Pärjään

Jotkut asiat ovat mukavia - ainakin se, että töitä on toistaiseksi ollut runsaasti. Viime keväänähän vastaava homma oli jatkuvaa jarruttelua ettei projekti loppuisi kesken, mutta nyt on jo kaksi ja puoli viikkoa saatu tehdä ihan täyttä päivää ja kaasu auki, vaikkei nyt sentään kiirehditty ole. Työ on yksinkertaista mutta oudon kieroutuneella tavalla tyydyttävää pääte- ja paperihommaa. Siinä on helppoa olla hyvä. 

Koska muu perhe on lomailemassa, tarjosin itselleni päivällisen töiden jälkeen. Söin hampurilaisen, joka oli yksi elämäni maukkaimmista. Se oli majoneesia myöten vegaaninen. Olen täynnä mutten ähky. Hyvä olo.

***

Monesti mietin, kuinka ärsyttävänä ihmiset mahtavatkaan minua pitää. Meinaan että vastavuoroisesti, kun minusta monet ihmiset ovat niin tolkuttoman ärsyttäviä. Yksikin tuttu paasaa vähän väliä siitä, kuinka häntä ei kiinnosta muiden ihmisten lapset, niiden ruokavalio, pottaharjoittelu ja opitut taidot. Tietenkin tämä samainen tuttu kertoo aina ja iankaikkisesti omasta lapsestaan, juuri sillä tavalla kuin pikkulasten vanhemmat lähes aina kertoilevat. Ei siinä mitään, aikansa kutakin, MUTTA kuinka helkkarissa tämä tyyppi ei näe/kuule/tajua, että on itse juuri sillä nimenomaisella tavalla rasittava, mistä toisia jatkuvasti moittii? Sylvi ihmettelee ja paheksuu.

***

Luin Kate Atkinsonin kirjan Hävityksen jumala. Olen vaikuttunut. Kirjan idea ei sinänsä ole mitenkään hirvittävän omaperäinen, mutta kuinka tosia ja uskottavia henkilöt ovatkaan! Minua miellyttää erityisesti kirjailijan käyttämä salamannopea edestakaisin-kelaus aikajanalla kaikkitietävän kertojan silmin. Kuin aikaa ei olisi. Jokaisessa hetkessä ovat läsnä kaikki mahdolliset tulevaisuudet. (Kiitos Wendylle, kun suosittelit tätä kirjaa!) 

Elämää romaanissa

Olen lukenut Virpi Hämeen-Anttilan kirjaa Päivänseisaus. Haluaisin kovin mielelläni olla joku Hämeen-Anttilan romaanien päähenkilöistä. Kultivoitunut, henkevä, syvällinen, hyvin pukeutuva. Taiteilija tai humanisti, ajattelija, ulkopuolinen. Kiinnostuksen kohde, erityinen ja rakkauden arvoinen.

Olen ennenkin potenut sitä, että elämä on hyvin vähän kaunokirjallisuuden kaltaista. Elämässä ei ole juonta, ellei sitä kuvittele itse ja ole näkevinään johdatusta milloin missäkin. Enkä osaa enää sellaista kuvitella. En myöskään enää ihan tosissani odota elämäni/romaanini käännekohtaa, jossa lopultakin löydän paikkani ja näen kaiken selkeästi. (Odotan sitä vain puolihuolimattomasti, itseltäni salaa.)

***

Tyttäret lähtivät maalle. Minulla on huomenna työpäivä, samoin ylihuomenna. 

Silmätulehdus vaivasi minua tapaninpäivään asti järjenvastaisen ankarana. Koko päänpuolikasta särki silmän lisäksi, eikä tipoista ollut apua. Eikä kahdesta 400 milligramman ibuprofeenistakaan kuin muutamaksi tunniksi. Ja kuitenkin: kun raahauduin tapaninpäivänä päivystävälle lääkärille, koin ihmeparantumisen. Mennessäni lääkäriin silmä särki sietämättömästi, tullessani sieltä se ei enää särkenyt eikä juuri vuotanut. Hain lääkkeet apteekista, mutta kotona tajusin, että turhaan niitä aloitan, koska vaiva oli muutamassa tunnissa mennyt ohi. Ihmisruumis on jotenkin älytön kapine. Miten helkkarissa silmäni kehtasi vaivata niin kovasti melkein viikon ja sitten kääntää kelkkansa muutamassa tunnissa? Ja tietenkin vasta sen jälkeen, kun olin nöyrtynyt ja uskonut, että se ei paranisi itsestään ja maksanut itseni kipeäksi päivystyksessä. Tätä kirjoittaessani silmä on lähes entisellään. Sen ympärille on tosin tullut useita lisäryppyjä kaikista kokeilemistani parannuskeinoista. 

Lisäys myöhemmin: Ajatuksen selkiyttämiseksi mainittakoon, että lääkäri ei sinänsä tehnyt silmälleni mitään muuta kuin värjäsi sen tarkistaakseen että itse silmässä ei ole vikaa ja mittasi silmänpaineen. Paraneminen on mysteeri.

Marraskuun kirjoja

Tilapäistyöpaikaltani saadun vinkin perusteella luin Joël Dickerin teoksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kun kehuivat sitä niin kovin. Ja kyllähän se sellainen kirja tietysti olikin, jonka parissa päivässä lukee, koska haluaa tietää, kuinka siinä käy. Mutta. Minulla oli ongelmia ottaa sitä tosissaan, ja nyt sitten tietysti mietin, oliko siinä jokin postmoderni kikkailutarkoitus, eikä sitä ollut tarkoituskaan ottaa tosissaan. Henkilöt olivat niin ohuita! Eivät tuntuneet oikeilta ihmisiltä, vaan juonen kannalta tarpeelliseen, tietynlaiseen rooliin varta vasten rakennetuilta. Heidän nimensäkin tuntuivat epäaidoilta, eivät sellaisilta, joita oikeasti löytäisi amerikkalaisen pikkukaupungin puhelinluettelosta. Juoni ei mielestäni ollut kovin jännittävä, vaikkakin varsin ihailtavan sotkuinen - sellainen, jota lukiessani aina mietin, että en ikimaailmassa keksisi mitään sellaista itse. Yleisvaikutelmaksi kirjasta jäi, että kovin kevyt on, ei tunnu todelta, henkilöt eivät herätä sympatiaa saati empatiaa. Kirjoittaja oli teoksen ilmestymisen aikaan alle kolmenkymmenen, ja sen piikkiin lienee laitettava se, että hän kirjoittaa rakkaudesta asiana, joka "voittaa kaiken", tunteena, jota ei voi kuin totella, ja tarkoittaa sillä nimenomaan suhteen alkuvaiheen romanttis-eroottista hullaannusta. Tai sitten tosiaan kyse on jostain postmodernista hienoudesta, joka ei selviä minulle.

Eipä käännöskirjallisuudesta muuta, sillä syksy on uudistanut ja palauttanut uskoni suomalaiseen kirjallisuuteen. Eteeni on sattunut useita varteenotettavia romaaneja, ja tässä haluan vouhottaa erityisesti kahdesta: lukekaa hyvät ihmiset Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta sekä vallankin Laura Lindstedtin Oneiron. Persoonallisia tarinoita ja syviä, moniulotteisia henkilöitä, kerrankin. Oneironin toivon sydämestäni voittavan Finlandian, kun kerran ehdokkaanakin on. Samasevväliä vaikka en ole muita ehdokkaita lukenutkaan, saan minä silti sitä toivoa.

Perusjuonia

Tuli tässä romaanitarjontaa tarkastellessani mieleen, että fiktiossa on se yksi ainainen perusjuoni, joka joskus ärsyttää: henkilö löytää jonkin uuden asian ja tekemisen elämäänsä, valaistuu ja on tietenkin siinä uudessa asiassa erittäin hyvä ja lahjakas. Kirjallisuudessa ei yleensä ole ollenkaan niin kuin tosielämässä, jossa pikemminkin ihminen kokeilee erilaisia tapoja rikastaa ja parantaa elämäänsä ja toteuttaa itseään, mutta luopuu niistä yksi kerrallaan, koska kyllästyy tai sitten kaikki menee päin helvettiä ja on parempi lopettaa. Tai vaihtoehtoisesti ihminen toteaa, että tämä(kään) uusi asia ei ole sellainen, jossa kykenisi kovin taitavaksi kehittymään, mutta sitä on silti ihan kiva tehdä, vaikka tuloksia ei kehtaa paljastaa kenellekään. Niin että mikseivät ne romaanit sellaisesta kerro? (Tiedän kyllä, miksi.)

***

Tätä unennäköä taas! Viime yön saldoon lukeutuu hyvin ahdistava uni facebook-kaverista, joka oli päättänyt vihata minua ja haukkua minua joka käänteessä. Unessa olin tykännyt hänen profiilikuvastaan ja etsin kuumeisesti sitä samaa kuvaa peruuttaakseni tykkäyksen, mutta en enää löytänyt, ja pelkäsin tämän henkilön vihaa. Unen fb-kaveri on todellinen henkilö, joka asuu toisella puolella maata, enkä usko hänellä oikeasti olevan mitään minua vastaan.

Suppea kirjakatsaus

Tuntemattomasta sotilaasta on ilmestynyt uusi englanninkielinen käännös, kääntäjänä Liesl Yamaguchi, ja tokihan se piti lukea, kun Metsosta käteen sattui. The Independent taisi alkuvuodesta haukkua sekä romaanin että osittain myös käännöksen. Omassa pienessä sisäavaruudessani rohkenen olla eri mieltä. Minä olen teini-ikäisestä asti tykännyt Tuntemattomasta ja kuulun siihen joukkoon, joka sen repliikkejäkin sanatarkasti siteeraa, ja minusta tämä englanninnoskin on varsin hyvä. Parempi ainakin kuin se entinen, senkin joskus silmäilin läpi mutten halunnut tarkasti lukea.

Sikäli kun englannin taitooni ja tajuuni yhtään luotan, minusta Tuntemattoman ääni ja sävy välittyvät käännöksessä hyvin. Rokka toki kuulostaa amerikkalaiselta ("Lissen here!"), mutta vaikutelma on varsin yhtenevä sen kanssa, millaisena Rokan äänen olen itse päässäni kuullut - nopea, sähäkkä ja itsetietoinen puhe. Minua hivelivät tiettyjen kestosuosikkilausahdusten ja sanontojen englanninkieliset asut, kuten Koskelan "[...] rushing around just makes for a lot of dumb dickheads, like they say". Lisäksi käännös on huolellinen, historialliset ja kansatieteelliset pohjatyöt lienee tehty hyvin. Mukava lukukokemus. On kuin olisi tavannut vähän uudet, eri kulmasta katsotut versiot hahmoista, joista oma mielikuvani on jo vuosikymmeniä ollut enemmän tai vähemmän lukkoonlyöty.

***

Sitten kirja, jota en voi suositella: Mhairi McFarlanen Sinusta kaikki alkoi. Älykästä chick litiä lupailtiin, sellaista, joka miellyttäisi vanhempaakin lukijakuntaa. Mutta hölmö tämä on, ei mitään yllättävää eikä omaperäistä, vaan juuri sellainen tarina, joita on kolmetoista tusinassa ja jonka lopputuloksen arvaa jo ensilehdillä. Rasittavan väkisinyrittäväkin vielä. Jätä hyllyyn.

Oui monsieur

Kun tässä kaikenlaisia kirjoja lueskelee, niin taas kerran alkoi pistää silmään tämä sama vanha asia: kirjojen (yhtä lailla elokuvien) henkilöt, jotka puhuvat kulloisessakin tilanteessa puhuttua kieltä ilmeisesti muuten täydellisesti, mutta eivät ole oppineet sillä kielellä sanoja kyllä ja ei!

Luen määrällisesti eniten englannin kielestä käännettyä sekä englanninkielistä kaunokirjallisuutta, ja varsinkin yhtään vanhemmassa ja/tai kioskilaatuisemmassa sellaisessa on näitä Ulkomaalaisia Hahmoja. Niitä, joiden ulkomaalaisuus ilmenee lähinnä siitä, että heidän puheessaan vilahtaa si tai non tai oui tai da tai njet vähän väliä, vaikka kirjailija muuten antaa heistä sellaisen kuvan, että he puhuvat englantia täysin sujuvasti. Oikeastihan kukaan ei tietääkseni puhu ei-äidinkieltään noin. Jos on oppinut jotain kieltä sen verran, että tulee sillä toimeen, niin ensimmäiseksihän sitä alkaa sujuvasti ladella tuollaisia irtosanoja oikeihin paikkoihin ja pitempien puhumusten vuoro tulee hitaammin. Omista kielilläpuhumiskokemuksistani tiedän, että kun päässään on kääntänyt vaihteen toiselle kielelle, niin kyllä se vaihde siellä sen verran pysyy, että tuollaiset hyvin yleiset sanat kuin kiitos ja kyllä ja ei eivät noin vain lipsahda sekaan äidinkielisinä.

Yksi mistä en ole ihan varma: kirosanat. Ranskalaiset hahmot pannaan kirjoissa aina sanomaan vaikkapa merde tai Mon Dieu. Jos jokin asia kyrsii oikein rehellisesti, onko äidinkielinen kirous ja voimasana silloin lähempänä, vaikka olisikin tilanteessa, jossa puhuu jotain muuta kieltä? Kokemuksia aiheesta kenelläkään lukijalla? 

Näkyjä

 

Muutamia juttuja piti tallettaa muutenkin kuin omiin aivoihin. Että voi sitten marraskuussa katsella ja muistaa, että tällaistakin on.

Universumin kummalliset ilmiöt yllättävät arjessa: miksi kirjastosta löytyy tusinan verran himottavan kiinnostavia kirjoja juuri silloin, kun ei oikeastaan olisi paljonkaan aikaa lukea? Jos lähtee tylsistyneenä etsimään hyvää luettavaa, ei taatusti tule vastaan mitään, mutta sitten aina välillä, etenkin kiireisinä aikoina, opukset suorastaan parveilevat luokse ja hyppelevät syliin. Oh well. 

Jälkihuomio: Hei! Uusi lukija! Juhuu! Kiva!

Lisää kysymyksiä vailla vastauksia

Mitä varten sateella aina käy niin, että bussipysäkin katoksessa joku tupakoi ja pysyy kuivana ja kaikki tupakoimattomat seisovat savun takia mieluummin sateessa?

Miten ihmeessä ihmiset kykenevät vakuuttamaan itselleen, että juuri heidän ruokavalionsa, oli se sitten gluteeniton, vähähiilihydraattinen, paleoliittinen, vegaaninen tai joku muu, on täydellinen ja oikea? Ja sitten vielä hämmästyvät, kun kaikki muut eivät näekään valoa ja ala elää kuten he.

Mitä järkeä on valittaa suomalaisesta säästä ikään kuin se olisi jotenkin suomalaisten ihmisten tai Suomen valtion syytä jos (kun) sataa ja on kylmä? Missä sellainen maa muka on, jossa sää on aina optimaalinen? Jos sellainen löytyy niin tervemenoa sinne vaan.

Miksi niin suuri osa naisten alushousuista on niin epämukavia päällä? Tuntevatko niin monet tosiaan olonsa seksikkäiksi ja itsevarmoiksi, jos vaatteiden alla hiertävät tekokuituiset ja karheapitsiset stringit? Riittääkö seksikkyyteen tietoisuus siitä, että päällysvaatteiden alla NÄYTTÄÄ tosi kuumalta vaikka TUNTEE että limakalvot hiertyvät rikki millä hetkellä hyvänsä ja/tai hiivatulehdus iskee?

***

Luin toimittaja Leena Sharman kirjan Ne - kohtaamisia perus-Suomessa. Hyvinkin lukemisen arvoinen opus. Kirjassa Sharma kertoo, kuinka ryhtyi tutustumaan perussuomalaisten kannattajiin lähemmin löytääkseen ihmiset ennakkokäsitysten takaa. Mielenkiintoisia tapaamisia, kuvauksia ja haastatteluja. Pidin etenkin Amon Rautiaisen, ensituntumalta melko pelottavan tuntuisen miehen haastattelusta. Mies, joka näennäisesti edustaa niin totaalisen erilaista maailmankuvaa kuin minä itse, ajatteleekin ilmeisesti monesta asiasta aika samalla lailla! No, ei tietenkään pitäisi olla yllättynyt, taidan itse suhtautua persuihin ja oikeistolaisiin aika stereotyyppisen naiivisti.

Kiitollisuuden päiviä

Aamulla istuessani bussissa ajattelin, että tänään puoliso ehtii ennen minua kotiin. Ajattelin, että onpa mukavaa, että hän laittaa meille ruokaa, ja minä saan tulla rauhassa töistä valmiiseen pöytään. Ajattelin, että pitääpä muistaa mainita puolisolle, miten mukavaa on, kun hän laittaa ruokaa minulle ja perheelle. Sitten ajattelin, että mahtaisiko puoliso joskus sanoa minulle mitään vastaavaa tai onko hän ollut iloinen siitä, että minä olen viime ajat hoitanut suurimman osan arkisesta ruoanlaitosta. (Ei, mutta älköön sitä hänelle viaksi luettako. Hän ei ajattele sellaisia asioita, sillä hänestä kaikki luistaa paremmin kun ei liikoja ajatella tai analysoida tai ainakaan puhuta sellaisesta.)

Työnantaja ratkaisi kiitollisuusongelman puolestani: töitä ei riittänyt täydeksi päiväksi ja olin kotona jo kahdelta. Siis soveliaissa ruoanlaittoasemissa.

***

Olen viime ajat lukenut innokkaasti Waltarin Mikael Hakimia saatuani ensin Mikael Karvajalan kuunneltua äänikirjana. Hakim tuntuu vetävämmältä ja värikkäämmältä kuin Karvajalka ja olen edennyt jo melkein puoleen väliin. Nyt prosessi tosin häiriintyi, sillä sain kirjastosta varaamani Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, luin siitä ensimmäiset parikymmentä sivua kahvin kanssa ja tajusin, että tulen pitämään siitä.

Tytär 2 lukee ties kuinka monetta kertaa kirjaa Tittimaan ipanat, kirjoittanut Anna Tauriala. Teoksella on hänelle tunnearvoa, koska se on ensimmäinen "oikea kirja", eli ei-kuvakirja, jonka hän on aikanaan lukenut itse alusta loppuun. Kun Tittimaan ipanat löytyi jokin vuosi sitten läheisen pikkukirjaston poistohyllystä 50 sentillä, emme epäröineet hetkeäkään vaan korjasimme sen eläkepäiville kotiimme. Tytär, joka mielellään höystää puhettaan englanninkielisin lauseparsin, sanoi minulle eilen illalla hyvin vakavana: "Äiti, Tittimaan ipanat never gets old."

Opaskirjojen maailmassa, osa N

Kirjastosta sattui käteeni Eero Leppäsen ja Katleena Kortesuon kirja Uuden työelämän aakkoset - kuinka saat työn, josta tykkäät. Piti tietysti lainata, sillä Voisihan Olla Että... Aina sitä kuitenkin tulee huijattua itseään sillä, että jostain kirjasta, kurssista tai muusta löytyisi elämään käänteentekevä suunnanmuutos.

Tämä on ohut kirja. Nopea lukea. Paljon käytännön ohjeita. Jopa jotain sellaista, mitä en ollut vielä osannutkaan ajatella omalta kohdaltani mahdolliseksi: neuvoja toiminimen perustamiseksi ja mihin sellaista voi tarvita. En olekaan mieltänyt asian potentiaalisesti koskevan myös minua, mutta se nyt kertonee ajatteluni rajoittuneisuudesta. Päätin ottaa toiminimestä selvää kattavamminkin.

Yrittäjyydestä puhutaan kirjassa aika lailla. Muun muassa listataan viisi ihmisen piirrettä, jotka eivät ole yrittäjyydelle otollisia (liika vaatimattomuus, pessimismi jne.) Minulla on kaikki mainitut piirteet. Yrittäjähenkisyyttään vasta löytämässä oleva ihminen saa varmasti tästä kirjasta ajatuksia ja uskonvahvistusta, eivätkä kirjoittajat edes suhtaudu mitenkään sinisilmäisesti aiheeseen.

Yksi luku omistetaan kokonaan sosiaaliselle medialle, sen käytölle työnhaussa ja työnsaantia edistävässä verkostoitumisessa. Ynnä myös sille, mitä kannattaa ja ei kannata julki laittaa. Tämä kaikki on kyllä työvoimatoimiston kursseilla sun muilla käyneille ja ylipäätään aikaansa seuraavalle henkilölle umpituttua, mutta kai siitä voi kirjaankin kirjoittaa. Kuinka nopeasti tällainen tieto mahtaakaan vanheta?

Loppusanoissa kirjoittajat muistuttavat siitä, että työelämän kahtia jakautuminen tulee luultavasti jatkossa korostumaan entistä enemmän. Niillä, joilla menee hyvin, riittää kiinnostavia töitä ja työelämä tarvitsee heitä. Ja sitten ovat "ne ihmiset, joilla ei ole mahdollisuutta tai kykyä määritellä omaa työelämäänsä millään tavalla", sanasta sanaan lainatakseni. Heidän on vaikea ylipäätään päästä työelämään kiinni. Tämä loppulauselma masensi minua enemmän kuin mikään työelämään liittyvä pitkään aikaan. Kortesuon ja Leppäsen kirja, niin kuin monet muutkin vastaavat opukset, on kirjoitettu niille, jotka onnistuvat. Kuten kirjoittajat itse ovat onnistuneet. Viesti on vähän niin kuin hoputtava: tee nyt äkkiä jotakin, jonka avulla pääset riman yli siihen joukkoon, jolle hyviä töitä riittää ja joille työelämä on iloinen asia. Sinne toiseen joukkoon jäävistä sitten viis.

Ei siis viisasten kiveä tässäkään kirjassa. Pitäisi tietysti ymmärtää, että sellaista ei ole olemassakaan.

***

Nykyään aina mainostetaan, että pitäisi tehdä työtä josta tykkää, ja että jos työntekijä suhtautuu työhönsä intohimoisesti, lopputulos on kaikkien osapuolien kannalta parempi. Minua kyllä ihan pikkuisen kiusaa se perusajatus, että ihmisellä olisi lupa valita työnsä sen mukaan, mihin hän tuntee intohimoa. Eikö valintaan yhtään vaikuta se, millaisia työntekijöitä yhteiskunta tarvitsee? Entä jos intohimoisesti haluaa vaikkapa valmistaa, maahantuoda tai myydä ihmisille tarpeettomia esineitä - tarpeettomuus nyt tietysti on suhteellista, juu juu - ja näin tulee kantaneensa kortensa kuluttamisen vuoksi kuluttamisen kekoon? Eikö järjen kanssa käsi kädessä elävä ihminen ajattele edes vähän pitemmälle kuin omat halunsa ja himonsa?

***

Totta kai ymmärrän, että suhtautumalla kyynisesti eri tuuteista tuleviin ohjeisiin siitä, miten ihminen on oman kohtalonsa herra, paljastan nimenomaan olevani yksi niistä, jotka kahtiajakautuvassa työelämässä jäävät riman alle. Elän edelleen siinä maailmassa, joka on jo mennyt: odotan alitajuisesti, että löytääkseen paikkansa yhteiskunnassa ja ollakseen hyödyllinen yksilö ei tarvitsisi olla muuta kuin tavallinen, ahkera ja luotettava työntekijä. Että ei olisi pakko vimmaisesti erottua joukosta koko ajan. Koska jos kaikki yrittävät nousta päätä pidemmiksi, sillä tiellä ei ole loppua ollenkaan. Ja jos vain päätä pidemmät saavat tehdä jotain, mihin ne loput ihmiset laitetaan? Pakastimeen?

Hyljätyt kirjat

Kävin eilen taas valokuvaamassa kirjoja Akateemisessa kirjakaupassa, siis ottamassa muistin tueksi kuvia kirjojen kansista, jotta voisin kotiin päästyäni laittaa ne varaukseen kirjastosta. Kirjakaupassa oli alelaareja vähän joka kolkassa. Hirmuinen määrä painettua sanaa, joka ei oikein kenellekään kelpaa. Olin aiemmin taipuvainen "pelastamaan" kirjoja alennuksesta, ostamaan sellaisiakin opuksia, joita en välttämättä niin kovasti halunnut. Sittemmin, kirjahyllytilan käytyä niukemmaksi, olen luopunut tavasta noin yhdeksänkymmenprosenttisesti. Joskus sentään tulee vastaan alekirja, jota en voi vastustaa.

Omaa kirjahyllyäni katsellessani ajattelen melko usein, että sitä pitäisi karsia. Onhan siellä paljon teoksia, joihin minulla ei ole erityisemmin mitään intohimoista suhdetta, ja toisaalta kirjoja, jotka olen lukenut niin monta kertaa, että osaan ne ulkoa ja voin avata yhden aukeaman, katsoa sitä, ja nähdä/tuntea koko teoksen avautuvan päässäni molempiin suuntiin. Omistan tosin myös opuksia, joita en ole lukenut kertaakaan. Ne on yleensä saatu lahjaksi.

Kirjan antaminen lahjaksi on kyllä aina melkoista riskikauppaa, varsinkin jos saajana on aikuinen. Ei tarvitse mennä kuin ihan karvan verran sivuun lahjan saajan makumieltymyksistä, niin jopa jää lukematta. Saati sitten, jos lahjan antaa henkilö, joka ei oikeasti tunne saajaa. Minulle tuppaa joskus käymään näin. Joku sukulainen haluaa antaa minulle lahjan, tietää, että luen mielelläni, ja ostaa kirjan. Ja kaukaa menee hutiin. Toissa jouluna sain nuortenkirjan. Paketin avattuani mietin, että lahjan ostaja ei lainkaan tiedä, mistä pidän mutta ei ilmeisesti myöskään pahemmin katso, mitä ostaa. (Ja ei, paketit eivät olleet menneet sekaisin.)

Mutta siihen karsimiseen sitten. Mihin noita muka voisi laittaa? Kirjat, joita en haluaisi säilyttää, ovat usein juuri niitä, joita kukaan muukaan ei huoli. Vanhoja pokkariversioita klassikoista, opiskeluajan jäämiä. Lahjaksi saatuja dekkareita, joiden kaltaisia mahtuu kolmetoista tusinaan. Isoäitieni jäämistöistä poimittuja naiskirjailijoiden teoksia, joilla on lähinnä muistoarvo. Joitakin näistä olen ujuttanut taloyhtiön kierrätyshyllyyn, josta ne ovat yllätyksekseni useimmiten kadonneetkin. Paitsi yksi Robert Holdstock joka on odotellut roskakatoksessa uutta omistajaa jo vuoden. Mutta mihin loput? Maailma tuntuu hukkuvan kirjoihin, divarit eivät useimmiten huoli ilmaiseksikaan edes kovakantisia saati pokkareita. Kirpputorit rajoittavat niille lahjoitettujen kirjojen laatua; esimerkiksi vanhoja tietosanakirjoja ei näemmä haluta, eikä vallankaan oppikirjoja.

Harva kirja on toisaalta niin onneton, että suostuisin sen repimään paperinkeräykseenkään. Paikallisessa kirjastossa näin kyllä taannoin jonkinlaisia askarteluja vanhoista kirjoista: sivut oli liimattu eri tavoin yhteen ja sen oli kai tarkoitus olla koristeellista. Näitä nähdessäni ensimmäinen ajatukseni oli, että on sitä sentään esteettisempiäkin tapoja kerätä pölyä esineisiin, joita on hankala puhdistaa. Ja herra nähköön, minä en ole koriste-esineihminen missään määrin. Toinen ajatus olikin sitten: vandalismia! Edelleen jostain syystä pidän kirjaa jollain lailla pyhänä, sen sotkeminen ja leikkely lukukelvottomaksi tuntuu perinpohjaisen väärältä. Ikään kuin koko ajan alitajuisesti odottaisin ja pelkäisin postapokalyptista informaation pula-aikaa, jolloin joka ikinen painetun informaation hippunenkin on kultaa kalliimpi.

Kevään tullen päädyn taas luultavasti punnitsemaan hyllyjeni sisältöä ja tuputtamaan pudokkaita vähän kaikille, jotka paikalle sattuvat. Enin osa saa kyllä silti jäädä. Kirjojen vanhainkoti; on kai se parempi, että minä säilytän kirjoja, joista tykkään edes vähän ja joita saatan parin vuoden välein vilkaista, kuin että ne muuttuisivat jätteeksi, jota kukaan ei halua. Puskutraktorit niitä vain sysäisivät paikasta toiseen.

Päivän top ja bottom

Hyviä ajatuksia ja asioita tänään:

• Huomasin, että luntahan siellä sataa. Kiitos, lisää vain. Hiihtoladut saisivat hieman pehmeyttä uudesta lumesta - kävin eilen hiukkasen kaatumassa jäisessä alamäessä.
• Keskustelin tytär 2:n kanssa kummituksista ja siitä, mistä se oikeastaan kertoisi, jos kummituksien olemassaolo vahvistettaisiin tosiasiaksi. Tytär oli muuten vakaasti sitä mieltä, että vanhanaikaisella filmikameralla otetut kuvat ovat aina aitoja, koska eihän niitä ole voinut mitenkään väärentää.

Neutraaleja tai vain lievästi ärsyttäviä ajatuksia tänään:

• Luin Philip Rothin kirjan Portnoy's Complaint, jonka olen aikaisemmin lukenut vain Saarikosken suomennoksena. Saarikoskihan taisi myöntää itsekin, että ei osannut englantia mitenkään hyvin, ja alkuteoksen luettuani muistin suomennoksesta kymmenittäin kohtia joita hän joko ei ole tajunnut lainkaan tai jotka ovat pahanlaatuisia huolimattomuusvirheitä. Ankarimmin silmääni kävi kohta, jossa päähenkilö ajaa avoautolla ja vieressä istuva tyttöystävä sanoo yhtäkkiä, että pysäytä (pull over), hän haluaa ottaa suihin; sitten tyttö ottaa päähenkilöltä suihin tien vieressä ja avoauton katto on alhaalla (with the top down). Saarikosken suomentamana pull over on saanut muodon "käy päälle" ja tyttö parka ottaa suihin selällään maaten! (Siteeraan suomennosta tässä ulkomuistista, mutta olen 99-prosenttisen varma, että olen oikeassa; Portnoyn tauti kuului nuoruuteni vakiolukemistoon, etenkin kaikki seksikohdat.) Sitten toisaalta Saarikoski on ilmeisesti tuntenut hyvin esimerkiksi sen tyylisiä sanoja kuin kike ja dago, koska niissä hän ei suomentaessaan ole näkyvästi haparoinut.

Pahoja ajatuksia tänään:

• Minulla on tylsää ja olen laiska.
• Olen huolissani siitä, olenko ominaisuuksiltani sopiva ylipäätään mihinkään työhön. Ihmissuhdeammatit alkavat tuntua aika lailla poissuljetuilta vaihtoehdoilta. Fyysiseen työhön olen kahden eri kokeilun perusteella liian lössö ja heikko. Palvelualalla kärsisin kuin elukka häkissä. Käsillä tekemisen suhteen olen kömpelö ja toivoton, mitään luontaista taipumusta ei ole. Mihinkään asiantuntijatyöhön en ole tarpeeksi fiksu - ja ai niin, en ole minkään alan asiantuntija!

Tirkistelyä

Olen tainnut tästä aikaisemminkin mainita: pidän tavattomasti muistelmien, kirjeenvaihtokokoelmien ja julkaistujen päiväkirjojen lukemisesta. Niistä syntyy sopivan voimakas illuusio toisen ihmisen elämään kurkistamisesta. Ikään kuin pääsisi lukemaan toisen sisäistä puhetta hänen päänsä sisälle. Kokemus on tietysti aina jossain määrin harhaa, sillä editoidaanhan julkaistuja henkilökohtaisia kirjoituksia usein varsin runsaastikin. Ilmaisun matka päästä käden kautta paperille (ruudulle) on sekin melko pitkä ja monttuinen - jokainen tietää omasta kokemuksesta, miten vaikea ja mahdoton on joskus tavoittaa juuri ne sanat, joita elämys kaipaisi esiin tullakseen. Lisäksi tietysti on muistettava mahdollinen kaunistelu, itsensä huijaaminen ja muut inhimilliset tehokeinot. 

Kirjastosta sattui käteeni Jatkosodan kirjeet, jonka on toimittanut Taina Huuhtanen. Tämä teos on julkaistu jo 1980-luvulla ja se sisältää 1970-luvulla kerättyjä sota-ajan kirjeitä. Erikseen on vielä Talvisodan kirjeet, kai etsin käsiini senkin. Nämä kirjeet on präntätty kirjaan editoimatta, sellaisenaan. Jotkut kirjoittajat eivät ole käyttäneet lainkaan isoja kirjaimia tahi välimerkkejä ja saavat aikaan vain lyhyen lappusen, jossa kerrotaan, että hengissä ollaan ja pyydetään lähettämään vähän lihaa ja villasukat, jos mahdollista. Toiset taas vuodattavat joko rakkauttaan tai isänmaallisia tunnelmiaan (usein molempia) vuolain sanoin ja runollisen kauniisti. Miehet kirjoittavat rintamalta arkisia tunnelmia jalkaräteistä ja täistä, mutta nämä kuvaukset saattavat katketa moraalisiin pohdintoihin sodan oikeutuksesta. Naiset kertovat elämän sujumisesta kotirintamalla ja välillä ehkä kyselevät, että ei kai sinulla vain ole ketään toista. Koulutyttö kirjoittaa toiselle saksankokeista ja pojista, ja vähän myöhemmin evakkomatkastaan; kotiin Karjalaan oli juuri asetuttu, kun sieltä pitikin taas lähteä.

Tällaisia kirjeitä lukiessa on helppo nähdä se, mikä usein hyvinvointielämässäni hämärtyy: ihmiset ovat kaikkina aikoina melko samanlaisia. Kriisiaika koskettaa kaikkia, mutta elämän on jatkuttava jotenkin, kesken ei voi jättää. Sodan aikanakin rakastetaan, etsitään kokemuksia, haetaan turvaa ja elämänkumppania ja nautitaan lemmenseikkailuista.

Mies nimeltä Uljas kirjoittaa rintamalta morsiamelleen Annille vuonna 1943:

"Kuule kyllä sinä kelpaat minun kanssani vihille minkälaisessa leningissä vaan. Mutta jos sinä tahtot itse hommata oikein vihki leninkin niin tee vaan kuinka tahtot. Minusta vaan on kenku olla sotilas puvussa vihillä."

Seuraavana vuonna saman miehen kirjeissä on ahdistuneempaa sävyä:

"Kyllä tästä maailmasta sitten on tullut oikein paholaisen pesä. Kyllä kai se on paras tappaa itse itsensä ennenkun kukaan toinen kerkiää ei tästä tämän valmiimpaa tule vaikka tappelis kuinka kauan."

Toivoin tosissani, että Uljas ja Anni olisivat saaneet elää yhteistä ja hyvää elämää rauhan tultua. Tarina ei kerro, kävikö näin.


Leo eli Lesa erottuu rintamaltakirjoittajien joukosta sillä, että hän ei ainakaan kirjeissään toverilleen Lasselle kuvaile mitään korkealentoista, vaan esimerkiksi pyytää toista lähettämään viinapullon ja sitten seuraavassa kirjeessä kuvailee, millaista oli juhlia uuttavuotta sen pullon kanssa:

"Ryyppäsin ensin sen puolikkaan ja päälle kiljua. Jumaliste mutta kyllä minäkin olin päissäni."

Leolla on kirjeidensä perusteella ollut naisia piisalle asti; joidenkin ulkonäköä ja eroottisia ulottuvuuksia hän arvostelee karkeastikin. Mietin lukiessani oliko Leo oikeasti noin kova jätkä vai onko mukana ollut esittämistä kaverille. Ja mitähän miekkonen on mahtanut naisilleen kirjoittaa - lemmenlurituksiako? Lasselle kirjoittaessaan Leolla on ollut mielessä lähinnä olennaiset asiat:

"Täälä meni kyllä Joulu kohtalaisen hyvin. Oli kaikkia. Mutta siltä puuttui yhtä. Ja Sinä tiedätkin hyvin mikä puuttui. Naiset tietenkin. Olis ollut kivaa kun olis saanut näin Jouluna vetää vituiksi. Eiks niin."

Puolisolle tai rakastetulle kirjoitettujen kirjeiden puhuttelut ovat helliä ja leikkisiä tyyliin Oma vaimoni, Pikku tyttöni, Rakas Helvi/Eeva/Kalle ja Maailman kiltein Elsa. Tunteita täynnä ovat olleet kirjekuoret muutenkin. Kyllä suomalaiset sellaiset asiat hallitsevat, nuo jäyhiksikin joskus mielletyt isovanhempamme ja iso-isovanhempammekin. Ainakin kirjeissään.

 

Eipä tässä

Valvoin suurimman osan yöstä. Nyt päässä humisee kuin olisin promillen humalassa. Luulen jättäväni älylliset ponnistelut väliin tältä päivältä.

Joulun ja uudenvuoden aikaan sitä tuntee aina seisovansa jonkinlaisella etapilla, korkean paikan kilometritolpalla, josta näkee eteen, taakse ja sivuille (tai ainakin luulee näkevänsä). Niinpä tulee tehdyksi kaikenlaisia suunnitelmia ja päätöksiä, joissa ei sitten mitä suurimmalla todennäköisyydellä tule kuitenkaan pysyttyä. Henkisiä ja fyysisiä kohennusyrityksiä. Kuten nyt vaikkapa se, että pyrin rajoittamaan raskaasti sokerinkäyttöäni alkavana vuonna. Onhan tässä vielä pari päivää aikaa syödä suklaat ja marmeladit pois; tyttäret auttanevat tässä mielellään.

Neuloin menneenä viikonloppuna itselleni uudet villasukat. Edelliset sisäsukkani alkavat nimittäin hiutua puhki oltuaan kuutisen vuotta lähes päivittäisessä käytössä. Siirrän ne saapaskäyttöön loppuvuosikseen ja tammikuun ensimmäisestä päivästä alkaen hissuttelen sisällä uusissa turkoosiraitaisissa.

Olen lukenut David Mitchellin uutta romaania The Bone Clocks, ja se on näihin asti vaikuttanut hyvin kiinnostavalta, vaikkakin vähän vaikealukuiselta. Nyt olen juuttunut siinä puolenvälin tienoolle, ja aloitin rinnakkaiskirjan lukemisen (kevyttä romantiikkaa), koska Mitchellin kirja ei sovellu kovin hyvin aamiaispöydässä lukemiseen eikä illalla sängyssä luettavaksi. Vaatii liikaa keskittymistä monine kertojanäänineen ja välillä vähän psykedeelisine kielikuvineen. Romanttisen, kevyen kirjan lukeminen soljuu huomaamatta, tekemättä juuri minkäänlaista jälkeä lukevaan mieleen. Se on kuin käveleminen, sitä ei tarvitse erikseen ajatella, mutta se rentouttaa.

Jonnekin on ikävä. Jotakin on ikävä.

Jumala käskee

Minulla ei ole mitään uutta sanottavaa tasa-arvoisen avioliittolain tämänpäiväisen eduskuntakäsittelyn liepeillä käytävään keskusteluun. Sanottavaa tietysti on paljonkin, mutta ei mikään siitä ole omaperäistä - kuinka voisikaan olla? Odotan lain tulevan hyväksytyksi ja kaiken kohun sen jälkeen pikku hiljaa laantuvan, kunnes huomataan, että maailma ei kaatunut eikä yhdenvertaisuus lain edessä tuonut mukanaan yleistä yhteiskunnallista rappiota. Niin kuin ei naispappeuden hyväksymisenkään kanssa käynyt, eikä sen, että naiset saavat pitää oman sukunimensä avioliitossa tai äänestää. Tai no, kai jokunen valkoinen heteromies sitäkin mieltä on, että nämä kaikki ovat olleet muutoksia huonompaan ja ennen oli kaikki paremmin.

Luen parhaillaan kirjaa amerikkalaisesta Quiverfull-aatteesta, tai uskonnolliseksi liikkeeksi sitä kaiketi pitäisi kutsua. Quiverfull-perheet ovat niitä kovan linjan vanhoillisia evankelisia kristittyjä, jotka kaikin voimin pyrkivät edistämään pyhää ydinperhettä, jossa on mahdollisimman paljon lapsia. Sana quiverfull tulee juuri tästä: quiver on viini, se jossa jousiampuja pitää nuoliaan, ja kun perheissä on paljon lapsia, heitä on siis viinen täydeltä, a quiver full. Termi pohjautuu raamatun psalmiin 127, jossa suomalaisen vuoden 1992 suomennoksen mukaan sanotaan näin: "Kuin nuolet soturin kädessä ovat nuorena saadut lapset. Onnellinen se mies, jonka viini on nuolia täynnä!"

Ehkäistä ei QF-oppien mukaan siis saa, koska lapset ovat Herran lahja, eikä naisilla ole ulkopuolisin silmin minkäänlaisia oikeuksia. Mies on perheen pää, kunnon vaimo ei käy miestään vastaan sanoin eikä teoin. Vaimo ei myöskään tee ansiotyötä kuin aivan poikkeuksellisissa tilanteissa, vaan hänen tehtävänsä on kodin ja lasten hoito sekä miehestä huolehtiminen. Monessa suhteessa QF-väki suhtautuu naisen ruumiiseenkin yhtä kieroutuneesti kuin fundamentalistiset muslimit: naisen on peitettävä itsensä, pukeuduttava vaatimattomasti ja siveästi, ja jos miehelle tulee mieleenkään katsoa sillä silmällä jotakin muutakin naista kuin vihittyä vaimoaan, syy on automaattisesti naisen - hän on jollakin keinolla varmastikin houkutellut miehen katseen ja himon puoleensa. Vaimon on luonnollisesti oltava aina miehensä käytettävissä seksuaalisesti kaiken muun vastuunsa lisäksi. Jos mies erehtyy pahoinpitelemään vaimoaan, siihenkin löytyy syy vaimosta: tämä on varmaankin yrittänyt hallita miestään ja ajaa oman tahtonsa läpi.

Jumala siis käskee. Vaikka oikeasti käskijänä olisikin seurakunnan pastori, uskonnollinen opettaja tai vain oma puoliso. Vaikea sitä on toisinkaan tehdä, jos lapsesta asti on kasvatettu siihen, että jumalan ääni se siellä puhuu ja määräyksiään latelee. Minua ei lakkaa hämmästyttämästä se, miten pieneen jumalaan ihmiset ovat halukkaita uskomaan - miten sellainen jumala voisi olla uskottava kaikkivaltias, jota kiinnostaisivat niin pienet asiat kuin mitä vaatteita ihmiset käyttävät tai miten he arkisen elämänsä ja perheensä ylläpidon järjestävät? Millaisen kuvan itsestään antaa jumala, jolle on loputtoman tärkeää se, ettei kukaan vain yhtään lipsu niinsanotusta luonnollisesta roolistaan ja lokerostaan? Tuntuuko sellainen jumala kovin todelliselta, vai olisiko sen sittenkin synnyttänyt vain ulkopuolelta annettujen sääntöjen kaipuu? Ettei tarvitsisi itse tutkia omia toimiaan ja ohjata itseään kohti parempaa.

Postiluukusta kolahti juuri Tulva-lehti. Taidan eksyttää itseni jumaluusopillisista sekavista paasauksistani ja ryhtyä tutustumaan siihen.

Raportti

Olen harjoitellut kymmensormijärjestelmää joka päivä. Olen myös edistynyt. Etenen ilmaisen nettiohjelman "oppituntien" ehdoilla, käytössä olevat kirjaimet lisääntyvät kahdella aina oppitunti kerrallaan. Viimeisimmät lisäykset ovat v ja m. On merkillistä, miten kahden uuden kirjaimen lisäys saa aina kaksi edellistä tuntumaan suorastaan helpoilta, tutuilta ja automaattisilta, ikään kuin hankalaan ja rassaavaan valokeilaan mahtuisi vain kaksi näppäintä kerrallaan.

No, pitkä ja kivinen tie tässä on kuljettavana enkä osaa olla niin optimisti, että uskaltaisin uskoa joskus kymmenellä sormella kirjoittavani, sujuvasti siis. Kokeilla täytyy kuitenkin. Ettei ihan kokonaan menettäisi uskoaan omaan oppimiskykyynsä.

***

Puoliso taisi tänä aamuna vahingossa juurruttaa uuden käsitteen keskinäiseen kielenkäyttöömme. Hän lauloi (sietämättömällä tavalla vinkuen) aamulla eteisessä "minä maiset murheeni uunooohdan, sinisilmiis kun katsoa saaaaaan..." ja minä siihen, että lopetas nyt jo, on liian varhaista laulaa. Puoliso teeskenteli loukkaantunutta: "Mitä, enkö mä saa osoittaa palamatonta rakkauttani?" Nauroin aika hereästi tälle palamattomalle rakkaudelle, sillä se kuulostaa jotenkin niin kotoisan meikäläiseltä. 

***

Toivoin tänä aamuna, että Olli Jalonen voittaisi Finlandia-palkinnon, koska hänen teoksensa Miehiä ja ihmisiä oli ehdolla olleista ainoa, jonka olin lukenut. Olisin voinut kerrankin tuntea oivaltaneeni kotimaisen teoksen ansiot ennen Finlandia-ehdokkaiden valintaa. Jussi Valtoselle se palkinto nyt sitten meni. Tein juuri varauksen kirjaston sivuilla tästä voittaneesta. Jononumeroni on 117.

Seksi? Seksi!

Hei, olen Sylvi, ja olen lääkkeiden väärinkäyttäjä. Katkaistakseni rikkonaisten ja huonosti nukuttujen öiden putken otin eilen illalla lääkettä, jota minulle on määrätty aikanaan aivan muihin tarkoituksiin, mutta jonka tiedän kokemuksesta sikeyttävän yöunta. Sepä tepsi, nukuin pitkään ja lähes katkottomasti. Hyvänolontunne vaimentaa syyllisyyden.

***

Mutta päivän asiaan siis. Hesarissa on viimeisen viikon sisällä ollut paljonkin juttua seksittömyydestä parisuhteessa ja sen kompensoimisesta vaikkapa seksiä ostamalla. Mielipidepalstalla lähinnä, mutta tänään näytti jo Maaret Kalliokin päässeen aihetta kommentoimaan. No, en nyt tällä kertaa rupea tuosta sen kummemmin möskyämään, vaan vinkkaan sen sijaan kirjasta, jossa puhutaan suhteista, seksistä ja siitä, miten itseään voi kehittää sen sijaan, että jäisi odottamaan toisen muuttumista.

Kirjailija Monique Roffeyn muistelmateos With the Kisses of his Mouth käsittelee, kuten kansikuvastakin voi päätellä, paljolti seksiä. (Puolisoni alkoi kutsua tätä teosta kannen perusteella Pimppikirjaksi.) Kirjan punainen lanka on Roffeyn toipumisaika merkittävästä ihmissuhteesta ja siitä alkanut eroottinen itseanalyysi ja etsintä. Heti alussa mennään suoraan asiaan: kuuden vuoden rakkaussuhde päättyy äkillisesti puolison uskottomuuden paljastuttua. Roffey ei kuitenkaan pääse irti miehestä, vaan nolosti jopa kerjää tätä takaisin useampaankin kertaan.

Käy ilmi, että suhde ei ole ollut ongelmaton, vaan nimenomaan seksipuoli on ollut kalseaa. Rakkaus ja henkinen yhteenkuuluvuus eivät ole tuoneet mukanaan voimakasta seksuaalista halua, vaan Roffey tuntee suhtautuneensa puolisoonsa pikemminkin isähahmona. Eron jälkeen Roffey roikkuu exässään henkisesti pitkään, useita vuosia, mutta alkaa samanaikaisesti etsiä itseään seksuaalisesti kokeilemalla muun muassa satunnaisia nettipohjalta alkunsa saavia seksisuhteita, joista ei ole tarkoituskaan tulla mitään muuta. Sitten hän vaihtaa isommalle vaihteelle ja siirtyy tantraseksin maailmaan. Kuvaukset brittiläisistä tantrahenkisistä ihmisistä ja heidän workshopeistaan olivat minusta erittäin kiinnostavia ja viihdyttäviä! Kaikkea sitä saarivaltiossakin harrastetaan.

Ylipäätään Roffey kirjoittaa tässä muistelmateoksessa noin nelikymppisen naisen itseanalyysista, siitä, miten muutosta voi etsiä (oli sitten kyse erotiikasta tai muusta), kaikenlaista voi kokeilla, mutta jos kokeilut eivät tunnu omilta, niistä voi ja pitää luopua. Ihmekö siis, jos tämä oli minusta melko antoisa kirja. Lisäksi positiivista on se, että seksuaalisuudesta puhutaan paljon laajempana käsitteenä kuin pornojyystämisenä tai pelkässä genitaalien yhteenlaittamisen hengessä. Itsenäisyys, itsetuntemus ja -arvostus ovat tutkinnan alla, sillä seksuaalisen tutkimusretkensä kuvailun lomassa Roffey tarkkailee kasvuaan irti ex-puolisostaan.

Katselin pikaisesti, mitä tästä teoksesta ovat arvostelijat sanoneet, ja päällimmäisenä näytti olevan muutamia "voi ei, taas yhdet seksimuistelmat" -tyyppisiä kirjoituksia. En varmaan itse ole vielä sitten saanut käsiini lähimainkaan tarpeeksi monia nelikymppisen seksimuistelmia, koska en lukenut tätä mitenkään onhan-tää-jo-nähty -silmin. No, melkein viisisataa sivua, voisihan siitä tietysti sanoa, että melko laajat muistelmat muutaman vuoden ajanjaksosta. Paljon seksiä, paljon kuvailua, mutta sentään muutakin.

Yksi erityisesti mieleen jäänyt juttu oli kuvaus kivikehistä ja niissä vaikuttavista energioista. Roffey kertoo, kuinka asennoitui hyvin skeptisesti tantraryhmänsä visiittiin kivikehässä, eikä uskonut kokevansa siellä mitään erityistä, mutta toisin tuntui käyneen. Sen verran olen itsekin hyväuskoinen, että alkoi tehdä mieli mennä johonkin brittiläiseen kivikehään, humbuugia tai ei.

Kekriajan kirjavinkki

Tässäpä romaani, joka ei pahemmin kaunistele asioita eikä säästele lukijaa: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. 

En muista, että olisin aiemmin lukenut kirjaa, joka kertoo Grönlannista, enkä taatusti ole lukenut kovin monia tanskankielestä suomennettuja teoksia. Ikuisuusvuonon profeetat kertoo 1700-luvun lopun tanskalaisesta* papista Morten Falckista, joka päätyy grönlantilaiselle kauppa-asemalle. Falck ei ole varsinainen kutsumuspappi, vaan olisi oikeastaan halunnut lääkäriksi. Hän on kuitenkin Tanskan kruunun ja kuninkaan vankkumaton puolustaja ja haluaa vilpittömästi saattaa grönlantilaiset "villit" kirkon helmaan ja kuninkaan kuuliaisiksi alamaisiksi.

Pohjoisemmalla rannalla, Ikuisuusvuonon liepeillä, vaikuttavat kuitenkin naisprofeetta Maria Magdalene ja hänen karismaattinen puolisonsa Habakuk. Nämä kaksi keräävät ympärilleen laajan seuraajajoukon ja yllyttävät kansaansa ottamaan oman maansa hallinnan takaisin tanskalaisilta. Pastori Falckilla on kotitarpeiksi ongelmia kauppa-aseman hankaavissa ihmissuhteissa, väkivallassa ja mielivallassa, mutta aikanaan hänen polkunsa kietoutuu yhteen Ikuisuusvuonon profeettojen kanssa, ja asiat ja ihmiset muuttuvat, kaikki vaikuttaa kaikkeen, kuten kunnon romaanilta toki odottaa sopii.

Kirjan henkilöt ovat raadollisen inhimillisiä. Eristäytynyt elämä kauppa-asemalla, johon saapuu laiva noin kerran vuodessa, tekee tanskalaisista siirtolaisista irrallisia, eivätkä he pahemmin mieti tekojensa seurauksia. Rangaistuksia rikoksistaan saavat lähinnä puoliveriset grönlantilaisten ja tanskalaisten jälkeläiset, ja heidän rangaistuksensa ovatkin sitten kohtuuttomia. Toisaalta alkuperäiskansan profeetan Maria Magdalenen puoliso Habakuk ajaa kansansa edun rinnalla (ja nimissä) myös häikäilemättömästi omaa etuaan. Puoliverisiä ei profeettojen yhteisö kohtele hyvin. Grönlantilaisten ja tanskalaisten syrjittyjen jälkeläisten edustajia ovat romaanin keskeiset henkilöt Bertel, Falckin apupappi, ja leskeksi jäänyt Lydia, jota mikään joukko ei oikein ota omakseen. Tavallaan sekä Bertel että Lydia saavat romaanissa kuitenkin viimeisen sanan.

Ikuisuusvuonon profeetat kuvaa miltei kaikkia mahdollisia inhimillisiä heikkouksia, väkivaltaa, nälänhätää ja kuolemaa suoraan ja kainostelematta. Ihmiset saattavat tarkoittaa hyvää, mutta tulevat tehneeksi vain vahinkoa. Uskonto ja usko ovat suurimmaksi osaksi välineellisessä asemassa, vaikka pastori Falckin sekä Maria Magdalenen mystiset näyt onkin kuvattu puhtaasti ja voimakkaasti.

Kirjan aikajana on sen verran ei-järjestyksessä, että lukija saa tietää jotkut seuraukset ennen niiden syitä, kunnon rytinät on säästetty loppupuolelle.  Toisaalta loppua kohti juoni tuntuu myös laimentuvan, mitään äkillistä ei tapahdukaan vaikka sitä jotenkin tuli odottaneeksi. No, realistisempaa se ehkä niin onkin.

Ikuisuusvuonon profeetat on niitä teoksia, joista tiesin noin kymmenen sivua luettuani, että tulen aivan varmasti lukemaan sen loppuun sekä jopa nauttimaan siitä suuresti. Yllytän kirjanystäviä: lainaa ja lue!  

*)Korjaus: itse asiassa päähenkilö on norjalainen, mutta opiskelee Tanskassa. Muistin juuri. 

Vasco da Gama

Olen siinä flunssan ikuisen kiertokulun vaiheessa, jossa päässä on enemmän kellanvihertävää eritettä kuin oikeita ajatuksia. Paljonpuhuttu alkoholinkäyttölakkonikin kaatui perjantaina. Sattui nimittäin niin, että ystäväni tuli kylään mukanaan puolen litran pullo rommia lääkkeeksi kurkkukipuun. Hän toi ajattelevaisesti pullon kotiini sanomalehteen käärittynä, kuulemma siksi, ettei maineeni kärsisi vahinkoa taloyhtiön muiden asukkaiden silmissä.

Noin yleisesti ottaen tunnen olevani vähän surkeassa jamassa, enkä pelkästään fyysisesti.

Heräsin muuten keskellä yötä siihen, että nauroin ääneen. Olin nähnyt unta, jossa kerrottiin hyvä juttu. Yösydännä sitten niistin puoliunessa nenääni ja nauroin vatsalihakset krampissa, mahdollisimman hiljaa, etten herättäisi perhettä. Vasta aamulla muistin ja tajusin, että unen hyvä vitsi ei edes ollut lainkaan hyvä. Se oli hölmö sanaleikki liittyen portugalilaiseen löytöretkeilijään Vasco da Gamaan.

***

Luin viikolla mainion kirjan Black Swan Green, kirjoittanut David Mitchell. Fiktio- ja autofiktiouniversumi on toki täynnä nuorten miesten kipeitä kasvutarinoita ennestäänkin, mutta tämä on mielestäni poikkeuksellisen vahva ja hyvä. Kirjan nimi viittaa pieneen kylään, jossa päähenkilö elää teinivuosiaan 80-luvun alun Britanniassa. Kuten niin monet muutkin kasvutarinaromaanit, Black Swan Greenkin kertoo yhdestä vuodesta päähenkilö Jasonin ja hänen perheensä elämässä. Jason on kuin nuoruuden suosikkini Adrian Molen synkempi serkku. Lähes kaikki samat elementit ovat läsnä: runojen kirjoittaminen, oman erilaisuuden kokeminen, kiusatuksi joutuminen, ongelmat kotona, 80-luvun Englanti Thatchereineen ja Falklandin sotineen. Jasonin tarina ei kuitenkaan ole komedia. Teinipojan elämän synkkyys ja epätoivoisuus on välillä tuskallisenkin todentuntuista. Koulukiusaamistarinana Black Swan Green on nykyäänkin ajankohtainen. Minuun sattui välillä fyysisesti, kun luin Jasonin luovimisesta kiusaajien lomassa - hänen täytyy välillä miettiä jokaista sanaansa, jokaista elettään, kaikkea tekemistään, ettei mikään vain antaisi aihetta syrjimiselle.

Ihan äsken

Olimme juoksemassa Cooperin testiä koulun urheilukentällä, minun lisäkseni puoliso sekä tytär 2. Tytär 1 keskittyi sillä välin sosiaalisten suhteidensa hoitoon online-tilassa, toisin sanoen oli liian laiska lähtemään. Juoksutulokseni oli taulukon mukaan tämän ikäiselle naiselle "normaali". Maltan tuskin odottaa sitä, kun piakkoin siirryn taulukon ikärajojen suhteen seuraavaan kategoriaan, jolloin tämänpäiväinen tulos olisikin jo lähestulkoon "hyvän" puolella. (Onkohan taulukoiden mukaan normaalia odottaa ikääntymistä, edes näin pienen asian suhteen?)

Havahduin siihen, että kesä on mennyt nopeasti ja tapahtumarikkaasti. Vastahan oli kesäkuun alku ja riemuitsin siitä, että lämpö ja valo sallivat ihmisen mennä ulos keveissä vaatteissa. Ahkera käyttö sai suosikkipolvihousuni (ainoat) repeämään niin pahasti, että ne oli pakko heittää roskiin, ja nyt odotan oikeastaan sitä, että ilma viilenisi sen verran, että voisin taas kulkea farkuissa hikoilematta. Kun ei ole housuja. Kesähousuja.

Eilen vaeltelimme perheen voimin katselemassa ruusuja, sorsia, puluja sekä järvimaisemia parin tunnin ajan. Automatkoilla riitelimme koko ajan, milloin mistäkin, äänekkäästi, kaikki vuoronperään kaikkien kanssa. Autosta poistuessamme oli sitten milloin kenenkin vuoro murjottaa ja synkistellä. Rakentava tapa viettää aikaa lähimpien ja rakkaimpien ihmistensä kanssa?

Illalla sitten katsoin puolison kanssa elokuvan Rakkautta ennen keskiyötä, pääosissa Ethan Hawke ja Julie Delpy. Elokuva oli pelkkää puhetta. Nelikymppinen pariskunta vietti iltaa kahden kesken ja alkoi riidellä, ja saman tien kaikki vanhat vääryydet ja kaunat kaivettiin esiin. Tuntui häiritsevän tutulta tuollainen pikkukriisin eskaloituminen. Ehkä niin siis käy muillekin kuin meille.

***

Luen yllättävää kirjaa We Are All Completely Beside Ourselves, kirjoittanut Karen Joy Fowler. Tämä teos on odottanut laarissani jo varmaan yli kuukauden, kunnes eilen aloitin sen. Alku oli hankalaa, mutta ensimmäisten kymmenen sivun jälkeen alkoi jo kiinnostaa, että mikäs tämä juttu tästä perheestä oikein onkaan. Ja sitten sivulla 77: käänne, jota en todellakaan olisi osannut kuvitella. En ollut lukenut kirjasta mitään arvosteluja edeltäkäsin, ja näin olikin hyvä, en olisi yllättynyt muuten. Saapa nähdä miten juoni kantaa loppuun asti, mutta ensimmäisen sadan sivun perusteella teos on erittäin suositeltava.