Tyttären piti haastatella etiikka-aiheisessa tehtävässään "vanhempaa tai isovanhempaa", ja koska aita oli minun kohdaltani matalin, hän haastatteli minua. Kysymykset eivät olleet sen enempää eivätkä vähempää kuin millaiset elämänarvot sinulla on, mikä on elämän tarkoitus tahi millaisen elämänohjeen antaisit lapsellesi/lapsenlapsellesi. Tulipahan samalla näitäkin pikaisesti taas mietittyä. Tarkistin sitten jälkikäteen, että minua oli siteerattu oikein, ja oli. Elämän tarkoituksesta sanoin, että yksilötasolla mitään ulkoapäin annettua tai yleistä tarkoitusta ei ole, joten sen saa ihan itse itselleen keksiä. Ja lajitasolla ihmisen elämän tarkoitus on lajin jatkuminen. Jos jälkimmäistä soveltaa yksilötasolla, minulla ei enää oikeastaan ole syytä jatkaa elämääni, koska jälkeläiseni olen synnyttänyt ja jo aikuisuuden kynnykselle kasvattanut.
Ja sitten tuli kysymys millaisia elämänohjeita sait lapsuudenkodistasi. Tässä kohdassa jouduin hieman sensuroimaan tai ainakin miedontamaan näkemystäni peruskoulukelpoiseksi. Sisäistämäni ohjeet ovat neutraaleiksi sanoiksi puettuna lähinnä "ihminen ei saa ajatella, että ansaitsisi automaattisesti jotain hyvää; mitään ei tule ilmaiseksi; täytyy aina tehdä oma osansa niin että muut voivat luottaa siihen, että se tulee tehdyksi".
Tyttären pitänee julkistaa haastattelu oppitunnilla jollakin tapaa. Odotamme lastensuojeluviranomaisen yhteydenottoa.
Kyllä minä yhteen ihan nätisti ja vähemmän raadollisestikin vastasin - siihen, kun kysyttiin omaa elämänohjettani lapselleni. Ohjeeni kuului "pyri mielekkääseen elämään, jossa on rakkautta". Lälly.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
torstai 11. helmikuuta 2016
tiistai 2. helmikuuta 2016
Wannabe
Yksi suosikkilounasravintoloistani tarjosi tänään buffetlounasta puoleen hintaan, joten tietenkin tein asiaa kaupungille käydäkseni samalla siellä. Harvoin olen syönyt itseni näin täyteen neljällä eurolla. Hintaan kuului myös kahvi ja suklaaleivos, ja koko tarjonta oli vegaanista, paitsi maito, jota laitoin kahviin. Yksi syy lounaan täyttävyyteen olivat ravintolalle luonteenomaiset pyörykät, joita söisi vaikka kuinka paljon, elleivät ne olisi niin ruokaisia, että kaksi tai kolme riittää ihan hyvin. Tai riittäisi. Tulen aina syöneeksi niitä enemmän kuin oikeasti jaksaisin.
Kotiympyröissä lopetimme juuri kasvissyöntitammikuun. En ole siitä paljon huudellut, koska olin etukäteen melko varma, että onnistun senkin jotenkin mokaamaan enkä esimerkiksi keksi vaihtelevia ruokia, joita tyttäretkin söisivät. No, ruokalajien miettiminen oli kieltämättä se kuukauden hankalin osio, mutta ei kovin hankalaa sekään. Repertuaariimme kuuluu silti vielä varsin vähän kasvisruokia, vaikka kokeiltujen reseptien määrä kasvoikin huomattavasti aiempaan nähden. Puoliso osoittautui taas lahjakkaaksi - hänen soijasuikalestroganoffinsa oli kerrassaan erinomaista, maukasta ja täyttävää, ja lasagnensa mehukasta ja riittoisaa. Itse opettelin seitanin käyttöä ruoanlaitossa, ja totesimme, että seitanpihvit maistuvat ja tuntuvat suussa suunnilleen samalta kuin grillitassut, ja todennäköisesti grillitassuissa on suunnilleen yhtä paljon lihaakin. Seitan pysyy listallamme tammikuun jälkeenkin. Onnistuin vihdoin myös tekemään kasvispihvejä niin, että ne pysyivät hyvin koossa paistamisen aikana. Avainsanat siihen taisivat olla härkäpapurouheen käyttö sekä se, että hoksasin vihdoin lisätä pihvisössöön pari ruokalusikallista vehnäjauhoa.
Ei meistä silti tullut kokonaan kasvissyöjäperhettä. Tytär 1, joka ei välitä juustosta suuremmin, fantasioi koko kuukauden ajan lauantaimakkarasta. Molemmat tyttäret haikailivat "keltaisen kanakastikkeen" perään. Tytär 2 ei juurikaan valittanut kasvisruoista, mutta ei hoksannut tarpeeksi ajoissa, että niitä voisi syödä määrällisesti enemmän, jottei veto loppuisi treeneissä. (Kyllä niissä ruoissa proteiinia oli, sitä mietittiin joka kerta erikseen.) Minä olen oppinut pitämään kasvisruoista vasta varsin myöhään aikuisiällä, ja tässä iässä on se vika, että aatteen palo puuttuu vähän kaikilta elämän osa-alueilta. Sen takia en ainakaan vielä ole saanut itsestäni irti ryhtyä kokonaan kasvislinjalle, saati vegaaniksi. Minulle on pari kertaa sanottu, että näytän kasvissyöjältä. Sen täytyy johtua tästä tukasta, en keksi mitään muuta syytä. Tukkani alla olen vain wannabe-kasvissyöjä.
Kotiympyröissä lopetimme juuri kasvissyöntitammikuun. En ole siitä paljon huudellut, koska olin etukäteen melko varma, että onnistun senkin jotenkin mokaamaan enkä esimerkiksi keksi vaihtelevia ruokia, joita tyttäretkin söisivät. No, ruokalajien miettiminen oli kieltämättä se kuukauden hankalin osio, mutta ei kovin hankalaa sekään. Repertuaariimme kuuluu silti vielä varsin vähän kasvisruokia, vaikka kokeiltujen reseptien määrä kasvoikin huomattavasti aiempaan nähden. Puoliso osoittautui taas lahjakkaaksi - hänen soijasuikalestroganoffinsa oli kerrassaan erinomaista, maukasta ja täyttävää, ja lasagnensa mehukasta ja riittoisaa. Itse opettelin seitanin käyttöä ruoanlaitossa, ja totesimme, että seitanpihvit maistuvat ja tuntuvat suussa suunnilleen samalta kuin grillitassut, ja todennäköisesti grillitassuissa on suunnilleen yhtä paljon lihaakin. Seitan pysyy listallamme tammikuun jälkeenkin. Onnistuin vihdoin myös tekemään kasvispihvejä niin, että ne pysyivät hyvin koossa paistamisen aikana. Avainsanat siihen taisivat olla härkäpapurouheen käyttö sekä se, että hoksasin vihdoin lisätä pihvisössöön pari ruokalusikallista vehnäjauhoa.
Ei meistä silti tullut kokonaan kasvissyöjäperhettä. Tytär 1, joka ei välitä juustosta suuremmin, fantasioi koko kuukauden ajan lauantaimakkarasta. Molemmat tyttäret haikailivat "keltaisen kanakastikkeen" perään. Tytär 2 ei juurikaan valittanut kasvisruoista, mutta ei hoksannut tarpeeksi ajoissa, että niitä voisi syödä määrällisesti enemmän, jottei veto loppuisi treeneissä. (Kyllä niissä ruoissa proteiinia oli, sitä mietittiin joka kerta erikseen.) Minä olen oppinut pitämään kasvisruoista vasta varsin myöhään aikuisiällä, ja tässä iässä on se vika, että aatteen palo puuttuu vähän kaikilta elämän osa-alueilta. Sen takia en ainakaan vielä ole saanut itsestäni irti ryhtyä kokonaan kasvislinjalle, saati vegaaniksi. Minulle on pari kertaa sanottu, että näytän kasvissyöjältä. Sen täytyy johtua tästä tukasta, en keksi mitään muuta syytä. Tukkani alla olen vain wannabe-kasvissyöjä.
torstai 21. tammikuuta 2016
Internationaali
Olen kuulemma luvannut majoittaa tytär 2:n keskieurooppalaisen tuttavan meille viikoksi maaliskuussa. En muista tarkalleen, missä tilanteessa olisin aukottomasti sen mennyt lupaamaan, mutta kai olen sanonut ainakin että harkitaan. Tämä on otettu lupauksena ja kun yritin putista vastaan, tytär 2 nosti leukansa koholle ja huusi minulle silmät leimuten, että "no se nyt on kuitenkin tulossa, sun on myöhäistä katua!" Uhmakkaasta eleestä huolimatta tytär on minua selkeästi lyhyempi, joten jäi minulle sentään jotain sanssia suhtautua tilanteeseen ylhäältäpäin ja coolisti.
Keskieurooppalainen POIKA nukkumaan tyttären huoneeseen (ja tytär itse sohvalle) viikoksi. Minun pitää siis viikon ajan esittää kohteliasta ja mukavaa perheenäitiä. En voi haahuilla pyjamassa aamiaisella, en hiipparoida alasti suihkusta makuuhuoneeseen. Pitää vähän panostaa ruoanlaittoon. Pitää puhua kieltä, jota en kovin hyvin osaa, ja englanniksi loput. Tytär 2 sanoi, että "sun ei sit kannata puhua sille hyvää englantia, kun se osaa vain huonoa." Hmph. Ja minähän osaan vain hyvää. No, kuulemma tuoksi viikoksi on aika paljon ohjelmaa suunnitteilla, että ehkä tytär viihtyy kundin kanssa kaupungilla ja porukoissa aika paljon ja tulevat tänne lähiöön vain nukkumaan.
Tästähän voisi saada vaikka stressin.
Keskieurooppalainen POIKA nukkumaan tyttären huoneeseen (ja tytär itse sohvalle) viikoksi. Minun pitää siis viikon ajan esittää kohteliasta ja mukavaa perheenäitiä. En voi haahuilla pyjamassa aamiaisella, en hiipparoida alasti suihkusta makuuhuoneeseen. Pitää vähän panostaa ruoanlaittoon. Pitää puhua kieltä, jota en kovin hyvin osaa, ja englanniksi loput. Tytär 2 sanoi, että "sun ei sit kannata puhua sille hyvää englantia, kun se osaa vain huonoa." Hmph. Ja minähän osaan vain hyvää. No, kuulemma tuoksi viikoksi on aika paljon ohjelmaa suunnitteilla, että ehkä tytär viihtyy kundin kanssa kaupungilla ja porukoissa aika paljon ja tulevat tänne lähiöön vain nukkumaan.
Tästähän voisi saada vaikka stressin.
keskiviikko 20. tammikuuta 2016
Harppauksia
Tytär 1, ujo ja arka mimosa, aikuistuu suurin askelin. Hänen piti hoitaa puhelimella itseään koskeva asia, siis soittaa paikkaan, johon ei ollut ennen soittanut, esitellä itsensä ja asiansa ja niin edelleen. Tämä ei ole hänelle mikään ihan tuostavaan-juttu. Kymmenisen minuuttia hän istui keittiön nurkassa jakkaralla kasvot käsissä ja hoki kimeäksi nousseella äänellä "mää en haluu, MÄÄ EN HALUU, mää en haluu". Jätin hänet hetkeksi rauhaan, koska kyllästyin selittämään rationaalisesti, miksi asia on pakko hoitaa ja nimenomaan hänen itsensä on se pakko tehdä. Tovin päästä kuulin hänen sanovan: "No, kai se on sit pakko tehdä". Sitten hän meni huoneeseensa ja soitti puhelun täysin asiallisesti, ja kaikki oli sitä myöten selvää.
Olen perin tyytyväinen. Tyttäreen sekä siihen, että maltoin olla liikaa patistamatta.
Olen perin tyytyväinen. Tyttäreen sekä siihen, että maltoin olla liikaa patistamatta.
perjantai 15. tammikuuta 2016
Elämäni nolona
Olen tällä viikolla osallistunut tytär 2:n kanssa kahteen koulunkäyntiin liittyvään yleisötilaisuuteen. Tiistaisessa tilaisuudessa julkesin aivastaa. Siis kesken ohjelman, kun satoja vieraita ihmisiä istuu hiljaa juhlasalissa, minä kehtasin mennä ja aivastaa. Tytär katsoi minuun silmät paheksunnasta laajentuneina; jälkeenpäinkin sain kuulla kunniani.
Eiliseen tilaisuuteen mennessämme kysyin pirullisesti tyttäreltä lupaa aivastaa, jos aivastuttaa. Hän otti kysymyksen täysin tosissaan ja kielsi aivastamisen, ja saman tien myös mahdollisen nenän niistämisen. (Yskimisestä ei puhuttu. Etukäteen tytär oli myös kieltänyt minua pieraisemasta tilaisuudessa; tätä rajoitusta pidin kohtuullisena, mutta tarpeettomana.) Kotimatkalla urputin tyttärelle siitä, että nolon vanhemmuuden rajat ovat hänen kanssaan näin armottomat. Ylittäessämme suojatietä minä yritin kiristää vauhtia, jotta pääsisimme edellä menevien hitureiden ohi ja koska oli saamarin kylmä. Tytär tähän heti reagoimaan raivoisalla teatterikuiskauksella: "ET JUOKSE! EI SAA JUOSTA!" Minähän tunnetusti provosoidun kun provosoidaan ja sanoin äänekkäästi, että minä vaikka hyppelen suojatien yli jos minua huvittaa. Ja sitten ylitin tien laukka-askelin ja käsiäni heilutellen. Tytär sähisi minulle kuin kissa eikä puhunut vähään aikaan mitään.
Onnistun olemaan vähintään lievästi hävettävä useimpina arkipäivinä. Kotioloissa sentään selviän tuijotuksilla. Tytär 1 katsoo minua viiruiksi kavenneilla silmillä, kun paheksuu; tytär 2:n silmät ovat sitä suurempana mitä pahempi rikokseni on, tai sitten katse on haalean kyllästynyt tyyliin "miten sä voit olla noin idiootti".
Ehkä aika kultaa muistot, mutta en muista hirveän aktiivisesti hävenneeni omia vanhempiani teinivuosinani. Pikemminkin muistan, kuinka äitini ja mummoni usein häpesivät minua - olin ehkä jo tuolloin yhtä kauhea henkilö kuin olen nykyäänkin. Toisaalta korviini kantautuu välillä tarinoita siitä, että nolo vanhemmuus ei ehkä sittenkään ole vain minun ominaisuuteni. Ei-tamperelainen ystävättäreni kertoi hiljan, että heidän tytärkatraansa suunnittelee muuttoa pois paikkakunnalta nolouden takia. Syy? Koska perheen isä oli julkeasti mennyt ja liittynyt aikuisryhmään samassa urheiluseurassa, johon tyttäret kuuluvat.
Eiliseen tilaisuuteen mennessämme kysyin pirullisesti tyttäreltä lupaa aivastaa, jos aivastuttaa. Hän otti kysymyksen täysin tosissaan ja kielsi aivastamisen, ja saman tien myös mahdollisen nenän niistämisen. (Yskimisestä ei puhuttu. Etukäteen tytär oli myös kieltänyt minua pieraisemasta tilaisuudessa; tätä rajoitusta pidin kohtuullisena, mutta tarpeettomana.) Kotimatkalla urputin tyttärelle siitä, että nolon vanhemmuuden rajat ovat hänen kanssaan näin armottomat. Ylittäessämme suojatietä minä yritin kiristää vauhtia, jotta pääsisimme edellä menevien hitureiden ohi ja koska oli saamarin kylmä. Tytär tähän heti reagoimaan raivoisalla teatterikuiskauksella: "ET JUOKSE! EI SAA JUOSTA!" Minähän tunnetusti provosoidun kun provosoidaan ja sanoin äänekkäästi, että minä vaikka hyppelen suojatien yli jos minua huvittaa. Ja sitten ylitin tien laukka-askelin ja käsiäni heilutellen. Tytär sähisi minulle kuin kissa eikä puhunut vähään aikaan mitään.
Onnistun olemaan vähintään lievästi hävettävä useimpina arkipäivinä. Kotioloissa sentään selviän tuijotuksilla. Tytär 1 katsoo minua viiruiksi kavenneilla silmillä, kun paheksuu; tytär 2:n silmät ovat sitä suurempana mitä pahempi rikokseni on, tai sitten katse on haalean kyllästynyt tyyliin "miten sä voit olla noin idiootti".
Ehkä aika kultaa muistot, mutta en muista hirveän aktiivisesti hävenneeni omia vanhempiani teinivuosinani. Pikemminkin muistan, kuinka äitini ja mummoni usein häpesivät minua - olin ehkä jo tuolloin yhtä kauhea henkilö kuin olen nykyäänkin. Toisaalta korviini kantautuu välillä tarinoita siitä, että nolo vanhemmuus ei ehkä sittenkään ole vain minun ominaisuuteni. Ei-tamperelainen ystävättäreni kertoi hiljan, että heidän tytärkatraansa suunnittelee muuttoa pois paikkakunnalta nolouden takia. Syy? Koska perheen isä oli julkeasti mennyt ja liittynyt aikuisryhmään samassa urheiluseurassa, johon tyttäret kuuluvat.
torstai 24. joulukuuta 2015
Ihan rauhassa kuitenkin
Jääkaappi tuli, mahtui sijalleen hyvin, mutta sen saranassa on vikaa. Puoliso ei anna kenenkään muun avata ja sulkea jääkaapin miedosti rikkinäistä ovea, ettei ongelma pahenisi, joten minun pitää kutsua hänet aina paikalle, kun haluan vaikkapa maitoa kahviin. Sopivasti siis jouluaattona lapsekas olo.
Tyttäret halusivat pelata tietopeliä kanssani. Voitin tietysti mennen tullen - en suinkaan ole saanut tyhjästä mainettani lähes voittamattomana Trivial Pursuitin pelaajana, vaikka parhaat vuoteni ovatkin jo takanapäin. Nyt tyttäret tekevät jouluista videota, jossa soittavat pianoa ja laulavat samat laulut kuin aiemmissakin joulunauhoituksissaan.
Silmätulehdus on edelleen melko sietämätön. Olen julistanut ukaasin, että minusta ei oteta tänä jouluna valokuvia, jossa vasen silmäni on näkyvissä.
Hätävaralääkkeeni loppuivat. Nyt on sitten pärjättävä mahdollisesti iskevän ankaran ahdistuksen yli hengitystekniikalla ja muilla luomukeinoilla. Onneksi tunnen sentään jonkin mieleni mannerlaatan nytkähtäneen mukavampaa asentoon: niin kauan kuin saan nukuttua edes jokseenkin hyvin, selviän ajatusteni kanssa. Ne eivät ole enää yhtä maanjäristysmäisiä. Ehkä. Seuraavaksi olisi sitten osattava a) unohtaa ja b) rakentaa minäkuvansa uudelleen. Pikku juttu.
Tyttäret halusivat pelata tietopeliä kanssani. Voitin tietysti mennen tullen - en suinkaan ole saanut tyhjästä mainettani lähes voittamattomana Trivial Pursuitin pelaajana, vaikka parhaat vuoteni ovatkin jo takanapäin. Nyt tyttäret tekevät jouluista videota, jossa soittavat pianoa ja laulavat samat laulut kuin aiemmissakin joulunauhoituksissaan.
Silmätulehdus on edelleen melko sietämätön. Olen julistanut ukaasin, että minusta ei oteta tänä jouluna valokuvia, jossa vasen silmäni on näkyvissä.
Hätävaralääkkeeni loppuivat. Nyt on sitten pärjättävä mahdollisesti iskevän ankaran ahdistuksen yli hengitystekniikalla ja muilla luomukeinoilla. Onneksi tunnen sentään jonkin mieleni mannerlaatan nytkähtäneen mukavampaa asentoon: niin kauan kuin saan nukuttua edes jokseenkin hyvin, selviän ajatusteni kanssa. Ne eivät ole enää yhtä maanjäristysmäisiä. Ehkä. Seuraavaksi olisi sitten osattava a) unohtaa ja b) rakentaa minäkuvansa uudelleen. Pikku juttu.
tiistai 22. joulukuuta 2015
Ei oo fiilis
Ei enää töitä ennen joulua. Hallelujaa. Minua ei selvästikään ole luotu asiakaspalvelijaksi. Aggressioni heräävät hyvin nopeasti ihmisten mulkkumaisesta käytöksestä enkä sen jälkeen saa hymyiltyä vaikka mikä olisi. Inholistan kärjessä tänään: asiakkaat, jotka tuovat ostoksen kassalle, odottavat, että skannaan viivakoodin ja sanon hinnan, ja sitten täräyttävät töykeästi, että "viistoist prosenttii". Että sen verran pitää alennusta saada. Tarkoittavat, että heillä on jokin alennukseen oikeuttava kortti, mutta eiväthän he sitä voi pyytämättä esiin kaivaa eivätkä edes nimeään sanoa, jotta sen tietojärjestelmästä selvittäisin. Listan perintöprinsessoina: asiakkaat, jotka puhuvat kassalla puhelimeen, eikä myyjä saa selvää, mitkä lauseista ovat tarkoitetut hänelle ja mitkä puhelimeen. Sekä asiakkaat, jotka sanovat ykskantaan että "Pakettiin!", eivätkä mitään muuta. Kun liikkeessä paketointipalvelu on sentään lisämaksuton, sanoisin itse mielelläni moisessa tilanteessa jotain pehmentävää, vaikkapa että saisiko tätä paketoitua.
Paketteja on muuten tullut tehtyä. Kuka on yllättynyt? Taitojani se ei ole mitenkään hirmuisesti kehittänyt, vaan edelleen kulmat repeilevät ja niin edelleen. Osaan kuitenkin nyt laittaa nauhaa pakettiin sillä myyjien coolilla tavalla (kulmien ympäri) ja olen aika nopea.
Olematonta joulufiilistä ehkäisee entisestään se, että minulla on kivulias silmätulehdus ja taloutemme jääkaappi otti ja hajosi tänä aamuna. Nyt elämme kylmä rinki persien alla huomiseen asti - jääkaappi saatiin jotenkuten toimimaan, mutta jaksaako se jäähdyttää vielä yhden yön yli, ja mikä tärkeämpää: tuleeko uusi, sikamaisen kallis jääkaappi huomenna, kuten on luvattu?
Tyttäret jankuttavat, että minun pitäisi tulla mukaan koristelemaan kiinalaista muovikuustamme heidän kanssaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulle on ihan sama. En viitsisi. Olen lakannut olemasta jouluihminen pikkuhiljaa 35 ikävuoden jälkeen, ja kehitys lienee saavuttanut huippunsa nyt, neljäntenäkymmenentenäensimmäisenä ikävuotenani.
Paketteja on muuten tullut tehtyä. Kuka on yllättynyt? Taitojani se ei ole mitenkään hirmuisesti kehittänyt, vaan edelleen kulmat repeilevät ja niin edelleen. Osaan kuitenkin nyt laittaa nauhaa pakettiin sillä myyjien coolilla tavalla (kulmien ympäri) ja olen aika nopea.
Olematonta joulufiilistä ehkäisee entisestään se, että minulla on kivulias silmätulehdus ja taloutemme jääkaappi otti ja hajosi tänä aamuna. Nyt elämme kylmä rinki persien alla huomiseen asti - jääkaappi saatiin jotenkuten toimimaan, mutta jaksaako se jäähdyttää vielä yhden yön yli, ja mikä tärkeämpää: tuleeko uusi, sikamaisen kallis jääkaappi huomenna, kuten on luvattu?
Tyttäret jankuttavat, että minun pitäisi tulla mukaan koristelemaan kiinalaista muovikuustamme heidän kanssaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulle on ihan sama. En viitsisi. Olen lakannut olemasta jouluihminen pikkuhiljaa 35 ikävuoden jälkeen, ja kehitys lienee saavuttanut huippunsa nyt, neljäntenäkymmenentenäensimmäisenä ikävuotenani.
lauantai 19. joulukuuta 2015
Tappelusta
Appiukko kävi kylässä. Lähtiessään tuossa toivotteli hyvää joulua ja sanoi, että älkää nyt sitten jouluna tapelko. Minä olin hieman kyllä, että mitäpä helvettiä. Sanoin sitten, että eihän me koskaan tapella! Appiukko sanoi, että "niin, mutta sanailette koko ajan".
Mietin tässä, että pitääkö se ukkopaha meidän perheenkeskistä yhteydenpitoääntelyämme tappeluna? Siis tottahan me heittelemme toisillemme milloin mitäkin, sanan sanasta ja kaksi parhaasta, tyttäret rääkäisevät vähän väliä minulle että ÄITIIIIII! jos sanon jotain nolous- tai TMI-kriteerit täyttävää, ja puoliso vääntää huonojakin huonompia puujalkavitsejään ja 40 vuotta vanhoja sutkauksiaan. Ei se ole tappelua! Se on verbaalista rakkautta. Se on tapa kuulua yhteen - puhua niin hölmöjä juttuja, että kukaan muu kuin perheenjäsen ei niitä sietäisi.
Hesarissakin oli tänään juttu tappelusta, nimittäin rahasta riitelystä parisuhteessa. Jutussa oli hyvätuloinen lapseton pariskunta - minun on melko helppo tajuta, miksi kyseinen pariskunta ei riitele rahasta, kuten jutun otsikko kertoi. Rahasta emme mekään puolison kanssa juurikaan saa kunnon taistoja aikaan. Kumpikin on sen verran saita. No, joskus puoliso tuppaa minun mielestäni heittämään rahojaan turhuuksiin, mutta hänhän se pääosan elannosta tienaakin. Luulen, että olen itse puolison mielestä joskus turhan pihi, se tuokoon tasapainoa. Jos köyhdymme äkillisesti, ehkä sitten saamme finansseistakin kunnon matseja käytyä.
Riitelemmekö me? Kyllä. Kovaäänisesti? Kyllä, joskus. Lasten kuullen? Kyllä, koska tässä neliömäärässä ei oikein muuta voi, jos lapset ovat kotona. Mistä riitamme johtuvat? Yleensä minusta, sillä olen kärsimätön, vaativa, äkkipikainen ja heikkoluontoinen, ja lisäksi elämäntavoiltani kyseenalainen.
Entä olenko huolissani satunnaisten riitojemme takia? Pääsääntöisesti en. Ne eivät kestä pitkään, kumpikin osaa katua ja kumpikin uskoo, että arkisista asioista riitely ei ole niin vakavaa, että riittäisi rapauttamaan keskinäistä kiintymystämme ja yhteenkuulumistamme. Vaikka mistä sitä tulevaisuudesta koskaan...
Mietin tässä, että pitääkö se ukkopaha meidän perheenkeskistä yhteydenpitoääntelyämme tappeluna? Siis tottahan me heittelemme toisillemme milloin mitäkin, sanan sanasta ja kaksi parhaasta, tyttäret rääkäisevät vähän väliä minulle että ÄITIIIIII! jos sanon jotain nolous- tai TMI-kriteerit täyttävää, ja puoliso vääntää huonojakin huonompia puujalkavitsejään ja 40 vuotta vanhoja sutkauksiaan. Ei se ole tappelua! Se on verbaalista rakkautta. Se on tapa kuulua yhteen - puhua niin hölmöjä juttuja, että kukaan muu kuin perheenjäsen ei niitä sietäisi.
Hesarissakin oli tänään juttu tappelusta, nimittäin rahasta riitelystä parisuhteessa. Jutussa oli hyvätuloinen lapseton pariskunta - minun on melko helppo tajuta, miksi kyseinen pariskunta ei riitele rahasta, kuten jutun otsikko kertoi. Rahasta emme mekään puolison kanssa juurikaan saa kunnon taistoja aikaan. Kumpikin on sen verran saita. No, joskus puoliso tuppaa minun mielestäni heittämään rahojaan turhuuksiin, mutta hänhän se pääosan elannosta tienaakin. Luulen, että olen itse puolison mielestä joskus turhan pihi, se tuokoon tasapainoa. Jos köyhdymme äkillisesti, ehkä sitten saamme finansseistakin kunnon matseja käytyä.
Riitelemmekö me? Kyllä. Kovaäänisesti? Kyllä, joskus. Lasten kuullen? Kyllä, koska tässä neliömäärässä ei oikein muuta voi, jos lapset ovat kotona. Mistä riitamme johtuvat? Yleensä minusta, sillä olen kärsimätön, vaativa, äkkipikainen ja heikkoluontoinen, ja lisäksi elämäntavoiltani kyseenalainen.
Entä olenko huolissani satunnaisten riitojemme takia? Pääsääntöisesti en. Ne eivät kestä pitkään, kumpikin osaa katua ja kumpikin uskoo, että arkisista asioista riitely ei ole niin vakavaa, että riittäisi rapauttamaan keskinäistä kiintymystämme ja yhteenkuulumistamme. Vaikka mistä sitä tulevaisuudesta koskaan...
sunnuntai 6. joulukuuta 2015
Pimeä
Ulkona on pimeää, sisällä on pimeää, pääni sisällä on pimeää. Yritän kuitenkin. Käyn sitkeästi töissä, sillä kyllähän sitä nyt puolitoista kuukautta kestää vaikka hirressä, vai mitä? Hymyilen, teitittelen, sanon päivää, sanon näkemiin, myyn joulutilpehööriä, postikortteja, eikö niitä joulumerkkejä enää tosiaan ole, missä teillä on se Remeksen uusin? Laitetaanko muovipussiin? Laitetaanko joulupakettiin? Voinko mä mennä nyt tauolle vai onko joku muu menossa? Ja kaiken taustalla ostoskeskuksen ärsyttävän lyhyt soittolista, jonka ansiosta kuulen jokaisena työpäivänä vähintään neljästi Uptown Girlin ja sen John Lennonin ällöttävän joulupiisin.
Tytär 2 vietti viikon keskisessä Euroopassa ja palasi ehjänä, vaikkakin nuhaisena, kotiin. Tytär 1 odottaa joulua, huudattaa jouluradiota, laskee päiviä loman alkuun eikä suostu käyttämään sateenvarjoa surkeimmallakaan säällä. Puolisolla on ristinään minut. Ei ole herkkua hänelläkään.
Tytär 2 on yllättäen oppinut soittamaan pianoa! Hänen on täytynyt harjoitella hurjasti meidän huomaamattamme. Hän on oikeasti ällistyttävän hyvä - jos nyt taas omaansa saa kehua. Onhan hän pikkuvekarasta asti rimputellut Aaronin pianokoulua ja muuta sellaista isänsä opastuksella, mutta nyt on otettu suuri edistysaskel ja soitto on todella alkanut kuulostaa mainiolta, tulkintaakin mukana. Aina ne hämmästyttävät nuo jälkeläiset.
Leivoimme piparkakkuja, kuten itsenäisyyspäiväämme kuuluu. Muistan, miten herttaista oli silloin, kun tytärten nenät ylsivät suunnilleen keittiön tason reunan korkeudelle. Tai en nyt tiedä, aika lienee kullannut muistot. Jokaisena piparinleivontakertana minä olen perinteisesti kireä ja kärttyisä. Pitäähän sitä kaikenlaisia turvaa tuottavia rutiinielementtejä perhe-elämässä olla.
Tytär 2 vietti viikon keskisessä Euroopassa ja palasi ehjänä, vaikkakin nuhaisena, kotiin. Tytär 1 odottaa joulua, huudattaa jouluradiota, laskee päiviä loman alkuun eikä suostu käyttämään sateenvarjoa surkeimmallakaan säällä. Puolisolla on ristinään minut. Ei ole herkkua hänelläkään.
Tytär 2 on yllättäen oppinut soittamaan pianoa! Hänen on täytynyt harjoitella hurjasti meidän huomaamattamme. Hän on oikeasti ällistyttävän hyvä - jos nyt taas omaansa saa kehua. Onhan hän pikkuvekarasta asti rimputellut Aaronin pianokoulua ja muuta sellaista isänsä opastuksella, mutta nyt on otettu suuri edistysaskel ja soitto on todella alkanut kuulostaa mainiolta, tulkintaakin mukana. Aina ne hämmästyttävät nuo jälkeläiset.
Leivoimme piparkakkuja, kuten itsenäisyyspäiväämme kuuluu. Muistan, miten herttaista oli silloin, kun tytärten nenät ylsivät suunnilleen keittiön tason reunan korkeudelle. Tai en nyt tiedä, aika lienee kullannut muistot. Jokaisena piparinleivontakertana minä olen perinteisesti kireä ja kärttyisä. Pitäähän sitä kaikenlaisia turvaa tuottavia rutiinielementtejä perhe-elämässä olla.
maanantai 26. lokakuuta 2015
Arkinen esimerkki prokrastinaation taiteesta
Tytär 2:n kouluunlähtöön aikaa noin 45 min.
Puoliso: "Laita, tytär 2, nuo puhtaat vaatteesi kaappiin sohvalta ennen kuin lähdet!"
Tytär 2 (lukee pöydän ääressä): "Joo."
Aika kuluu. Tytär 2:n kouluunlähtöön aikaa noin 10 min.
Sylvi: "Laita NYT nuo vaatteet pois, kun vielä ehdit!"
Tytär 2 (meikkaa ja tekee ties mitä muuta huoneessaan): "JOO JOO!"
Aika kuluu. Tytär 2:n tavoitteleman bussin tuloon aikataulun mukaan noin 30 sekuntia.
Sylvi: "Saanko mä arvata, että sä et ehdikään laittaa noita puhtaita vaatteita pois?"
Tytär 2: "No en TODELLAKAAN ehdi!"
Sylvi: "Mä paheksun sun ajankäyttöäsi."
Tytär 2: "Kiitos. Niin mäkin." (Juoksee ovesta ulos, todennäköisesti vain puoliksi päällysvaatteissaan.)
Eihän tämän tietysti pitäisi yllättää minua. Olemme jo tottuneet siihen, että vaikka tytär 1 ja tytär 2 olisivat aamulla lähdössä samalla bussilla, tytär 1 saattaa astua kotiovesta ulos jopa viisi minuuttia ennen tytär 2:sta.
Puoliso: "Laita, tytär 2, nuo puhtaat vaatteesi kaappiin sohvalta ennen kuin lähdet!"
Tytär 2 (lukee pöydän ääressä): "Joo."
Aika kuluu. Tytär 2:n kouluunlähtöön aikaa noin 10 min.
Sylvi: "Laita NYT nuo vaatteet pois, kun vielä ehdit!"
Tytär 2 (meikkaa ja tekee ties mitä muuta huoneessaan): "JOO JOO!"
Aika kuluu. Tytär 2:n tavoitteleman bussin tuloon aikataulun mukaan noin 30 sekuntia.
Sylvi: "Saanko mä arvata, että sä et ehdikään laittaa noita puhtaita vaatteita pois?"
Tytär 2: "No en TODELLAKAAN ehdi!"
Sylvi: "Mä paheksun sun ajankäyttöäsi."
Tytär 2: "Kiitos. Niin mäkin." (Juoksee ovesta ulos, todennäköisesti vain puoliksi päällysvaatteissaan.)
***
Eihän tämän tietysti pitäisi yllättää minua. Olemme jo tottuneet siihen, että vaikka tytär 1 ja tytär 2 olisivat aamulla lähdössä samalla bussilla, tytär 1 saattaa astua kotiovesta ulos jopa viisi minuuttia ennen tytär 2:sta.
maanantai 5. lokakuuta 2015
Omat jäljet
Huomaan tehneeni ainakin yhden (todennäköisesti moninaisia) asian johdonmukaisesti väärin kasvattaessani tyttäriäni ihmisiksi. Olen alusta alkaen jankuttanut heille monin eri sanamuodoin, että jokainen siivoaa omat jälkensä. Ja tarkoittanut sillä sitä, että jos läikytät maitoa lattialle, pyyhit sen itse, etkä odota että äiti tai isä tai kotitonttu sitä siivoaa.
Olisi mitä ilmeisimmin pitänyt olla täsmällisempi - tyttäret nimittäin vaikuttavat sisäistäneen lauseen muodossa "jokainen siivoaa vain ja ainoastaan omat jälkensä". Kumpikin tytär siis laittaa vain omat astiansa koneeseen, vaikka tiskipöytä olisi täynnä kaikenlaista muuta ja vanhemmat pyytävät siivoamaan keittiön. Ja jättää pöydän pyyhkimättä, koska enhän mä sitä sotkenut, joku muu läikytti soppaa! Ja kun pyykkiä viikataan suunnattomasta kasasta kaappeihin, he itsestäänselvästi ottavat kasasta vain omansa ja jättävät muun osuuden olohuonetta kaunistamaan. Jos pyydän raivaamaan olohuoneesta ylimääräiset tavarat, mitään ei tapahdu, koska tavarat eivät ole heidän henkilökohtaisia tavaroitaan.
Täytyy myöntää, että metodissani on ollut vikaa. Jotenkin soisin, että nuo kolme aikuisen kokoista ihmistä, joiden kanssa jaan tämän kerrostalohuoneiston, olisivat sisäistäneet paremmin vanhan kunnon "tuo tullessas, vie mennessäs" -tyyppisen elämäntyylin. Että jos jossain näkee jotain sotkua, sen voi saman tien korjata pois, koska se kuuluu yhtä hyvin kaikille muillekin perheenjäsenille, eikä vain äidille. Noh. Toisaalta: enpähän ainakaan kasvata siivousneuroottisia ihmisiä. Enkä uhrautuvia tyttösiä, jotka kaiken elämäänsä siivoavat toisten jälkiä.
Kolmas edellisessä kappaleessa mainituista aikuisen kokoisista ihmisistä on luonnollisesti puolisoni. Hän erottuu jälkienkorjausasiassa tyttäristä edukseen vain puheissaan, ei niinkään teoissaan. Olemme molemmat jo pitkään puhuneet siitä, että ahtaassa eteisessämme on liikaa kenkiä ja kesäisimmät niistä pitäisi viedä kellarivarastoon. Viikonloppuna ärähdin asiasta hieman:
Sylvi: "On se nyt jumankauta kumma että vaikka säkin näet ja tiedät että näitä kenkiä pitäisi viedä alas, niin mitään tässä asiassa ei tapahdu jos mä en sitä tee!"
Puoliso: "Niin... No mutta mä katsoin niitä kenkiä mitkä pitäisi viedä eikä siinä ollut oikeastaan yksiäkään mitkä olisi mun."
I rest my case. Ja nyt menen viemään ne kesäkengät varastoon.
Olisi mitä ilmeisimmin pitänyt olla täsmällisempi - tyttäret nimittäin vaikuttavat sisäistäneen lauseen muodossa "jokainen siivoaa vain ja ainoastaan omat jälkensä". Kumpikin tytär siis laittaa vain omat astiansa koneeseen, vaikka tiskipöytä olisi täynnä kaikenlaista muuta ja vanhemmat pyytävät siivoamaan keittiön. Ja jättää pöydän pyyhkimättä, koska enhän mä sitä sotkenut, joku muu läikytti soppaa! Ja kun pyykkiä viikataan suunnattomasta kasasta kaappeihin, he itsestäänselvästi ottavat kasasta vain omansa ja jättävät muun osuuden olohuonetta kaunistamaan. Jos pyydän raivaamaan olohuoneesta ylimääräiset tavarat, mitään ei tapahdu, koska tavarat eivät ole heidän henkilökohtaisia tavaroitaan.
Täytyy myöntää, että metodissani on ollut vikaa. Jotenkin soisin, että nuo kolme aikuisen kokoista ihmistä, joiden kanssa jaan tämän kerrostalohuoneiston, olisivat sisäistäneet paremmin vanhan kunnon "tuo tullessas, vie mennessäs" -tyyppisen elämäntyylin. Että jos jossain näkee jotain sotkua, sen voi saman tien korjata pois, koska se kuuluu yhtä hyvin kaikille muillekin perheenjäsenille, eikä vain äidille. Noh. Toisaalta: enpähän ainakaan kasvata siivousneuroottisia ihmisiä. Enkä uhrautuvia tyttösiä, jotka kaiken elämäänsä siivoavat toisten jälkiä.
Kolmas edellisessä kappaleessa mainituista aikuisen kokoisista ihmisistä on luonnollisesti puolisoni. Hän erottuu jälkienkorjausasiassa tyttäristä edukseen vain puheissaan, ei niinkään teoissaan. Olemme molemmat jo pitkään puhuneet siitä, että ahtaassa eteisessämme on liikaa kenkiä ja kesäisimmät niistä pitäisi viedä kellarivarastoon. Viikonloppuna ärähdin asiasta hieman:
Sylvi: "On se nyt jumankauta kumma että vaikka säkin näet ja tiedät että näitä kenkiä pitäisi viedä alas, niin mitään tässä asiassa ei tapahdu jos mä en sitä tee!"
Puoliso: "Niin... No mutta mä katsoin niitä kenkiä mitkä pitäisi viedä eikä siinä ollut oikeastaan yksiäkään mitkä olisi mun."
I rest my case. Ja nyt menen viemään ne kesäkengät varastoon.
tiistai 25. elokuuta 2015
Elämän tarkoituksesta
Eilinen dialoginpätkä:
Sylvi: "Kysy multa, mitä mä olen tänään tehnyt!"
Puoliso: "...No, mitä sä olet tänään tehnyt?"
Sylvi: "Pesin ja silitin keittiön ja makkarin verhot!"
Puoliso: "Miksi?"
Täytyy myöntää, että joskus ihmettelen sitä itsekin.
Elän henkisesti huonoa aikaa. Ajatukset kiertävät vain yhtä ja samaa. Olen ollut tyhmä ja naiivi, missä sinänsä ei ole mitään uutta. Olen pettynyt, ehkä eniten itseeni.
Pitäisi kai kaivaa esiin vanha iskulauseeni, jota käytin opetustilanteissa aikanaan: Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.
Jälkikirjoitus vähän myöhemmin:
Minulle on toistuvasti sanottu, että olen hyvin ankara itselleni. Kerran sen sanoi jopa ammatinvalintapsykologi joidenkin monisivuisten testien päällimmäisenä tuloksena. Ihmettelen tätä. Minusta kun pikemminkin tuntuu, etten ole itselleni lähimainkaan tarpeeksi ankara. Jos en olisi häpeilemättömästi uskonut itseeni ja omaan arvooni, en olisi tähän nykyiseenkään umpitunkioon joutunut. Olisi vain pitänyt ajoissa ymmärtää läksyttää itseään siitä, että kuvitteli olevansa jotakin.
Sylvi: "Kysy multa, mitä mä olen tänään tehnyt!"
Puoliso: "...No, mitä sä olet tänään tehnyt?"
Sylvi: "Pesin ja silitin keittiön ja makkarin verhot!"
Puoliso: "Miksi?"
Täytyy myöntää, että joskus ihmettelen sitä itsekin.
***
Elän henkisesti huonoa aikaa. Ajatukset kiertävät vain yhtä ja samaa. Olen ollut tyhmä ja naiivi, missä sinänsä ei ole mitään uutta. Olen pettynyt, ehkä eniten itseeni.
Pitäisi kai kaivaa esiin vanha iskulauseeni, jota käytin opetustilanteissa aikanaan: Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.
***
Jälkikirjoitus vähän myöhemmin:
Minulle on toistuvasti sanottu, että olen hyvin ankara itselleni. Kerran sen sanoi jopa ammatinvalintapsykologi joidenkin monisivuisten testien päällimmäisenä tuloksena. Ihmettelen tätä. Minusta kun pikemminkin tuntuu, etten ole itselleni lähimainkaan tarpeeksi ankara. Jos en olisi häpeilemättömästi uskonut itseeni ja omaan arvooni, en olisi tähän nykyiseenkään umpitunkioon joutunut. Olisi vain pitänyt ajoissa ymmärtää läksyttää itseään siitä, että kuvitteli olevansa jotakin.
lauantai 25. heinäkuuta 2015
Toisten silmin
Olin eilen lähdössä kaupungille ja tarkistelin peilikuvaani eteisessä. Tytär 2 loi minuun silmäyksen ja sanoi: "Sä näytät ihan mummolta." Mummolla hän tarkoitti minun äitiäni. Saatoin hieman pyöritellä silmiäni kommentille, koska tytär tarjosi heti perään tarkennuksen: "Niin siis mä tarkoitin oikeastaan että vain kaulasta alaspäin."
Paapan kapakan vessaan mennään jyrkähköjä portaita pitkin. Kuljin tuntemattoman mieshenkilön perässä. Hän jäi pitämään miestenvessan ovea minulle auki. Menin kuitenkin naisten puolelle. Vessakopissa mietin, näytänkö enemmän mummolta vai mieheltä.
Paapan kapakan vessaan mennään jyrkähköjä portaita pitkin. Kuljin tuntemattoman mieshenkilön perässä. Hän jäi pitämään miestenvessan ovea minulle auki. Menin kuitenkin naisten puolelle. Vessakopissa mietin, näytänkö enemmän mummolta vai mieheltä.
sunnuntai 5. heinäkuuta 2015
Kesäterässä
Ei ole tullut eteen pitkään aikaan mitään uutisotsikkoa tahi muuta tapahtumaa, josta olisin saanut intoa alkaa vaahdota tässä blogissa. Olen joko tasoittunut, tylsistynyt tai pihalla kaikista uutisista. Politiikasta en tiedä läheskään tarpeeksi ottaakseni kovin vahvoja kantoja mihinkään suuntaan. Aamulehden yleisönosastolla nyt oli eilen jonkun äijän kirjoitus aiheesta "äitiys ja varsinkin kotiäitiys on kaikkien naisten suurin haave ja korkein kutsumus, johan tytöt sitä pienestä pitäen nukkeleikeissään harjoittelevat". Minulla oli kuitenkin niin helkkarinmoinen päänsärky koko eilisen päivän, että en antanut itselleni lupaa edes ajatella herneen vetämistä nenään. Ja tänään eilinen lehti onkin jo paperinkeräyksessä.
Ylellä oli joku artikkeli siitä, että teinien pitäisi antaa nukkua puoleenpäivään kesällä ja aikuistenkin pitäisi osata ottaa nukkuma-asiansa rennosti. No joo, mikäpä siinä. Tässä asiassa toivoisin tytär 2:n olevan enemmän lajityypillinen teini: hän herää joka aamu viimeistään seitsemältä riippumatta siitä mihin aikaan on mennyt nukkumaan. Minun pitää siis pikemminkin tarkkailla hieman sitä, että hän nukkuisi tarpeeksi. Tytär 1 nukkuu sentään yhdeksään, joskus jopa puoli kymmeneen. Paitsi huomisesta alkaen, kun menee kesätöihin.
Kotoinen koekeittiömme valmisti tänään ensimmäistä kertaa gazpachoa, kylmää tomaattipitoista keittoa. Se oli hieman kuin soseutettua salaattia, mutta perhanan hyvää.
Ylellä oli joku artikkeli siitä, että teinien pitäisi antaa nukkua puoleenpäivään kesällä ja aikuistenkin pitäisi osata ottaa nukkuma-asiansa rennosti. No joo, mikäpä siinä. Tässä asiassa toivoisin tytär 2:n olevan enemmän lajityypillinen teini: hän herää joka aamu viimeistään seitsemältä riippumatta siitä mihin aikaan on mennyt nukkumaan. Minun pitää siis pikemminkin tarkkailla hieman sitä, että hän nukkuisi tarpeeksi. Tytär 1 nukkuu sentään yhdeksään, joskus jopa puoli kymmeneen. Paitsi huomisesta alkaen, kun menee kesätöihin.
Kotoinen koekeittiömme valmisti tänään ensimmäistä kertaa gazpachoa, kylmää tomaattipitoista keittoa. Se oli hieman kuin soseutettua salaattia, mutta perhanan hyvää.
perjantai 12. kesäkuuta 2015
Semisti demi?
Olen siivonnut koko aamun ja pitäisi alkaa leipoa. Mutta kun on jotenkin huono olo. Kai voisi ensin mennä tilkkutäkin alle joksikin aikaa?
Tytär 2 ei ilmeisesti ole oppinut rippileirillä tupakoimaan (mistä siskoni varoitteli), mutta sen sijaan meikkaaminen lisääntyi laakista. Minua huvittaa se, miten hän pyrkii naamanlaitteluaan salaamaan, vaikka emme suinkaan puolison kanssa ole meikkaamista paheksuttavan toiminnan listalle olleet laittamassa. Ja toisaalta, millaisena komeljanttarina hän minua oikein pitää, jos pelkää minun reaktiotani? Ilmaisin lounaalla ystävällismielisesti huomanneeni rajauskynän ym. käytön, mikä sai tyttären vetämään kätensä silmilleen! Ihme intiaani. Ikään kuin se nyt jotenkin salattavaa olisi, että rippikouluikäinen tyttö vetää mustia rajoja silmien ympäri.
Pääsimme sitten kyllä keskustelemaan silmien rajauksen yksityiskohdista. Tytär 2 vaikuttaa tässäkin asiassa heti kättelyssä taitavammalta kuin minä.
Tytär 1 puolestaan sai eilen tiedon, että pääsi siihen oppilaitokseen, johon halusikin. Seurasi tusinan verran tasajalkahyppyjä, kiljumista ja nurkkaan kipeästi kolahtanut kyynärpää (mustelma huomattiin vasta tässä äskettäin).
Vaikka olenkin ollut vähän nuopealla mielellä, niin kai se kannatti herätä tänäänkin: opin uuden termin demiseksuaali. En ole ihan varma, mutta saatan jopa itse olla sellainen. Tai sitten en, jos se lasketaan, että minun on kyllä ihan mahdollista teorian tasolla himoita muitakin henkilöitä kuin romanttisten tunteideni kohteita, mutta en ole koskaan päässyt siinä käytännön harjoituksiin asti. Potentiaalisen demiseksuaalisuuden lisäksi olen suhteellisen piintynyt heteroseksuaali sekä ainakin osa-aikainen ihmissuhdeanarkisti.
Ai että miksi kaikelle pitää olla määritelmä ja nimi ja lokero? Jos jollekin asialle on nimi, niin sehän tarkoittaa sitä, että omat tuntemukset eivät olekaan ainutkertaisia vaan jopa niin yleisiä, että ne on nimetty. Helpottavaa se on joskus.
Lisäys myöhemmin: Tämän laajemman määritelmän luettuani totesin, että en ole demiseksuaali. Tulipahan sekin asia opittua.
Tytär 2 ei ilmeisesti ole oppinut rippileirillä tupakoimaan (mistä siskoni varoitteli), mutta sen sijaan meikkaaminen lisääntyi laakista. Minua huvittaa se, miten hän pyrkii naamanlaitteluaan salaamaan, vaikka emme suinkaan puolison kanssa ole meikkaamista paheksuttavan toiminnan listalle olleet laittamassa. Ja toisaalta, millaisena komeljanttarina hän minua oikein pitää, jos pelkää minun reaktiotani? Ilmaisin lounaalla ystävällismielisesti huomanneeni rajauskynän ym. käytön, mikä sai tyttären vetämään kätensä silmilleen! Ihme intiaani. Ikään kuin se nyt jotenkin salattavaa olisi, että rippikouluikäinen tyttö vetää mustia rajoja silmien ympäri.
Pääsimme sitten kyllä keskustelemaan silmien rajauksen yksityiskohdista. Tytär 2 vaikuttaa tässäkin asiassa heti kättelyssä taitavammalta kuin minä.
Tytär 1 puolestaan sai eilen tiedon, että pääsi siihen oppilaitokseen, johon halusikin. Seurasi tusinan verran tasajalkahyppyjä, kiljumista ja nurkkaan kipeästi kolahtanut kyynärpää (mustelma huomattiin vasta tässä äskettäin).
***
Vaikka olenkin ollut vähän nuopealla mielellä, niin kai se kannatti herätä tänäänkin: opin uuden termin demiseksuaali. En ole ihan varma, mutta saatan jopa itse olla sellainen. Tai sitten en, jos se lasketaan, että minun on kyllä ihan mahdollista teorian tasolla himoita muitakin henkilöitä kuin romanttisten tunteideni kohteita, mutta en ole koskaan päässyt siinä käytännön harjoituksiin asti. Potentiaalisen demiseksuaalisuuden lisäksi olen suhteellisen piintynyt heteroseksuaali sekä ainakin osa-aikainen ihmissuhdeanarkisti.
Ai että miksi kaikelle pitää olla määritelmä ja nimi ja lokero? Jos jollekin asialle on nimi, niin sehän tarkoittaa sitä, että omat tuntemukset eivät olekaan ainutkertaisia vaan jopa niin yleisiä, että ne on nimetty. Helpottavaa se on joskus.
***
Lisäys myöhemmin: Tämän laajemman määritelmän luettuani totesin, että en ole demiseksuaali. Tulipahan sekin asia opittua.
lauantai 30. toukokuuta 2015
Vuosi vuodelta
Tytär 1 sai peruskoulunsa päätökseen. Tässä tilanteessa vanhempienkin pitää vääntäytyä vielä koululle kevätjuhliin, vaikka yläasteikäisten kanssa koulun juhlat useimmiten ovatkin äideiltä ja isiltä kiellettyä vyöhykettä.
Viiden luokallisen todistusten jako salissa vei tasan puoli tuntia, katsoin kellosta. Olen aina tuntenut oloni epämukavaksi koulun juhlissa. Niiden ohjelma on useimmiten pitkäpiimäistä ja yleisöä on niin paljon, että alkaa ahdistaa heti, jos mieleen tulee ajatella varauloskäynneille pääsemistä. Koska olen viettänyt kohtalaisen paljon aikaa koulun tiloissa ihan työnkin puolesta, juhlasalit (liikuntasalit) eivät herätä minussa yleviä tunteita. En liikuttunut tässäkään tilaisuudessa, jännitin ainoastaan pysyvätkö tyttären sukat ylhäällä, kun hän menee eteen hakemaan todistustaan. Lauloin suvivirttä kuin herkkämielinen ateisti ainakin.
Tai no, ihan ohjelman loppuminuuteilla sain itkun kurkkuuni asti. Opettajien kuoro lauloi vanhan kappaleen Nuoruus on seikkailu; se sai jämerän ja kyynisen kuoreni rakoilemaan. Olen tässä miettinyt sitäkin, johtuuko juhlainhoni osittain siitä, etten haluaisi missään nimessä liikuttua julkisella paikalla.
Tyttäret aloittivat täten kesälomansa, tytär 2 hihkuen ja hyppien mutta tytär 1 hieman vakavana: ei enää samaa lähikoulua, ei enää luokkatovereita, joista osa on jo ekaluokalta asti tuttuja. Tytär 1:n rispaantuneet nailonit heitimme jo kotimatkalla roskikseen. Eivät lunastaneet lupaustaan stay up-sukat.
Viiden luokallisen todistusten jako salissa vei tasan puoli tuntia, katsoin kellosta. Olen aina tuntenut oloni epämukavaksi koulun juhlissa. Niiden ohjelma on useimmiten pitkäpiimäistä ja yleisöä on niin paljon, että alkaa ahdistaa heti, jos mieleen tulee ajatella varauloskäynneille pääsemistä. Koska olen viettänyt kohtalaisen paljon aikaa koulun tiloissa ihan työnkin puolesta, juhlasalit (liikuntasalit) eivät herätä minussa yleviä tunteita. En liikuttunut tässäkään tilaisuudessa, jännitin ainoastaan pysyvätkö tyttären sukat ylhäällä, kun hän menee eteen hakemaan todistustaan. Lauloin suvivirttä kuin herkkämielinen ateisti ainakin.
Tai no, ihan ohjelman loppuminuuteilla sain itkun kurkkuuni asti. Opettajien kuoro lauloi vanhan kappaleen Nuoruus on seikkailu; se sai jämerän ja kyynisen kuoreni rakoilemaan. Olen tässä miettinyt sitäkin, johtuuko juhlainhoni osittain siitä, etten haluaisi missään nimessä liikuttua julkisella paikalla.
Tyttäret aloittivat täten kesälomansa, tytär 2 hihkuen ja hyppien mutta tytär 1 hieman vakavana: ei enää samaa lähikoulua, ei enää luokkatovereita, joista osa on jo ekaluokalta asti tuttuja. Tytär 1:n rispaantuneet nailonit heitimme jo kotimatkalla roskikseen. Eivät lunastaneet lupaustaan stay up-sukat.
maanantai 18. toukokuuta 2015
Hortoilua
Olisin kerännyt nokkosia, koska ne ovat kuulemma kovin ravinteikkaita, vaan eihän niitä tietenkään silloin löydä, kun varta vasten etsimään lähtee. Tai löytää, mutta ainoastaan tienviereltä tai muuten sellaisilta paikoilta, joista ei hygieniasyistä halua kerätä. Varmin tapa löytää nokkosia lienee edelleen kaatua sattumanvaraisesti johonkin pusikkoon - silloin universumin laki määrää, että alla on jumalaton nokkospuska.
Ajatukset ovat taas hukkuneet rasittaville teille. Olen toisinaan niin tavattoman lapsellinen, riidanhaluinen ja yliherkkä, että tarvitsisin jonkinlaisen tunne-elämän resetoinnin. Haaveenani on olla kuin Pikku naisia -kirjan äiti, rouva March: epäitsekäs, uhrautuvainen ja äärettömän lempeä, myös ääneltäni. Rouva Marchin tyttäret toivovat, että heistä aikuisina tulisi yhtä hyviä ihmisiä kuin heidän äitinsä on. Rouva March ei huutaisi ohimosuonet tykyttäen teinille, joka ei tule sovittuun aikaan kotiin, vaan kärsisi huolensa ja hätänsä vaieten; hänen jälkeläisensä ymmärtäisivät tekojensa seuraukset kuin itsestään, katuisivat sydämestään ja parantaisivat tapansa, koska haluaisivat jalostua ja kehittyä ihmisinä.
Ja kun nyt kerran epätodennäköisistä skenaarioista puhutaan, niin en voittanut Eurojackpotissakaan senttiäkään.
Ajatukset ovat taas hukkuneet rasittaville teille. Olen toisinaan niin tavattoman lapsellinen, riidanhaluinen ja yliherkkä, että tarvitsisin jonkinlaisen tunne-elämän resetoinnin. Haaveenani on olla kuin Pikku naisia -kirjan äiti, rouva March: epäitsekäs, uhrautuvainen ja äärettömän lempeä, myös ääneltäni. Rouva Marchin tyttäret toivovat, että heistä aikuisina tulisi yhtä hyviä ihmisiä kuin heidän äitinsä on. Rouva March ei huutaisi ohimosuonet tykyttäen teinille, joka ei tule sovittuun aikaan kotiin, vaan kärsisi huolensa ja hätänsä vaieten; hänen jälkeläisensä ymmärtäisivät tekojensa seuraukset kuin itsestään, katuisivat sydämestään ja parantaisivat tapansa, koska haluaisivat jalostua ja kehittyä ihmisinä.
Ja kun nyt kerran epätodennäköisistä skenaarioista puhutaan, niin en voittanut Eurojackpotissakaan senttiäkään.
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Liian kirkas kevät
Ilmeisesti vuodenaikaan liittyen minua vaivaa ylivirittynyt olo. En nuku tarpeeksi, ajatukset ovat joko jumissa tai kiertävät kehää ja niska on edelleen huonossa jamassa. Ja kaikkea pitäisi vaan jaksaa ja ehtiä tehdä ja kaikilla perheenjäsenillä on menoja menojen perään, myös rahanmenoa.
Valoa on äkkiseltään liikaa, se paljastaa paitsi maiseman ankeuden myös kaiken sen, mitä en mielelläni halua itsessäni nähdä. Kun on jatkuvasti unen puutteen takia vähän harmaa, kaikki alitajunnassa ja muissa mielen kerroksissa piileskelevät lonkeroiset nousevat pintaan. Unetkin ovat sotkuisia ja täynnä epämiellyttäviä kuvia.
Partiolaisten yrjönpäivänjuhla on tällä viikolla ja kuten kaikkina edellisinäkin vuosina on käynyt, muutama päivä ennen juhlaa tyttäret havahtuvat siihen, että partiopaitaan pitäisi ommella merkkejä. Tytär 2 on onneksi tässä asiassa itsenäinen ja tarvitsee apuani vain merkkien kiinnittämisessä nuppineuloilla paidan ollessa hänen päällään. Tytär 1:llä on senlaatuinen koesuma koulussa, että en millään soisi hänen käyttävän kallista aikaansa (ja minun hermojani) merkkien ompelun kömpelöön opetteluun tällä viikolla. Hän on käsitöissä totaalinen nakkisormi, joten kaipa päädyn itse kursimaan hänen merkkinsä paitaan ja saarnaamaan siitä, että tulevaisuudessa tätä(kään) asiaa ei jumaliste kannattaisi jättää viime tippaan.
Pihassamme laulaa sekopäinen lintu.
Valoa on äkkiseltään liikaa, se paljastaa paitsi maiseman ankeuden myös kaiken sen, mitä en mielelläni halua itsessäni nähdä. Kun on jatkuvasti unen puutteen takia vähän harmaa, kaikki alitajunnassa ja muissa mielen kerroksissa piileskelevät lonkeroiset nousevat pintaan. Unetkin ovat sotkuisia ja täynnä epämiellyttäviä kuvia.
***
Partiolaisten yrjönpäivänjuhla on tällä viikolla ja kuten kaikkina edellisinäkin vuosina on käynyt, muutama päivä ennen juhlaa tyttäret havahtuvat siihen, että partiopaitaan pitäisi ommella merkkejä. Tytär 2 on onneksi tässä asiassa itsenäinen ja tarvitsee apuani vain merkkien kiinnittämisessä nuppineuloilla paidan ollessa hänen päällään. Tytär 1:llä on senlaatuinen koesuma koulussa, että en millään soisi hänen käyttävän kallista aikaansa (ja minun hermojani) merkkien ompelun kömpelöön opetteluun tällä viikolla. Hän on käsitöissä totaalinen nakkisormi, joten kaipa päädyn itse kursimaan hänen merkkinsä paitaan ja saarnaamaan siitä, että tulevaisuudessa tätä(kään) asiaa ei jumaliste kannattaisi jättää viime tippaan.
***
Pihassamme laulaa sekopäinen lintu.
lauantai 4. huhtikuuta 2015
Rannikolla
Tyttäret kaikkosivat taas extreme-olosuhteisiin koko pääsiäiseksi. Olin jo etukäteen äidillisen huolissani siitä, palelevatko he teltassa öisin, osaavatko he pakata tarpeeksi kuivia ja lämpimiä vaatteita (eivät, kuten sittemmin kävi ilmi) ja miten he jaksavat taas tiistaina herätä kouluun nukuttuaan juuri niin vähän kuin partioreissuilla yleensä nukutaan.
Koska oli joutilasta aikaa ja koska emme olleet koskaan käyneet Raumalla, lähdimme käymään Raumalla. Kaupunki oli pitkäperjantaisen hiljainen ja mukulakivikaduilla näkyi ihmisiä hyvin harvakseltaan. Se saattoi johtua osittain siitä, että satuimme paikalle samaan aikaan, kun Lukko pelasi Tapparaa vastaan. Raumalla paikallisen lätkäjoukkueen kannatus oli hämmästyttävän näkyvää: lähes jokaisen liikkeen ikkunassa oli #tiedän2015 -juliste (emme tietenkään manselaisina olleet moisesta teemasta aiemmin kuulleetkaan) ja lyhtypylväisiin ja ovenkahvoihin oli kiedottu sinikeltaiset muovinauhat. Mietimme, olisimmeko saaneet ravintolassa turpaan, jos jommalla kummalla meistä olisi ollut Tappara-kaulahuivi.
Tamperelaisuus ei onneksi näy naamasta eikä meillä kummallakaan edes kuulu puheesta. Löysimme Vanhan Rauman sokkelosta ravintolan, joka oli ehkä tyyris mutta jonka ruoka oli erinomaista. Tungosta ei ollut ja palvelu oli tyylikästä.
Lämpötilat eivät suosineet visiittiämme ja nenäni on vielä tänäänkin kylmästä punainen. Kävelimme silti urheasti ristiin rastiin Vanhan Rauman alueen. Kuvittelin itseäni asumaan milloin mihinkin herttaiseen puutalopihapiiriin. Alueen asukkaat tuntuvat olevan tunnollisia somistajia, sillä lähes joka talossa oli nähtävillä erilaisia kauniita esineitä ja asetelmia ikkunalaudoilla. Mahtaako paikallinen julkisivulautakunta edellyttää, että maailmanperintökohteessa asuttaessa pidetään huolta siitä, että turisteille on viehkeää katsottavaa tarjolla?
maanantai 9. maaliskuuta 2015
Perheeni ja Sibelius
Kävimme lauantaina Helsingissä päämääränämme Ateneumin Sibelius ja taiteen maailma -näyttely. Alkoi nimittäin olla jo sen verran lähellä näyttelyn loppumisen päivämäärä; lisäksi olen jo jonkin aikaa etsinyt jotain mukavaa tekemistä, johon voisi ja haluaisi osallistua koko perhe. Markkinoin tosin Helsingin-keikkaa etenkin skeptiselle teinille tytär 1:lle korostamalla sitä, että taiteenkatsastelun jälkeen tyttäret voisivat katsastaa myös ydinkeskustan vaatekauppoja.
Mukavaahan se on museoissa käydä, itse viihdyn sellaisissa aina - mikäpä olisikaan minusta miellyttävämpää kuin olla "joukossa yksin" omien mielikuviensa kanssa. Kun kukaan ei odota minun sanovan mitään tai olevan muuta kuin olen. Paitsi että tietenkin tytärten ja puolison kanssa vaihdoimme asiallisia amatöörimielipiteitämme teoksista. Etenkin tytär 1:n vastaanottavaisuus oli minusta melkein liikuttavaa, sillä hän on useimmiten perheessämme se, joka sanoo että "emmä viitsi", kun on puhe vaikkapa teatteriin tai näyttelyyn lähtemisestä. Sibeliuksesta ja Sibeliuksen liitännäisilmiöistä meillä oli hyviä keskusteluja. Emmekä edes tapelleet.
Tytär 2 soveltuu kulttuuritapahtumiin kuin kala veteen. Ateneumissa hän juurtui pitkäksi toviksi siihen saliin, jossa sai kuunnella eri Sibeliuksen sävellyksiä kuulokkeilla ja katsella samalla aiheeseen liittyviä kirjoja. Hän istui pienenä ja kapeaniskaisena kyyryssä kirjan yllä vielä kauan sen jälkeen kun me muut kolme vaelsimme seuraaviin attraktioihin. Olin jollakin tavalla sydäntäsärkevän tyytyväinen siihen, että hän osaa etsiä itseään kiinnostavat asiat ja on utelias vähän kaiken suhteen. Tytär 2 muistuttaa niin kovin monessa suhteessa itseäni teini-iässä, paitsi että hän on myönteinen ja valoisa ja uskaltaa tarttua tilaisuuksiin siinä missä minä olin vain ahdistuneen tiedonhaluinen ja epärealistinen.
Kulttuurin ja hyvän lounaan jälkeen tyttäret sitten lähtivät omille teilleen kaikkiin niihin rättikauppoihin, joihin emme puolison kanssa missään nimessä halunneet. Minä samoilin kirjakaupoissa. Eräässä naistenvessassa todistin omituista ilmiötä: tyylikäs, keski-ikäinen nainen meni vessakoppiin, lukitsi oven ja alkoi välittömästi laulaa. Ihan ääneen ja sanoilla. Pesin käsiäni ja kuuntelin ja yritin ymmärtää: ehkä nainen halusi peittää luonnollisen tarpeen toimittamisesta syntyvät äänet laululla. Olin kuitenkin vankasti sitä mieltä, että yleisessä vessassa on vähemmän noloa, jos kopista kuuluu pissaamisen ääni, kuin jos sieltä kuuluu laulua.
Mukavaahan se on museoissa käydä, itse viihdyn sellaisissa aina - mikäpä olisikaan minusta miellyttävämpää kuin olla "joukossa yksin" omien mielikuviensa kanssa. Kun kukaan ei odota minun sanovan mitään tai olevan muuta kuin olen. Paitsi että tietenkin tytärten ja puolison kanssa vaihdoimme asiallisia amatöörimielipiteitämme teoksista. Etenkin tytär 1:n vastaanottavaisuus oli minusta melkein liikuttavaa, sillä hän on useimmiten perheessämme se, joka sanoo että "emmä viitsi", kun on puhe vaikkapa teatteriin tai näyttelyyn lähtemisestä. Sibeliuksesta ja Sibeliuksen liitännäisilmiöistä meillä oli hyviä keskusteluja. Emmekä edes tapelleet.
Tytär 2 soveltuu kulttuuritapahtumiin kuin kala veteen. Ateneumissa hän juurtui pitkäksi toviksi siihen saliin, jossa sai kuunnella eri Sibeliuksen sävellyksiä kuulokkeilla ja katsella samalla aiheeseen liittyviä kirjoja. Hän istui pienenä ja kapeaniskaisena kyyryssä kirjan yllä vielä kauan sen jälkeen kun me muut kolme vaelsimme seuraaviin attraktioihin. Olin jollakin tavalla sydäntäsärkevän tyytyväinen siihen, että hän osaa etsiä itseään kiinnostavat asiat ja on utelias vähän kaiken suhteen. Tytär 2 muistuttaa niin kovin monessa suhteessa itseäni teini-iässä, paitsi että hän on myönteinen ja valoisa ja uskaltaa tarttua tilaisuuksiin siinä missä minä olin vain ahdistuneen tiedonhaluinen ja epärealistinen.
Kulttuurin ja hyvän lounaan jälkeen tyttäret sitten lähtivät omille teilleen kaikkiin niihin rättikauppoihin, joihin emme puolison kanssa missään nimessä halunneet. Minä samoilin kirjakaupoissa. Eräässä naistenvessassa todistin omituista ilmiötä: tyylikäs, keski-ikäinen nainen meni vessakoppiin, lukitsi oven ja alkoi välittömästi laulaa. Ihan ääneen ja sanoilla. Pesin käsiäni ja kuuntelin ja yritin ymmärtää: ehkä nainen halusi peittää luonnollisen tarpeen toimittamisesta syntyvät äänet laululla. Olin kuitenkin vankasti sitä mieltä, että yleisessä vessassa on vähemmän noloa, jos kopista kuuluu pissaamisen ääni, kuin jos sieltä kuuluu laulua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)