Kerro itsestäsi

Bussissa istuessani tuli yhtäkkiä mieleen, että kun minulle työhaastattelussa tai vastaavassa sanotaan "kerro itsestäsi", niin aloitan yleensä aina samalla tavalla: "Olen xx-vuotias kahden lapsen äiti..." ja jatkan siitä koulutus- ja työhistoriaan. Tätä samaa tylsää kaavaa tunnun muutenkin toistavan, jos minun halutaan kertovan kuka olen. Pitäisi keksiä vaihtoehtoja! Mitä sellaista voisin itsestäni tuollaisessa tilanteessa kertoa, joka määrittäisi minua paremmin kuin ikä ja äitiys?

• "Olen introvertti ja viihdyn erittäin hyvin yksinäni, mutta introverttiys ei tarkoita epäsosiaalisuutta. Olen pääsääntöisesti ihmisten mielestä ihan mukava työtoveri ja osaan puhua lähes kenelle tahansa lähes mistä tahansa".  -Totta, vaikka kuulostaa leuhkalta.
• "Suhtaudun aikatauluihin varsin jyrkästi. Olen aina valmis ja/tai paikalla mieluummin etuajassa kuin minuuttiakaan myöhässä. Kerran alakoulussa myöhästyin koulusta aamulla tahallani, jotta saisin tietää, miltä se tuntuu; sen jälkeen en muista koskaan myöhästyneeni mistään tärkeästä edes vahingossa." - Onko tällainen neuroottisuus kenenkään muun kuin minun mielestäni hyvä ominaisuus? 
• "Katson elämää kielellisestä näkökulmasta. Asiat eivät tunnu minusta tosilta, ennen kuin ne on puettu sanoiksi. Minulla on voimakas sisäinen monologi ja selvittelen asioita päänsisäisellä puheella." -Kuulostaa vähän siltä, että "äänet käskee".

No, mikään noista nyt ei sopine ihan aloitukseksi, kun käsketään kertoa itsestäni. Jotain yleisluontoisempaa?
  

• "Olen henkilö, joka pyrkii pikemminkin toimimaan harkitusti ja rauhallisesti kuin olemaan impulsiivinen ja reagoimaan tunteella, vaikka se ei ole aina helppoa."

Ja hymiö perään.

Londinium

Olen palannut Lontoosta. Lista huomionarvoisia (tai sitten ei) asioita matkalta:

• Metrolla ajeleminen on vieläkin mielestäni vähän jännittävää ja hauskaa. Ensin ollaan maanalaisissa tunneleissa vaikka kuinka pitkään, seurataan opasteita labyrintissa ja tunnetaan mystinen metrotuuli hiuksissa, ja sitten noustaan maan pinnalle taas ihan uudessa paikassa.
• Kielitaitoni ei ole erityisemmin rapistunut, vaikka olen sitä pelännyt; kykenen edelleen puhumaan englantia miettimättä ja sujuvasti ja reagoimaan tilanteissa nopeasti ja oikein. Muistan myös ison osan siitä, miten englanniksi käyttäydytään.
• Lontoon perusnähtävyydet näyttävät huomattavan mukavilta ja hienoilta, kun sää on kaunis. Parempia kuin kuvissa.
• Sattumalta voi löytää kaikenlaista. Poikkesimme ohikulkiessamme hautausmaalle, joka olikin sitten Brompton Cemetery, ilmeisen vanha ja arvovaltainen kalmisto. Löysin sieltä Emmeline Pankhurstin muistomerkin. Hautakivissä oli paljon tarinaa niiden alla lepäävistä, vähintäänkin nyt se, minkä ikäisenä he kuolivat ja kenen ja kuinka mones lapsi he olivat. Joistakin mainittiin kuolinsyy, esimerkiksi keuhkotauti; joissakin tapauksissa hautakivessä mainittiin vain, että henkilö oli kyseisenä päivämääränä vaipunut uneen (NN fell asleep 10 June, 1881). No, suomeksikin puhutaan tietysti poisnukkumisesta, mutta ilmaisu on silti karmiva.

John Philip Edwinillä oli lyhyt, mutta kenties mielenkiintoinen elämä

• Pienen italialaisen ravintolan vessassa istuin juuri valtaistuimella housut nilkoissa, kun havaitsin jalkani vieressä järkyttävän suuren torakan. En kyennyt estämään pientä kiljaisuntapaista ääntä. En suinkaan ole ötökkäkammoinen, mutta torakat koettelevat sietokykyäni: ahtaassa vessakopissa minun oli rajusti hillittävä itseäni, että olisin saanut asioinnin suoritettua loppuun enkä ryysännyt kopista ulos housut puolitangossa.
• National Portrait Gallery on ihana paikka. Koska kaikki teokset esittävät henkilöitä, jotka joskus ovat olleet olemassa, heitä tulee pohtineeksi aivan eri tavalla. Että miksi heidät on maalattu juuri niin kuin on. Yhdenkin tyypin vieressä pöydällä oli runokirjan päällä istuva apina.
• Auringon ei tarvitse kuin vähän pilkahtaa pilvien takaa ja lämpötilan olla noin 16 astetta, kun britit jo pukeutuvat narutoppeihin ja kesämekkoihin ja minä poltan nenäni punaiseksi. Samaan aikaan japanilaiset turistit pitävät visusti kiinni tuulitakeistaan ja sydvestin tapaisista lakeista.
• Näimme monenlaisia teemakauppoja, kai niitä siksi voisi sanoa, esimerkiksi M&M -karkkeja ja niihin liittyvää krääsää myyvän nelikerroksisen puodin. Minulle tulee tällaisista kaupoista jotenkin erityisen paha ja syyllinen olo.
• Pelkäsin lentokoneessa, mutta en liikaa. Juotuani lasillisen valkoviiniä kaikki alkoi tuntua herttaisen yhdentekevältä. Kenties alkoholi sittenkin on ratkaisu?

 

Näkymiä joen varrelta; kuvassa myös allekirjoittaneen sekä tytär 1:n tukkapehkot.

Oijoi

Pakkaaminen on aina minusta hermojaraastavaa, vaikka sen tekisikin kirjoittamalla tarkat listat mitä mihinkin pakaasiin tulee. Koska matkustan lentäen harvoin (edellisestä kerrasta viisi vuotta), piti juuri erikseen tarkistaa sekin, saako käsimatkatavaran lisäksi ottaa käsilaukun. Saa.

En tykkää lentämisestä. En en en. Mutta yritän urheasti tälläkin kertaa olla rauhallinen. Hoen itselleni, että en hitto soikoon kykene mitenkään maagisesti estämään yhtään mitään itsestäni riippumattomia tapahtumia sillä, että murehdin niitä etukäteen ja pyrin ajattelemaan, mikä kaikki voi mennä pieleen. Tämän asian suhteen minulla on vähän liian hyvä mielikuvitus.

Joka tapauksessa on kivaa lähteä. Vähän seikkailua.

Lomasta

Ennakkovaroitus lukijalle: olen räyhännyt tästä samasta asiasta monet kerrat aikaisemminkin, eikä tässäkään postauksessa aiheesta varmaan mitään uutta ole, niin että ei välttämättä kannata syventyä sen kummemmin.


Ilta-Sanomista iski silmääni Suvi Kerttulan teksti palkallisesta lomasta. Siitä, kuinka työelämässä ei opiskelusta, pyristelystä ja ahkeruudesta huolimatta pääse sellaiseen asemaan, että saisi kesälomaa. Tuttua. Minulla oli ensimmäinen "oikea kesälomani" 37-vuotiaana, kun olin ollut konepajalla töissä puolitoista vuotta. Ensimmäisenä kesänäni siellä ei lomaa vielä ollut. Tunne oli mahtava, mutta toisaalta ajattelin, että useimmat ikäiseni olivat viettäneet jo yli vuosikymmenen kesälomiaan turvallisin mielin ja luottaen siihen, että toimeentulo jatkuu loman jälkeenkin.

Yksi asia, josta en vieläkään ole ihan päässyt yli vaan se harmittaa aina kun mieleen sattuu palaamaan: kun olin vuosia opettajan töissä, ihan siis pätevänä ja sopivana, mutta enimmäkseen äitiyslomien ja hoitovapaiden sijaisena, en kertaakaan saanut kesäajalta palkkaa. Opettajilla kun ajatellaan kesäajalla maksettavan palkan kertyvän talven aikana tehtävästä työstä, se on siis ikään kuin jyvitetty tasaisemmin vuoden varrelle. Tein useamman kerran täyden lukuvuoden sijaisuuden, kertaalleen niinkin, että jatkoin syksyllä samassa paikassa, mutta vakituinen viranhaltija palasi aina kesäloman (tai opetustauon, niin kuin sanotaan) ajaksi "töihin". Olen edelleen sitä mieltä, että vakituinen tyyppi sai tällöin minun tienaamani palkan. Minä menin kiltisti kortistoon kesäksi. Kerran oli jopa sellainen tapaus, että minun työsuhteeni päättyi toukokuun loppuun ja viranhaltija tuli kesäksi hallitsemaan virkaansa, mutta MINUN piti valmistella kesäkuussa pidettävä uusintakoe häntä varten. Kas kun ei vielä vaadittu, että olisin sen korjannutkin ja tulokset kirjannut. 

Veri vähän kuohahtaa korvissani taas, kun tuota muistelin. Ehkä en siis muistele enää, vaan palaan tuohon Iltiksen juttuun. Sen kommenttiosio on taas juuri sellainen, kuin nettiartikkelien kommenttiosiot yleensäkin. Useampi siellä kummastelee, että ihmisessähän täytyy olla jotain vikaa tai hän on elänyt elämänsä jotenkin väärin, kun ei vielä nelikymppisenä ole kyennyt luomaan työmarkkinoilla vakiintunutta asemaa kesälomineen. Moni keuhkoaa, että ei suurilla ikäluokilla ole helppoa ollut vaan heidän selkänahastaan on kiskottu se ja se etuus. Oma käsitykseni on kuitenkin se, että suurilla ikäluokilla oli yhdessä mielessä helpompaa: töitä löytyi ilman koulutustakin, mutta myös koulutus kannatti. Jos olisin syntynyt äitini ikäpolveen, en usko, että ansioluetteloni olisi neljänkymmenen iässä sisältänyt vain/lähinnä pätkätyösuhteita. Itse asiassa en usko, että olisin edes tarvinnut ansioluetteloa! Minullahan olisi ollut turvallinen työsuhde kunnallisella puolella kansankynttilänä, ja olisin nyt jo jäänyt siitä eläkkeelle.

Te, joilla on vakituinen työ, sen edut, työterveyshuolto, ikälisät ja täydet lomat, kyllä minä ymmärrän, että teillä on kiusaus ajatella niissä ihmisissä olevan jotain vikaa, joilla ei ole samoin. Me nimittäin ajattelemme itsekin niin, aina välillä. Yritän kuitenkin päättäväisesti ohjata omia ajatuksiani enemmän sille raiteelle, että elämä ei ole shakkia, ei kiinni pelkästään taidosta ja suunnittelusta, vaan sattumalla ja onnellakin on osansa. Jos kaikki menee hyvin, onhan se ihanaa ajatella, että se johtuu vain ja ainoastaan omista päätöksistä ja ominaisuuksista; siitä, että on tehnyt oikein. Maailma on kuitenkin väärällään ihmisiä, jotka ovat tehneet vähintään yhtä oikein, eivätkä siltikään pääse samalle viivalle. Niin. 

***

Lisäys: Luin Iltiksen kommenttiosiota vielä uudestaan, ja tuli mieleeni, että loma ja joutoaika ovat kaksi eri asiaa. Jos on palkallisella lomalla, yleensä tietää, että on työpaikka, johon palata loman jälkeenkin. Voi olla rauhallisin mielin. Jos on työtön tai muuten joutilas ilman elantoa, onhan se eri juttu. Silloin saattaa tuntea syyllisyyttä jo siitäkin, että nauttii hetkellisesti joutenolosta - pitäisi nimittäin olla koko ajan markkinoimassa itseään, hiomassa hakemuksiaan ja nostamassa markkina-arvoaan. Jos päättää pitää taukoa pätkätyösuhteiden välissä, täytyy olla aika hiton varma omasta itsestään ja työllistymis-statuksestaan. Harva uskaltaa. No, pätkätyöläisille taukoa tuntuu tulevan väkisinkin.

Kohti ja päin

Rippijuhlat ovat ohi. Huutomerkki. Rippilapsi makaa flunssassa sohvalla. Olen häpeämättömän huojentunut siitä, että kodin siisteystasosta ei taas ole sen kummemmin väliä, kunhan sekaan mahtuu. Olin taas melko kurja juhlien emäntä, emännöintigeeni ei ole siirtynyt alenevassa polvessa minulle. Loppuiltapäivästä en paljon muuta enää ajatellut kuin hiljaiseen huoneeseen pääsemistä.

Nyt voinkin sitten alkaa keskittää murehtimisenergiani seuraaviin vastaantuleviin asioihin.

***

Tänään sattui sellainen merkkitapaus, että joogatessani huomasin kantapäideni jo saavuttavan lattian "alaspäin katsovassa koirassa". Tosin eivät ne yhtä aikaa lattiaan mukavasti ulotu, vaan vuoronperään, mutta jotain jouston lisääntymistä näyttää tapahtuvan. Muutenkin tuntui tavattoman hyvältä taas keskittyä joogaan. Siinä tuntee aika hyvin olevansa läsnä omassa kehossaan, siis mieli on kerrankin samassa ajassa ja paikassa, jossa fyysinen olemuskin.

***

Kulmiani rypistin heti aamusta, kun näin netissä tavanomaisia kesäsäästä valittelijoita. Tiedättehän: kun lämpimän päivän (tai parin) jälkeen tulee viileämpää ja sadetta, nämä valittajat esittävät jonkin muunnelman lauseesta "olipa lyhyt kesä". Voi jumankauta. Ensimmäinen ajatukseni: älkää nyt ääliöt viitsikö, kesäkuu on puolivälissä - mitenköhän usein tähän aikaan vuodesta on vielä suurempia lämpöaaltoja edes koettu. (No, useammin kuin luulin, ainakin tämän Ylen uutisen perusteella. Minun mielikuvissani kesäkuu on useimmiten tällainen kuin tänä vuonna on ollut.) Toinen ajatukseni: missä ihmeen artiklassa tahi sopimuksen pienessä präntissä on luvattu, että kesällä on PAKKO olla yli 25 astetta ja aurinkoista? Mitä, häh? Eihän nykyään ole luntakaan pahemmin joka talvi, eikä se herätä näissä valittajissa läheskään samanlaisia intohimoja. Jostain syystä helteen kaipaajat eivät sitten vastapainoksi huolisi lunta ja talvea lainkaan. Missähän he luulevat asuvansa, Välimerellä vai?

Taidan provosoitua tästä asiasta suhteettomasti juuri siksi, että itse aina talvisin märisen lumen ja pakkasen puutteesta. Eikö se niin ole, että ihmistä tuppaavat ärsyttämään sellaiset piirteet, joita he eivät halua itsessään tunnustaa?

Semisti demi?

Olen siivonnut koko aamun ja pitäisi alkaa leipoa. Mutta kun on jotenkin huono olo. Kai voisi ensin mennä tilkkutäkin alle joksikin aikaa?

Tytär 2 ei ilmeisesti ole oppinut rippileirillä tupakoimaan (mistä siskoni varoitteli), mutta sen sijaan meikkaaminen lisääntyi laakista. Minua huvittaa se, miten hän pyrkii naamanlaitteluaan salaamaan, vaikka emme suinkaan puolison kanssa ole meikkaamista paheksuttavan toiminnan listalle olleet laittamassa. Ja toisaalta, millaisena komeljanttarina hän minua oikein pitää, jos pelkää minun reaktiotani? Ilmaisin lounaalla ystävällismielisesti huomanneeni rajauskynän ym. käytön, mikä sai tyttären vetämään kätensä silmilleen! Ihme intiaani. Ikään kuin se nyt jotenkin salattavaa olisi, että rippikouluikäinen tyttö vetää mustia rajoja silmien ympäri. 

Pääsimme sitten kyllä keskustelemaan silmien rajauksen yksityiskohdista. Tytär 2 vaikuttaa tässäkin asiassa heti kättelyssä taitavammalta kuin minä.

Tytär 1 puolestaan sai eilen tiedon, että pääsi siihen oppilaitokseen, johon halusikin. Seurasi tusinan verran tasajalkahyppyjä, kiljumista ja nurkkaan kipeästi kolahtanut kyynärpää (mustelma huomattiin vasta tässä äskettäin).

***

Vaikka olenkin ollut vähän nuopealla mielellä, niin kai se kannatti herätä tänäänkin: opin uuden termin demiseksuaali. En ole ihan varma, mutta saatan jopa itse olla sellainen. Tai sitten en, jos se lasketaan, että minun on kyllä ihan mahdollista teorian tasolla himoita muitakin henkilöitä kuin romanttisten tunteideni kohteita, mutta en ole koskaan päässyt siinä käytännön harjoituksiin asti. Potentiaalisen demiseksuaalisuuden lisäksi olen suhteellisen piintynyt heteroseksuaali sekä ainakin osa-aikainen ihmissuhdeanarkisti. 

Ai että miksi kaikelle pitää olla määritelmä ja nimi ja lokero? Jos jollekin asialle on nimi, niin sehän tarkoittaa sitä, että omat tuntemukset eivät olekaan ainutkertaisia vaan jopa niin yleisiä, että ne on nimetty. Helpottavaa se on joskus.

 ***

Lisäys myöhemmin: Tämän laajemman määritelmän luettuani totesin, että en ole demiseksuaali. Tulipahan sekin asia opittua.

Näkyjä

 

Muutamia juttuja piti tallettaa muutenkin kuin omiin aivoihin. Että voi sitten marraskuussa katsella ja muistaa, että tällaistakin on.

Universumin kummalliset ilmiöt yllättävät arjessa: miksi kirjastosta löytyy tusinan verran himottavan kiinnostavia kirjoja juuri silloin, kun ei oikeastaan olisi paljonkaan aikaa lukea? Jos lähtee tylsistyneenä etsimään hyvää luettavaa, ei taatusti tule vastaan mitään, mutta sitten aina välillä, etenkin kiireisinä aikoina, opukset suorastaan parveilevat luokse ja hyppelevät syliin. Oh well. 

Jälkihuomio: Hei! Uusi lukija! Juhuu! Kiva!

Doing stuff

Kyllä se tapetointi valmiiksi saatiin. Prosessiin meni taas kerran noin puolitoista kertaa niin paljon aikaa kuin mitä alunperin olin ajatellut (tätä ihminen ei vain opi, näemmä). Tulos ei ole erinomainen, mutta kelvollinen kuitenkin. Kouluarvosana 8-. Yhteen kohtaan tökkäsin saumarullan varrella mustan jäljen; ajattelimme peittää sen seinäkellolla. Yksi vuota meni hukkaan, koska puoliso sörkkäsi sen reunaan repeämän. Valokatkaisijan alle puoliso repäisi tapettiin palkeenkielen ja vähän myöhemmin minä sohin sitä ratkeamaan vielä lisää, eikä korjauksesta tullut kovin hyvä. Laskeskelen tässä, että kumpikaan meistä ei siis törttöillyt juurikaan toista enempää - aika tasoihin menee. Huusimme välillä vähän toisillemme ja nurkan tapetointimenetelmästä oli niin paljon erimielisyyttä, että siinä kohtaa piti pitää kahvitauko. Huoneen tultua valmiiksi olimme edelleen puheväleissä, emmekä edes kiukkuisia. Aika hyvin.

Nyt olemme perjantaista asti vuoronperään vannoneet, että taas kuu näreen kiertää, ennen kuin mitään vastaavaa tässä huushollissa yritetään. Emme kumpikaan ole sillä tavalla tekeviä ja käteviä ihmisiä, että erityisesti nauttisimme tällaisista kunnostushommista. Minä stressaan, etten onnistu, ja puoliso ei vain yksinkertaisesti pidä reiskailusta.

Tyttären huoneen rymsteeraaminen pani tietysti dominoefektin liikkeelle ja tavaroita on siirrelty paikasta toiseen, kellarivarastoa on jouduttu järjestelemään ja kierrätyshylly sekä punainenristi ovat vastaanottaneet rojujamme makuupussista jääkiekkokypäriin. Mutta mihin ihmeeseeen saan poistettua 21 kappaletta Aku Ankan puolivuosikertakansioita? Ne ovat edelleen olohuoneen nurkassa, ja piru vieköön mutta perjantaihin mennessä ne katoavat, tai nimeni ei ole Sylvi.*

Kävimme Ikeassa. Haluaisin muuttaa asumaan johonkin niistä malliasunnoista, joissa kaikki ratkaisut ovat järkeviä ja siistejä, värit vaaleita ja huonekalut sopivat toisiinsa ja pohjapiirustukseen kuin palapelin palat. Testasin moottoroitua sänkyä ylös-alas ylös-alas niin kauan, että myyjä tuli kysymään, voisiko auttaa. Sanoin, että ei kiitos, mä vain fiilistelen. 


*) Eihän se olekaan.

Reiskana

Vaihteeksi remonttihommissa. Tytär 1 lähti leirille, joten käytän hänen poissaoloaikansa tapetoimalla hänen huoneensa. Suoraan sanoen oli jo aikakin, vanha tapetti on paikoin hävyttömässä kunnossa. Tytär valitsi uudeksi tapetiksi minun mielestäni vähän turhan vaalean ja kuviokkaan, mutta hänhän se sitä joutuu katselemaan. (Minä joudun vain tappelemaan sen seinälle.)

Olen hiljalleen tehnyt pohjatöitä, tänään irrotin listat ja hioin ja pesin seinät. Paikkailun jälkiä täytyy vielä huomenna hioa pikkuisen, mutta muuten näyttää ihan kohtalaiselta. Pölyä on tietysti taas joka jumalan nurkassa, myös minun korvissani, silmissäni, suussani ja tukassani.

Minulla on jatkuva pieni stressi päällä tämän tapetointiprojektin tiimoilta. Ensinnäkin siksi, että pelkään lopputuloksen olevan jollain lailla sietämätön - puolentoista viikon päästä kun talo tulee täyteen vieraita rippijuhliin. Toiseksi minua kiristää henkisesti se, että joka paikka on täynnä roinaa. Jouduin lastaamaan tytär 1:n tavaroista suurimman osan parvekkeelle, olohuoneen yhdessä nurkassa on läjä Aku Ankka -kansioita ja verhot ja petivaatteet ovat vastakkaisessa nurkassa. Näin sekainen huusholli tekee minut äkäiseksi. 

***

Vuokratyöfirmalta tuli palautekysely. Kirjoitin vapaat kentät melko täyteen palautetta. Toivottavasti ottavat siitä opiksi, eivätkä sorru samaan seuraavan kerran, kun vastaavaan projektiin rekrytoidaan väkeä.