Julkisella paikalla olemisesta

Ylellä on juttua puhelimen käytöstä. Ei minua tuossa nyt mikään muu suuremmin kypsyttänyt, mutta jutun loppupuolella oli tällainen pätkä:

Varapuheenjohtaja Risto Rasku arvioi, että neljä viidestä tuijottaa puhelimen näyttöä esimerkiksi junassa.– Se on ikävää katsottavaa, kun voisi ennemmin jutella ihmisten kanssa.

Argh! Mitä helkkaria se kenellekään kuuluu mitä ihminen tekee junassa matkalla paikasta a paikkaan b? Vaikka tuijottaisi kämmentään! Miksi junassa pitäisi jutella vieraiden ihmisten kanssa? Tai missään muuallakaan, jos kyseessä on sellainen paikka, mihin ei varsinaisesti tulla ihmisiä tapaamaan vaan jostain muusta syystä? Jutelkoot ne jotka siihen tuntevat tarvetta, mutta minä ja moni muu haluamme vain olla rauhassa ja nauttia matkanteosta. Ei siihen sisälly mitään velvollisuutta viihdyttää kanssamatkustajia. Vastaan ystävällisesti, jos minua puhutellaan, mutta pääsääntöisesti haluan lukea, netteillä tai ajatella. Enkä ole tässä asiassa ainoa.

Juuri tässä pari päivää sitten bussissa katsoin, miten ihmiset (minä itse mukaanlukien) asettuivat istumaan penkkiparin ikkunanpuoleisille penkeille, ja lähes kaikki käytäväpaikat olivat tyhjinä. Ja oli rauhallista. Matkustettiin. Bussihiljaisuudessa ei minusta ole yhtään mitään paheksuttavaa, se vain on tässä maailmankolkassa tapana. Suomen asukkaiden enemmistö tuntuu pitävän siitä, että julkisellakin paikalla saa olla rauhassa, jos haluaa. Ja vaikka lukea uutisia kännykästä.

Tänään ei kannattanut herätä

Ehdinkin jo olla varovaisen toiveikas, kun viikon neljä ensimmäistä päivää menivät vähintäänkin kohtalaisesti. Että noustaanko tästä suosta sittenkin. Reilu viikko sitten ruinasin lääkäriltäni lääkkeen annostuksen nostoa ja sainkin, ja ilmeisesti se on alkanut tuntua, oli kyseessä sitten plasebovaikutus tai aito (sillä ei ole väliä, kunhan auttaa). Mutta tänä aamuna taas, huoh. Elukka istui rinnan päällä painamassa, musta likainen öljyvana luikerteli kaikissa ajatuksissa.

No joo, tiedän toki kokemuksesta että huonoja aikoja, hetkiä ja kokonaisuuksia tulee keskelle nousukauttakin eivätkä ne välttämättä tarkoita pysyvää pudotusta.

***

 Uneni ovat taas todella...värikkäitä, sanoisinko. Yhdessä viimeöisessä pätkiksessä loikoilin mutaisessa eläintarhan aitauksessa suurien ihmisapinoiden kanssa. Oli hyvin kuuma, joten apinat ja minä olimme kaivautuneet rapakoihin viilennelläksemme, ja rapakoissa oli seassa ihan selvää paskaakin. Yksi apina huiskutti viuhkana toimivalla pahvinpalalla ilmaa minua kohti, ja minä tein samoin jollekin toiselle apinalle. Minulla oli salainen tehtävä aitauksessa: minun oli tarkoitus selvittää, ketkä apinoista olivat oikeasti ihmisiä, jotka olivat vain saaneet liikaa jotain lääkettä.

Toisessa unessa varastin tiikerikakun uimahallin pukuhuoneesta, ja kun tulin katumapäälle ja olin palauttamassa sitä, joku oli jo ehtinyt pestä sen, kiertää sen kuivaksi ja ripustaa sen hanan päälle kuivumaan kuin tiskirätin.

*** 

Reaalimaailmassa olin eilen lapsenvahtina, pitämässä seuraa muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle. Siitä tuli hyvä mieli. Mutta kyllä tuonikäinen ihminen on vielä aikamoinen pötky, jää makaamaan siihen, mihin sen asettaa, vaikka protestoikin äänekkäästi (kävin vain pesemässä käteni, mutta lapsi kai luuli tulleensa hyljätyksi). Seurustelimme höö-äännähdyksin, lauloin unilauluksi sopivan yksitoikkoista kalevalaista sävelmää, katselimme ikkunasta kaunista taivaan valoa, sain vaihtaa yhden vaipankin. Sain painaa poskeni untuvaista päätä vasten. 

On aina yhtä jännä ajatella sitä, miten pienikin vauva on jo ihan kokonainen ihminen ja sisältää kaiken tarvittavan elämää varten.

Tänään kannatti herätä (ehkä)

Olen valaistunut! Törmäsin videoon, joka näyttää, miten granaattiomenasta saa syötävät osat irti ilman sotkua ja suhteellisen vaivattakin:

Siltä varalta, että video ei näy tai et viitsi sitä katsoa, voin kertoa, että siinä Keittiökameleontti-blogin pitäjä halkaisee granaattiomenan kahtia niin, että veitsi viiltää vain kuorta, ottaa sitten puolikkaat erilleen ja läimii puukauhalla alassuin olevaa puolikasta. Ja ta-daa: siemenet ja hedelmäliha varisevat kulhoon, jos siis sellainen sattuu olemaan alla.

Olin epäuskoinen, mutta kokeilin, sillä työtasolla on jo pari viikkoa virunut yksi granaattiomena. Niksi toimii erinomaisesti, vaikka läiminkin puolikkaita ruokalusikalla kauhan sijaan. Söimme saaliin siististi kulhosta.

Yön mietelause

Vihdoinkin muistin sen ohuen ajatelman, joka on vaivannut mieltäni jo kahtena yönä peräkkäin herätessäni kesken unen!

Kumpi näistä elämäntapavaihtoehdoista mahtaa pitkän päälle olla turhauttavampaa?

1. Sekö, että pyrkii parhaansa mukaan tulemaan paremmaksi ihmiseksi, kehittämään itseään ja ymmärrystään ja ihmissuhdetaitojaan, mutta yrityksestä huolimatta niin ei kuitenkaan tapahdu...
2. ...vaiko se, että ei aktiivisesti yritä mitään, vaan toivoo ajan saatossa noin niin kuin ohimennen kehittyvänsä parempaan suuntaan, eikä niin kuitenkaan tapahdu?

Arkinen esimerkki prokrastinaation taiteesta

Tytär 2:n kouluunlähtöön aikaa noin 45 min.
Puoliso: "Laita, tytär 2, nuo puhtaat vaatteesi kaappiin sohvalta ennen kuin lähdet!"
Tytär 2 (lukee pöydän ääressä): "Joo."

Aika kuluu. Tytär 2:n kouluunlähtöön aikaa noin 10 min.
Sylvi: "Laita NYT nuo vaatteet pois, kun vielä ehdit!"
Tytär 2 (meikkaa ja tekee ties mitä muuta huoneessaan): "JOO JOO!"

Aika kuluu. Tytär 2:n tavoitteleman bussin tuloon aikataulun mukaan noin 30 sekuntia.
Sylvi: "Saanko mä arvata, että sä et ehdikään laittaa noita puhtaita vaatteita pois?"
Tytär 2: "No en TODELLAKAAN ehdi!"
Sylvi: "Mä paheksun sun ajankäyttöäsi."
Tytär 2: "Kiitos. Niin mäkin." (Juoksee ovesta ulos, todennäköisesti vain puoliksi päällysvaatteissaan.) 

***

Eihän tämän tietysti pitäisi yllättää minua. Olemme jo tottuneet siihen, että vaikka tytär 1 ja tytär 2 olisivat aamulla lähdössä samalla bussilla, tytär 1 saattaa astua kotiovesta ulos jopa viisi minuuttia ennen tytär 2:sta.

Aiheita syyllisyydentunteelle

• nukun liikaa, sekä öin että päivin, mikä on ällistyttävää entiselle unettomalle
• syön liikaa sokeria
• en ole yrityksestä huolimatta pitäytynyt kasvisruokavaliossa
• en osaa tehdä mitään kunnolla, ja mitä ilmeisimmin siitä johtuen...
• ...en saa töitä!
• olen 90 prosenttia ajasta äreä, synkkä tai itkuinen
• kadehdin muilta heidän iloaan, hauskoja tapahtumiaan ja kykyään elää oikein
• en osaa olla tämän parempi, vaikka minulla on aineellisesti ja sosiaalisesti kaikki kuitenkin niin älyttömän hyvin
• olen rasite puolisolleni, tyttärille ja ystävilleni
• haluaisin juoda itseni känniin - se tosin ei kannata, sillä en enää tule alkoholista lainkaan hyvälle tuulelle

***

Viime syksynä tunsin syyllisyyttä siitä, että olin melko onnellinen, vaikka monella läheiselläni asiat olivat aika huonosti. Tänä syksynä tunnen syyllisyyttä siitä, että olen onneton, vaikka monella läheiselläni asiat ovat aika huonosti.

Syrjintää

 

Näitä negatiivisuuden ja kaltaisteni perusnegatiivisten ihmisten vastaisia iskulauseita osuu silmään facebookissa vähän väliä. Ihan kiva. Kyllä sitä meikäläinenkin mielellään olisi pirteä ja iloinen ja optimistinen (tai en ole ihan varma). Paraneeko maailma, jos syystä tai toisesta kielteisyyteen taipuvaiset ihmiset jätetään yksin ja heidän luotaan paetaan? Syrjikää vaan, saatana.

Nainen vailla ominaisuuksia

Työhakemuksen kirjoittaminen ei koskaan ole ollut minusta helppoa, mutta yhtäkkiä se on ylitsepääsemättömän vaikeaa. 

Hain paikkaa, johon olen pätevä. Tiedän, että päteviä ja sopivia on liikkeellä ja vailla työtä kymmenittäin, todennäköisesti satojakin, joten kai sitä pitäisi yrittää jotenkin erottua joukosta. Muutenkin kuin iällä - oletan olevani hakijoiden vanhimmasta päästä, sillä Kaikilla Muilla tämänikäisillähän on jo vakavasti otettava työpaikka ja asema yhteiskunnassa, eikä heidän suinkaan tarvitse haeskella puolen vuoden määräaikaisuuksia.

Mutta miten kuvailla itseään koulutus- ja työkokemustietojen lisäksi? Työpaikkailmoituksessa mainittiin, että eduksi lasketaan asiat X, Y ja Z sekä hyvät tietotekniset valmiudet, joita kannattaa mainostaa hakemuksessa. No, ominaisuuksia X, Y ja Z minulla ei ole. Tietoteknisistä valmiuksistani en osaa sanoa mitään. Kyllä ne kohtuulliset ovat, mutta että hyvät? En uskaltaisi niin väittää. Olen käyttänyt eri töissä erilaisia tietojärjestelmiä ja oppinut niistä perusasiat aina nopeasti, mutta juuri tämän kyseessä olevan alan tietoteknisistä sovelluksista en tiedä paljoakaan. Olen pudonnut niiden suhteen kelkasta, koska tein alan töitä pitempiaikaisesti viimeksi seitsemän vuotta sitten. Oppisinhan tarpeelliset asiat kyllä, mutta valmiina tarjottavaa osaamista ei ole. Ei ole.

Eikä ole oikein mitään muutakaan tarjottavaa. Kenellekään.

Mainitsinko, että maailma on pelottava paikka ja että mistään ei oikein tule mitään?

***

Taloyhtiössä on laitettu vedet poikki jonkun korjaustyön takia. Kun vessassa ei voi käydä, silloinhan siihen tietysti tuntee pakottavaa tarvetta.

 

Supikoirat

Automatkalla Espooseen kiinnitin huomiota siihen, että moottoritien varressa oli supikoiran raatoja hyvin tiheästi. Kenties jopa säännöllisin välimatkoin. Kun edellinen surullisennäköinen karvakasa katosi taakse, näkyi tuota pikaa jo seuraava. Oliko kyseessä supikoirien itsemurhamielenilmauksen tulos? Supit sopineet, että asetutaan moottoritien varteen soveliaaksi riviksi ja tasan kello kaksitoista heittäydytään autojen alle? Protestiksi nykymenoa vastaan? 

 

Pimeät ajat

Outoa ja kammottavaa on se, miten ihminen saattaa unohtaa itseään koskevia asioita ihan tuosta vaan. Tai olla ylipäätään kaikesta irrallaan kuin avaruusukko, vaikka luuleekin kävelevänsä suhteellisen skarppina todellisuuden pinnalla.

Siivosin ja hävitin tarpeettomia papereita ja vanhoja lääkereseptejä keittiöstä. Nipussa oli printti minulta otetusta EKG:stä vuodelta 2012. En muista mitään, mikä liittyisi mahdollisiin sydänongelmiin tuolloin. Kysyin puolisolta. Hän sanoi heti, että minulla oli rytmihäiriöitä kyseisenä vuonna. Täytyy olettaa, että ne ovat tuolloin vaivanneet enemmänkin kuin vähän. Minulla on nimittäin kautta aikuisikäni ollut pieniä, todetun harmittomia rytmihäiriöitä, joista en sen enempää huolestu. Kolme vuotta sitten olen kuitenkin mennyt niiden takia lääkäriin ja saanut lähetteen laboratorioon. Miksi en muista tästä mitään?

 Ja edelleen: mitä muuta olen unohtanut?

Mikä minussa on vialla? En ole lainkaan oma itseni - ja vaikka tavanomainen itseni ei ehkä ole mikään loistava identiteetti, olisi se sentään tuttu. Nykyinen minäni on ulkona kaikesta kuin tamponin naru. Tänä aamuna katsoin ikkunasta ulos ja ajattelin selkeästi: "Kato pirua, siellä on syksy! Missä välissä se on tullut, sillä viimeksi kun tarkistin, oli kesä?" Olen ollut jossain helkkarinmoisessa umpiossa pääni sisällä. Olen siellä osa-aikaisesti edelleen, mutta tänään sentään huomasin vuodenajan vaihtuneen. Bravo. 

***

Lisäys hetkistä myöhemmin:
Breaking Cat News tuo iloa elämään.

Omat jäljet

Huomaan tehneeni ainakin yhden (todennäköisesti moninaisia) asian johdonmukaisesti väärin kasvattaessani tyttäriäni ihmisiksi. Olen alusta alkaen jankuttanut heille monin eri sanamuodoin, että jokainen siivoaa omat jälkensä. Ja tarkoittanut sillä sitä, että jos läikytät maitoa lattialle, pyyhit sen itse, etkä odota että äiti tai isä tai kotitonttu sitä siivoaa.

Olisi mitä ilmeisimmin pitänyt olla täsmällisempi - tyttäret nimittäin vaikuttavat sisäistäneen lauseen muodossa "jokainen siivoaa vain ja ainoastaan omat jälkensä". Kumpikin tytär siis laittaa vain omat astiansa koneeseen, vaikka tiskipöytä olisi täynnä kaikenlaista muuta ja vanhemmat pyytävät siivoamaan keittiön. Ja jättää pöydän pyyhkimättä, koska enhän mä sitä sotkenut, joku muu läikytti soppaa! Ja kun pyykkiä viikataan suunnattomasta kasasta kaappeihin, he itsestäänselvästi ottavat kasasta vain omansa ja jättävät muun osuuden olohuonetta kaunistamaan. Jos pyydän raivaamaan olohuoneesta ylimääräiset tavarat, mitään ei tapahdu, koska tavarat eivät ole heidän henkilökohtaisia tavaroitaan.

Täytyy myöntää, että metodissani on ollut vikaa. Jotenkin soisin, että nuo kolme aikuisen kokoista ihmistä, joiden kanssa jaan tämän kerrostalohuoneiston, olisivat sisäistäneet paremmin vanhan kunnon "tuo tullessas, vie mennessäs" -tyyppisen elämäntyylin. Että jos jossain näkee jotain sotkua, sen voi saman tien korjata pois, koska se kuuluu yhtä hyvin kaikille muillekin perheenjäsenille, eikä vain äidille. Noh. Toisaalta: enpähän ainakaan kasvata siivousneuroottisia ihmisiä. Enkä uhrautuvia tyttösiä, jotka kaiken elämäänsä siivoavat toisten jälkiä.

Kolmas edellisessä kappaleessa mainituista aikuisen kokoisista ihmisistä on luonnollisesti puolisoni. Hän erottuu jälkienkorjausasiassa tyttäristä edukseen vain puheissaan, ei niinkään teoissaan. Olemme molemmat jo pitkään puhuneet siitä, että ahtaassa eteisessämme on liikaa kenkiä ja kesäisimmät niistä pitäisi viedä kellarivarastoon. Viikonloppuna ärähdin asiasta hieman:

Sylvi: "On se nyt jumankauta kumma että vaikka säkin näet ja tiedät että näitä kenkiä pitäisi viedä alas, niin mitään tässä asiassa ei tapahdu jos mä en sitä tee!"
Puoliso: "Niin... No mutta mä katsoin niitä kenkiä mitkä pitäisi viedä eikä siinä ollut oikeastaan yksiäkään mitkä olisi mun."

I rest my case. Ja nyt menen viemään ne kesäkengät varastoon. 

Joku muu

Kestoärsytyksenaiheeni on jälleen hypännyt otsikoihin: taas yksi maailmanviisas kertoo, kuinka koulussa hyvin pärjääminen onkin huono asia, koska silloin ei automaattisesti voi tietää maailmasta mitään eikä osata ajatella itsenäisesti. Tätä en lakkaa hämmästelemästä! Miksi nykyään niin monesta tuutista tunkee tätä samaa: koulumenestys onkin oikeastaan merkki siitä, että ihminen on ajattelukyvytön, epäluova ja mielenkiinnoton broileri. 

Tuossa Hesarin jutussa sanotaan otsikossa asti, että koulumenestys ei kerro MITÄÄN oppimiskyvystä - miten niin ei kerro? Tottajumalauta se kertoo oppimiskyvystä, ja siitä, että on kiinnostunut asioista, ja siitä, että kykenee suunnittelemaan toimintaansa, tai sitten siitä, että on sen verran terävä päästään, että oppiminen on vaivatonta, vaikkei asia niin kiinnostaisikaan. Kouluarvosanat eivät ehkä kerro KAIKKEA ihmisen oppimiskyvystä, mutta ettäkö ei mitään? Älkääs nyt helvetti sentään. Tuossa artikkelissa on paljon sellaista, mistä olen samaa mieltä, mutta päällimmäiseksi ajatuksekseni jää silti kyrsiintymys otsikosta ja kohdasta, jossa verrataan akateemisesti lahjakkaiden ja "elämänkokemusta omaavien" ryhmien luovuutta jälkimmäisen ryhmän ehdottomaksi eduksi.

(Edellisessä kappaleessa on kaksi kirosanaa. Pyydän anteeksi.)

***

Haluaisin olla joku aivan muu. Joku kaunis, kiinnostava, luova, aikaansaava ja hehkuva.

***

Eilen ruuhkabussissa jouduin hetken miettimään, olenko tamperelaisessa arkipäivän todellisuudessa vai jossain hieman siitä sivussa. Ympärilläni istui ja seisoi noin puoli tusinaa nuorta miestä, jotka kaikki olivat pukeutuneet samalla tavalla: henkselihousut, ruutupaita, iso karvalakki ja oranssisankaiset suuret aurinkolasit. He näyttivät junttiversioilta Matrix-leffan agenteista. Kysyin mukana olleelta tytär 2:lta, näkeekö hän saman. Hän sihisi kiukkuisesti HYSSSSSS! ja kurtisti kulmiaan. Oletan tästä hänen nähneen saman ja pelänneen minun kommentoivan sitä tavalla, joka olisi teinitytöstä kuolettavan noloa.