Jo viime kesän vastaavassa näyttelyssä kiinnitin erityistä huomiota Kati Mikolan Pienet suuret sankarit -teoksiin. Niissä on karhu, kettu ja/tai jänis, joskus muitakin eläimiä, tekemässä yhdessä jotain suhteellisen tavallista, vaikkapa pelaamassa krokettia tai tankkaamassa autoa. Tai lentämässä potkurikoneella yli kesäisen maan, tai pelaamassa korttia ukonilmalla. Tai vetämässä maihin venettä, tai kuuntelemassa marakatti-pianistin ja karhusopraanon konserttia. Nämä maalaukset koskettavat jostain syystä minua voimakkaasti, ne ovat niin kauniita, että kyynelet nousevat silmiin herkästi. Haluaisin muuttaa niihin asumaan, ne ovat kuin satu itse.

Toisten silmin

Olin eilen lähdössä kaupungille ja tarkistelin peilikuvaani eteisessä. Tytär 2 loi minuun silmäyksen ja sanoi: "Sä näytät ihan mummolta." Mummolla hän tarkoitti minun äitiäni. Saatoin hieman pyöritellä silmiäni kommentille, koska tytär tarjosi heti perään tarkennuksen: "Niin siis mä tarkoitin oikeastaan että vain kaulasta alaspäin."

Paapan kapakan vessaan mennään jyrkähköjä portaita pitkin. Kuljin tuntemattoman mieshenkilön perässä. Hän jäi pitämään miestenvessan ovea minulle auki. Menin kuitenkin naisten puolelle. Vessakopissa mietin, näytänkö enemmän mummolta vai mieheltä.

Kontrollifriikin tunnustuksia

Koska olen jotenkin päässyt elämäni varrella kehittymään hirmuisen ankaraksi kaikenkontrolloijaksi, niin tuppaa joskus olemaan vaikeuksia ihmissuhderintamalla. Minulla on aina vähän (ja useimmiten paljon) turvaton olo maailmankaikkeudessa ja tapana epäillä omaa arvoani ja oikeuttani olla olemassa. Siksi tunnun alitajuisesti lokeroivan tärkeät ja läheiset ihmiseni ja odottavan heiltä tietynlaisia asioita. Vähintäänkin odotan heidän antavan minulle jotenkin mystisesti ulkoapäin sen arvokkuuden ja rauhan, mitä sisimmässäni ei ole.

Ja niinhän maailma harvoin menee, että kaikki tapahtuisi etukäteisen suunnitelman mukaan. Tai edes keskimääräisten tilastollisten odotusten mukaan. Tai niin kuin romaaneissa. Elämää ja vuorovaikutusta voi yrittää suunnitella omista lähtökohdistaan, mutta melkeinpä sitä varmemmin käy niin, että ne Toiset Ihmiset, vapaat agentit, kulkevat sittenkin ihan omiin suuntiinsa. Niinhän pitääkin olla. 

Olisi opittava elämään ihan itsensä kanssa vähän paremmin. Ettei etsisi elämänsä perustaa muiden hyväksynnästä. Saattaisi olla elämä vähän helpompaa. Ja luulen, että olisin vahvana, itsenäisenä ja luottavaisena kaivatumpaa seuraakin.

***

Yksi elämän hirmuisimpia, ammottavimpia ristiriitoja on se, miten merkityksetön ihmisyksilö on maailmankaikkeuden ja miljardien vuosien kehityshistorian näkökulmasta, ja miten ainutlaatuisen merkityksellinen jokainen on omalle itselleen. En voi tajuta. Ei mahdu päähän. Onko luvallista olla itselleen maailman tärkein ihminen, kun oikeasti on tomuhiukkastakin pienempi?

Rooliajatuksia

Heinäkuutani on piristänyt perheenlisäysuutinen kaverilta. Sain aiheen neuloa pieniä vauvansukkia ja lähettää vauvaonnittelukortin. Koska itseluottamukseni ei nykyisellään riitä kortin piirtämiseen itse, menin kitumarkettiin korttia ostamaan. Olin etukäteen vakaasti päättänyt, että en osta vahingossakaan mitään sellaista korttia, jossa käytetään ilmaisuja pikkuneiti tai prinsessa tai jossa ylipäätään on mauttomia runonpätkiä saduista, ruusunnupuista ja pehmopupuista. Sellaistapa olikin vaikea löytää! Itse tyttölasten äitinä olen aina inhonnut hartaasti sitä, että tyttövauvaa/lasta kutsutaan noilla edellämainituilla nimityksillä. Erityismaininnan inhokkilistallani muuten saa monen puheessaankin viljelemä ilmaus meidän neiti. Sen nähdessäni tai kuullessani ohimosuoneni pullistelevat vaarallisesti. On ilmeisesti suuri määrä ihmisiä, joille tytöt ovat neitejä ja prinsessoja ja pojat pikkumiehiä tai sankareita tai mitä näitä nyt onkaan. Ja nämä ihmiset ovat ilmeisesti sitä mieltä, että vauvasta voi onnitella vain sukupuolen mukaan värikoodatulla kortilla. Minä en kumminkaan sellaista tee, on minullakin jotain periaatteita sentään.

No, totuuden nimissä sanottakoon, että vaahdottuani aikani korttihyllyllä ja melkein jo valittuani vaaleanpunaisen kortin, jossa ei sentään esiintynyt kiellettyjä sanoja, tajusin katsoa aivan hyllyn alariviin. Siellä oli muutama neutraalimpi kortti. Osa niistäkin oli sietämättömän siirappisia ja teennäisiä, mutta löytyi sentään yksi, joka onnittelee iloisesti, kauniisti ja ilman lässytystä. Keltasävyinen ja sievä. Tehtävä suoritettu, ja sukistakin on valmiina jo toinen.

***

Ihan irrallisena mietteenä tässä vielä tuosta burleskista. Nykyään tuntuu, että joka toinen nainen harrastaa burleskia, sonnustautuu pin up -hepeniin ja asettautuu aktiivisena ja emansipoituneena katseen kohteeksi. Minulla on hieman kapea ja ahdasmielinen katsantokanta tähänkin muotiin: olen vähän sitä mieltä, että tämäkin on vain yksi tapa, jolla nainen saadaan kiinnittämään lisää huomiota ulkonäköönsä ja tuntemaan paineita olla kaunis ja laitettu. 



 

Potentiaalinen kieltäytyjä

Kovasti on ollut viime päivinä juttua työttömistä, jotka kieltäytyvät töistä. Ensin ihmeteltiin iltapäivälehdessä, kun ei kelpaa kymmenen euron tuntipalkalla muutaman tunnin siivoustyö. Sittemmin Yle intoutui tekemään jutun siitä, miten ja millaisilla syillä työstä ylipäätään kieltäydytään. Että menevät nuo ihmiset, mokomat, ihan laskimen kanssa laskemaan, mikä vaihtoehto parhaiten kannattaa, kehtaavatkin ajatella omaa etuaan niukassa taloustilanteessaan.

Tästä asiasta minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta. Työvoimatoimisto, tai mikä hänen nimensä nykyään onkaan, TE-keskus, ei ole koskaan suoraan kehottanut minua hakemaan mitään paikkaa. Työhönosoitusta ei siis ole tullut. Joillekin ilmeisesti todellakin näin tapahtuu! Olen miettinyt, miksi ei minulle. Olenko vielä suojassa, koska minulla on ansiosidonnaisen päivärahan päiviä jäljellä? Onko minut tagattu jotenkin "suhteellisen aktiiviseksi", koska olen omia aikojani osallistunut kursseille ja hakuvalmennukseen? Olenko akateemisen tutkinnon suorittaneena jotenkin erityisasemassa, vaikka toinen ammattini onkin perusduunarityötä? Vai olenko vain kadonnut arkistoihin ja tilastoihin kenenkään muistamatta tai huomaamatta? Minua ei toisaalta ole käsketty tällä jälkimmäisellä työttömyysjaksollani henkilökohtaisesti ilmoittautumaan (tai tekemään mitään muutakaan) työkkäriin, vaan asiat ovat hoituneet puhelimessa.

Ajoittain melkein toivon, että jokin hakukäsky tosiaan tulisi. Silloin tuntuisi luvallisemmalta ja sopivammalta hakea paikkaa, johon välttämättä en omana itsenäni tuntisi rahkeideni riittävän. Ja olisi mukavaa saadakin jokin työ, jossa on jotain ihan uutta. Kunhan ei olisi asiakaspalvelua.

Olen metsästellyt paikkoja, jotka tuntuisivat edes vähän sopivilta ja haettavilta. Suunnittelen lisää täsmäiskuja elokuulle: aion tyrkyttää itseäni tiettyihin firmoihin vielä vähän enemmän. Tarvitsen toimintaa! Lisää ajattelemista! Oppimista!

Mutta jos kävisi niin, että työvoimatoimisto käskisi minua hakemaan paikkaa, johon en missään nimessä tuntisi sopivani, niin luulen, ettei minun olisi tarpeen suorin sanoin hakuprosessin aikana työstä kieltäytyä. Riittänee, kun teen samoin, kuin aina tähänkin asti, siis haen parhaani mukaan. Eihän se ole aikaisemminkaan työpaikkaa minulle tuonut.

Pieneen pussiin

Prisman kassalla kassahenkilö kysyi minua edellä olevalta asiakkaalta, haluaako tämä, että noin viisi jugurttipurkkia laitetaan pieneen pussiin. Asiakas halusi. Minä mietin vaieten, että miksi ihmeessä. Kun tuli minun vuoroni ostosten kanssa, kassahenkilö kysyi, haluanko yhden pakastepiirakkataikinan pieneen pussiin. En halunnut. Sitten tuli yhden rahka- ja yhden kermaviilipurkin vuoro. Että laitetaanko nämä pieneen pussiin? No ei laiteta. Mikä helvetti on saanut tämän pieneen pussiin -liikkeen laajenemaan tällä tavalla? Minulle ei koskaan laiteta kyllä mitään pieneen pussiin. En halua kotiini edes muovisia kauppakasseja, saati kymmentä pientä pussia per ostoskerta. Niin.

Annankadun vastakohta

Olen Helsingissä. Terveisiä täältä vaan. Tämä on taas sitä yksinäisyydestä ja irrallisuudesta nauttimista, mitä aina välillä mainostan. Ettei tarvitse kysellä kenenkään muun mielipidettä kuin omaansa.

Aina sitä meikäläinen maalainen unohtaa joitain asioita pääkaupungistamme. Ainakin sen, että noita helkkarin hanhia on paikoittain jopa pelottavan paljon. Aamulla näin arviolta satapäisen hanhilauman Töölönlahden rannalla; osa tästä pahaenteisestä parvesta oli juuri ylittämässä pyörä- ja kävelyreittiä käyttäen suojatietä! Kävelin ohitse kiertämättä tahi väistämättä yhtään, koska ajattelin, että ei tässä nyt yksiä elukoita pelätä. Eivät väistäneet hanhetkaan, pikemminkin katsoivat kenokauloineen suoraan kohti ja päästivät sähisevää ääntä nokat ammollaan. Mukavampia eläimiä ovat joutsenet, vaikka yksi joutsenvanhempikin kyllä sähisi minulle. Sillä oli mukanaan pienen pienet poikaset, jotka näyttivät harmaasta plyysistä tehdyiltä.

Hotelli on Annankadulla. Huone on pieni, mutta sänky on leveä. Plussaa huone saa ikkunalaudasta joka on tarpeeksi leveä istumiseen. Miinusta tulee suihkun pyyhetelineestä, joka on lämmitetty älyttömän kuumaksi ja jostain syystä sijaitsee itse suihkutilassa. Olin kaltata kinkkuni siihen. Miinusta myös lattialta löytyvistä paksuista, tummista hiuskarvoista, joita blondi ei ainakaan omikseen tunnista.

Suomenlinnassa oli eilen jokunen muukin, etten sanoisi jopa "everyone and his dog". Eilen tosin taisi ollakin se heinäkuun ensimmäinen varsinainen kuuma päivä. Yleensä olen sattunut Suomenlinnaan sellaisina aikoina, että olen saanut kontemploida merimaisemaa kallioilta näkemättä juuri ketään muuta, mutta eilen erämaa vilisi erakoita. No, vaeltelu oli silti meditatiivista. Poltin ylähuuleni auringossa.

En tiedä, miksi aina etukäteen elättelen reissuistani sellaisia fantasioita, että tulen kaiken muun lisäksi levänneeksi kunnolla. Pitäisihän minun jo muistaa, että nukun kurjasti vieraissa paikoissa. Viime yönäkin sätkin ja säpsähtelin ja näin kerrostuvia unia: unessa näin unta, jossa joku pelottava fitnessnainen tunkeutui hotellihuoneeseen, sitten heräsin unessa tästä unesta, ja epämääräisten häälyvien tapahtumien jälkeen heräsin viimein oikeasti. Tai olenko siitäkään varma? Voihan olla, että näen edelleen jotain sössöistä kaleidoskooppiunta, jossa kävelen jalkani kipeiksi ja syöpöttelen.

Oui monsieur

Kun tässä kaikenlaisia kirjoja lueskelee, niin taas kerran alkoi pistää silmään tämä sama vanha asia: kirjojen (yhtä lailla elokuvien) henkilöt, jotka puhuvat kulloisessakin tilanteessa puhuttua kieltä ilmeisesti muuten täydellisesti, mutta eivät ole oppineet sillä kielellä sanoja kyllä ja ei!

Luen määrällisesti eniten englannin kielestä käännettyä sekä englanninkielistä kaunokirjallisuutta, ja varsinkin yhtään vanhemmassa ja/tai kioskilaatuisemmassa sellaisessa on näitä Ulkomaalaisia Hahmoja. Niitä, joiden ulkomaalaisuus ilmenee lähinnä siitä, että heidän puheessaan vilahtaa si tai non tai oui tai da tai njet vähän väliä, vaikka kirjailija muuten antaa heistä sellaisen kuvan, että he puhuvat englantia täysin sujuvasti. Oikeastihan kukaan ei tietääkseni puhu ei-äidinkieltään noin. Jos on oppinut jotain kieltä sen verran, että tulee sillä toimeen, niin ensimmäiseksihän sitä alkaa sujuvasti ladella tuollaisia irtosanoja oikeihin paikkoihin ja pitempien puhumusten vuoro tulee hitaammin. Omista kielilläpuhumiskokemuksistani tiedän, että kun päässään on kääntänyt vaihteen toiselle kielelle, niin kyllä se vaihde siellä sen verran pysyy, että tuollaiset hyvin yleiset sanat kuin kiitos ja kyllä ja ei eivät noin vain lipsahda sekaan äidinkielisinä.

Yksi mistä en ole ihan varma: kirosanat. Ranskalaiset hahmot pannaan kirjoissa aina sanomaan vaikkapa merde tai Mon Dieu. Jos jokin asia kyrsii oikein rehellisesti, onko äidinkielinen kirous ja voimasana silloin lähempänä, vaikka olisikin tilanteessa, jossa puhuu jotain muuta kieltä? Kokemuksia aiheesta kenelläkään lukijalla? 

Jotain on opittu taas

• Minun on sittenkin mahdollista istua risti-istunnassa mukavasti, ainakin jonkin aikaa. Niin, että oikeasti tunnen olevani suorassa, ahterini päällä, jalat ei-jännittyneinä, kauniisti hengittäen. Ensimmäistä kertaa tajusin tämän torstaina, toista kertaa tänään.
• Jos johonkin paikkaan sitkeästi koskee ja kolottaa, sitä on ihan järkevää lepuuttaa. Se auttaa. (Lonkka ja polvi, nuo lähes 40-vuotiaat ystäväni, ovat olleet vaivaisia jo jonkin aikaa.)
• Meditoidessa se, että ajatukset eivät vaikenekaan, ei ole haitallista. Haitallisempaa lopputuleman kannalta on yrittää väkisin niitä pysäyttää. Kun annan ajatusten vain tulla ja mennä, niiden väliin alkaa hiljalleen jäädä tilaakin.
• Elän paremmin, jos saan välillä olla yksin pitempään kuin pari tuntia kerrallaan. (Tämä on tietysti ollut jo vuosikaudet tiedossa, mutta muistin sen taas aktiivisesti.)
• Sisäinen ääneni, joka yrittää väittää, etten saisi tuntea niitä tunteita joita tunnen, on väärässä. Tunteisiin on oltava lupa. Teot niiden pohjalta vaatikoot silti harkintaa.
• Mansikoiden kanssa on kiva saada kermavaahtoa. 

***

Siskollani on tänään synttärijuhlat. Haluaisin olla paikalla, koska hänen juhlansa ovat usein legendaarisia; hänellä on laaja ystäväpiiri sekä avara ja vieraanvarainen sydän. Jo lapsuudessamme siskoni synttärit olivat parempia kuin omani. Koska hän on syntynyt keskellä kesää, hänen juhlissaan oli aina mansikkakakkua ja lahjaksi hän sai hienoja kesäleikkikaluja kuten ilmapatjan vesileikkeihin. Minä olen syntynyt syksyllä ja sain yleensä lahjaksi koulutarvikkeita ja collegepaitoja.

Jaa, toisaalta sain itse kymmenvuotiaana lahjaksi marsun. Se oli hienoimpia synttäreitäni koskaan. Muistan ensin ajatelleeni, että iso ja varovasti paikalle kannettu pahvilaatikko sisältää varmaan jonkun lasisen vaasin tai muuta tylsää. Laatikon pohjalta löytyi kuitenkin heinien sekaan kätkeytynyt pientä karvarukkasta muistuttava rusettimarsu.

Ymmärtämätön

Kävimme tsekkaamassa* Erwin Wurmin näyttelyn Sara Hildenin taidemuseossa. Se ei puhutellut minua. No, oli siellä jotain teoksia, joita katsoessa suupielet nousivat ylöspäin. Yhdessä valokuvassa mies makasi lattialla tuolinjalka silmänsä päällä - auts. Suuria ja pienempiä patsaita, jotka esittivät villapaidan sisällä vääntelehtiviä ihmisiä. Makkaroista koottuja hahmoja ja turvonnut, keltainen auto. Teoksia tuntui olevan harvassa, ne eivät oikein riittäneet täyttämään koko museota. 

*) Tsekkaamassa - mikä hupaisa mukanuorekas ilmaisu tässä yhteydessä. Ikään kuin yrittäisin esittää, että käyn kulttuuritapahtumissa kaiken aikaa. En oikeasti käy. 

***

Facebookissa sekä Aamulehdessä on kauhisteltu kirjaston kirjojen roskiinheittoa Kangasalla. Moni on kommentoinut tätä siihen tyyliin kuin kirja sinänsä olisi jotain pyhää, jota ei saa heittää ikinä roskiin tai hävittää. Vähän kuin puhuttaisiin Suomen lipusta. Mutta eikö kenestäkään vaikuta siltä, että maassamme on jo liikaakin kirjoja? Tunnetteko ketään, joka kaipaisi omakseen lisää kirjoja siksi, että entisiä on niin vähän eikä mistään löydy luettavaa? Minä en; pikemminkin vastaan tulee vain ihmisiä, jotka yrittävät päästä kirjoistaan eroon, päättävät olla ostamatta uusia kirjoja ja miettivät, miten vanhat opukset voisi järkevimmin kierrättää.

Ei silti, hyvähän se on jos tuoltakin lehdessä mainitulta roskalavalta ihmiset löysivät vielä omiin hyllyihinsä ja sydämiinsä sopivia yksilöitä. Minusta kuitenkin vaikuttaa vähän siltä, että nykyään yksinkertaisesti julkaistaan niin paljon kirjoja, että sekaan mahtuu täyttä tauhkaa enemmän kuin tarpeeksi. Lisäksi maailma menee menojaan, maku muuttuu, kaikki paperille pantu ei kestä aikaa. Hyvistäkin kirjoista voi olla liikaa erillisiä kappaleita - kaikilla on jo Tuntematon sotilas, Sinuhe sekä Päätalot. Kyllä kirjakin voi olla tarpeeton ja mitäänsanomaton, saunan pesän sytykkeeksi kelpaava. Sanat ja ajatukset ovat tärkeitä, mutta eivät kaikki samanarvoisia eivätkä pyhiä.
 

Hammas

Saattaa tässä käydä niin, että yksi poskihampaistani tulee tiensä päähän. Piti nöyrtyä taas sitä samaa hammasta tohtorille näyttämään, kun koko kesäkuu meni enemmän tai vähemmän leukaluu kolottaen. Kyseinen yksilö on juurihoidettu viitisen vuotta sitten, joten eihän sen pitäisi mitään enää tuntea, vaan sattuuhan sitä kummempiakin. Tämänkertainen hammaslääkäri tarjosi sentään asiasta selkeän ja perustellun mielipiteensä, siinä missä edellinen sanoi vain että ei siinä mitään vikaa ole. Hampaan juuri on jotenkin kummallinen ja ilmeisesti sen takia juurihoidon tulos ei ole ihan oppikirjan mukainen. Saman toimenpiteen uusiminen ei kuulemma välttämättä onnistuisi tässä tapauksessa kovin hyvin, joten on ihan perusteltua poistaa hammas, jos se ei saamallaan ensiavulla lakkaa tuottamasta minulle tuskaa.

En tiedä ketään oman ikäluokkani ihmistä, jolta olisi poistettu hammas sen kurjan kunnon takia. Nolottaa. Purimeni eivät toki ole mitään priimaluokkaa - äitini sanoi jo silloin kun olin lapsi, että Sylvin hampaat ovat kuin veikkausrivi eli yksi risti kaksi ja loput peruutettu - mutta en sentään ajatellut joutuvani varhaisessa keski-iässä hammaspuoleksi. Lapsena minua peloteltiin, että jos syön paljon karkkia, minulle pitää hankkia rippilahjaksi tekohampaat. Olen sentään onnistunut viivästyttämään sitä prosessia jonkin verran, noin 25 vuotta.
 

Kesäterässä

Ei ole tullut eteen pitkään aikaan mitään uutisotsikkoa tahi muuta tapahtumaa, josta olisin saanut intoa alkaa vaahdota tässä blogissa. Olen joko tasoittunut, tylsistynyt tai pihalla kaikista uutisista. Politiikasta en tiedä läheskään tarpeeksi ottaakseni kovin vahvoja kantoja mihinkään suuntaan. Aamulehden yleisönosastolla nyt oli eilen jonkun äijän kirjoitus aiheesta "äitiys ja varsinkin kotiäitiys on kaikkien naisten suurin haave ja korkein kutsumus, johan tytöt sitä pienestä pitäen nukkeleikeissään harjoittelevat". Minulla oli kuitenkin niin helkkarinmoinen päänsärky koko eilisen päivän, että en antanut itselleni lupaa edes ajatella herneen vetämistä nenään. Ja tänään eilinen lehti onkin jo paperinkeräyksessä.

Ylellä oli joku artikkeli siitä, että teinien pitäisi antaa nukkua puoleenpäivään kesällä ja aikuistenkin pitäisi osata ottaa nukkuma-asiansa rennosti. No joo, mikäpä siinä. Tässä asiassa toivoisin tytär 2:n olevan enemmän lajityypillinen teini: hän herää joka aamu viimeistään seitsemältä riippumatta siitä mihin aikaan on mennyt nukkumaan. Minun pitää siis pikemminkin tarkkailla hieman sitä, että hän nukkuisi tarpeeksi. Tytär 1 nukkuu sentään yhdeksään, joskus jopa puoli kymmeneen. Paitsi huomisesta alkaen, kun menee kesätöihin.

Kotoinen koekeittiömme valmisti tänään ensimmäistä  kertaa gazpachoa, kylmää tomaattipitoista keittoa. Se oli hieman kuin soseutettua salaattia, mutta perhanan hyvää. 

Heinä

Kävin Suomen puotimuseossa. Ihan sympaattinen paikka. Puotitavaroiden lisäksi näytillä oli noin viisisataa Arabian kuppia ja lautasta jonkun keräilijän kokoelmista. Kuulemma kaikkiaan tällä keräilijällä on kuppeja 1300 - siihen verrattuna minun noin kolmenkymmenen muumimukin kokoelmani on vielä aika pientä.

Puotimuseon yläkertaan oli rakennettu vanhan suomalaisen hienostokodin kutsuja kuvaava dioraama. Hienoja huonekaluja, vanhoja kirjoja ja kakluuneja, ja piikaa esittävä nukke tulta kohentamassa. Yläkertaan johtavien portaiden vieressä oli kyltti, jossa kiellettiin useamman kuin kuuden henkilön meno yläkertaan yhtä aikaa. Mietin, että siksiköhän, että lattia ei kestäisi enempää painoa. Tilaa kyllä olisi ollut.

***

Tulin eilen illalla vähän ennen kymmentä kotiin tytärten kanssa. Nukuin huonosti. Silti olin tänä aamuna jo ennen kahdeksaa pesemässä muutamia mattoja tuolla paikallisen lutakon rannassa. Mattojen peseminen on minusta kylläkin mukavaa hommaa, helppoa siihen nähden miten hyvää tulosta saa aikaan, mutta mietin, että kenenköhän elämäkäsikirjoitusta tässä oikeastaan toteutan. Että miksi minusta tuntui, että heti kauniin ilman tullen on pakko saada matot pestyä. Kun eihän siihen nyt kukaan kuolisi, jos veisinkin ne mainioon itsepalvelupesulaan.

Pesen kuitenkin tänäkin kesänä mattoni itse - tuntuupahan edes vähän, että saa jotain aikaan ja on oikeus olla olemassa.