Olen lomaillut. Olen melkein unohtanut, mikä olen ammatiltani ja miten arkipäiväni vietän. Paitsi että viime yönä näin siitä unta ja tänään iltapäivällä alkoi päässä kierrellä ajatus siitä, miten maanantaina alkavat työt ja miten arveluttaa mennä työpaikalle, kun ei yhtään tiedä, mitä siellä on tapahtunut ja mitä töitä on tehtäväksi, jos mitään.
***
Lomalla ovat ärsyttäneet samantyyliset asiat kuin usein muulloinkin: väkijoukot, epäsiistit yleiset vessat, ihmisten yleinen kykenemättömyys noudattaa ohjeita ja se, että selkeästi alle nopeusrajoituksen ajavat autoilijat kiihdyttävät vauhtiaan heti siinä vaiheessa, kun ohituskaista alkaa ja heistä pääsisi ohi. Jumankauta.
***
Päädyin olemaan oma itseni lomalla, kun olin sukulaisten kanssa järjestelemässä erään asunnon irtaimistoa. Omana itsenäni oleminen ei ole välttämättä mikään positiivinen kommentääri, sillä harva minusta pitää silloin, kun paljastan todellisen itseni, mutta tässä yhteydessä siitä ehkä oli hyötyä. Periaatteenani on yleensä "jos jotain tehdään niin tehdään se reippaasti ja mahdollisimman valmiiksi asti" ja niinpä sain muutamassa tunnissa aikaan suhteellisen paljon. Luulen päätyneeni organisoimaan operaatiota jossain määrin. Minulla on taipumusta ottaa ohjat käsiini, koska syvällä sisimmässäni en usko muiden kykenevän hoitamaan asioita.
***
Minulle on tyypillistä ja toistuvaa se, että odotan kanssaihmisiltä turhan paljon, ja sitten petyn. Itse asiassa, kun tarkemmin ajattelen, kyse saattaa olla siitä, että pohjimmiltani en osaa suhtautua maailmaan epäitsekkäästi. Olen kiltti ja mukava (no, joskus) ja teen toisille hyviä asioita, mutta en täysin pyyteettömästi, sillä tavallaan odotan saavani joskus jotain vastaavaa itse. Tämähän ei ollenkaan ole oikea syy tehdä hyvää, vaan hyveen pitäisi olla oma palkintonsa, vai? Pitäisi kai oppia. Melko usein päädyn olemaan harmissani, kun joku läheiseni ei tunnu ajattelevan, että minä voisin haluta häneltä samanlaista kohtelua kuin hän on saanut minulta. Huono ajatusmalli - minun pitäisi kyetä auttamaan ja palvelemaan toisia ilman ajatusta vastavuoroisuudesta. Jos ei muuten, niin ainakin siksi, että muuten vietän paljon aikaa pettyneenä.
On aina aika ruma hetki, kun oma itsekkyys hyppää silmille tällä tavalla.
Luin Jennifer Finney Boylanin omaelämäkerran She's Not There: A Life in Two Genders, jossa punaisena lankana on hänen transsukupuolisuutensa ja se, kuinka hän nelikymppisenä kävi läpi sukupuolenkorjausprosessin. Suositeltava kirja, kauttaaltaan rehellisen tuntuinen. Pidin erityisesti siitä, että Boylan kuvaa seikkaperäisesti niitä vaikeuksia, joita sukupuolenkorjaus toi hänen avioliittoonsa ja läheisimpään ystävyyssuhteeseensa. Jos siis nyt voi sanoa pitävänsä vaikeuksien kuvauksesta...tarkoitan vain, että juuri nämä osiot tuntuivat niiltä avoimimmilta ja tunnustuksellisimmilta. Että henkilökohtaisen onnen tavoitteluun saattaa päätyä siitä huolimatta, että se muuttaa läheisimpien ihmistesi elämän ja he joutuvat siitä jopa kärsimään.
No mutta. Kirjassa Boylan kertoo myös muun muassa tuntemuksistaan hormonihoidon alettua. Naishormonien lisääntyminen ja testosteronin vähentyminen elimistössä vaikutti hänen kertomansa mukaan paitsi fysiikkaan myös ajatusmaailmaan ja tapaan kokea todellisuus. Tämä sai minut miettimään. Yhden henkilön suppealla otannalla tarkastelen ajatusmaailmaani: minun on ainakin tässä olotilassani erittäin vaikea, ellei mahdoton erottaa, mikä mielessäni on "minua" ja mikä "naista". Koska en ole koskaan ollut muuta kuin nainen, niitä lienee mahdotonkin erottaa. Toisaalta, en ole koskaan tuntenut olevani mitenkään oleellisesti nainen; jos kirjoittaisin spontaanisti ylös kymmenen sanaa, jotka eniten kuvaavat minua itseäni, sana "nainen" ei varmaankaan olisi listalla. Olen nainen siinä väistämättömässa biologisessa mielessä, että en ole mies, minulla on naisen lisääntymiselimet (jotka ovat joskus toimineetkin, jos nyt eivät enää ihan toimisikaan) ja tavanomaiset naisen kromosomit, XX (testattu on). Toiset ihmiset saattavat kyllä olla sitä mieltä, että ajatteluni on naiselle tyypillistä, reagoin kuten naiset stereotyyppisesti reagoivat ja sitä rataa, mutta itse en osaa piirtää mieleeni rajaviivaa naismielen ja yleisen ihmismielen välille. Olisipa pirullisen kiinnostavaa saada mieshormonia ja alkaa kenties ajatella miehisemmin sen vaikutuksesta! Jos pystyisin sen prosessin kuluessa erittelemään, mitkä osiot minuudestani muuttuvat, voisin ainakin todeta sen, että se, mikä ei muuttunut, on Se Perimmäinen Minä. Ehkä, kenties, mahdollisesti.
Jotkut sairaudet muuttavat persoonallisuutta, ainakin dementoituvalle ihmiselle niin tuntuu käyvän. Aiemmin lempeä ja hillittykäytöksinen henkilö saattaa dementian edettyä pitkälle muuttua kiroavaksi, raivoisaksi äkäpussiksi, joka pamauttaa ilkeyksiä päin naamaa. Estoinen ja jäykkä "vanhan kansan ihminen" saattaa alkaa etsiä lapsekkaan estottomasti hellyttä ja kosketusta. Onko tämä omaisten silmissä ehkä totaalisen erilainen henkilö edelleen se sama persoona kuin terveinä vuosinaan vai onko se henkilö jo tavallaan kuollut? Mikä osa hänen entisestä minästään on jäljellä, kun se ei välttämättä näy ulospäin millään lailla? Vai onko persoonan muutos vain jonkinlainen suojakuoren murtuminen; pääsevätkö nyt pintaan kaikki ne ominaisuudet, jotka olivat olemassa koko aiemman elämänkin ajan, mutta jotka huolellisesti silloin hillittiin ja kätkettiin yhteisön silmissä hyväksyttävän ulkokuoren taakse?
Ihan väkisin ajattelen sitäkin, mahtaisiko kukaan oikeastaan sietää minua saati pitää minusta ja viettää aikaa kanssani, jos kaikkein sisin ja yksityisin minäni heille paljastuisi?
Olen taas kärsinyt työpaikkani huonoista puolista tällä viikolla niin, että kärsimystä on riittänyt kotiin asti, yöhönkin asti. Olen myös uudelleen alkanut hekumoida irtisanoutumisella ja työttömyyskorvauksen karenssiin tyytymisellä. Tämä ei ole hyvä merkki.
Aiheeseen liittyviä artikkeleita ja jutuntynkiä hyppii silmille sieltä täältä. Tänään Ylen uutisissa psykologian emeritusprofessori sanoi suomalaisesta työelämästä sanasensa. Minua lohdutti ennalta-arvaamattoman paljon se, että hän ei ollut samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä ratkaisu on aina vain henkilön itsensä asenteenmuutoksen varassa. Sitähän olen juuri itsekin tällä viikolla potenut: syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, että en kykene muuttamaan tilannettani. En kykene mitenkään nopealla aikavälillä tekemään itseäni onnellisemmaksi vaihtamalla työpaikkaa (hah! vaihtaminen kun on niin helppoa!) saati vain ryhtymällä positiiviseksi ja tyytyväiseksi. Työpaikan olojen muuttamisesta on aivan turha puhua; minua ei siellä kuunnella pienissäkään asioissa, saati sitten missään, millä olisi merkitystä. Toisaalta tuo Ylen jutun professori loihe lausumaan, että ihmisten odotukset työelämän suhteen voivat olla liian korkeita, mikään kun ei ole täydellistä... Noh. Jotkut odottavat lähinnä sitä, että työtä olisi. Jotkut taas odottavat, että työ olisi sellaista, että siinä jaksaisi eikä se veisi kaikkea iloa ja energiaa elämästä. Voihan sitten olla, että jossain piilee lauma tyytymättömiä, jotka odottavat jotain loistavaa itsensä toteuttamista, elämän tarkoituksen löytämistä työstä ja täydellisiä työkavereita ja johtoa. En ole koskaan tietääkseni sellaisia odottajia tavannut.
Hesarissa taas aivotutkija neuvoo, miten pysyä vireessä koko päivän, ilmeisestikin juuri työelämässä, vaikka sitä ei otsikossa mainitakaan. Tämäkin, kuten useimmat muutkin työelämäartikkelit, on selkeästi suunnattu toimisto-olosuhteissa työtään tekeville. Miksi muuten ehdotettaisiin nokkaunia jossain työpaikan nokosnurkassa ja sitä, että koko päivää ei pidä istua paikallaan, vaan liikkua tulisi edes vähän? Onko suurin osa suomalaisista tosiaan toimistotöissä, vai onko artikkelit vain suunnattu heille ajatellen, että duunarit ja esim. hoitotyöläiset eivät niitä lue tahi ymmärrä, tai eivät ole kiinnostuneita työssäjaksamisestaan? Viimeinen kohta Hesarin listassa muistuttaa, että kielteinen, ongelmakeskeinen puhe väsyttää aivoja, samoin synkeiden ajattelu. Tämän kyllä allekirjoitan - olen huomattavan paljon väsyneempi ja vähäenergisempi taas nykyään, kun ajatukset kiertävät paljolti samaa rataa oman huonouden ja tulevaisuuden kammoamisen ympärillä.
Mutta pitänee unohtaa omat pienet murheensa. Maailmassa tapahtuu taas paljon, Ukrainassa nyt ainakin. Kotimaassa keskustellaan tänään tästä vanhasta tutusta, alati puhuttavasta asiasta: tasa-arvoisesta avioliittolaista. En voi kuin ihmetellä, millaisin argumentein sitäkin vastustetaan. Facebookista bongasin tällaisen bingolapun TV-lähetystä varten. Melko kattavasti siinä kootaankin kaikki tutut kliseet. Bingoa pelaamaan siis!
Tai ehkä ei ole, mutta jotkut pienet osaset siitä kyllä ovat, kuten mitä ilmeisimmin peruskoulun uskonnonopetus. Olen viime aikoina seurannut yläasteikäisten tytärteni uskontotuntien opetussisältöjä varsin yllättyneenä. Juuri menneellä viikolla nuorempi kertoi, että heillä on koulussa käsitelty islaminuskoa ja esimerkiksi kuunneltu otteita arabiankielisestä Koraanista; luokassa oli myös käynyt Afganistanista kotoisin oleva henkilö kertomassa, mitä on olla moderni muslimi ja millaista oli olla muslimi Talebanin hallitsemassa maassa. Jokin aika sitten nuoremman tyttären uskontotunneilla tehtiin projektityö: piti kehittää oma uskonto, luoda siihen opinkappaleet, rituaalit ja sitä rataa. Vanhempi tytär on kertonut, kuinka uskontotunnilla on kokeiltu joogaa ja kuinka opettaja kertoo kiinnostavia tarinoita niin kristinuskon kuin muidenkin uskontojen tiimoilta ja näyttää tarinoiden tueksi itse ottamiaan kuvia. (Tyttäret kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja osallistuvat ihan mainstream-uskonnonopetukseen uskonnottomasta äidistään huolimatta.)
Niin, ei tässä mikään muu hämmästytä kuin se, että silloin, kun itse olin peruskoulussa, tuollainen ei olisi ollut mitenkään mahdollista! Olen toki käynyt hengeltään varsin kristillissiveellistä koulua suhteellisen pienessä maalaiskunnassa, mutta silti. Ala-asteella opiskelimme raamatunhistoriaa, rukouksia, jotain psalmejakin piti osata ulkoa. Virsiä laulettiin paljon, ne ovat painuneet pysyvästi pitkäkestoiseen muistiini ja varmaankin vielä yhdeksänkymppisenä dementiakodissakin ne muistan. Yläkoulussa sivuttiin muita uskontoja, mutta opetus oli silti siinä määrin luterilaisen tunnustuksellista, että niistä annettiin selkeästi sellainen kuva, että kristinusko nyt sentään on se OIKEA uskonto ja nuo muut tuossa vähemmistönä jotain räpeltävät hassuine tapoineen. Lukiossa olin erittäin kiinnostunut eri uskonnoista (niitä käsitteli yksi kurssi lukion koko uskonnonopetuksesta) ja kun kysyin opettajalta, mistä voisin löytää intialaisen eepoksen Mahabharatan ja onko sitä suomennettu, hän sanoi: "No se nyt on vain sellainen satukokoelma". Niinhän ne kaikki ovat, tietysti...
Toki Suomi on ihan siinäkin mielessä nyt aivan eri maa, että kun itse olin lapsi, kaikki oppilaat luokallani kuuluivat ev.lut. -kirkkoon tai ainakin osallistuivat koulun uskonnonopetukseen, PAITSI se yksi jehovantodistajatyttö, joka tosiaan saikin tuntea olonsa erilaiseksi. Kirkosta eroaminen oli suorastaan poikkeuksellista. "Kaikki" kuuluivat kirkkoon. Nykyään omien tytärteni luokilla on aina ollut vähintään pari kolme muslimia ja muutama elämänkatsomustiedon opiskelija; kirkkoon kuulumattomuuskin on yleistä. (No joo, asumme suurehkossa kaupungissa, mutta silti.)
Omaa uskonnollista indoktrinaatiotani kuvastaa silti hyvin se, että kun nuorempi tytär kertoi projektista, jossa suunniteltiin oma uskonto, selkäytimestäni lähtenyt ensimmäinen ajatus oli "millaista rienausta!" En oikein tiedä, nauraisinko itselleni vai ällistelisinkö kolmenkymmenen vuoden takaisen opetuksen pysyvyyttä.
Tässä on nyt tullut ajateltua kaikenlaista juttua, jolla ei ole mitään tekemistä oman elämäni kanssa. (Tämä oli disclaimeri ja selitys; ei siis tarvitse huolestua mielenterveydestäni tahi seksuaalisista preferensseistäni jatkossakaan.)
Mietin nimittäin insestiä eli lähisukulaisten välisiä seksuaalisia suhteita. Olen aikoinani lukenut Robin Bakerin kirjan Tulevaisuuden seksielämä, jossa hahmotellaan fiktiivisten kirjoitelmien avulla ihmiskunnan mahdollisuuksia lisääntymis- ja sukupuolielämänsä muuttamiseen tieteen keinoin. Kyseisessä kirjassa on pätkä tulevaisuuden perheestä, jossa avioparin lapset ovat vanhempiensa klooneja, poika isänsä ja tytär äitinsä. Kun jälkeläiset ovat tulleet sukukypsään ikään/aikuisiksi, perheen isä havaitsee tuntevansa seksuaalista vetoa kloonitytärtään kohtaan. Hänhän ei ole tytön biologinen isä vaikka sosiaalinen isä onkin, joten periaatteessa mistään sukurutsasta ei ole kyse. Lisäksi muistaakseni tarinan tyttö oli jo aikuisen iällä. Tarinan mies järkeilee, että oikeastaan on aivan ymmärrettävää, että hän tuntee vetoa vaimonsa kloonia kohtaan - aikanaanhan hän ihastui vaimoonsa tämän ollessa vastaavassa iässä ja vastaavan näköinen ja oloinen. Niinpä eräänä yönä mies hiipii kloonityttären makuuhuoneeseen - vain löytääkseen oman kloonipoikansa jo täydessä touhussa tytön kanssa.
Insestitabusta lienee paljon antropologisia tutkimuksia, ja sen väitetään olevan läsnä ainakin jossain muodossa kaikissa tunnetuissa kulttuureissa (muistaakseni). Myös useat suuret nisäkkäät, etenkin kädelliset, välttävät tutkimusten mukaan parittelua lähisukulaisten kanssa, vallankin, jos muita kumppaneita on tarjolla. Ihmis/eläinkunta on siis ilmeisesti jossain vaiheessa olemassaoloaan havainnut kollektiivisessa tietoisuudessaan (sic), että sisarusten ja muiden lähisukulaisten välisestä parittelusta syntyy useammin jälkeläisiä, joissa on jotain vikaa; sisäsiittoisuutta kannattaa välttää. Olisi kiinnostavaa tietää, miten tähän johtopäätökseen on tultu. Eläimetkin karttavat sisäsiittoisuutta, mutta on vaikeaa kuvitella, että se olisi jotenkin tietoista. Onko ihmisten insestitabu siis mahdollisesti peräisin ajalta, jolloin esim. seksin ja lisääntymisen välistä yhteyttä ei vielä tunnettu tai tietoisesti tarkkailtu? Milloin se sitten opittiin tuntemaan? Milloin esimerkiksi tiedettiin varmasti, että miestäkin tarvitaan lapsen alullepanemiseksi, eikä se ole mikään mystinen naisen äiti-maa -kyky? Olimmeko silloin jo homo sapienseja vai jotain edeltävää? Tiedän niin vähän! Ja toisaalta: kuitenkin puhutaan esihistoriallisista ajoista. Luulen, että monia asioita ihmisen esihistoriasta "tiedetään" sen perusteella, mitä on opittu vielä hengissä olevien metsästäjä-keräilijäkulttuurien avulla, joten kuinka varmaa se tieto on? Kuinka todennäköisesti muinaisten ihmisten yhteisöt ja käytös olivat samankaltaisia? Mutta haluaisin oppia enemmän. Tässä taas yksi asia sille yhä pitenevälle listalle: asiat, joista en oikeastaan tiedä yhtään mitään.
Minulla on ehkä hyvin naiivi käsitys ihmiskunnan esihistoriasta, mutta aihe on äärettömän kiinnostava. Insestitabukin kiinnostaa minua, ihan vain siksi, että se on yksi niitä harvoja asioita, joista ihmiskunta on suurin piirtein yksimielinen. Ja silti: insestiä tapahtuu. Tabua rikotaan tietoisestikin. (Tällainenkin juttu.) On kuitenkin tavallaan ällistyttävää, että kuten Oidipuksen tarinassa, tieto on se, mikä lisää tuskaa. Oletetaanpa että kaksi aikuista kohtaa, menee sänkyyn, ehkäisy on käytössä. Vasta jälkeenpäin he saavat tietää olevansa biologisia lähisukulaisia, vaikkapa nyt äiti ja poika tai sisaruksia. Ja vasta tämän tiedon saatuaan he tuntevat musertavaa syyllisyyttä ja itseinhoa. Mutta eiväthän he voineet tietää! Mitä vahinkoa tapahtui - kumpikin oli suostuvainen seksiin, jälkeläisiä ei syntynyt? Tabu on kuitenkin hyvin voimakas.
Mielenkiintoinen on myös niin sanottu Westermarck-efekti, joka mainitaan yllä linkatussa jutussakin: jos lapset (vaikka ei-sukulaisetkin) kasvavat yhdessä kuin sisarukset, siis viettävät leikki- ja kasvuikänsä yhdessä päivittäisellä tasolla, he eivät todennäköisesti tunne aikuisina vetoa toisiinsa. Siis todennäköisesti. Kyllähän tästäkin on poikkeuksia. Ihmisissä on kuitenkin siis jossain syvällä jonkinlainen tieto siitä, että jos olet tuntenut jonkun koko ikäsi, on hyvin todennäköistä, että hän on läheistä sukua kanssasi, joten hänen kanssaan ei pidä naida naputella.
Lopuksi vielä mainittakoon, että minulla ei ole veljiä.
Se tapahtuu näemmä taas: kosminen edestakaisinvemputus on jälleen siinä vaiheessaan, että valoisan ajan pitenemisen huomaa. Useimpina vuosina herään tähän tosiasiaan helmikuun puolessavälissä. Jos pilviverho ei olisi niin aukoton, valoisuus saattaisi piristää vieläkin enemmän.
Huonommin nukkuessaan näkee pätkittäisiä, usein ahdistavia ja ikäviä unia, mutta kun väliin sattuu yksi hyvä yö, saa nauttia pitkästä, koherentista juonellisesta unesta. Viime yönä olin unessani näyttelijä, peräti pääosassa. Esitin suurehkon yleisön edessä jonkinlaista "villinaista", joka joutui erilaisiin hankauksiin sivistyneen yhteisön kanssa. Roolihahmoni oli lähes koko ajan alasti, mikä hävetti katsomossa istuvia tyttäriäni suuresti. Yhdessä kohtaa reisilläni oli makaronilaatikkoa ja ketsuppia. Aivoni olivat nähneet jonkin verran vaivaa unen näytelmän juonen keksimiseen, sillä vaikka se näin hereillä ollessani tuntuukin aivan päättömältä, se oli pitkä ja siinä oli selkeä tarina. Näyttelin hyvin, ja ohjaaja kehui minua näytösten välissä. Rooli oli aika meluisa, paljon suuria tunteita, keholla reagointia, huutamista ja itkua. Olennainen tekijä unessa oli se, että minulla ei ollut oikeastaan mitään käsitystä vuorosanoista eikä käsikirjoituksesta. Sanoin koko ajan kanssanäyttelijöille kulissien takana, että en ole varma, muistanko vuorosanojani kaikilta osin; totuus oli pikemminkin se, että en tiennyt ollenkaan, mitä näytelmässä tapahtuu, ikään kuin esittäisin sitä ensi kertaa. Olen nähnyt tämäntapaisia unia pari kertaa ennenkin - niissä olen ollut suuren näytelmän statistina tai sivuosassa tietämättä näytelmästä mitään ja niissäkin unissa onnistuin jotenkin taianomaisesti päättelemään ja keksimään, mitä pitää milloinkin tehdä ja sanoa. Improvisoimassa oman elämänsä pääosassa - tämä uni ei hirveästi tulkintaa kaipaa. Sitä kyllä ihmettelen, että olen unissani joskus positiivinen; tämäkin uni oli mukava ja kaikki onnistui. Hereillä ja selvin päin en oikein sellaiseen usko.
Eilen salilla uudistin tuttavuuteni Stairmasteriin. Aiemmin olen käyttänyt sitä vain aivan pienissä pätkissä totuttelun vuoksi, mutta nyt tempaisin sillä varttitunnin lämmittelyn. Laskurin mukaan kerkesin 51. kerrokseen. Kylläpä hiki lensi! Portaikonpätkästä on hyvää vauhtia tulossa suosikkini aerobisten vempeleiden joukossa, niin tehokkaalta se tuntuu.
No sillä lailla! Nyt kun se viime viikolla mykkäkouluillut työtoverini alkoi taas puhua minulle, niin eiköhän seuraavan tyypin kanssa sitten jo olekin aika mennä puhevälit. Alan vakavasti epäillä, sovellunko yhteiskuntaan tai minkään yhteisön jäseneksi ylipäätään.
Toden sanoakseni tämänkertainen puhumattomuus on minusta lähinnä säälittävää tai huvittavaa. Nuori työkaveri ilmeisesti veti herneen sieraimeen, kun kehtasin kehottaa häntä siivoamaan aiheuttamansa sotkun koneeltani ja viemään työkalut pois. Ja oikeasti, en ollut mitenkään asiaton enkä korottanut ääntäni saati kiroillut. En tosin hymyillytkään, koska minusta ei ole mitään hymyilyttävää siinä, että aikuista ihmistä pitää erikseen kehottaa korjaamaan jälkensä. Siihen olisi jäänyt koko sössö, ellen olisi asiasta sanonut.
Kellokortti valahti takaisin miinukselle heti perjantaina. Levotonta alakuloa seurasi jumalaton, maatakaatava väsymys, ja oli tultava aikaisin töistä ja mentävä vähäksi aikaa nukkumaan. Ja jatkettava samaa rataa lauantaisilla päiväunilla. Sitten saattoikin jo nukkua miltei kymmenen tunnin yöunet. Ja katso: pää on selkeämpi ja mieli rauhallisempi.
Lauantaina olivat kyllä muutkin raskaansarjan piristyskeinot käytössä. Kävin kirjastossa hakemassa kassillisen hyviä romaaneja, kiinnostavia tietokirjoja sekä inspiroivia sarjakuvia. Sitten ostin irtokarkkia, iltapäivälehden sekä kolme kerää sukkalankaa.
 |
| Tuotesijoittelua |
Minulla on kaapissani ennestään kolme laatikkoa täynnä täysiä ja vajaita lankakeriä, joten tarpeellinen ostos nämä eivät olleet. En vain voinut vastustaa kirkkaita ja kauniita värejä. En tiedä, saanko koskaan (tai ainakaan pariin vuoteen) neulottua näistä sukkia tahi lapasia. Katselen ja koskettelen niitä ihan ilokseni ja inspiraation toivossa. Pitäisi tietysti neuloa vuoden verran kesken ollut liivi sekä tämän talven kauluriprojekti ensin valmiiksi, mutta toisaalta sukat ovat rentoutumisneule numero uno... joten voi olla, että ennen iltaa olen luonut sukkiin silmukat. Sitten nekin voivat lojua keskeneräisten töiden pussissa sohvanurkassa.
Kaipaan viime talvea. Kaipaan ylipäätään aika usein jonnekin, yleensä menneisyyteen. Miten monta kertaa olenkaan elämässäni havainnut, että olisi kannattanut olla onnellinen silloin, kun asuimme edellisessä asunnossa/kun oli kylmä ja luminen talvi/kun olin kevyissä töissä/kun hoidin lapsia kotona. Koska jälkeenpäin sitä muistaa vain sen, kuinka menneet olosuhteet olivat sittenkin hyvät, ja tuntee syyllisyyttä siitä, ettei osannut silloin niitä arvostaa. Ei sillä, että nykyiset olosuhteet huonot olisivat, erilaiset vain. Tämä on helmasyntini: kyvyttömyys iloita läsnäolevasta hetkestä pelon ja/tai turhien huolien ja/tai menneiden tekosteni murehtimisen takia. Suhtaudun ehkä elämään ja maailmaan kuin masentunut tai ahdistunut ihminen, vaikka pääsääntöisesti en sellainen olekaan. Ei se ole kovin miellyttävä maailmankatsomus, mutta positiivista ajattelua en ole onnistunut itseeni istuttamaan kaikkina näinä vuosina. Ja silti: olen ihan onnellinen. Melankolikko.
(Kirjoitettuani edellisen googletin sanan "melankolikko" nähdäkseni, käytinkö sitä edes jokseenkin oikein. Toisena osumana löytyi tällainen sivu. Monessa kohtaa todella osuva, paitsi että en ole erityisen syvällinen enkä lahjakas. Vai onkohan tämä taas horoskooppi-ilmiö; kirjoitetaanko tuollaiset tyyppikuvaukset sellaisiksi, että jokaisen on mahdollista löytää niistä itsensä?)
Parin viikon tuskailun jälkeen sain vihdoinkin kellokorttini jälleen plussan puolelle. Miinukset tulivat aikanaan siitä, että piti käydä yläkoululla vanhempainvartissa, ja niiden tekeminen pois olikin sitten olevinaan vaikeaa. Siis vaikka kyse oli vain muutamasta tunnista. En vain saanut oltua työpaikalla yhtään yli määräajan, aina iltapäivästä tuntui siltä, että pitää lähteä mahdollisimman lujaa pois heti kun suinkin voi. Joillakin kertyy helposti usean päivän edestä plussatunteja, mutta minä en siihen joukkoon pääse. Inhoan kyllä sitäkin, kun kortti on miinuksella, se tuntuu velan ottamiselta.
Plussalle ovat ilmeisesti kiipeämässä myös lämpötilat. Tietysti juuri, kun hiihtokausi on päässyt alkuun ja harjullakin jo kohtalaiset ladut. Vesikelissä en tykkää hiihtää, vallankaan räntäsateessa/tihkusateessa, jota säätiedotus näyttää lupailevan viikonvaihteeksi.
Mieliala ei kyllä ole ollenkaan plussalla. Erinäisten työelämäepisodien jäljiltä olen henkisesti jotenkin kynsityn ja murjotun oloinen, vähän kuin olisin toipumassa jostain psykologisesta virustaudista. Levoton, pälyilevä, vaikea keskittyä, iloton. Hoh hoijaa.
Mykkäily jatkuu töissä, mutta yritän olla välittämättä siitä (se on vaikeaa). Tänään painoin kyllä duunia tukka putkella koko päivän, enkä hirveästi ehtinytkään pohtimaan ikäviä.
Välipalaksi muutama hitunen konepajaslangista. Tänään pari ruotsintuomaa:
- rosteri, niin vakiintunut termi ruostumattomalle teräkselle että harvoin virallista nimitystä käytetäänkään. Koska sana rosteri on niin selvästi tullut ruotsin kielen sanasta rostfri, olen miettinyt, onko jossain kohdassa metallialan historiaa ollut joku jamppa, joka on yksinkertaisesti lukenut sanan rostfri hieman väärin.
- senkkiterä, joka on oikeasti nimeltään kartioupotin ja vielä oikeammin kaiketi kärkiupotin. Senkkiterällä tehdään nimensä mukaisesti senkkauksia reikiin, toisin sanoen poistetaan terävät kulmat reiän reunoista niin, että siihen tulee viiste. Ruotsin sanasta sänka, kaiken järjen mukaan.
Sitten vielä kaksi outoa, kenties alkuperältään onomatopoeettista sanaa, nimittäin
- rupa ja hipu. Nämä esiintyvät yleensä yhdyssanan alkuosina, esim. rupaterä ja hiputerä, eli rouhintaterä ja viimeistelyterä. Rupata on myös verbi, hipua en ole kuullut niin käytettävän.
***
Työstökoneiden ohjekilvet ovat siitä huvittavia, että harvoin tulee vastaan yhtään, jossa ei olisi liutaa kirjoitusvirheitä. Oletan, että kyltit tehdään koneiden valmistusmaassa jonkin konekääntäjän avulla (eikä kilven tekijä osaa kohdekieltä sanaakaan) tai vaihtoehtoisesti kyhätään puhelimessa ja kirjoitetaan ylös tupakka-askin kanteen. Olen tutustunut taas uuteen sorviin, eikähän niitä kilpiä voi olla lukematta. Yksinpä ovessa lukee ETTEN - TAAKSE. Kyljessä muistutetaan, että karan lähelle "ei sad laitta" käsiä tai helmojaan. Öljyämisestä kertovassa kilvessä lukee pariinkin kertaan "ötjy". Kaikki tämä puolikielisyys tuo mieleeni opiskelija-asuntolan kuivausrummun vuodelta 1994; rummun käyttöohje alkoi: "Avaa alenpi lukku puhdista suodation".
Monissa työstökoneissa on jossain kohdassa ohjeteksti "rasvaa istukka kerran päivässä" tjsp. Tälle tekstille käy aina ennustettavalla tavalla: koneistaja mustaa tussilla kirjaimet "is".
Maanantai töissä alkoi täysin yllättäen mykkäkoululla. Minä siis olin kohteena. Yleensä hyvin mukava ja luotettava työkaveri vastasi vain hädintuskin huomenen sanomiseen, ei katsonut päin, ei puhunut mitään, kun vein hänen mittakellonsa takaisin, ei ylipäätään noteerannut olemassaoloani huomenen sanomisen jälkeen mitenkään. Ja kyllä, tämä on poikkeuksellista, sillä yleensä juttelemme pitkät latikat.
Mitä hittoa? Eikö sitä aina julkisessa keskustelussa väitetä, että miesvaltaiset työpaikat ovat jotenkin mystisesti reilumpia eikä niissä käytetä naisille tyypillisiksi väitettyjä manipulaatiokeinoja, kuten puhumattomuutta ja juoruilua. Olen aiemminkin kirjoittanut duunini vakituisemmista mykkäkoulunpitäjistä ja muista änkyröistä, mutta tämän mukavan miehen ämpyily tuli kyllä puun takaa. Oletan syynä olevan sen, että olimme perjantai-iltapäivänä erimielisiä siitä, miten keskijohdon taholta aiemmin tulleisiin ohjeisiin tulisi suhtautua, kun keskijohto ei kuitenkaan ollut hoitanut omaa osuuttaan kokonaan. Minä olin sitä mieltä, että koska meidän osuutemme oli vaivaton, olisimme kuitenkin sen voineet hoitaa; työkaveri taas oli sitä mieltä, että emme tasan tee mitään, koska johto ei ole omaa osaansa hoitanut. Siinä tilanteessa kieltämättä sanoin varsin kiukkuisesti, että mielestäni ei ole hyvää käytöstä hankaloittaa toisten (keskijohdon) työntekoa jättämällä asia sikseen. En ajatellut tästä seuraavan mitään sen enempää, koska olemme olleet erimielisiä ennenkin.
Ja kyllä, olen ennenkin vuodattanut inhoani mykkäkoulua kohtaan. Se on alhaista ja naurettavaa ja jättää toisen arvailemaan ja todennäköisesti suurentelemaan omaa osuuttaan tapahtumiin. Näin ainakin minulle aina käy. Otan hyvin raskaasti sen, että joku on minulle vihainen. Se tuntuu totaaliselta epäonnistumiselta. Ei siinä mitään järkeä ole, mutta siltä se vain tuntuu. Nytkin tunnen suurta halua syyttää koko episodista pelkästään itseäni - mitäs menin ärisemään. Järkipuoleni tosin sanoo, että en ollut NIIN väärässä, että ansaitsisin tällaista. Itse asiassa salaa mielessäni olen sitä mieltä, että en ollut väärässä lainkaan...
On karseaa epäillä itseään ja muistikuviaan tapahtumista. Eihän sitä koskaan voi kokea mitään toisen silmin ja korvin, niin että en voi tietää, miten kamala olen työkaverini mielestä ollut. Jokainenhan on aina omasta mielestään oikeassa, kunnes toisin todistetaan ja vielä mieluusti senkin jälkeen. Minäkin haluaisin sanoa olleeni oikeassa. En vain voi. Entä jos käyttäydyin huonommin kuin tajusinkaan? Suurentelen tätäkin asiaa: neljänkymmenen työntekijän joukosta yksi ei puhu minulle, ja minusta tuntuu heti, että olen kertakaikkisessa epäsuosiossa. Mutta silti. Tiedän kyllä varsin hyvin ketkä työpaikallani eivät pidä minusta suuremmin tai ollenkaan, eikä se vaivaa minua. Tulen yleensä kaikkien kanssa joten kuten toimeen. Tämänpäiväisessa episodissa minua vaivaakin nimenomaan se, että kyseinen mies on tietääkseni aina pitänyt minusta ja ollut puolellani ristiriitatilanteissa, ja minä olen pitänyt hänestä kovastikin.
No, näkkyypähän. Huono mieli tulee tällaisista. Joillekin järkevämmille koko juttu olisi ihan pikkuasia, kuin vesi hanhen selässä tai jotain sellaista. Minä en kuulu niihin järkeviin; olen typerän riippuvainen siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat.
