Pitkästä aikaa ensimmäinen työhaastatteluni oli periaatteessa antoisa. Olin varautunut ehkä puoleen tuntiin, vaan minuapa puhutettiin yli puolitoista tuntia. Haastattelija tuntui aidosti kiinnostuneelta siitä, että tehtävän luonne tulee hakijalle selväksi, ja esitteli vielä tilatkin siinä määrin laajasti, että yleensä sellaista näkee vasta sitten, kun on jo tullut työhön valituksi.
En pidä totaalisen mahdottomana, että saisinkin tuon paikan. En toisaalta pety mitenkään pahasti, jos ja kun en saakaan. Olin haastattelussa sikäli oma itseni, että sanoin suoraan, että työstä saatava palkka on työn määrään nähden pieni, ja annoin myös ymmärtää, että pidin työaikakäytäntöä varsin joustamattomana. Kerroin rehellisesti, mitä osaan tehdä, en edes liioitellut yhtään. Kysyttäessä kerroin totuudenmukaisesti myös, mitä odotan työelämältä ylipäätään - myös sen, että haluan voida työssä hyvin ja tuntea tekeväni merkityksellistä työtä. En rupea pelaamaan pelejä; jos en sovi tuohon työhön, niin sitten en sovi. Joku muu sopii. Hakemuksia oli kuulemma tullut kymmenittäin, vaikka kyse on määräaikaisesta työstä.
***
Kaveri lähetti kännykkääni pelottavan kuvan itsestään halloween-vermeissä. Vastaiskuksi kaivoin laatikostani vanhat vihreät pirunsarveni, jotka pysyvät nätisti päässä hiusten sekaan katoavalla kuminauhalla, ja lähetin devil-selfien hänelle. Nyt odotan muuta perhettä kotiin sarvet edelleen päässä. Saa nähdä, huomaako kukaan mitään eroa normaaliin pirullisuuteeni.
Päivän naurun tarjosi Suomen Kuvalehden Jyviä ja akanoita -palsta Helsingin sanomista poimitulla pätkällä: "Irtisanotun uusi onni. It-ammattilainen sai kaksi kertaa vuoden sisällä." Jotkut siis tässäkin maassa osaavat olla vähään tyytyväisiä.
Tässäpä romaani, joka ei pahemmin kaunistele asioita eikä säästele lukijaa: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat.
En muista, että olisin aiemmin lukenut kirjaa, joka kertoo Grönlannista, enkä taatusti ole lukenut kovin monia tanskankielestä suomennettuja teoksia. Ikuisuusvuonon profeetat kertoo 1700-luvun lopun tanskalaisesta* papista Morten Falckista, joka päätyy grönlantilaiselle kauppa-asemalle. Falck ei ole varsinainen kutsumuspappi, vaan olisi oikeastaan halunnut lääkäriksi. Hän on kuitenkin Tanskan kruunun ja kuninkaan vankkumaton puolustaja ja haluaa vilpittömästi saattaa grönlantilaiset "villit" kirkon helmaan ja kuninkaan kuuliaisiksi alamaisiksi.
Pohjoisemmalla rannalla, Ikuisuusvuonon liepeillä, vaikuttavat kuitenkin naisprofeetta Maria Magdalene ja hänen karismaattinen puolisonsa Habakuk. Nämä kaksi keräävät ympärilleen laajan seuraajajoukon ja yllyttävät kansaansa ottamaan oman maansa hallinnan takaisin tanskalaisilta. Pastori Falckilla on kotitarpeiksi ongelmia kauppa-aseman hankaavissa ihmissuhteissa, väkivallassa ja mielivallassa, mutta aikanaan hänen polkunsa kietoutuu yhteen Ikuisuusvuonon profeettojen kanssa, ja asiat ja ihmiset muuttuvat, kaikki vaikuttaa kaikkeen, kuten kunnon romaanilta toki odottaa sopii.
Kirjan henkilöt ovat raadollisen inhimillisiä. Eristäytynyt elämä kauppa-asemalla, johon saapuu laiva noin kerran vuodessa, tekee tanskalaisista siirtolaisista irrallisia, eivätkä he pahemmin mieti tekojensa seurauksia. Rangaistuksia rikoksistaan saavat lähinnä puoliveriset grönlantilaisten ja tanskalaisten jälkeläiset, ja heidän rangaistuksensa ovatkin sitten kohtuuttomia. Toisaalta alkuperäiskansan profeetan Maria Magdalenen puoliso Habakuk ajaa kansansa edun rinnalla (ja nimissä) myös häikäilemättömästi omaa etuaan. Puoliverisiä ei profeettojen yhteisö kohtele hyvin. Grönlantilaisten ja tanskalaisten syrjittyjen jälkeläisten edustajia ovat romaanin keskeiset henkilöt Bertel, Falckin apupappi, ja leskeksi jäänyt Lydia, jota mikään joukko ei oikein ota omakseen. Tavallaan sekä Bertel että Lydia saavat romaanissa kuitenkin viimeisen sanan.
Ikuisuusvuonon profeetat kuvaa miltei kaikkia mahdollisia inhimillisiä heikkouksia, väkivaltaa, nälänhätää ja kuolemaa suoraan ja kainostelematta. Ihmiset saattavat tarkoittaa hyvää, mutta tulevat tehneeksi vain vahinkoa. Uskonto ja usko ovat suurimmaksi osaksi välineellisessä asemassa, vaikka pastori Falckin sekä Maria Magdalenen mystiset näyt onkin kuvattu puhtaasti ja voimakkaasti.
Kirjan aikajana on sen verran ei-järjestyksessä, että lukija saa tietää jotkut seuraukset ennen niiden syitä, kunnon rytinät on säästetty loppupuolelle. Toisaalta loppua kohti juoni tuntuu myös laimentuvan, mitään äkillistä ei tapahdukaan vaikka sitä jotenkin tuli odottaneeksi. No, realistisempaa se ehkä niin onkin.
Ikuisuusvuonon profeetat on niitä teoksia, joista tiesin noin kymmenen sivua luettuani, että tulen aivan varmasti lukemaan sen loppuun sekä jopa nauttimaan siitä suuresti. Yllytän kirjanystäviä: lainaa ja lue!
*)Korjaus: itse asiassa päähenkilö on norjalainen, mutta opiskelee Tanskassa. Muistin juuri.
Jos yöllä sattuu valvomaan, eikä oikein voi nousta ylöskään, koska pienessä kerrostaloasunnossa kaikki muutkin heräisivät siihen, niin aina voi tehdä mielessään listoja. Vaikkapa tällaisia:
Asioita, joita kannattaa tehdä säännöllisesti, ettei myöhäissyksyn pimeys aiheuta henkistä ja fyysistä homehtumista:
- käydä kuntosalilla
- tehdä ulkona jotain, käydä katsomassa paikkoja joissa on muutakin kuin lähiöasfalttia ja kerrostaloja
- tavata ihmisiä, mielellään kahden kesken mutta myös isommissa ryhmissä
- lukea kirjoja, joista herää edes jotain uusia ajatuksia
- neuloa sellaisia töitä, joissa pääsee mukavasti flow-tilaan tai ainakin voi vain nauttia käsien liikkeestä
- juoda päiväkahveja (ruisleivän kera! Vähennä makeansyöntiä, ämmä!), tai ehkä sittenkin mieluummin:
- juoda vihreää teetä
- tehdä kaikkensa hyvän yöunen eteen (ei IPadia sänkyyn iltaisin!)
- halata, silittää ja koskettaa rakkaitaan, ja antautua halattavaksi, silitettäväksi ja kosketettavaksi (eikä vain muristen vetäytyä pois)
Seikkoja, jotka voi laskea reilun vuoden mittaisen kuntosalilla käynnin positiivisiksi seurauksiksi:
- Gynekologini kehui kehittyneitä vatsalihaksiani. Niitä ei näy, mutta ilmeisesti ne siis ovat heränneet elämään tuolla jossain makkaralaaksossa.
- Siskoni sanoo joka kerta tavatessamme, että on kateellinen siitä, miten timmiltä näytän. (En edes näytä timmiltä, siskoni mielipide on värittynyt.)
- Olen oppinut, että fyysisestä rasituksesta voi toisinaan seurata virkistynyt olo
- Olen talvisin vilukissa, mutta salilla käynnin jälkeen en palele koko loppuiltana enkä yöllä.
- öö...
Seikkoja, jotka ovat seuranneet reilun vuoden mittaisesta kuntosalilla käymisestä, mutta jotka eivät ole kovin positiivisia:
- Olen alkanut pitää lähestulkoon normaalina sitä, että moderni ihminen menee kirkkaasti valaistuun, kidutusvälineiltä näyttävien kojeiden täyttämään paikkaan teeskentelemään ja simuloimaan ruumiinsa ja lihastensa luonnollista käyttämistä. Tai no, olen alkanut ajatella sitä vähemmän.
- Talvikauden juhlamekkoni kiristää reisistä/lantiolta, koska jostain kummallisesta syystä satulalaukkuni ovat siirtyneet ylemmäs kohti ahteria. Jotkut lihakset lienevät muuttuneet. Luulin aina, että kun treenaa, mahtuu vaatteisiinsa paremmin.
Tänään on pienimuotoisesti merkittävä päivä: kesästä asti jatkuneen työnhakuprosessini ensimmäinen haastattelukutsu saapui! Ensimmäinen! Woohoo! Ja on lokakuun loppu.
Aloin tietysti heti kelailla päässäni, mitä laitan päälleni ja pitääkö laittaa meikkiä ja kuinka paljon meikkiä pitää laittaa. Aikoinaan, noin kymmenen vuotta sitten, menin aina työhaastatteluihin jakkupuvussa; minulla on edelleen sama aika kaunis, nutrianvärinen housupuku kuin silloin (ja kyllä, se mahtuu edelleen päälle). Ne paikat olivat vain aivan erilaisia kuin nämä, joita nykyään haen. Toisaalta, tällä kertaa en myöskään voi mennä farkuissa, kuten menisin hakiessani konepajatyötä. Pitäisi keksiä joku keskisiisti, semivirallinen vaatetus, ja juuri sellaista kaapista löytyy vähän hatarasti.
Ei kuitenkaan jännitä. Jos en saa paikkaa, niin kuin varmaankaan en, niin voin olla ihan hyvin ilmankin. Jos sen lisäksi havaitsen, että tarkemmin ajatellen en edes halua paikkaa, vielä parempi. Paineita ei ole, enkä ole epätoivoinen. Eikö tällainen asenne ole deittailussakin se suositeltava? Ettei epätoivo paista kilometrin päähän?
***
Työttömänä kotirouvana elellessäni suurimmat paineeni tulevat nykyään siitä, että koska en tienaa rahaa yhteiseen elantoon enkä myöskään ole mikään loistava homemaker, tuntuu siltä, että pitäisi olla koko ajan kovin kiltti. Eikä ainakaan vaatia puolisoltaan liikoja, tai oikeastaan yhtään mitään. Hän kun sentään auliisti elättää minua, eikä nurise ollenkaan. En siis saisi olla hankala.
Puoliso ei sellaista kylläkään ääneen vaadi. Tosin tietysti hänestä on luultavasti mukavaa, jos olen kiltti enkä normaalin arkisen särmikäs ja kärtty. Tai ainakin hänestä se olisi kenties mukavaa.
...että asia, joka minua aivan jumalattomasti ärsyttää, on seuraava: Kun netissä tai lehdissä kirjoitetaan nykypäivän pilalle hemmotelluista ja kerta kaikkiaan sietämättömistä lapsista (keitähän he oikeasti ovat?), miksi taivaan tähden heistä käytetään aina tietynlaisia esimerkkinimiä? Tiedättehän, pienellä kirjoitettuja yhdistelmänimiä, kuten janimarkopetteri, tai tytön ja pojan etunimet yhdistäviä väliviivallisia, kuten Jade-Robert. Nämä molemmat poimin Iltasanomien tämänpäiväisestä Anna Perhon kolumnista ja sen kommenttikentästä, mutta olen vuosien varrella nähnyt vastaavia esimerkkejä lukemattoman määrän. Miksi lasten ja/tai heidän vanhempiensa kaikinpuolinen vastenmielisyys kirjoittajan silmissä pitää aina tuoda esille tällä tavalla - keksimällä mahdollisimman typerä nimi kuvaamaan ilmeisesti sitä, kuinka vanhemmat ovat kerta kaikkiaan vain liian pehmoja, epäsuomalaisia, kunnolliseen kurinpitoon kykenemättömiä, omaan lastaan kritiikittömästi palvovia ja hemmottelevia sääliöitä? Saan avuttoman raivohalvauksen, jos joudun vielä kerrankin lukemaan tekstin, jossa tätä ilmeisesti hyvinkin purevaksi ja teräväksi kuviteltua keinoa käytetään.
Joskus ei tapahdu kerrassaan mitään ja sitten yhtäkkiä taas kaikenlaista. En ole siivonnut kunnon kotirouvien tapaan koko viikkona, koska ajattelin, että ehtiihän sitä perjantaina. Nyt sitten perjantaini onkin äkkiseltään täynnä vapaaehtoistyötä. Mutta on tärkeää tuntea itsensä jotenkin yleishyödylliseksi, muuksikin kuin kotitalouskoneeksi.
***
Tytär 2 ja minä olimme eilen katsomassa Tampereen työväenteatterin Evitaa. Olemme molemmat sitä ihmistyyppiä, jotka syttyvät musikaaleista. Kohottavaa, tunteisiin vetoavaa musiikkia ja yksinkertaisia juonia ei-kovin-syvällisine henkilöhahmoineen; varsin hyvä tapa viettää syksyiltaa.
En ollut aiemmin nähnyt mitään versiota Evitasta, en edes sitä Madonnan tähdittämää elokuvaa. Siksi minulle oli yllätys, että Evitassahan on oikeastaan vain kaksi suurta roolia, Eva ja Che, ja muut roolit ovat kovin ohuita. Lähes koko ajan näyttämöllä on kertojahahmo Che, ilmeisesti jonkinlainen samusirkkamainen omatunto ja tarkkailija. Eilisen kokoonpanon Chetä ainakin katseli ja kuunteli kovin mielellään. Ovelailmeinen mies, välillä hyvinkin ivallinen hahmo, ja vaikuttava lauluääni. Evan näyttelijän ääni oli voimakas ja kirkas ja tuntui vyöryvän ylitsemme; hänen laulunsa oli esityksen paras anti. Toisaalta hän ei mielestäni onnistunut erityisen uskottavasti esittämään sairasta Evaa. No, musikaalit nyt tietysti eivät mitään luonnenäyttelemistä varmaan olekaan.
Musikaalina Evita on samantapainen kuin Jesus Christ Superstar; musiikissa on voimaa ja draivia, mutta tarttuvia melodioita on vähän harvakseltaan. Kirjoitettuani noin aloin miettiä, onko se totta - itse en ole musikaalinen muuta kuin siinä mielessä, että en ole täysin epämusikaalinen, joten mitään substanssia tällaisen lausunnon antamiseen ei ole. Kotimatkalla autossa tyttären kanssa muistimme vain pätkän "Santa, Santa Evita, madre de todos los niños..." jota sitten lauloimme. Jotkut kohdat esityksessä eivät erityisemmin hivelleet korviani, kuten alun Requiem.
Kyllä se hyvä oli, kaunista laulua on aina ilo kuunnella. Joka kerta teatterissa käydessämme tytär 2 puhuu jälkeenpäin siitä, että haluaisi ryhtyä näyttelijäksi. Salaa suunnittelen itsekin aina samaa.
Aamusella sattui heti silmään Iltasanomien seksiaiheinen artikkeli, jonka otsikko on tarkoituksellisen raflaava: Erikoislääkäri lataa: Jos nainen kieltäytyy seksistä, hänen pitää olla valmis hyväksymään seuraukset. Ei liene ihme, että juttu näyttäytyy hetimiten Näitä luetaan -listan kärkipäässä.
Keltaisen lehdistön juttuja nyt ei tietysti kannattaisi kovin vakavasti ottaa, mutta en voi olla ajattelematta, että näitähän sitä ihmiset lukevat. Lukevat, silmäilevät, eivät välttämättä sen kummemmin ajattele, ja sitten vetoavat niihin. Että näin se lääkärikin sanoi!
Jutussa siteerattu lääkäri esittää itse asiassa otsikossa mainitun "latauksen" näin:
— Monet tulevat gynekologin vastaanotollekin hakemaan lupaa
haluttomuudelle. Mielestäni parisuhde on kuitenkin sanaton sopimus
seksuaalisesta kanssakäymisestä, ja haluttomuus on sopimusrikkomus. Jos
nainen katsoo oikeudekseen kieltäytyä seksistä vastoin puolison
toiveita, hänen pitää olla valmis hyväksymään seuraukset.
Niin no. En minä nyt tästä ihan totaalisen eri mieltä ole. En esimerkiksi väitä, että sen, joka osapuolista on seksuaalisesti halukkaampi, pitäisi vain nöyrästi kestää ja elää haluttomamman puoliskon armopaloista. Mutta se, että parisuhde olisi sanaton sopimus seksuaalisesta kanssakäymisestä? Vielä nykyäänkin? Miksi ihmeessä sen pitäisi olla sanaton? Jos asian nostaisi pöydälle ja haluttomuudesta ja halukkuudesta puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä, kaikki osapuolet selittäisivät näkökantojaan ja lopuksi päädyttäisiin jonkinlaiseen kokeiluun, ehdotukseen tai kompromissiin, lähtökohdat voisivat olla paljon terveemmät. Ei tarvitsisi aina ja ikuisesti pelata mitään pelejä ja arvailla, mitä tuo toinen nyt tästäkin ajattelee!
Ja haluttomuus sitten on sopimusrikkomus, väittää lääkäri. Onko kenties myös puolisossa suhteen kestäessä ilmennyt maitoallergia, hiustenlähtö, pitkäaikainen sairaus tai muu sellainen sopimusrikkomus - eihän niidenkään välttämättä osattu aavistaa tulevan kuvaan mukaan? No, kenties siteerattu lääkäri ei oikeasti käyttänyt täsmälleen noita sanoja, ainakin toivon niin, mutta miten haluttomuus sinänsä, yksilön tuntemuksena, voisi olla sopimusrikkomus? Seksuaalisesta kanssakäymisestä yllättäen ilman havaittavaa syytä vetäytyminen voisi sellainen ehkä ollakin, jos suhteessa on muutenkin tapana pysytellä jonkin kuvitteellisen tai konkreettisen sopimustekstin puitteissa.
Entäpä sitten viimeinen siteerattu lause: jos nainen katsoo oikeudekseen kieltäytyä seksistä vastoin puolison toiveita, hänen pitää olla valmis hyväksymään seuraukset. Ensinnäkin: miksi nimenomaan nainen mainitaan? Toiseksi, toteamus on saatu kuulostamaan uhkaavalta. Hyväksy seuraukset, lahna, tai muuten! Seurauksilla tässä mitä luultavimmin tarkoitetaan että puoliso hankkii sitten seksinsä muualta tai jopa jättää moisen naisen (naisen!), vaikka suoraan ei sanotakaan.
Ettei jäisi epäselväksi: jos on parisuhteessa, joka perusolemukseltaan on romanttinen ja eroottinen, on mielestäni kumman tahansa osapuolen taholta erittäin väärin pihdata seksiä, läheisyyttä ja kosketusta kiusallaan tai vallankäyttötarkoituksessa. On pahansorttista vallankäyttöä sanoa/osoittaa kumppanilleen, että "en aio tyydyttää seksuaalisia tarpeitasi, mutta en myöskään hyväksy sitä, että tyydyttäisit tarpeesi muualla". Jos siis kyse on vain ja ainoastaan siitä, ettei halua, ei siitä, ettei kykene tai jaksa.
Iltiksen jutussa päädytään loppua kohti pehmentelemään vähän; ilmeisesti tuo yksi tarkemmin määrittelemätön uhkavaatimus riitti. Ehdotellaan säännöllisiä, kalenteriin merkittyjä seksitreffejä, ja muistutetaan, että jos rakastaa toista, seksiin voi hänen takiaan suostua, vaikkei itse niin haluaisikaan. No joo, mikäpä siinä. Ja käyhän sitä välillä niinkin, että kun vain rupeaa toisen lähelle, niin ruumis herää ja nauttii. Mutta en oikein tiedä, miksi seksi on niin pakollista, että sitä pitää "harrastaa" kuin kuntosalilla käyntiä, jotta parisuhde pysyisi kasassa ja läheisyys säilyisi, niin kuin usein saa lehdistä lukea. Itse tuppaan ajattelemaan seksistä niin, että se on osa läheisyyden jatkumoa: kun henkinen ja emotionaalinen yhteys rakastettuun on kunnossa, häntä haluaa koskettaa myös fyysisesti, ja sitten myös eroottisesti. Toisin päin se ei minulla toimi. Enkä haluaisi rakastella ihmisen kanssa, joka ei halua. Minua ja seksiä.
Hirveästi tällaisissa jutuissa tietysti roikutaan siinä ajatuksessa, että jokaisella saa olla vain yksi puoliso ja seksipartneri (kerrallaan). Se on se ihanne, johon meidät on kasvatettu ja ehdollistettu, vaikka käytännössä melko suuri osa ihmisistä ei sitä noudata. On kaikenlaisia salarakkaita, hoitoja ja heiloja. Mikä ihme siinä on, että siitä ei voisi tietoisesti pyrkiä eroon ja rakastaa ja/tai himoita julkisesti, kaikkien osapuolten suostumuksella useampaa ihmistä? Kun kerran salaakin tuntuu voivan.
Olen raivannut Tytär 2:n kanssa tämän lipastoa ja kirjoituspöydän laatikoita, mikä sinänsä on ollut palkitsevaa ja jopa hauskaa. Päivän parhaan annin ovat kuitenkin muodostaneet laatikoista löytyneet lukuisat muistivihkot ja kirjoitelmat tyttären esikouluajalta ja alaluokilta. Tekstit ovat varsin riemukkaita; kysyin luvan jakaa niistä muutaman muidenkin iloksi ja sainkin luvan.
Tytär on ilmeisesti seitsemänvuotiaana ottanut Laura Ingallsin identiteetin ja kirjoittanut kirjeen opettajalle:
Hyvä Ope. Nellie on kiusannut meitä välitunnilla. Voitko vahtia häntä. minulla on muutakin asiaa meidän koulunkäynti on mennyt hyvin. vai mitä. ope minä tykkään opiskella kaikkea paitsi uskontoo kyllä mä vähän siitäkin tykkään. toivoo: Laura ingalls
Kirjeessä on välimerkkejä sekä muutamia isoja kirjaimiakin, ja se on kirjoitettu varsin siististi tekstaten.
Eskarivuoteen on ajoitettu seuraava tikkukirjaimin luotu teksti:
MUFASA JA SARABI MINÄ JA NALA OLEMME IHMISTEN KODISSA ME TULTIIN SUOMEEN LENTSIKALLA JA JUNALLA HALUAN KOTIIN VARMAAN T: SIMBAJANALA
Myöhemmin vihossa seuraa sivun pituisia listoja, joissa on näennäisen satunnaisia sanoja, paitsi että jokaisessa listassa on sana "disko". Ihmettelimme yhdessä, mistä disko on päässyt listoille kummittelemaan.
Minun on ikävä tytärten pitkään kestänyttä ja intensiivistä mielikuvitusleikkivaihetta. Oli todella hulvatonta seurata, miten lapset vaihtelivat identiteettejä ja yhdistelivät eri satujen henkilöitä samoihin tarinoihin. Kerran ekaluokalla tytär 1 sanoi kotiin tultuaan: "Äiti, tänään mää olin koko päivän kaksisarvinen hevonen."
Olin muuten eilen taas sienessä. Se oli aika helkkarin hauskaa. On palkitsevaa kulkea nenä maassa suppilovahveroita etsien - siis siinä tapauksessa, että niitä löytyy. Näpit ja varpaat kyllä palelivat metsässä sen verran, että tunsin sulaneeni vasta eilen illalla parin kolmen teekupillisen jälkeen ja istuttuani tuntitolkulla viltin alla.
Lueskelin #Gamergate -juttuja, joista en siis sinänsä tiedä mitään, koska en ole seurannut medioita aktiivisesti. (Tämä oli disclaimer.) Nyt-liitekin kirjoitti aiheesta, ja kommenttiosio, tuo internetin syöpä, täyttyi näkemyksistä, joiden mukaan artikkeli oli väärässä ja oikaiseva ja feministinen ja siksi ytimestään paha. No joo.
Mielipiteen muodostamista siinä sitten rupesin ajattelemaan. Nykyään kun tuota informaatiota, laadusta riippumatta, on saatavilla noin miljoona kertaa yli todellisen tarpeen, on paljon entistä vaikeampi olla jotain mieltä kovinkaan vankasti. Ylipäätään: mistä sitä tietää, mikä on totta? Ja mitä se totuuskin sitten on? Kaikesta löytyy aina vähintää tusina enemmän tai vähemmän erilaisia näkemyksiä, ja vaikka olisikin mielestään muodostanut jostain asiasta mielipiteen, näkemyksen tai osan maailmankatsomustaan, niin jossain vaiheessa tulee kuitenkin eteen asioita, joita ei ole ottanut huomioon. Niiden valossa saattaa vaikka joutua muuttamaan mieltään!
Jotkut ihmiset vaikuttavat ainakin ulospäin kovin varmoilta siitä, että tietävät totuuden ainakin joistakin asioista. Päättelen tämän siitä, että nämä ihmiset kertovat näkemyksensä milloin mistäkin kovin herkästi, äänekkäästi ja paatoksella. Heillä on myös varasto hyväksi havaittuja vasta-argumentteja yleisimpiin väittely-yrityksiin, vähän kuin uskovaisilla, joilla on lista raamatunlauseita joista valita kuhunkin tilanteeseen sopiva.
No, monilla selkeiden mielipiteiden ihmisillä on toki myös substanssia ja argumentointitaitoa ihan oikeasti. Sellaista kahdehdin. Minullahan on tietysti hitonmoinen läjä mielipiteitä, mutta en yleensä tuuleta niitä kovin äänekkäästi muiden nähden ja kuullen. Minuun on helppo vaikuttaakin: ainakin liveseurassa keskusteltaessa olen herkästi samaa mieltä aina kulloisenkin edellisen puhujan kanssa. Kaikki muut tuntuvat hallitsevan asiansa paremmin. Olen ujo muodostamaan kokonaisnäkemyksiä ja lukkoonlyötyjä kantoja asioista, koska sittenhän niitä kantoja on vaikea (ja nolo) ruveta tarkistamaan! Takinkääntäjäksi siinä saattaa leimautua. Tätähän taisin ihmetellä ennenkin: miksi periaatteistaan kynsin hampain kiinni pitäminen on jalompaa kuin valistunut näkemyksensä päivitys, toisin sanoen mielensä muuttaminen?
Jos ei kanna mukanaan kelvollisia mielipiteitä eikä ole tarpeeksi vahva ihminen seistäkseen kovin julkisesti kaikkien näkemystensä takana, tulee melko näkymättömäksi. Politiikka sinänsä ei ole kaltaisiani varten. Uskon tietysti jonkin verran ruohonjuuritason vaikuttamiseen kaikkien velvollisuutena; jos elää elämäänsä niin kuin kokee eettiseksi, oikeaksi ja hyväksi (edes osittain) ja jopa toisinaan puhuu siitä lähipiirissään, saattaa tehdä maailman siltä osin pikkiriikkisen paremmaksi.
Olen muuten kaksi melko suurta periaatettani elämäni aikana joutunut pyörtämään, koska ne eivät enää tuntuneet lainkaan tosilta enkä halunnut enää pettää niiden suhteen edes itseäni. Ensimmäinen näistä on tämä vanha kunnon uskonasia: se, että en kaikesta huolimatta kykene uskomaan jumalaan, vaikka aikani yritinkin "fake it 'til you make it" -periaatteella. Toinen taas on se, etten enää pidä romanttista rakkautta minään elämäntarkoituksena. Näiden molempien periaatteiden romahdus tosin saattoi liittyä yleisempään nuoruuden ehdottomuuden rapistumiseen keski-ikäisen kyynisyyttä kohti.
Pienempiä mielipiteitä ja periaatteita muutan vähän väliä. Tänä syksynä olen alkanut syödä sieniä, vaikka aivan näihin asti olen ajatellut, että en niihin kuuna päivänä kajoa.
Miten tehdään sellaisia papupihvejä, että ne pysyisivät kasassa pannulla paistettaessa? Olen kokeillut useampaakin eri reseptiä, mutta minun pihvini hajoavat hyvin helposti, ellen käsittele niitä kuin silkkihansikkain, ja saattavat hajota siltikin.
***
Vietin viikonlopun Turussa. En tunne Turkua sen kummemmin ja käyn siellä harvoin, mutta aina käydessäni silmille hyppää se, että kaupunki on merkittävällä tavalla olemukseltaan vanhempi kuin Tampere.
Kävin tuomiokirkossa, jossa en ollut käynyt sitten ala-asteen luokkaretken, muistaakseni. Käyntiin minut inspiroi se, että olen viime aikoina kuunnellut Mikael Karvajalkaa äänikirjana, ja siinä Turun tuomiokirkko mainitaan alkupuolella useasti. Katselin ylöspäin vaikuttavaan korkeuteen ja mieleeni tuli se, että pikkupoikana Mikael antoi periksi saatanan kiusaukselle ja sylkäisi parvelta alapuolella seisovan piispan hiippaan. Hän tunnusti tämän ripissä, mutta rippi-isä oli sitä mieltä, että katumusharjoitukset ovat tarpeettomia - moista kiusausta olisi hurskaimmankin vaikea vastustaa.
Aurajoessa on pituutta ja luonnetta enemmän kuin Tammerkoskessa, myönnettäköön. Turku on omaleimainen ja aika särmä kaupunki. Sinne voisi vaikka muuttaa, vaikka rannikolla kunnon lumiset talvet lienevät nykyään vielä harvinaisempia kuin näillä leveysasteilla.
***
Hesarissa oli eilen juttu vanhemmista, jotka olivat eronsa jälkeen muuttaneet jossain vaiheessa uudelleen samaan osoitteeseen, ja nyt isossa talossa asuu nainen uusine kumppaneineen sekä tämän ex-mies ja heidän yhteiset lapsensa. (Tulikohan ilmaistua tarpeeksi epäselvästi? Kolme aikuista ja lapset, siis.) Tässähän on järkeä. Olen miettinyt useinkin sitä, että jos eron jälkeinen vanhemmuus jaetaan vaikkapa vuoroviikkosysteemillä, niin, että lapset viettävät suunnilleen yhtä paljon aikaa kummankin vanhempansa kanssa, onko se reilua, että lapset joutuvat aina vaihtamaan paikkaa? Voihan heillä olla kummassakin kodissa oma huone ja hyvin tilaa, mutta silti sellainen elämä tuntuisi jotenkin turhan ei-pysyvältä. No, mistäs minä tiedän. Minusta tuntuu kuitenkin hyvältä Hesarin jutun kaltainen arkimalli. Nämä vanhemmat pystyvät ilmeisesti eronkin jälkeen hyväksymään sen, että yhteiset lapset ovat loppuelämän kestävä sidos heidän välillään. Jutun kommenteissa sitten esiintyykin kaikenlaista huolta siitä, kuinka kyseinen mies voi ikinä solmia uutta parisuhdetta asumisjärjestelyistään johtuen ja kuinka hänet on lähestulkoon kuohittu tällä menettelyllä. Että miten ihmeessä hän siihen voikaan suostua! No, artikkelissa mies ilmaisee asian yksinkertaisesti: hän ei halua olla kaukana lapsistaan. Piisannee sellainen selitys. Ja jos nyt sattuisi, että kuvatunlainen systeemi toimisi vain jonkin aikaa, muutamia vuosia, muttei loppuelämää, niin olisihan se hyvä sekin. Perheellä olisi ollut hyviä, yhteisiä aikoja ja lapset olisi saatu taas kasvatettua vähän isommiksi yhdessä.
Monet normeista ja valtavirrasta poikkeavat elämäntavat ja kokeilut lytätään ja tuomitaan usein viimeistään siinä vaiheessa, kun kokeilijat luopuvat niistä tai palaavat uudelleen lähemmäs valtavirtaa. Epäonnistumiseksi sitä sitten sanotaan. Ihmettelen tätä, sillä ei kai kaikki sellainen, mikä ei kestäkään ikuisesti vaikka sitten hampaat irvessä, ole automaattisesti epäonnistumista? Elämää se on vain ollut. Joka hetki ja jokaisessa tilanteessa kun voi tehdä päätöksiä vain senhetkisen tietonsa ja kokemuksensa valossa, ei mahdollisen tulevan.
Lähes päivittäin kysyn itseltäni merkityksellisen kysymyksen: Missä vaiheessa teinit älyävät, että omat jäljet keittiön pöydältä pitää siivota itse, ja mielellään heti syömisen jälkeen? Miksi on niin vaikeaa hoksata, että murut eivät pyyhkiydy itsekseen pöydältä eivätkä astiat lennähdä tiskiin?
Vastaan itselleni: Missä vaiheessa itse opin siivoamaan jälkeni? Silloin, kun muutin lapsuudenkodistani opiskelijakämppään.
Päivät lopsahtelevat eteenpäin ihan tuosta vain kuin kuivatut luumut ja koko ajan on maanantai. Niin tänäänkin. Puhelin ei soinut aamulla joten tälle päivälle ei kukaan kaipaa sijaista. Minkään sisällä olevan työhakemukseni eräpäivä ei ole tänään eikä tällä viikolla. Mitään ei tapahdu tänään.
Tarvitsen työpaikan, noin yleensä, ollakseni järjellisempi ihminen. Pelkään alkavani höpsähtää vapaa-ajan paljoudessa: kun aikaa on, en saakaan läheskään niin paljon asioita tehtyä kuin ollessani vakituinen työläinen. Kun lähtee töihin ja pääsee käyntiin heti aamusta, vauhti kantaa hyvin iltaan asti. Ainakin alkuviikon ajan. Torstaina ja perjantaina on jo eri juttu, silloin työläinen tekee vain välttämättömimmän jaksaakseen raahautua viikonloppuun.
Koti on nyt hiljainen ja hämärä, ja minun. Muut ovat töissä ja koulussa. Heidän mielestään lorvailussani on hyvätkin puolensa: heidän kotityöosuutensa on vajunut minimiin.
Kävin viikonloppuna puolison kanssa sienessä ja se oli oikeastaan hyvinkin hauskaa. Metsä oli juuri sopivan viileä ja hiljainen. Samoiltuamme jonkin aikaa tyhjin toimin hoksasin kaatuneen koivun vieressä ison rykelmän kantarelleja. Kyykistyin niitä poimimaan ja saman tien havaitsin jo jonkin aikaa kävelleeni suppilovahveroiden päällä. Ovat, peijakkaat, hyviä sulautumaan taustaansa. Saalis oli siis kastikkeen verran kantarelleja ja monta litraa suppilovahveroita. Olin innoissani kuin tryffelisika ja leikkasin huomaamattani peukalonkin auki sieniveitsellä. Sienikastikkeesta en kyllä pidä edelleenkään, muistin sen sunnuntaina muljutellessani kantarellinpalasia suussani ja ajatellessani räkää ja etanoita. Muulle perheelle sienet onneksi maistuvat paremmin. Kaikki ilmainen ruoka on iloinen asia...
Viikonloput ja koko perheen yhteiset riennot eivät yleensä suju koko aikaa kovinkaan harmonisesti. Tyttäret ränkkäävät ja ärsyttävät toisiaan kaikin mahdollisin tavoin ja vinkuvat sitten apua, kun toinen on suuttunut ja räjähtänyt. Tätä jatkuu joskus lähes loputtomalta tuntuvan ajan. Välillä (useinkin) jompi kumpi meistä kypsistä, tasapainoisista vanhemmistakin tulee vedetyksi mukaan. Kertaalleen viikonloppuna suunnittelinkin jo perheeni vuokraamista lääketieteellisiin tarkoituksiin: jos joku kärsii liian alhaisesta verenpaineesta, viettäköön aikaa puolisoni ja kahden tyttäreni seurassa ja jopa alkaa paine nousta.
Olin taas äkkitöissä. Tämänkertainen koulu oli aineelliselta olemukseltaan siisti, oikeastaan merkillisen siisti teini-ikäisten määrään nähden, ja hyvin varustettu. Sijaistettava opettaja oli tehnyt pienen mapillisen vakio-ohjeita, jotka sijainen sai kansliasta lainaksi. Järjestelyt toimivat kuin kello. Pidin tunnit melkoisella improvisaatiomeiningillä, sillä luokkien edellisten tuntien ohjelmasta saamani tiedot olivat hataria. Osasin käyttää luokan tietokonetta, mutta dokumenttikameraa en. No, kirjoitin taululle, niin kuin olen tottunut tekemään. Ehkä jo seuraavassa paikassa opin kameran käytön.
Suhteellisen anonyymiuteni turvin paljastan tässä, että törmäsin mielestäni varsin omituiseen opetuskäytäntöön tällä keikalla. Oppilaat puhuivat leimoista ja hupitunneista; minä kysyin, mitä ne hupitunnit olivat. Kuulemma jos luokka käyttäytyy hyvin tunnilla, tunnista saa leiman johonkin kirjanpitoon. Kun koossa on kymmenen leimaa, pidetään tunti, jolla tehdään jotain oppilaiden valitsemaa, viimeksi kuulemma oli katsottu elokuvaa. No, myönnän, että tietoni jäivät yksipuolisiksi ja hatariksi, mutta rohkenen silti paheksua käytäntöä. Ensinnäkin, eikö hyvä käytös ja kaikkinainen älämölön välttäminen oppitunnilla ja koulussa ylipäätään ole oletusarvoista? Ei kai siitä pitäisi erikseen palkita, ikään kuin se olisi jotain ylimääräistä hyvää? Toiseksi ihmettelen, mitä oppilaat oppivat siitä, että heidät "palkitaan" sillä, että opiskelua on vähemmän. Onko tosiaan sellaiseen varaa, ja onko se viesti, joka halutaan välittää? Eikö pitäisi pikemminkin osoittaa, että oppiminen ja työnteko on tavoiteltava asia, eikä jotain, mistä saa vapautuksen, jos käyttäytyy hyvin?
Tietysti voi ajatella, että hupitunnilla katsottava elokuva tai muu on jotenkin opettavainen, vaikkapa opiskeltavalla vieraalla kielellä puhuttu, mutta silti en usko, että itse koskaan lähtisin tällaiseen käytäntöön vakituisesti. Keventäisin kyllä oppituntien sisältöä välillä, se toki on normaalia, mutta en tekisi käytännöstä säännöllistä. Noh. Minä nyt tietysti olen vanha nipottaja, justiina, vääpeli ja natsi, muutamia epiteettejä mainitakseni. Olen valmis muuttamaan näkemystäni hupitunneistakin, jos se minulle hyvin perustellaan, mutta toistaiseksi varaan oikeuden pitää niitä lähinnä karhunpalveluksena oppilaille.
***
Kuulin taas suru-uutisen, tällä kertaa niin pohjattoman surullisen, että en tiedä miten päin olisin. Joidenkin asioiden äärellä kieli ja sanat menettävät kaiken sisältönsä ja merkityksensä ja välineet, joilla viestit välitetään, tuntuvat naurettavan kevyiltä ja arkipäiväisiltä. Voi vain itkeä itkevien kanssa.
