Ilves!

Olen pärskinyt vähäistä räkätautia etenkin öisin, mikä ei kesäiseen säähän yhdistettynä ole kovin mukavaa. Tänä aamuna piti kuitenkin nousta reippaana ylös, syödä tukeva aamupala ja pakata päiväreppu, sillä lähdimme puolison kanssa Hämeen piirin partioleiriä Ilves 13:a katsomaan.
Leirillä on nelisentuhatta partiolaista, joten vierailupäivän ihmisvilinäkin oli kohtalainen. Organisaatio oli kuitenkin melko vaikuttava - autot pysäköitiin ohjatusti pellolle ja bussit kuskasivat vierailijat itse leirialueelle. Bussiinnousualueella oli selkeät ohjeet jonottamisesta ja siitä, että täyttäminen tulisi aloittaa takaosasta. Tässä kohtaa sain kyllä taas ihmetellä joidenkin ihmisten yleistä kyvyttömyyttä noudattaa sääntöjä, sillä mitä siitä takaosasta täyttämisestä muka tuli, ei mitään. Etupenkkiin vaan lässähdettiin ja jumitettiin jono. Saakuta. No, se nyt oli ainoa urputuksen aiheeni. En vain oikein ole kotonani suurissa ihmisjoukoissa.

Löysimme omat partiolaisemme teltta-alueen perältä. Olimme saaneet viestin, jonka sisältö oli suurin piirtein "tuokaa puhtaita T-paitoja, lisää rahaa ja karkkia", ja kahta listattua asiaa veimmekin mukanamme. Vastalahjaksi saimme likapyykkiä. Kuulimme lukemattomia juttuja elämästä partioleirillä ja saimme opastetun kierroksen leirialueella. Näin melkoisen määrän erilaisia telttoja ja myös puiden väliin viritettyjä riippumattoja. Kesäyönä riippumatossa nukkuminen voisi kieltämättä olla aika hauskaa, ellei sitten sataisi. Lounaaksi söimme hernekeittoa, jota annosteltiin mukanatuoduille muovilautasille; lounaan jälkeen tiskasimme astiat siistillä tiskauspaikalla. Kahvi maksoi 50 senttiä, jos sen otti omaan mukiin. Jäätelöjono näytti loputtoman pitkältä.

Partiolaiset osaavat jonottaa ja ovat siistejä. Missään ei näkynyt yhtään maahanheitettyä roskaa. Vessat eivät haisseet ja jokaisen vessan yhteydessä oli juoksevavetinen käsienpesupaikka, samoin kuin ruokailukatosten edessä.. Kylteissä muistuteltiin paitsi käsienpesusta myös riittävästä juomisesta ja siitä, että hattu kannattaa pitää päässä. Auringonpaahteessa mäntymetsä ja aukeat olivatkin melko paahtavia ja pölyisiä. Juomavesipulloja sai täyttää vesitankeista siellä täällä.

Kyllä niillä siellä varmasti mukavaa on. Monenlaista ohjelmaa oli jo ehtinyt olla, ja paljon on vielä edessä, sillä leiri loppuu vasta ensi perjantaina.

Ilves 13 -leirin sivut

Talvivarastoja

Olen tuolla metsässä kyykkiessäni miettinyt, mikä oikeastaan tekee mustikan ja muiden marjojen poiminnasta niin mukavaa. Päädyn mustikkametsässä usein varsinaiseen flow-tilaan, hyvä etten nimeänikin unohda, kun kädet keräävät marjoja ja korvien välissä ajatukset lentävät omia aikojaan. Harvassa paikassa ajatus luistaa yhtä hyvin. Sivuvaikutuksena sitten saatan seota suunnasta niin, että eksyn, tosin vain lievästi ja toistaiseksi hyvin ohimenevästi.

Marjastus ilmeisesti aktivoi sisäisen metsästäjä-keräilijäni. Ahneuskin iskee. Viime viikolla äitini kanssa osuimme niin erinomaiseen marjapaikkaan, että emme olisi millään malttaneet lähteä sieltä pois. Kun marjoja on aivan sinisenään, ja suuria ja meheviä vielä, tuntuu suorastaan syntiseltä lähteä moisesta aarreaitasta, vaikka astiat olisivat jo täynnä eikä vatsaankaan enää mahtuisi. Jokin muinainen vaisto kai siellä kolkuttelee, että aina sinne talvivarastoon lisää mahtuisi, ja oletkos nyt varmasti syönyt tarpeeksi, painoa pitää lisätä tuntuvasti kesän aikana, että talvella voi lasta imettää ja pysyy lämpimänä. Varautuminen on eräänlainen nautinto. Voi sitten syksyllä ylpeänä katsella aikaansaannoksiaan ja tuntea, että pitkä, pimeä kausi on ruoan puolesta turvattu. Hulluahan se sinänsä on, että nyky-yhteiskunnan lähiöasukki tuntee noin, mutta ohjelmointini on paljon vanhempaa perua kuin fysiikkani.

Talvivaraston keruu, omavaraisuus, luonnon antimien hyödyntäminen ja hyötykasvien viljely ovat myös sivuteemoina muutamassa suosikkikirjassani. Barbara Kingsolverin erittäin kaunis romaani Täyttymysten kesä (Prodigal Summer) kertoo yhdellä juonikuviollaan nuoresta leskestä, joka jää asumaan miehensä suvun kotitilalle ja kehittää oman tapansa pitää tila pystyssä. Kuvaukset hänen puutarhastaan ja sadonkorjuusta ovat minusta jotenkin vaatimattomalla tavalla viihdyttäviä ja viehättäviä, ja luen niitä kohtia joskus erikseen, jos en jaksa lukea koko romaania taas uudelleen. Kingsolverin esseekokoelmassa Small Wonders  on myös tekstejä puutarhanhoidosta ja pyrkimyksestä kohti omavaraisuutta.

Nuortenkirjamaisempi ja naiivimpi, mutta hyvin mukaansatempaava samaa teemaa sivuava romaani on Jean Heglandin Suojaan metsän siimekseen. Se kertoo kalifornialaisista sisaruksista, jotka elävät eräänlaisen maailmanlopun aikoja, ensin talossaan metsän keskellä ja hiljalleen itse metsässä. Kirjassa rinnakkain kulkevat yhteiskunnan asteittainen rapautuminen ympäriltä ja tyttöjen tottuminen siihen, että metsästä tulee ensin heidän suojansa yhä arvaamattomammalta ulkomaailmalta, sitten ravinnontarjoajansa ja lopulta kotinsa. Tytöt oppivat pakon edessä keräämään syötäviä kasveja ja varastoimaan niitä sekä metsästämään. Uhkaavalta tuntuvan perusjuonen kaiut lievenevät kuvauksilla ruoankeruun aikaansaamasta tyytyväisestä uupumuksesta ja Kalifornian syötävien kasvien moninaisuudesta. Se lisää minun asteikollani tämän kirjan viehätystä, vaikka se ehkä onkin hölmö syy pitää jostain kirjasta.

Talvivaraston keruu on ajatuksena jotenkin lohdullinen. Tuntee tekevänsä jotain oikeaa ja todellista selviytymisensä eteen, vaikka se olisikin reaalitodellisuudessa hyvin marginaalista. Siitähän se leipä varsinaisesti tietysti tulee, että tekee päivätyötään 8 tuntia päivässä, 40 tuntia viikossa, ja saa siitä korvauksen tililleen kerran kuussa, mutta se ei soita samaa kieltä ihmisen sielussa. Monesti fantasioin myös puutarhanhoidosta, omenapuista ja marjapensaista, mutta tänäkin kesänä olen näemmä vain kiduttanut pelargonioita parvekkeellani ja salaattikin jäi istuttamatta. Haaveet ovat haaveita, mutta niitä on silti terapeuttista elätellä.

Heinäkuussa erityisempää aivotoimintaa ei ole

Säälin hieman herttuatar Catherinea. Vain vuorokausi sen jälkeen, kun hän pusasi maailmaan Britannian tulevan kuninkaan, hänen täytyi olla kameroiden edessä hymyilevänä ja hehkeänä. Omien muistikuvieni perusteella synnytystä seuraavana päivänä oloni oli suunnilleen yhtä hehkeä kuin haaskalla -  joka paikka vuoti ja valui (myös silmät) ja kävely oli kankeaa. Catherinella on ilmeisesti joko rautainen tahdonvoima tai loistava meikkaaja ja kampaaja, ja varmastikin myös tehokas kipulääkitys. Joka tapauksessa tunnen sympatiaa häntä kohtaan.

***

Perheemme nuoriso on lähdössä partioleirille yli viikoksi ja on henkeä täynnä kuin kaljatynnyri. Leirillä kuulemma on aina hirmuisen hauskaa, ja parasta on se, että siellä tehdään kaikenlaisia jänniä ja kivoja asioita kaiken päivää. Katsoin leiriohjelmaa ja tosiaan, vapaa-aikaa näyttää olevan varsin vähän. Ohjelma sisältää kaikenlaista vesileikeistä elokuvanteon kautta kädentaitoihin. Hiljaisuudelle on sentään varattu yhdeksisen tuntia vuorokaudessa, mutta luullakseni kyseistä aikaa ei suinkaan käytetä kokonaan nukkumiseen. Epäilen ainakin suuresti.

Olin itse lapsena partiossa, mutta vain muutaman vuoden, enkä koskaan ollut suurleireillä. Luulen kuitenkin, että ohjelman runsaus olisi jo nuoruusiässäni tuntunut minusta kärsimykseltä. Nyt aikuisena se ainakin olisi sitä. Olen sen verran epäsosiaalinen, että en kovin monta päivää jaksa olla vilkkaassa liikkeessä, vaan minun täytyy päästä välillä "vain olemaan". Kielikurssillakin, 15-vuotiaana, olin huonetoverini mielestä hirveän tylsä, kun en halunnut joka ilta kaupungille, vaan useimmiten mieluummin makoilin pahanhajuisessa huoneessamme lukien kirjaa. Noh. Onneksi omat lapseni tuntuvat olevan eri puusta veistettyjä. Heillä on pääsääntöisesti sitä hauskempaa, mitä enemmän tapahtuu - sellaisesta elämästä jää ainakin vähemmän katumista ja enemmän muistoja.

Huomenna tähän aikaan lapset ovat jo leirillä. Tänään lähtöä vasta valmistellaan, mikä näkyy kodin joka huoneessa. Keittiössä ajelehtii nimikoitavia tavaroita, eteisessä on kenkävyöry, lattiolla on makuupusseja, alustoja ja tyhjät rinkat. Kauppaankin piti juosta etsimään biohajoavaa shampoota sekä ei-liian-suuria toilettilaukkuja. Minulla on järkyttävä stressi siitä, miten yhdeksän päivän tavarat saadaan mahtumaan rinkkaan.

***

Katselin eilen ohimennen kasvomaalaus- ja pikatatuointikojun kuvavalikoimaa. Piikkilankojen, elviksenpäiden, erilaisten pirujen ja playboypupujen joukosta löytyi lempeä ja söötti koalaäiti lapsineen, joten hetken mielijohteesta annoin ruiskumaalata sellaisen olkavarteeni. Pitäisi kuulemma pysyä siinä noin viikon.

 

Terveen merkit

Messusin tapani mukaan tyttärille viikattujen pyykkien kaappiin siirtämisestä tai jostain muusta hyvin oleellisesta. Sananvaihto meni jokseenkin tähän tapaan:

Minä: "Laita nyt nuo paidat kaappiin ja korjaa muovikassit pois huoneesi lattialta, mä sanoin niistä jo eilen!"
Tytär 2: "... Kohta!"
Minä: "Kohta! Aina jos mä käsken tekemään jotain niin vastaus on 'kohta' tai 'ei vielä'! Miksei koskaan käy niin, että mä pyydän teitä tekemään jonkin homman ja vastaus onkin 'kyllä äiti, teen sen heti'?!"
Tytär 1: "Koska sit sä luulisit että me ollaan kipeitä."

Näinhän on - alan usein kaivella kuumemittaria esiin siinä vaiheessa, jos tyttäret vaikuttavat ylenmäärin tottelevaisilta eivätkä jänkkää vastaan.

***

Viides perheenjäsenemme, tämä Iso Tietokone, lähtee huoltoon määrittelemättömäksi ajaksi. Saatan siis pysyä hiljaa pidempäänkin, tai sitten en. Kumpi sitten lieneekään parempi vaihtoehto?

Kaukana poissa

Maantieteellisesti en ollut kovin kaukana, mutta henkisesti sitäkin kauempana. Olemme parina kesänä aiemminkin harrastaneet viikon kestävää vuokramökkeilyä, koska emme kuulu kesämökkiä omistavaan kansanluokkaan. Tämän vuoden vuokramökki valittiin lähinnä rauhallisen sijaintinsa mukaan, joskin myös sillä perusteella, että siellä oli sisävessa.

Mökki oli pienen puron rannassa, kuusimetsän laidassa. Sain siis samoilla sammaleisen kosteassa kuusikossa päivittäin, päämäärättömästi ja ajatuksetta. Hengitys tuntui kulkevan syvempään.

Vain yhtenä päivänä saimme sadetta niskaamme, ja sekin oli varsin lempeää: heräsimme aamulla viiston katon alla nukkumaparvella hiljaiseen ropinaan yläpuolellamme. Muina päivinä aurinko paistoi enemmän tai vähemmän, välillä oli viileää, mutta loppuviikosta hyvinkin helteistä.

Jokavuotinen suosikkiajanvietteeni, mustikanpoiminta, näkyi ruokalistallamme lähes päivittäin. (Ja hyvä olikin, että näkyi, sillä muuten ruokavaliomme oli hyvin grillimakkarapainotteinen vailla suurempaa vihreyttä...) Mustikkakausi ei ollut vielä ihan parhaimmillaan, osa marjoista oli raakoja, mutta paikoin kypsää sinisyyttä näkyi kerrassaan runsaasti. Myös metsämansikoita löytyi yllättävän runsaasti ja keräsin niitä timotein varteen niin kuin lapsena oli tapana.

Mökin terassilla istuminen kirkkaina kesäiltoina oli niin rauhoittavaa ja puhdistavaa, että aloin jo elätellä kaikenlaisia fantasioita maallemuuttamisesta - ne tosin pysyvät kyllä fantasioina, mutta on joskus mukava haaveilla kuitenkin. Tiheää kuusikkoa ja tuulen aiheuttamaa liikettä siinä voisi katsella pitkäänkin, ja satunnaisesti silmiin sattui orava, mustarastas tai muutamia räkättejä. Korpit koikkuivat toisilleen latvuksissa; sateisena aamuna näimme puron takana peuran.

Luonnonkukkien paljouskin hämmästytti. Että noinko paljon erilaisia niitä Suomessakin kasvaa? Lemmikkejäkin ihan sinisenään.
Minulla oli mökillä mukana neljä kirjaa sekä muutama keskeneräinen neuletyö. Kirjoista luin vain kaksi ja puoli, vaikka alun alkaen olin miettinyt, miten neljä kirjaa riittää viikoksi. Neuletöihin en koskenutkaan. Aika vain tuli, oli ja meni, ja elämä oli hyvää. Puiden latvojen tuijottelu nurmella maaten oli parasta viihdettä, toiseksi parasta ehkä sudenkorentojen ja muiden hyönteisten touhujen seurailu.

Vaikka katsonkin olevani varsin urbaani ja mukavuudenhaluinen, ainakin kerran vuodessa pieni mökkeily tuntuu tekevän yksinomaan hyvää. Kunhan mökissä on vesivessa... Juice ja Mikko lauloivat levyllä Senaattori ja boheemi jotenkin siihen tapaan, että "mä lähden maalle jos vain pääsen yöksi pois". No, yöksi nyt ei tarvitse, mutta viikko on melko riittävä aika.

Tavoitteita

Olen edennyt siihen ikään, että päässäni pyörii välillä paljon ajatuksia siitä, mitä vielä ehtisin elämässäni muuttaa, mitä ehtisin kokea. Ja kuitenkin: en sinänsä ole kokemusten perässä. Pitäisi oppia elämään rauhassa itsensä kanssa. Olemaan hyvin ja tasapainoisesti siellä missä on, ajatukset ja ruumis suunnilleen samoilla holleilla. Ettei pää aina haparoisi ja haahuilisi paikasta toiseen levottomana, eri mahdollisuuksia pohtien.

Siinäpä kehitystehtävää. Mahtaa viedä loppuelämän, eikä riitäkään. Ja tästä seuraakin jo nuoruudesta asti tuttu ajatus: kuinka kauan tässä vielä ketkutellaan? Huomaanko, kun aika loppuu?