Pari juttua vaan

En ole koskaan maistanut tupakkaa, mutta jos se tupakoitsijan mielestä maistuu suunnilleen yhtä hyvältä kuin kahvi maistuu minun suussani, ymmärrän, että tupakointi on vaikea lopettaa.

Kuntosalin pukuhuoneessa solmiessani salikenkien nauhoja koin humahduksenomaisen hetken: olin iloinen siitä, että pääsin rasittamaan itseäni fyysisesti. Oudoksun itseäni edelleen joka kerta, kun näin tapahtuu, koska liikkeestä nauttiminen on ollut minulle niin epäluonteenomaista lähes koko elämäni ajan.

Jokin aika sitten hakemastani työpaikasta tuli automaattinen sähköpostivastaus, jossa kerrottiin firman saaneen "paljon hyviä hakemuksia, joista yksi oli sinun hakemuksesi". Varmaan eivät edes lukeneet minun hakemustani, joten hittoako väittävät sen olleen muka hyvä?

Uutisia?

Työpäivä loppui taas lyhyeen, joten tulin kotiin ja lueskelin Hesaria. Sieltä hyppäsi silmille otsikko: Osa 9-luokkalaisista ei osaa tehdä kesätyöhakemusta. Välitön reaktioni oli, että onko se jokin ihme, enhän minäkään tunnu osaavan, ainakin jos työhaastattelujen määrästä voi mitään päätellä. Yle uutisoi sentään samasta asiasta vähän aiheenmukaisemmalla otsikolla: Pojilla kirjoittamisessa ongelmia - esimerkiksi kesätyön hakeminen tyttöjä heikompaa. Kyseessä oli viimekeväisten peruskoulun päättäjien äidinkielen kyvyistä kokeessa, jossa piti esimerkiksi kirjoittaa kesätyöhakemus, ja siihen sitten on näissä Ylen sekä Hesarin jutuissa erikseen tartuttu.

En olisi missään nimessä itsekään yhdeksäsluokkalaisena wanhaan hywään aikaan osannut tehdä kunnollista kesätyöhakemusta. (En osannut sitä vielä parikymppisenäkään; tietokoneen muistista löytyvät vanhat työhakemukseni ja cv:ni aiheuttavat järkyttävän häpeäreaktion.) Kirjoittaa osasin silti yhdeksäsluokkalaisena aika pirun hyvin, kunhan ei vain tarvinnut kirjoittaa mitään asiallista. Ei koulussa silloin sellaisia opetettu, kunhan kirjoitettiin teennäisiä aineita tyylillä, josta kaikki tiesivät äidinkielenopettajan erityisesti pitävän.

Sinänsä ihan ajankohtainen aihe nämä työhakemukset, sillä kuukauden päästä olen koko lailla työtön. Ihmeisiin en usko, mutta kai tässä silti jotain...

Huhhuh

Vaihteeksi rankempi astangajoogatunti. Eihän se meikäläisestä koskaan järin kevyeltä tunnu, mutta tänään oli kyllä mukana ekstraa. Aurinkotervehdyksen b-versiotakin tehtiin viisi kappaletta aiemman kolmen sijaan, ja jo niissä piti jonkin verran huohottaa naama punaisena. Liike ei pysähtynyt koko session aikana, joka väliin tehtiin väli-vinyasa (mitä sitäkään ei aiemmin ole ihan näin tiheästi harrastettu), ja hitaasta ja meditatiivisesta hengityksestä puhuttiin paljon. Ja minä läähätin aina kun suinkin ehdin.

Mietin, oliko tällä opettajalla jotenkin erilainen päivä kuin yleensä; hyvä vai huono, sitäkin on vaikea määritellä. No, joka tapauksessa pysyin joten kuten mukana ja pidin aika vähän ylimääräisiä huilaustaukoja, ja tunnin jälkeen seistessäni juomassa teetä reisilihakseni vapisivat uupumuksesta mutta mieli oli oudon riemukas. Mahtavaahan se oli kuitenkin.

Kotiin tultuani jouduin pesemään joogamattoni mäntysuovalla. Erehdyin myös lukemaan jotakin joogafoorumia. Siellä muutama muukin aloittelija valitteli samaa kuin minäkin aina: kun persaus painaa niin, että sitä ei jaksa nostaa käsiensä varaan. Vastineeksi kokeneet suosittelivat sitkeää astangan treenaamista, kuusi kertaa viikossa, eikä mitään variaatioita vaan pyrkimystä tekemään liikkeet aina oikein. Minua alkoi väsyttää, sillä yksi syy, miksi olen nauttinut joogasta on juuri se armeliaisuus, johon olen tällä joogakoululla törmännyt. Että kuunnellaan omaa kehoa ja jos jonain päivänä ei jokin liike tunnu hyvältä, varioidaan tai tehdään muuten kevyesti. Tällä reseptillä olen tähän asti mennyt ja siinä ajattelin kyllä pysyäkin, sillä näin homma tuntuu hyvältä eikä paineita juurikaan tule (kuin ajoittain).

En varmaankaan tule ihan äkkiä, jos koskaan, etenemään astangassa alkeiskurssilta mihinkään, mutta hitot siitä. 

Shocking blue

Sain nukuttua sen verran, että teki mieleni mennä ulos. Pyöräilin siis juuri huolletulla hopallani naapurikunnan puolelle ja takaisin. Ei ollut niin lämmin kuin minulle oli mainostettu, korviin kävi viima.

Tienvieret kukoistivat paitsi leskenlehteä ja sinivuokkoa myös valkovuokkoja. Eivätkö ne ole vähän aikaisessa? Muistelen, että näillä leveyksillä valkovuokot yleensä kukkivat äitienpäivän tienoolla. Sinivuokkoja täällä meilläpäin kasvaa verraten runsaasti, paikoittain suurina mattoina. Kasvaisi enemmänkin, mutta suurimman esiintymän paikalle on viime vuosina pykätty pari kerrostaloa. Sinivuokot ovat alueittain jännän erivärisiä, violettiin vivahtavasta valkoisesta syvänsiniseen. Karussa ja värittömässä kevätmaisemassa ne näyttävät joskus niin kirkkaan sinisiltä, että sitä hätkähtää. Että pitäisikö niiden ollenkaan olla siellä.

Ajellessani mietin, mikä siinä on, että kavahdan vaistomaisesti ihmisiä, jotka suoraan ja ääneen sanovat olevansa hyviä, taitavia ja lahjakkaita. Ajattelen heistä helposti pahaa ja kyseenalaistan heidän lahjansa ja tietonsa, koska he eivät ole "tarpeeksi" vaatimattomia. Suurelta osin syy lienee siinä, että kadehdin heitä, sillä haluaisin itsekin olla lahjakas ja pätevä; minuun on vain hyvin syvään juurtunut sellainen kaava, että itseään ei missään nimessä saa kehua eikä työntää eturiviin. Toisaalta tarkemmin asiaa miettiessäni ne ihmiset, joista maailmassa eniten pidän ja jotka lähimmäs itseäni päästän, paljastuvat läheltä katsoen juuri sen ihmislajin edustajiksi, jota pääsääntöisesti kartan: he ovat itsevarmoja ja omasta mielestään pätevämpiä kuin useimmat muut. Aivan kuin en itsekään tietäisi, onko itsevarmuus kartettava vai puoleensavetävä ominaisuus. Kuin olisin homofoobikko, joka yrittää kätkeä omat homoseksuaaliset tuntemuksensa itseltäänkin.

***

Lisäys: Hei kattokaa, tämä blogi on ollut olemassa jo muutaman päivän yli kaksi vuotta!

Ketjureaktio

Maanantaina vein pyöräni huoltoon. Selostaessani huoltohenkilölle sitä, millä lailla ketjut putoavat pois paikoiltaan ja millaista ääntä jarrut pitävät, havaitsin hänen ilmeistään, että selostuksessani ei ollut hänen mielestään mitään järkeä. Sanalla sanoen huoltohenkilö katsoi minua erittäin haaleasti. Totesin hänelle, että en ole muuten polkupyörien tuttu enkä ymmärrä oikeita termejä, mutta osaan kyllä ajaa. Palvelu oli ylipäätään hyvin nihkeää, mutta kun en tiedä lähistöltä muutakaan pyöräkorjaamoa.

Tänään sitten hain fillarin kotiin. Maksoi 79 euroa, mutta kaipa se oli sen arvoista: takajarru pitää taas, etujarru ei kilju eivätkä ketjutkaan pudonneet kertaakaan kotimatkan aikana. Huollon yhteydessä joku oli nostanut pyöräni satulaa liian korkealle ja heti tuli ahteri kipeäksi sillä ajamisesta.

Tyttäret pukeutuivat partioykkösiinsä mustine hameineen ja sukkahousuineen ja lähtivät yrjömpäivänjuhlaan. Nailonsukkiksiin kiemurtelun lomassa kuulin tytär 2:n sanovan tytär 1:lle: "Hei, sulla on toi haaremi ihan vinossa!" Assosiaationa ihan hyvä, mutta haarakiilaa kyllä tarkoittivat.

***

En nuku. Tämä alkaa taas olla sietokykyni ylärajoilla. Hävettävää kyllä, moni unettomuuden veteraani olisi varmaan huipputyytyväinen siihen unimäärään mitä minä onnistun raapimaan kokoon. Minulle on kuitenkin liian vähän se, että joka yö parin viikon ajan olen nukkunut kolmisen tuntia vähemmän kuin mitä tarvitsisin käydäkseni kaikilla sylintereillä. On kuin pää olisi täynnä jotakin sähköistä häiriöääntä. Olen levoton ja ylikierroksilla, koko ajan väsynyt mutta iltaisin ja aamuöisin valitettavan virkeä.

Lehdissä on usein artikkeleja unihäiriöistä ja niksejä niiden voittamiseksi. Niksit, varsinkin lääkärien ja unitutkijoiden suosittelemat, saavat ihmisen tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi: tuollaiset selkeät ohjeet ja siltikään en onnistu. Vaikka teen kaiken oikein, nukun silti huonosti ja vähän. Olen jopa vähentänyt kahvinjuontini pelkkään aamukahviin, yhteen kupilliseen, puhumattakaan muusta. Näin yksinkertainen asia kuin nukkuminen, enkä sitäkään onnistu itse korjaamaan! Miten mahtaisi käydä vakavampien vaivojen kanssa?

Liian kirkas kevät

Ilmeisesti vuodenaikaan liittyen minua vaivaa ylivirittynyt olo. En nuku tarpeeksi, ajatukset ovat joko jumissa tai kiertävät kehää ja niska on edelleen huonossa jamassa. Ja kaikkea pitäisi vaan jaksaa ja ehtiä tehdä ja kaikilla perheenjäsenillä on menoja menojen perään, myös rahanmenoa.

Valoa on äkkiseltään liikaa, se paljastaa paitsi maiseman ankeuden myös kaiken sen, mitä en mielelläni halua itsessäni nähdä. Kun on jatkuvasti unen puutteen takia vähän harmaa, kaikki alitajunnassa ja muissa mielen kerroksissa piileskelevät lonkeroiset nousevat pintaan. Unetkin ovat sotkuisia ja täynnä epämiellyttäviä kuvia. 

***

Partiolaisten yrjönpäivänjuhla on tällä viikolla ja kuten kaikkina edellisinäkin vuosina on käynyt, muutama päivä ennen juhlaa tyttäret havahtuvat siihen, että partiopaitaan pitäisi ommella merkkejä. Tytär 2 on onneksi tässä asiassa itsenäinen ja tarvitsee apuani vain merkkien kiinnittämisessä nuppineuloilla paidan ollessa hänen päällään. Tytär 1:llä on senlaatuinen koesuma koulussa, että en millään soisi hänen käyttävän kallista aikaansa (ja minun hermojani) merkkien ompelun kömpelöön opetteluun tällä viikolla. Hän on käsitöissä totaalinen nakkisormi, joten kaipa päädyn itse kursimaan hänen merkkinsä paitaan ja saarnaamaan siitä, että tulevaisuudessa tätä(kään) asiaa ei jumaliste kannattaisi jättää viime tippaan.

***

Pihassamme laulaa sekopäinen lintu.

Työnhaun pienet ilot

Tulipa ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen näkökenttääni sellainen avoin työpaikka, että ihan halusin sitä hakea: kokoaikainen, suhteellisen lähellä, vakituinen. Hakeminen vaati taas yhdelle uudelle rekrytointisivustolle rekisteröitymisen, mutta sehän menee jo rutiinilla. Kirjoittelin nöyrästi laatikkoihin henkilötietoni, työhistoriani, koulutustietoni sekä osaamiseni kutistettuna yksittäisiksi avainsanoiksi. Koulutustietojen kohdalla oli ärsyttävä, pakolliseksi merkitty kenttä "koulutuksen kuvaus". Kuvailin sitten myös yli 20 vuotta vanhaa ylioppilastutkintoani sanalla "ylioppilastutkinto".

Käytin tietojen naputteluun ehkä parikymmentä minuuttia. Kun olin valmis, huomasin sivuston yläreunassa painikkeen, jossa ehdotettiin Linkedin-profiilin liittämistä mukaan. No, mikäpä siinä, tokihan minulla modernina työnhakijana sellainenkin on. Painoin nappia ja välittömästi suurella vaivalla rekryfirman sivulle kirjoittamani tiedot korvautuivat Linkedin-profiilini vastaavilla tiedoilla. Niin että jos vain olisin hieman aikaisemmin huomannut sen nappulan...

***

Flunssa ja päänsärky ja ylimalkaiset kolotukset tekevät päivästä ankean. Sain sentään töissä palautetta työtahdistani: siinä ei ole moittimista, täytän kiintiöt melko vaivattomasti. Niin oletinkin, suoraan sanoen, vaikka kuinka olenkin olevinani vaatimaton.

Vessahuumoria, osa II: Näin peität virheesi - kaksiosaisen trilogian kiihkeä päätös

Ennen.

Lauantaiaamuna heräsin valmiiksi kierroksilla käyden, koska en ollut illalla saanut suojateippauksia valmiiksi. Lattialla maaten sain sitten loputkin putkista piiloon ovelien muovisuilujen ja strategisesti sijoitettujen pahvinkappaleiden avulla, ja saatoin avata maalipurkin.

Olin ostanut rajaajan, koska sillä piti saada seinän yläosan raja siistiksi ilman teippauksia. Aloitin siis rajaamisesta. Se meni pieleen. En ole ihan varma, mikä tarkalleen oli suurin syy, mutta luultavasti yhdistelmä omaa taitamattomuuttani sekä sitä tosiseikkaa, että katonraja on rakennusvaiheessa pyöristetty melko "isolla ärrällä", kuten koneistaja sanoisi. Rajaajan pyörät eivät siis kulkeneet aivan tasaista reittiä. Kun lisäksi tumpeloin niin, että katon puolelle tuli maalia, niin voisi sanoa, että maalausvaihe ei alkanut mitenkään onnellisten tähtien alla.

Maalasin ensimmäisen kerroksen, arvosana ehkä kuutonen. Vaikeat paikat kaapin sivussa ja alla olivat vaikeampia kuin olin etukäteen osannut edes kuvitella. Tässä vaiheessa kello oli ehkä yksitoista, joten tauko, suihku ja kävelylenkki. Maalin kuivumisen katselu oli yhtä tylsää kuin maalin kuivumisen katselu (oli aivan pakko päästä kirjoittamaan noin), ja lisäksi puolisolla oli jatkuvasti naamallaan mitäs-minä-sanoin -ilme. Lähdin siis kylille, hoidin asiat, tulin takaisin ja keitin kahvit. Ostin tytär 2:lle toffeeta kiitokseksi, koska hän kannusti minua englanninkielisin lauselmin tyyliin "way to go, Mum".

Tein radikaalin päätöksen: koska katossa oli jo maalitahroja reunoissa, maalasin saman tien katonkin. Muistelin samalla jotain lastenkirjaa, jossa henkilö päätyi sotkun takia maalaamaan lopulta koko omaisuutensa samalla värillä kuin seinät. Onneksi vessanpönttö ja lavuaari olivat turvassa muovihupuissaan.

Hups

Toinen kerros selkiytti tilanteen: sain vedettyä telalla maalin tasaiseksi ylhäältä alas asti ainakin niissä kohdissa, jossa sillä on katsojan kannalta merkitystä. Kuivuttuaan lopputulos alkoi näyttää jo ihan mukavalta. Etten sanoisi jopa seiskapuolen tai kasimiikan arvoiselta. Ruuvailin pyyhekoukut ja ilmastointiaukon kannen takaisin paikalleen, ovilistat pitää uusia mutta ne saavat vielä odottaa. Loppuillan ajan kävin vähän väliä ihailemassa taivaansinistä vessaa. Samalla tulin bonganneeksi (ja etenkin puoliso bongasi) kohtia, jotka vaativat vielä siveltimellä sörkkimistä. Viimeisimpiä paikkailin vielä tänään sunnuntaiaamunakin. Pienimpiä koloja varten sosialisoin tyttäreltä vesivärisiveltimen.

 

Jälkeen.

Muistettava seuraavaa mahdollista maalausinnostusta varten:

• Maali sotkee aina enemmän kuin etukäteen tulee ajatelleeksi; ainakin näin amatöörin ollessa kyseessä.
• Pohjatöihin ja teippauksiin pitää osata varata noin kolme kertaa niin paljon aikaa kuin mitä ensimmäinen aika-arvio on.

Kokonaiskuva: positiivinen, melkeinpä onnistumisen puolelle laskettava. Erityismaininta: seinien reikien pakkeloinnin ja tasoittamisen tulos on erinomainen, mitään ei näy maalin päälle.

Vessahuumoria, osa I: Alkeet

Töissä oli tylsää kaiken päivää, mutta jollain aivolohkolla kävin koko ajan läpi vessanmaalausprojektiani. Ehdin jo eilen kittailla seinien naulanreiät. Se sujui niin huonosti, että suutuin itseeni ja lähdin salille riehumaan vähäksi aikaa, mutta tänään huomasin, että paikkailun paikkailu illalla sekä hionta tekivät tuloksesta jo varsin kelvollisen.

Viikkosiivottuani oman osani huushollista potkaisin projektin käyntiin. Imuroin vessasta kaiken irtoavan ja pesin likaisimmat sopet höyrypesurilla, kun käsipeli ei riittänyt. Juuri tässä vaiheessa soitti siskoni, joka soittaa minulle usein kotimatkallaan kuuden maissa, ja välillämme käytiin seuraavanlainen dialogi:

Sylvi: "En mä voi nyt puhua kauan kun just latasin höyrypesurin ja pitää pestä toi vessa ja sit pesen ne seinät vielä kidesoodalla ja sit tarvii teipata suojat lattiaan ja hioa ne seinät ja sit huomenna..."

Sylvin sisko: "...Hei kuka sä oot ja mitä oot tehnyt mun siskolle?"

Vakuutettuani, että en ole aidon Sylvin kidnapannut doppelganger (hm) jätin löpinät. Kidesoodapesu tuntui tekevän seinille hyvää, niistä tuli valkoisemmat kuin luullakseni kymmeneen vuoteen. Vastoin remonttioppaiden lupauksia pinta ei kuitenkaan mainittavasti himmentynyt, joten käyn seinät vielä läpi hiomapaperilla kunhan ne ehtivät kuivua. Poltin sormeni höyrypesurilla ja sitä kolottaa. Irrotin ovilistat kuin aikapoika (aikahenkilö) ja kuten olin aavistanutkin, ne on vaihdettava uusiin. Se ei johdu siitä, että olisin ne irrottaessani rikkonut, vaan vain siitä niiden pinta on ruma ja hilseilevä.

Hikoillessani puolentoista neliömetrin vessakopissa tulin lopullisesti todenneeksi, että jotkut sopet tulevat olemaan todella hankalia maalata. Peilikaapin tausta on osittain varmaan sudittava lattialla maaten. No, huomennahan tämäkin akrobatia nähdään. Otin vessasta ennen-kuvan, mutta se on turhan vihertävä, joten en liitä sitä vielä tänään tähän.

Jos joku nyt sattuu tätä lukemaan, niin huomenna saisi sitten pitää peukkuja, ettei tulisi sutta.

Sama virsi taas uudessa paketissa

Jaha, jaha, Ylen sivuilla on vaihteeksi artikkeli parisuhteista.

Melkein jo äkkilukemalta ajattelin, että ihanhan se on asiaa. Vaan strategisesti sijoitettuna loppupuolelle onkin tämä nykyään niin perin suosittu agenda "miesten pitää olla miehiä ja naisten naisia". Ja vielä näin helkkarin typerästi aseteltuna:

Arjen sujuvuus ja kotitöiden jakaminen tasan eivät Luukkalan mukaan takaa onnellista parisuhdetta. Liika tasa-arvoisuus voi hänen mukaansa jopa haitata parisuhdetta.

–  Jos ollaan ihan samanlaisia, on uhka, että suhde muuttuu tylsäksi. Eri mieltä oleminen voi olla jännällä tavalla toisen kunnioittamista, silloin syntyy jännite maskuliisen ja feminiinisen voiman välille.

Hengitän syvään.

Kotitöiden jakaminen tasan, sehän se tietenkin on esteenä todelliselle kohtaamiselle miehenä ja naisena. Minä en kyllä käsitä hitollakaan, miten ihmeessä ihmisten hyvinvointia toistensa seurassa edistäisi se, että naiset hoitaisivat tuosta vain päivätyönsä ohella lapsenhoidon, ruoanlaiton, siivouksen ja vaatehuollon kun miehet keskittyisivät pari kertaa vuodessa tehtäviin renkaanvaihtoihin, nurmikon ajamiseen ja kerran viidessä vuodessa remontointiin. Hehkeyttääkö naisen mystistä naisellisuutta toistuvaan arkirutiiniin uupuminen? Korostaako miehen ikiaikaista maskuliinisuutta se, että hän huhkii pihatöissä ja auton kimpussa, sikäli kun pihaa tai autoa perheessä edes on? Ja sekö, että perheessä on oikeudenmukainen työnjako, tekee pariskunnasta liian samanlaisen ja suhteesta tylsän? 

Älkää nyt enää tähän maailmanaikaan viitsikö. Tasa-arvoisuus suhteessa on paljon muutakin kuin työnjako. Se on juuri sitä nähdyksi tulemista, sitä, että saa olla oma itsensä, mistä tuossakin artikkelissa puhutaan. Kun tulee nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi toisen silmissä ja osaa itsekin nähdä ja ymmärtää toista, silloin työnjako ja muut maalliset asiat ovat sivuseikka. Nimittäin siinä mielessä, että niistä voi keskustella, järkevästä jaosta voi sopia, eikä kumpikaan pyri ajamaan omaa etuaan eikä jyräämään toista. Ja sitten on lupa myös muuttaa sopimusta. Kun eletään ihmisiksi ja kanavat ovat auki. Eikä kumpikaan nuupahda eikä tunne olevansa roolinsa vanki.

Eivätkä kaikki edes kaipaa puolisokseen ihmistä, joka on selkeän feminiininen tai maskuliininen. Jos itse on siitä jatkumon puolenvälin paikkeilta, niin viihtyy parhaiten toisen samantyylisen kanssa. 

Ylen artikkelin otsikon kanssa sentään olen samaa mieltä: miksi tyytyä seiskan arvoiseen suhteeseen, jos ysikin olisi mahdollinen? Minulle se ysi vain on juuri sitä, että ei edes yritetä mitään miehet-miehiä-ja-naiset-naisia -kaavaa, vaan ollaan ihmisenä ihmiselle. Ei pidä tunkea itseään luukkuun, johon ei millään mahdu, tässäkään mielessä.

Pyhää

Päiväunia joka päivä ja kaikkea mahdollista kaloripitoista ruokaa, siinäpä resepti, jolla tunnun saavan pyhistä mahdollisimman rentoutuneen olon irti. Kai sitä vielä tänään illalla voisi ottaa pikku lasillisen viiniä? Vaikka onkin maanantai? Voihan?

Edellisestä remonttiprojektistani toipuminen on päässyt hyvään vaiheeseen kestettyään noin kaksi vuotta, joten nyt uskallan jo suunnitella seuraavaa. Viikon sisällä aion saada maalatuksi Pikkuvessan, eli tytärten käytössä olevan mukavuuslaitoksen, seinät. Kunnianhimoinen suunnitelma sikäli, että en ole aikaisemmin maalannut mitään sellaista, mikä jäisi näkyville vaan vain sutinut pohjamaalia tapetin alle. Kätevyyttä vaativiin hommiin minulla ei ole mitään luontaisia taipumuksia, mutta yrittää pitää vaan. Pikkuvessan ominaisuuksiin kuuluvat hyvin kapea kaapin ja nurkan välinen rako, jonka maalaaminen tulee olemaan vähintäänkin mielenkiintoista, sekä pienenpieni pinta-ala, minkä takia on tarkkaan mietittävä, millaisen apuvälineen päällä missäkin kohdassa mahtuu seisomaan.

Kun aloin helmikuussa puhua tästä maalaushommelista, puoliso esitti sarjan kärsiviä ilmeitä ja asentoja. Hän traumatisoitui minua pahemmin toissakevään tapetointisessiosta. Lupasin, että maalaukseen hänen ei tarvitse puuttua millään lailla, sen kuin sohvalla makoilee. Paitsi että jos nyt valokatkaisijan kannen ja ovilistat irrottaisi, siinä häntä tarvitaan.

***

Kai nyt jo kevät on? Keväästä tuntuu tulevan kevyt olo, sellainen vaaleanharmaan kevyt. Että ei oikein ajatuksetkaan päähän tartu.

Rannikolla

Tyttäret kaikkosivat taas extreme-olosuhteisiin koko pääsiäiseksi. Olin jo etukäteen äidillisen huolissani siitä, palelevatko he teltassa öisin, osaavatko he pakata tarpeeksi kuivia ja lämpimiä vaatteita (eivät, kuten sittemmin kävi ilmi) ja miten he jaksavat taas tiistaina herätä kouluun nukuttuaan juuri niin vähän kuin partioreissuilla yleensä nukutaan.

Koska oli joutilasta aikaa ja koska emme olleet koskaan käyneet Raumalla, lähdimme käymään Raumalla. Kaupunki oli pitkäperjantaisen hiljainen ja mukulakivikaduilla näkyi ihmisiä hyvin harvakseltaan. Se saattoi johtua osittain siitä, että satuimme paikalle samaan aikaan, kun Lukko pelasi Tapparaa vastaan. Raumalla paikallisen lätkäjoukkueen kannatus oli hämmästyttävän näkyvää: lähes jokaisen liikkeen ikkunassa oli #tiedän2015 -juliste (emme tietenkään manselaisina olleet moisesta teemasta aiemmin kuulleetkaan) ja lyhtypylväisiin ja ovenkahvoihin oli kiedottu sinikeltaiset muovinauhat. Mietimme, olisimmeko saaneet ravintolassa turpaan, jos jommalla kummalla meistä olisi ollut Tappara-kaulahuivi. 

Tamperelaisuus ei onneksi näy naamasta eikä meillä kummallakaan edes kuulu puheesta. Löysimme Vanhan Rauman sokkelosta ravintolan, joka oli ehkä tyyris mutta jonka ruoka oli erinomaista. Tungosta ei ollut ja palvelu oli tyylikästä. 

Lämpötilat eivät suosineet visiittiämme ja nenäni on vielä tänäänkin kylmästä punainen. Kävelimme silti urheasti ristiin rastiin Vanhan Rauman alueen. Kuvittelin itseäni asumaan milloin mihinkin herttaiseen puutalopihapiiriin. Alueen asukkaat tuntuvat olevan tunnollisia somistajia, sillä lähes joka talossa oli nähtävillä erilaisia kauniita esineitä ja asetelmia ikkunalaudoilla. Mahtaako paikallinen julkisivulautakunta edellyttää, että maailmanperintökohteessa asuttaessa pidetään huolta siitä, että turisteille on viehkeää katsottavaa tarjolla?

Pyhän Ristin kirkko jäi näkemättä sisäpuolelta, koska osuimme sen luo vain muutamia minuutteja ovien sulkemisajan jälkeen. No, ajattelimme, että mennään sitten aamulla käymään siellä kun ei mihinkään ole kiire. Menemättähän se jäi. Iltamyöhällä tyttäret lähettivät keskeltä metsää viestiä, että voisitteko tulla lauantaina tuomaan kuivia vaatteita ja kumisaappaat. Minä olin lobannut kumisaappaiden mukaanottamisen puolesta tarmokkaasti jo pakkaamisvaiheessa, mutta kun ei: vaelluskengät ovat kuulemma ennenkin riittäneet. Palasimme sitten ajoissa Tampereelle ja puoliso pakkasi tarpeelliset kamat autoon ja lähti huolehtivan isukin tavoin huoltamaan vettynyttä jälkikasvuaan. Onnistuin estämään itseäni olemasta niin v-mainen, että olisin laittanut saapaskassiin lapun, jossa lukee "mitäs minä sanoin".

Teksti ei sisällä aprillipiloja

Olen tehnyt töitä, saanut niskani järkyttävään jumiin ja nukkunut huonosti, ei välttämättä tässä järjestyksessä. Kun on koko ajan väsynyt, onhan siinä sekin hyvä puoli, että pienetkin asiat naurattavat. Tällä viikolla on naurattanut esimerkiksi väärin kirjoitettu kuolinpesä eli kuolionpesä sekä se, kun hillitty ja naisellinen työtoveri huokasi taukohuoneessa hiljaisuuden keskellä äkkiarvaamatta "Olispa pizzaa ja kaljaa".

Mutta asiaan, provosoituahan sitä piti. Tai ärtyä. Sari Helin kirjoitti Ylen sivuilla mielestäni rumasti ja vieläpä aiheesta, josta on melko turha kirjoitella. En haluaisi olla ylipainoinen lapsi, jonka silmiin tuo otsikko ja teksti sattuvat. Mikä siinä on, että kansanterveydellisiin syihin vetoamalla ihmisten ulkonäköä saa mediassa kommentoida vaikka kuinka ikävillä sanoilla? Ja todellakin: MIKSI lasten (ja aikuisten) ylipainosta kirjoitetaan niin jumalattoman paljon ja usein? Silläkö se katoaa, että sitä kauhistellaan? Ajattelevatko kirjoittajat tosiaan, että kun he saavat terävän juttunsa viiltävine kuvauksineen julki, sitä juttua lukevat ylipainoiset tuntevat välittömästi valaistuvansa, tajuavat vasta silloin olevansa lihavia ja alkavat syödä terveellisesti?

Ylipainon kauhistelujutut keräävät aina satapäin kommentteja, lähes pelkästään niiltä, jotka suureen ääneen komppaavat ja kertovat järkyttäviä tarinoita siitä, mitä naapurin lapset syövät. Jotkut luettelevat, mitä kaikkea epäterveellistä ovat nähneet ruokakaupassa Kaikkien Muiden ostoskärryissä. Elämys on täydellinen, kun he vielä samaan syssyyn selostavat, kuinka terveellisesti itse syövät ja kuinka ainakaan heidän lapsensa eivät koskaan saa mitään sokerista syötävää saati juotavaa. Tällainen on niin järjetöntä, että päätäni vihloo. Liittoudutaan yhteiseen rintamaan, johon pääsevät ne, joilla ei ole omansa tai lastensa ruokavalion ja painon kanssa mitään huolta. Nehän ovat Ne Toiset, jotka pilaavat katukuvan ja kansanterveyden. Onnitelkaa siinä nyt itseänne ja toisianne ja tehkää selväksi, että ylipaino-ongelmalle pitäisi tehdä jotain kiireesti. Mieluiten kieltää lihavilta kaikki sokeri ja lisätä koululiikuntaa kymmenellä viikkotunnilla.

Ei sitä ylipaino-ongelmaa ratkaista sillä, että jauhetaan netissä suureen ääneen toisten huonoista tottumuksista. Ei sitä ratkaista ylhäältä alaspäin. Jokainen on itse vastuussa omista syömisistään ja aikuiset jossain määrin jälkikasvunsa syömisistä, ja itsehän jokainen kilonsakin kantaa. Kunkin on päätettävä niistä asioista, joihin itsellä on vaikutusvaltaa. Toisten elämiä on ihan turha sorkkia ja kommentoida. Niin.