Piipussa

En tiedä, miten näin on voinut tapahtua henkilöhistoriani huomioonottaen, mutta olen harrastanut liikaa liikuntaa! Olin tänään astangajoogassa ja se oli korsi, joka katkaisi kamelin selän. Ohjaaja havaitsi, että paikalla ei ollut yhtään täysin aloittelijaa, joten hän päätti vetää harjoituksen rankemman päälle kaikkine väliliikkeineen. Jooga tuntui mainiolta (fuskasin vähän aurinkotervehdyksissä) ja hilpaisin kotiin ihan virkeänä, mutta loppupäivä onkin mennyt ihmetellessä. Että mikä on, kun ei palaudu, eikä pääse sängystä kunnolla ylös, ja sattuu ja väsyttää ja on huono olo. Viikonloppuna treenasin uuden ja entistä melko lailla raskaamman saliohjelmani mukaan, ja se on osasyyllinen tähän sammahtamiseen. Olen viime ajat yrittänyt pysyä liikkeessä tavalla jos toisellakin estääkseni edelleen vaivaavaa harmia, surua ja ketutusta kasautumasta liikaa rintalastan taakse, ja siksi kai alkaa fysiikka välillä panna kampoihin.

Viime viikolla kokeilin muuten hetken mielijohteesta "jalkakuorintasukkia", näitä muovipusseja, joiden sisältämä myrkky kuorii jaloista kovettumat. Pidin niitä säädetyn ajan, puolitoista tuntia, katsellessani MM-kisoja. Sitten pesin jalat ja unohdin koko jutun. No, kyllähän siinä käyttöohjeessa luki, että kuoriutuminen alkaa viikon sisällä tai jotain, mutta prosessi yllätti hieman dramaattisesti. Aamulla joogassa ihmettelin (sen minkä hikoilulta ja ujjayi-hengitykseltä kerkesin), mitä ihmeen hiutaleita ja riekaleita matossani sekä vaatteissani on. Jalkani olivat ilmeisesti joogamaton kosketuksen avittamina innoittuneet aloittamaan nahanluontinsa. Kuollutta ihoa irtosi, ja irtoaa edelleen, suurina riekaleina. Iljettävää katseltavaa, säälin sitä tyyppiä, joka joogasi vieressäni, sillä hän joutui näkemään, kuinka liikkeiden välissä luudin kädellä nahanriekaleita sivuun ja kuinka jalkani näyttivät olevan hajoamassa hiljalleen kappaleiksi. Tunnin päätyttyä kokosin nöyrästi aikaansaamani sotkun kouraani ja hipsin roskikselle.

 

Elämän tarkoituksesta

Eilinen dialoginpätkä:

Sylvi: "Kysy multa, mitä mä olen tänään tehnyt!"
Puoliso: "...No, mitä sä olet tänään tehnyt?"
Sylvi: "Pesin ja silitin keittiön ja makkarin verhot!"
Puoliso: "Miksi?"

 Täytyy myöntää, että joskus ihmettelen sitä itsekin.

***

Elän henkisesti huonoa aikaa. Ajatukset kiertävät vain yhtä ja samaa. Olen ollut tyhmä ja naiivi, missä sinänsä ei ole mitään uutta. Olen pettynyt, ehkä eniten itseeni.

Pitäisi kai kaivaa esiin vanha iskulauseeni, jota käytin opetustilanteissa aikanaan: Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. 

***

Jälkikirjoitus vähän myöhemmin:
Minulle on toistuvasti sanottu, että olen hyvin ankara itselleni. Kerran sen sanoi jopa ammatinvalintapsykologi joidenkin monisivuisten testien päällimmäisenä tuloksena. Ihmettelen tätä. Minusta kun pikemminkin tuntuu, etten ole itselleni lähimainkaan tarpeeksi ankara. Jos en olisi häpeilemättömästi uskonut itseeni ja omaan arvooni, en olisi tähän nykyiseenkään umpitunkioon joutunut. Olisi vain pitänyt ajoissa ymmärtää läksyttää itseään siitä, että kuvitteli olevansa jotakin.

Vino valo

Elokuun loppupuolen hyviä puolia: matonpesupaikalla saa aamuisin olla yksin. Ei tarvetta small talkiin mummojen kanssa. Kävin pesemässä varastossa notkuneita mattoja - en muista, olinko pessyt ne ennen varastoon laittamista, todennäköisesti olin, koska ne näyttivät niin puhtailta, mutta jotakinhan sitä pitää työttömän tehdä.

Aamun valo on jo vinompaa, aurinko paistaa alempaa. Olen haikea. Kesä loppuu näinä päivinä ja mistä sitä taas tietää, näkyykö seuraavaa. Lisäksi aurinko on taas niillä korkeuksilla, että paistaa suoraan olohuoneen ikkunaan ja paljastaa ikkunan likaisuuden (ja minun oli pakko pestä se uudelleen) sekä joka jumalan pölyhiukkasen mitä pinnoilla lepää.

***

Koiristahan minun piti. Nykyään ihmisillä on niin paljon ja niin rakkaita koiria, että pelottaa tuoda julki, ettei pidä koirista eikä halua niitä välittömään läheisyyteensä, jos sitä voi välttää. Toisaalta niinhän monet sanovat lapsistakin nykyään, eivätkä sitä pahemmin peittele. Mutta minä en tykkää koirista, aamen. Tai ehkä se, mikä eniten ärsyttää, on koiranomistajat. Esimerkki: Kaupungin uimarannoilla on selkeät kyltit, että koiria sinne ei saa viedä. Koiranomistajat tuntuvat kuitenkin kuvittelevan, että eihän se mitään haittaa, vaikka heidän haukkunsa siellä onkin, jos vain mennään sellaiseen aikaan kun rannalla ei ehkä ole muita. Monena aamuna aamu-uinnilla käydessäni olen nähnyt koiria uimassa ja käyskentelemässä suorastaan kieltokyltin vieressä. Ja päivälläkin. Vähän sama kuin jos tupakoitsija ihan piruuttaan polttaisi Tupakointi kielletty -kyltin vieressä.

Mattorannassa tänä aamuna nuoripari ulkoilutti piskejään kuivuvien mattojen seassa. Yritin vähän vilkuilla, nostavatko koirat jalkaansa telineitä vasten (ja mattoja). Eivät, mutta toinen niistä oli jo urinoimassa minun polkupyörääni, kun omistaja viime hetkellä sentään kutsui sen pois.

Erämaa vilisee erakoita

Tarvitsin silmille kaunista maisemaa ja mielelle paikkaa, jossa se saisi levätä kaikesta viimeaikaisesta ahdistuksesta, joten läksin pyörällä vanhaan tuttuun piilopaikkaani salmen rannalla. Polulle oli kaatunut puita ja istumapölkkyni oli kadonnut. Seisoin rantavedessä hetken, mutta eipä kannattanut jäädä. Koska ilma oli niin jumalattoman kaunis, salmen rannoilla kuhisi elämää: kanootteja kiljuvine melojineen, moottoriveneitä, jatkuvaa vesiskootterin pärinää. Ja yleensä tuossa paikassa saa kuunnella lähinnä lokkien kälätystä. Kivaahan se tietysti on, että ihmisillä on hauskaa kesäisenä päivänä, mutta pyöräilin sitten saman tien takaisin kotiin. Koko loppuillan ajattelin erämökkejä hiljaisten lampien rannoilla ja päiväkausien oleskelua hiljaisuudessa, sanomatta kenellekään mitään.

Paitsi että johan siitä sisäavaruus sekoaisi lopullisesti, jos siitä saisi kertoa vain hirsimökin seinille.

Tasapaino ja kauhu

Olin Varalan Flowparkissa, siis kiipeilemässä ja keikkumassa korkealla puissa erilaisten vaijereiden, köysien ja väkipyöräsysteemien avulla. Kaikkea ei mielestäni suinkaan pidä kokeilla, mutta tätä nyt tulin kokeilleeksi.

Päällimmäinen vaikutelmani: jos minulla onkin ollut joitakin illuusioita siitä, että olen kohtuullisen hyvässä fyysisessä kunnossa, niin ne illuusiot karisivat. Käsivoimani ovat olemattoman kehnot suhteessa ruumiinpainooni - toisin sanoen ahterini se taas painaa niin paljon, että itseni kannattelu käsillä ja jaloilla vaikkapa nyt puusta toiseen viritetyssä verkossa on hyvin, hyvin raskasta minulle.

Pelkäsin lähes koko ajan enemmän kuin nautin. No, itsensä ylittäminen tuntui toki hyvältä, mutta vaikka kiipeily onkin valjaiden ja turvavaijereiden ansiosta turvallista, se tuntuu silti ajoittain siltä kuin henki olisi kyseessä. Sitä yrittää tarrata kallionseinämään tai vaijerinlenkkiin niin että rystysten verenkierto lakkaa. Moni asia on tehtävä vastoin parempaa tietoaan: on vain hypättävä valjaiden varaan lavan reunalta puusta, vaikka alas katsominen saa silmissä vilisemään ja selkärangan jäätymään.

En epäillyt turvavaljaiden kestävyyttä. Uskoin, että ne pelastaisivat minut putoamiselta. Henki siis oli turvassa, mutta monessa paikassa oli silti mielestäni hyvät sanssit satuttaa itsensä vaikkapa nyt törmäämällä lavan reunaan pudottuaan valjaiden varaan. Mustelmia sainkin hienon kokoelman, ihan silkkaa kömpelyyttäni. Yhdeltä radalta jouduin kääntymään nolosti takaisin, koska en uskaltanut jatkaa ja hädin tuskin uskalsin ohjatusti yrittää palata edelliselle lavalle. Silkka kauhu vain iski. Sen kokemuksen jälkeen pysyttelin vain helpommissa radoissa ja jätin punaisen ja mustan käymättä kokonaan. Olivat niin paljon korkeammallakin. Matalammalla kulkevat radat olivat korkeanpaikanpelkoni suhteen vielä siedettävällä tasolla, korkeammat menivät heti kättelyssä yli sietokyvyn.

Parhaat palat? Liu'ut valjaiden varassa, ainakin ne, joissa pääsin sujuvasti määränpäähän. Ja se tunne, kun jalat vapisten sain kuljettua radan loppuun. Ja se, kun katsoin ja kannustin toveriani hänen taituroidessaan vaikeimmilla radoilla. Kova luu.

Urbaanin ihmisen pelot

Jokin aika sitten kyykkiessäni mustikoita poimimassa Porintien varressa koin äkillisen säikähdyksen, kun aivan takaani kuului kovaääninen sähähdys. Ketään ei näkynyt missään enkä ollut huomannut mitään erityistä, mutta ääni muistutti sitä, jonka vihainen kissa päästää. Hyppäsin tietysti pystyyn ja otin pari askelta poispäin. Ajattelin käärmettä. En tosin tiedä sihisevätkö suomalaiset käärmeet, mutta ensimmäinen mielleyhtymäni se oli.

Eilen sitten sain tekstiviestin ja tajusin, että metsä-ääni oli kuulunut kännykästäni, joka oli ollut vyölaukussa selkäpuolellani. Olen jossain mielenhäiriössä vaihtanut tekstiviestin ääneksi tuollaisen sihahduksen - luulen sen matkivan löylynheiton ääntä. 

Missä elokuvassa ja tilanteessa se olikaan se iskulause, että ei ole muuta pelättävää, kuin se, minkä tuomme mukanamme? 

Allikoissa ja ojissa

Sisko ja siskontyttö kävivät kylässä ja heidän kanssaan suoritimme muutamia Tampere-turistijuttuja. Pyynikin näkötornilla siskontyttö laukkasi portaat ylös sellaista vauhtia, että hätäinen Sylvi-täti tarrasi mekon kauluksesta kiinni. Tornin huipulla sisko otti tytön syliin, jotta tämä näkisi kaiteen yli, ja hätäinen Sylvi-täti pyysi ja aneli heitä tulemaan edes hieman kauemmas reunasta. Se on aika matala se kivinen reuna, nimittäin. 

Siskontyttö osaa lukea jo varsin hyvin ja oli mitä ilmeisimmin lukenut lintukirjaa, sillä Hämeenkadun pulu sai hänet huudahtamaan: "Katsokaa, kesykyyhky". Autossa hän pohti liejukanan nimeä. Että miksi niin ikävä sana kuin lieju on päässyt nimeen.

***

Olen kuljeskellut metsissä etsien puolihuolimattomasti joko marjoja tai sieniä, kumpia nyt sattuu löytymään. Mustikoita löytyi sunnuntaina. Sillä reissulla päässäni syntyi taas pätkä huonoa arkiloruilua:

Minä kuljen kangasmetsässä saappaat mättäissä rouskuen

en ketään näe ja kuulen vain äänet Porintien autojen.

Katson näkyykö missään sieniä, riivin mustikat varvusta

ja olen onneton ihan vähän, aivan pikkuisen surkea.

Joinakin aikoina tietynasteinen suru/huoli/ajatusprosessi ei lakkaa kokonaan tuntumasta, vaikka olisikin jotain mukavaa tekemistä ja vaikka asiat periaatteessa olisivat hyvin. 

***

Hammasongelmien sekä polvi- ja lonkkakivun takia astangajoogasta piti pitää kahden viikon tauko. Kieltämättä tauko tuntuu aika lailla kropassa nyt, kun tänään taas harjoittelin. Pitkästä aikaa kävi niinkin, että oli pakko kahdesti laskea polvet välillä maahan alaspäinkatsovassa koirassa, kun jalat eivät vain jaksaneet. Punnerrukseni ovat taas kurjistuneet ja ahteri painaa. Mutta muistin taas, miksi siellä käyn. Vaikka olin kankea, tasapaino horjui kaiken aikaa, eivätkä jalkani kyllä ikipäivänä väänny lootusasentoon, niin rento ja elävä olo siitä tulee.

Nykyaika

Olen jo jonkin aikaa elätellyt ideaa, että ilmoittautuisin eräälle avoimen ammattikorkeakoulun verkko-opintokurssille. Kestäisi pari kuukautta ja siitä saisi perustiedot asiasta, josta en ennestään tiedä mitään, mutta joka olisi suureksi hyödyksi sellaisissa työpaikoissa, joita olen viime aikoina haeskellut ja avaisi mahdollisuuksia monipuolisempaan hakuun. Ainakin uskoisin kurssin jälkeen tietäväni, haluanko ja kannattaako minun opiskella alaa laajemminkin.

Kurssin laajuus olisi kolme opintopistettä, luullakseni korkeintaan 2 ov (en osaa ajatella opintopisteitä ja hädin tuskin enää opintoviikkojakaan). Oletin, että tällainen opiskelu on verrattavissa vaikkapa kielen tunneilla käymiseen kansalaisopistossa. Vaan ei. Lainkuuliaisena kansalaisena olin yhteydessä työvoimatoimistoon, anteeksi, TE-keskukseen ja kysyin, miten tällaisista opinnoista pitää ilmoittaa.

Vastaus oli äkkiseltään mykistävä. Minun pitäisi ensin hakeutua opintoihin ja tulla niihin hyväksytyksi (ja oletettavasti myös maksaa maksu). Sitten minun pitäisi olla yhteydessä työvoimatoimistoon ja ilmoittaa sinne mitä aion opiskella, missä ja miksi. Sitten työvoimatoimisto lähettäisi minulle selvityspyynnön opinnoista. Sen jälkeen jokin aiheeseen liittyvä lautakunta tai muu elin käsittelisi asiani, siis sen, onko minulla oikeus opiskella verkko-opintoja muutaman opintopisteen verran hajautettuna kahden ja puolen kuukauden ajalle ja saada samaan aikaan työttömyysturvaa. Sokerina pohjalla: tällaisten asioiden käsittelyajat ovat kuulemma 30 vuorokautta. Oletan, että vähintään. Käsittelyajan työttömyysturvani olisi luonnollisesti katkolla.

Voi herranjumala, anteeksi nyt siunailuni, mutta silti. Välittömästi tuli mieleen vain se, että kolmen (3) opintopisteen kokoinen kurssi, jolta ei varsinaisesti saa kuin perustuntuman aiheeseen eikä todellakaan pätevyyttä mihinkään isompaan, ei tässä elämäntilanteessa ole kuitenkaan sen arvoinen, että olisin valmis riskeeraamaan toimeentuloni kenties useaksi kuukaudeksi. Voiko tämä todella olla näin? Että opintoja, joihin todennäköisesti käyttäisin vain tunteja viikossa, syynätään siinä pelossa, että jotenkin maagisesti tulisinkin opiskelleeksi täysipäiväisesti ja poistuneeksi työmarkkinoiden käytettävissä olevasta hetimobilisoitavasta joukosta?

Otan tästä vielä selvää, en haluaisi hypätä hätäisiin johtopäätöksiin. Mutta näin se henkilö puhelimessa sanoi proseduurin menevän.

Mikäköhän työllisyyden suojelusjumalista suuttuisi, jos vain ilmoittautuisin kyseiselle kurssille enkä hiiskuisi millekään instanssille yhtään mitään siitä? 

Lisäys hieman myöhemmin: Ilta-Sanomissa sivutaan samaa asiaa tänään.

Rekryfirmoista parhain?

Niistä pari viikkoa sitten hakemistani työpaikoista, joihin suhtauduin toiveikkaasti, on nyt sitten molemmista kuulunut jotain. Valitettavasti vain ei sitä, mitä olisin toivonut - kummastakin on ilmoitettu, että en pääse haastatteluun. 

Jälkimmäisen paikan perään kyselin itse aktiivisesti, sillä huomasin hakuaikaa jatketun ja halusin tietää, miksi minua ei kannattanut edes haastatella, vaikka olin ilmoituksen perusteella sopiva. Rekryfirmasta soitettiin hyvin ystävällisesti ja kerrottiin, että en ollut sitä, mitä asiakasyritys etsi. Kysyin tarkempaa tietoa, esimerkiksi sitä, millaisia asioita minun pitäisi osata tullakseni sopivammaksi vastaaviin paikkoihin. Lisätietoa ei juuri herunut (kuulemma sitä ei paljasteta ennen kuin haastatteluvaiheessa) mutta rekrytoija vakuutti, että tietojeni perusteella olen ihan kelpo työnhakija, en vain sopinut tähän yhteyteen. No, kai joskus itsekin sen tiedän ja uskon, että olen kelvollinen, mutta oli se silti mukavaa kuulla. Sitä on niin kiitoksenkipeä että pienikin riittää.

Täytyy sanoa, että tämä nimenomainen rekryfirma on antanut tähän asti minulle itsestään hyvän kuvan, sillä minuun on otettu jo pariin kertaan henkilökohtaisesti yhteyttä. Ihan kuin olisin sittenkin jonkin arvoinen. Vielä kun niillä sattuisi olemaan joku minulle sopiva työpaikkakin...