Tiedonhaluinen Tampereelta kysyy

Kuulkaa nyt, ystävät ja kylänmiehet, MIKÄ on se keino, jolla kylpyhuoneen kaakelinsaumat saisi oikeasti puhtaaksi?

Olen kokeillut ainakin seuraavia:

• juuriharja ja yleispuhdistusaine (ei vie kaikkea likaa)
• hammasharja ja yleispuhdistusaine (ditto)
• etikkaliotus ja hammasharja (etikassa on se vika että se jumalauta ei PYSY seinässä; lisäksi ei vie kaikkea likaa)
• ihmesieni (heikompi kuin kaikki edelliset konstit)
• höyrypesuri (ei SEKÄÄN vie kaikkea likaa! vaikka miten lupaillaan)

Fraasi "ei vie kaikkea likaa" kuvaa sitä, että pesumenetelmillä saumoista irtoaa se mustin musta, mutta ne jäävät edelleen selvästi likaisiksi, vaikka kuinka tarkasti hankaisi. Onko olemassa jotain konstia, mielellään ei kovin myrkyllistä?

Yst. vast. mill. hyv. kiit. vast. ott. tämän postauksen kommenttiosioon
Sylvi, puhtauden ystävä

Tänään ei kannattanut herätä

Ehdinkin jo olla varovaisen toiveikas, kun viikon neljä ensimmäistä päivää menivät vähintäänkin kohtalaisesti. Että noustaanko tästä suosta sittenkin. Reilu viikko sitten ruinasin lääkäriltäni lääkkeen annostuksen nostoa ja sainkin, ja ilmeisesti se on alkanut tuntua, oli kyseessä sitten plasebovaikutus tai aito (sillä ei ole väliä, kunhan auttaa). Mutta tänä aamuna taas, huoh. Elukka istui rinnan päällä painamassa, musta likainen öljyvana luikerteli kaikissa ajatuksissa.

No joo, tiedän toki kokemuksesta että huonoja aikoja, hetkiä ja kokonaisuuksia tulee keskelle nousukauttakin eivätkä ne välttämättä tarkoita pysyvää pudotusta.

***

 Uneni ovat taas todella...värikkäitä, sanoisinko. Yhdessä viimeöisessä pätkiksessä loikoilin mutaisessa eläintarhan aitauksessa suurien ihmisapinoiden kanssa. Oli hyvin kuuma, joten apinat ja minä olimme kaivautuneet rapakoihin viilennelläksemme, ja rapakoissa oli seassa ihan selvää paskaakin. Yksi apina huiskutti viuhkana toimivalla pahvinpalalla ilmaa minua kohti, ja minä tein samoin jollekin toiselle apinalle. Minulla oli salainen tehtävä aitauksessa: minun oli tarkoitus selvittää, ketkä apinoista olivat oikeasti ihmisiä, jotka olivat vain saaneet liikaa jotain lääkettä.

Toisessa unessa varastin tiikerikakun uimahallin pukuhuoneesta, ja kun tulin katumapäälle ja olin palauttamassa sitä, joku oli jo ehtinyt pestä sen, kiertää sen kuivaksi ja ripustaa sen hanan päälle kuivumaan kuin tiskirätin.

*** 

Reaalimaailmassa olin eilen lapsenvahtina, pitämässä seuraa muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle. Siitä tuli hyvä mieli. Mutta kyllä tuonikäinen ihminen on vielä aikamoinen pötky, jää makaamaan siihen, mihin sen asettaa, vaikka protestoikin äänekkäästi (kävin vain pesemässä käteni, mutta lapsi kai luuli tulleensa hyljätyksi). Seurustelimme höö-äännähdyksin, lauloin unilauluksi sopivan yksitoikkoista kalevalaista sävelmää, katselimme ikkunasta kaunista taivaan valoa, sain vaihtaa yhden vaipankin. Sain painaa poskeni untuvaista päätä vasten. 

On aina yhtä jännä ajatella sitä, miten pienikin vauva on jo ihan kokonainen ihminen ja sisältää kaiken tarvittavan elämää varten.

Omat jäljet

Huomaan tehneeni ainakin yhden (todennäköisesti moninaisia) asian johdonmukaisesti väärin kasvattaessani tyttäriäni ihmisiksi. Olen alusta alkaen jankuttanut heille monin eri sanamuodoin, että jokainen siivoaa omat jälkensä. Ja tarkoittanut sillä sitä, että jos läikytät maitoa lattialle, pyyhit sen itse, etkä odota että äiti tai isä tai kotitonttu sitä siivoaa.

Olisi mitä ilmeisimmin pitänyt olla täsmällisempi - tyttäret nimittäin vaikuttavat sisäistäneen lauseen muodossa "jokainen siivoaa vain ja ainoastaan omat jälkensä". Kumpikin tytär siis laittaa vain omat astiansa koneeseen, vaikka tiskipöytä olisi täynnä kaikenlaista muuta ja vanhemmat pyytävät siivoamaan keittiön. Ja jättää pöydän pyyhkimättä, koska enhän mä sitä sotkenut, joku muu läikytti soppaa! Ja kun pyykkiä viikataan suunnattomasta kasasta kaappeihin, he itsestäänselvästi ottavat kasasta vain omansa ja jättävät muun osuuden olohuonetta kaunistamaan. Jos pyydän raivaamaan olohuoneesta ylimääräiset tavarat, mitään ei tapahdu, koska tavarat eivät ole heidän henkilökohtaisia tavaroitaan.

Täytyy myöntää, että metodissani on ollut vikaa. Jotenkin soisin, että nuo kolme aikuisen kokoista ihmistä, joiden kanssa jaan tämän kerrostalohuoneiston, olisivat sisäistäneet paremmin vanhan kunnon "tuo tullessas, vie mennessäs" -tyyppisen elämäntyylin. Että jos jossain näkee jotain sotkua, sen voi saman tien korjata pois, koska se kuuluu yhtä hyvin kaikille muillekin perheenjäsenille, eikä vain äidille. Noh. Toisaalta: enpähän ainakaan kasvata siivousneuroottisia ihmisiä. Enkä uhrautuvia tyttösiä, jotka kaiken elämäänsä siivoavat toisten jälkiä.

Kolmas edellisessä kappaleessa mainituista aikuisen kokoisista ihmisistä on luonnollisesti puolisoni. Hän erottuu jälkienkorjausasiassa tyttäristä edukseen vain puheissaan, ei niinkään teoissaan. Olemme molemmat jo pitkään puhuneet siitä, että ahtaassa eteisessämme on liikaa kenkiä ja kesäisimmät niistä pitäisi viedä kellarivarastoon. Viikonloppuna ärähdin asiasta hieman:

Sylvi: "On se nyt jumankauta kumma että vaikka säkin näet ja tiedät että näitä kenkiä pitäisi viedä alas, niin mitään tässä asiassa ei tapahdu jos mä en sitä tee!"
Puoliso: "Niin... No mutta mä katsoin niitä kenkiä mitkä pitäisi viedä eikä siinä ollut oikeastaan yksiäkään mitkä olisi mun."

I rest my case. Ja nyt menen viemään ne kesäkengät varastoon. 

Työstöä

Unessa hiihdin ilmeisesti lapsuusmaisemieni hiekkaharjulla. Uniminäni päätti, että lähdenpä tuota toista reittiä, enkä vanhaa tuttua paluulatua. Toinen reitti olikin sitten vuoroin umpihankea, vuoroin järkyttävää ylämäkeä ja toisten pihoilla kulkevaa ruppaista polkua; välillä suksetkin tahriintuivat ladulle roiskuneeseen maaliin. Ja pimeäkin tuli. Heräsin hengästyneenä. Uni on hyvinkin altis tulkinnoille.

***

Yläkoululainen tuo mukanaan niin paljon lappusia vanhempien allekirjoitettavaksi, että vanhemmille tuntuu olevan enemmän läksyä kuin itse lapselle. Asia, jota ihmettelen: eikö näissä sähköisissä reissuvihoissa, Helmessä ja Wilmassa, ole sellaista ominaisuutta, jolla voisi kerätä vaikkapa vanhempainiltaan ilmoittautumiset, vai eikö ominaisuutta vain käytetä tai osata käyttää? Perhanasti ärsyttää nuo allekirjoita-ja-leikkaa-alaosa-irti-ja-oppilashan-ei-sitten-hukkaa-tai-unohda-sitä - aaneloset. Kun kaikki muu asia kulkee sähköisten viestimien kautta. Tytär 1:n entinen luokanvalvoja jopa käytti vanhempainvarttien aikojen varaamiseen Helmeä, mikä oli kätevää. Tytär 2:n luokanvalvoja lähettelee rastitettavia lappuja, yleensä aivan viime tingassa ennen kuin varattavat ajat alkavat pyöriä.

Vino valo

Elokuun loppupuolen hyviä puolia: matonpesupaikalla saa aamuisin olla yksin. Ei tarvetta small talkiin mummojen kanssa. Kävin pesemässä varastossa notkuneita mattoja - en muista, olinko pessyt ne ennen varastoon laittamista, todennäköisesti olin, koska ne näyttivät niin puhtailta, mutta jotakinhan sitä pitää työttömän tehdä.

Aamun valo on jo vinompaa, aurinko paistaa alempaa. Olen haikea. Kesä loppuu näinä päivinä ja mistä sitä taas tietää, näkyykö seuraavaa. Lisäksi aurinko on taas niillä korkeuksilla, että paistaa suoraan olohuoneen ikkunaan ja paljastaa ikkunan likaisuuden (ja minun oli pakko pestä se uudelleen) sekä joka jumalan pölyhiukkasen mitä pinnoilla lepää.

***

Koiristahan minun piti. Nykyään ihmisillä on niin paljon ja niin rakkaita koiria, että pelottaa tuoda julki, ettei pidä koirista eikä halua niitä välittömään läheisyyteensä, jos sitä voi välttää. Toisaalta niinhän monet sanovat lapsistakin nykyään, eivätkä sitä pahemmin peittele. Mutta minä en tykkää koirista, aamen. Tai ehkä se, mikä eniten ärsyttää, on koiranomistajat. Esimerkki: Kaupungin uimarannoilla on selkeät kyltit, että koiria sinne ei saa viedä. Koiranomistajat tuntuvat kuitenkin kuvittelevan, että eihän se mitään haittaa, vaikka heidän haukkunsa siellä onkin, jos vain mennään sellaiseen aikaan kun rannalla ei ehkä ole muita. Monena aamuna aamu-uinnilla käydessäni olen nähnyt koiria uimassa ja käyskentelemässä suorastaan kieltokyltin vieressä. Ja päivälläkin. Vähän sama kuin jos tupakoitsija ihan piruuttaan polttaisi Tupakointi kielletty -kyltin vieressä.

Mattorannassa tänä aamuna nuoripari ulkoilutti piskejään kuivuvien mattojen seassa. Yritin vähän vilkuilla, nostavatko koirat jalkaansa telineitä vasten (ja mattoja). Eivät, mutta toinen niistä oli jo urinoimassa minun polkupyörääni, kun omistaja viime hetkellä sentään kutsui sen pois.

Terapiaa

Heräsin viiden jälkeen. Istuin aika pitkään aamukahvilla. Luin uutisia. Lähdin poimimaan nokkosia. Poimin nelisen litraa. Tulin kotiin, laitoin pyykit koneeseen. Huuhtelin nokkoset ja laitoin ne kuivuriin. Ryöppäsin osan lettuja varten. Siivosin jääkaapista kaiken, mikä ei sinne kuulu. Lajittelin keräyslasit vientivalmiiksi. Pussitin pienmetallit niin ikään kierrätyspistettä ajatellen. Puhdistin roskiskaapin. Pesin roska-astiat. Imuroin ja siistin nojatuolin kierrätyskuntoon. Tässä vaiheessa kello oli vasta kymmenen. Liian aikaista edes lounaalle.

Kaikkiin huoliin ei kiihkeä toimintakaan auta sanottavammin.

Ketjureaktio

Maanantaina vein pyöräni huoltoon. Selostaessani huoltohenkilölle sitä, millä lailla ketjut putoavat pois paikoiltaan ja millaista ääntä jarrut pitävät, havaitsin hänen ilmeistään, että selostuksessani ei ollut hänen mielestään mitään järkeä. Sanalla sanoen huoltohenkilö katsoi minua erittäin haaleasti. Totesin hänelle, että en ole muuten polkupyörien tuttu enkä ymmärrä oikeita termejä, mutta osaan kyllä ajaa. Palvelu oli ylipäätään hyvin nihkeää, mutta kun en tiedä lähistöltä muutakaan pyöräkorjaamoa.

Tänään sitten hain fillarin kotiin. Maksoi 79 euroa, mutta kaipa se oli sen arvoista: takajarru pitää taas, etujarru ei kilju eivätkä ketjutkaan pudonneet kertaakaan kotimatkan aikana. Huollon yhteydessä joku oli nostanut pyöräni satulaa liian korkealle ja heti tuli ahteri kipeäksi sillä ajamisesta.

Tyttäret pukeutuivat partioykkösiinsä mustine hameineen ja sukkahousuineen ja lähtivät yrjömpäivänjuhlaan. Nailonsukkiksiin kiemurtelun lomassa kuulin tytär 2:n sanovan tytär 1:lle: "Hei, sulla on toi haaremi ihan vinossa!" Assosiaationa ihan hyvä, mutta haarakiilaa kyllä tarkoittivat.

***

En nuku. Tämä alkaa taas olla sietokykyni ylärajoilla. Hävettävää kyllä, moni unettomuuden veteraani olisi varmaan huipputyytyväinen siihen unimäärään mitä minä onnistun raapimaan kokoon. Minulle on kuitenkin liian vähän se, että joka yö parin viikon ajan olen nukkunut kolmisen tuntia vähemmän kuin mitä tarvitsisin käydäkseni kaikilla sylintereillä. On kuin pää olisi täynnä jotakin sähköistä häiriöääntä. Olen levoton ja ylikierroksilla, koko ajan väsynyt mutta iltaisin ja aamuöisin valitettavan virkeä.

Lehdissä on usein artikkeleja unihäiriöistä ja niksejä niiden voittamiseksi. Niksit, varsinkin lääkärien ja unitutkijoiden suosittelemat, saavat ihmisen tuntemaan itsensä epäonnistuneeksi: tuollaiset selkeät ohjeet ja siltikään en onnistu. Vaikka teen kaiken oikein, nukun silti huonosti ja vähän. Olen jopa vähentänyt kahvinjuontini pelkkään aamukahviin, yhteen kupilliseen, puhumattakaan muusta. Näin yksinkertainen asia kuin nukkuminen, enkä sitäkään onnistu itse korjaamaan! Miten mahtaisi käydä vakavampien vaivojen kanssa?

Liian kirkas kevät

Ilmeisesti vuodenaikaan liittyen minua vaivaa ylivirittynyt olo. En nuku tarpeeksi, ajatukset ovat joko jumissa tai kiertävät kehää ja niska on edelleen huonossa jamassa. Ja kaikkea pitäisi vaan jaksaa ja ehtiä tehdä ja kaikilla perheenjäsenillä on menoja menojen perään, myös rahanmenoa.

Valoa on äkkiseltään liikaa, se paljastaa paitsi maiseman ankeuden myös kaiken sen, mitä en mielelläni halua itsessäni nähdä. Kun on jatkuvasti unen puutteen takia vähän harmaa, kaikki alitajunnassa ja muissa mielen kerroksissa piileskelevät lonkeroiset nousevat pintaan. Unetkin ovat sotkuisia ja täynnä epämiellyttäviä kuvia. 

***

Partiolaisten yrjönpäivänjuhla on tällä viikolla ja kuten kaikkina edellisinäkin vuosina on käynyt, muutama päivä ennen juhlaa tyttäret havahtuvat siihen, että partiopaitaan pitäisi ommella merkkejä. Tytär 2 on onneksi tässä asiassa itsenäinen ja tarvitsee apuani vain merkkien kiinnittämisessä nuppineuloilla paidan ollessa hänen päällään. Tytär 1:llä on senlaatuinen koesuma koulussa, että en millään soisi hänen käyttävän kallista aikaansa (ja minun hermojani) merkkien ompelun kömpelöön opetteluun tällä viikolla. Hän on käsitöissä totaalinen nakkisormi, joten kaipa päädyn itse kursimaan hänen merkkinsä paitaan ja saarnaamaan siitä, että tulevaisuudessa tätä(kään) asiaa ei jumaliste kannattaisi jättää viime tippaan.

***

Pihassamme laulaa sekopäinen lintu.

Tempus fugit

Päivät ne vain lipsahtelevat eteenpäin. Kai kohta jo on koko vuosikin lopussa, ennen kuin huomaan sen alkaneenkaan.

Bussinpenkin selkänojassa joku kotosuomalaisista yliopistoista mainosti itseään iskulauseella, joka kuului suunnilleen "menestyt, jos päätät menestyä". Joku herkkä nuori ihminen tuonkin vielä uskoo ja sisäistää ja sitten pettyy karvaasti, jos ei sen kummemmin menestykään.

Kävin eilen iltajoogassa, jonka tarkoitus oli rauhoittaa ja rentouttaa ihminen yötä vasten. Olihan se miellyttävää, mutta olisin oikeastaan halunnut jäädä sinne salin lattialle nukkumaan. Kylmään autoon vääntäytyminen ja takaisin kotilähiöön kaahaaminen hitureita kiroillen saattoi hieman heikentää joogan rentouttavaa vaikutusta. 

Olen ilmeisesti päättänyt, ketä tulen eduskuntavaaleissa äänestämään. Olin jo aiemmin pannut henkilön nimen mieleeni, koska olen huomannut hänen ajavan asioita, joihin itse uskon enemmän kuin moniin muihin. Nyt sitten sain sekä Ylen vaalikoneesta että saman puljun Kandideitistä tulokseksi tämän samaisen henkilön varteenotettavimpana vaihtoehtona. Saapa nähdä, ehtiikö uskoni ehdokkaaseen vielä romahtaa ennen vaalipäivää, tai ehtiikö ehdokas möläyttää jotain typerää mediassa.

Niskani on niin kipeä, että veri ei tunnu kiertävän päässä lainkaan ja älykkyysosamääräni on pudonnut kaksinumeroiseksi. Väärinkäyttämäni lääkkeetkin ovat lopussa. Päätetyöskentelyn iloja ja riemuja tämäkin. No, toisaalta: ehkä sittenkin hieman mieluummin niskakipu kuin hengitystieoireet ja muut entisen elämäni kiusat.

***

Lisäys Myöhemmin: Voiko se olla totta - olenko huomaamattani tullut henkisesti edes hieman aikuisemmaksi? Tajusin hiljattain, että en enää juurikaan aktiivisesti murehdi sitä, että en ole sievä, nätti saatikka sitten kaunis. Murrosikäni saattaa olla päättynyt.

Aurinko saa aikaan

Ajatuksia, jotka alkoivat välittömästi pörrätä päässäni, kun keväisen kirkas taivas ensin maanantaina ja sitten uudelleen tänään näyttäytyi:

1. Voisi varata kosmetologin, naama on ihan harmaa.
2. Kulmakarvat ainakin tarvitsevat kiireellistä huolenpitoa.
3. Nyt pitäisi laittaa vauhtia siihen pikkuvessan seinien maalausprojektiin.
4. Viikonloppuna voisin käydä rautakaupassa.
5. Tytär 1:n huoneen tapetointi ja rymsteeraus pitäisi suunnitella ja aloittaa vanhan sängyn myyminen tai siitä muuten eroon hankkiutuminen.
6. Kylppärin seinät ovat pesun tarpeessa.
7. Viitsisiköhän sitä värjätä tukkaansa?
8. Kesäksi pitäisi hankkia pari kestävää ja hyvää t-paitaa.
9. Kestävätkö silmälasin sangat vielä vai olisiko aika hankkia uudet?

Sisso. Ihme, ettei sentään vauvakuume nostanut päätään saman tien näiden kaikkien pintapuolisten projektien ja suunnitelmien takaa.

***

Työ on työtä, ja sinänsä on oikein mukavaa olla asiallinen työssäkäyvä aikuinen. Vaikka siitä nyt tienaakin melko lailla niukasti. Helmikuun tilinauha tuli, ja selkeästi kävi ilmi, että olisin saanut ansiopäivärahaa enemmän kuin palkkaa tästä työstä. Mutta aktiivisuus ja työssäkäyntihän se tärkeintä on, vai?

Istuttuani/seisottuani kokonaisen työpäivän päätteen ääressä hiljaa itsekseni ahertaen olen kello neljän maissa aina vähän kuin transsissa ja muissa maailmoissa. Leuat ja aivot tuntuvat jäykistyvän ja selkeät ajatukset käyvät mahdottomiksi. Tänään tempauduin kuitenkin työmoodista nopeasti ja tehokkaasti, sillä rakas ystäväni ehdotti after work -henkistä tapaamista. Söimme pienimuotoista päivällistä lasikaton alla auringon vielä kurkistellessa rakennusten lomasta. Ja puhuimme, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Ja minulla on mainio olo. Joskus vain on niin hyvä nähdä ja tulla nähdyksi, ja kuunnella ja tulla kuulluksi.

Kiitollisuuden päiviä

Aamulla istuessani bussissa ajattelin, että tänään puoliso ehtii ennen minua kotiin. Ajattelin, että onpa mukavaa, että hän laittaa meille ruokaa, ja minä saan tulla rauhassa töistä valmiiseen pöytään. Ajattelin, että pitääpä muistaa mainita puolisolle, miten mukavaa on, kun hän laittaa ruokaa minulle ja perheelle. Sitten ajattelin, että mahtaisiko puoliso joskus sanoa minulle mitään vastaavaa tai onko hän ollut iloinen siitä, että minä olen viime ajat hoitanut suurimman osan arkisesta ruoanlaitosta. (Ei, mutta älköön sitä hänelle viaksi luettako. Hän ei ajattele sellaisia asioita, sillä hänestä kaikki luistaa paremmin kun ei liikoja ajatella tai analysoida tai ainakaan puhuta sellaisesta.)

Työnantaja ratkaisi kiitollisuusongelman puolestani: töitä ei riittänyt täydeksi päiväksi ja olin kotona jo kahdelta. Siis soveliaissa ruoanlaittoasemissa.

***

Olen viime ajat lukenut innokkaasti Waltarin Mikael Hakimia saatuani ensin Mikael Karvajalan kuunneltua äänikirjana. Hakim tuntuu vetävämmältä ja värikkäämmältä kuin Karvajalka ja olen edennyt jo melkein puoleen väliin. Nyt prosessi tosin häiriintyi, sillä sain kirjastosta varaamani Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, luin siitä ensimmäiset parikymmentä sivua kahvin kanssa ja tajusin, että tulen pitämään siitä.

Tytär 2 lukee ties kuinka monetta kertaa kirjaa Tittimaan ipanat, kirjoittanut Anna Tauriala. Teoksella on hänelle tunnearvoa, koska se on ensimmäinen "oikea kirja", eli ei-kuvakirja, jonka hän on aikanaan lukenut itse alusta loppuun. Kun Tittimaan ipanat löytyi jokin vuosi sitten läheisen pikkukirjaston poistohyllystä 50 sentillä, emme epäröineet hetkeäkään vaan korjasimme sen eläkepäiville kotiimme. Tytär, joka mielellään höystää puhettaan englanninkielisin lauseparsin, sanoi minulle eilen illalla hyvin vakavana: "Äiti, Tittimaan ipanat never gets old."

Toisaalta ok

On tämä nyt pirua, kun olen työsuhteessa mutta työtä on niin vähän! Tänäänkin meidät käskettiin jo kahdeltatoista kotiin, koska mitään tehtävää ei ollut enää jäljellä. Työsopimuksessa lukee, että viikkotuntimäärä on minimissään 25 ja tällä viikolla se taitaa siihen jäädäkin. Palkkapussi käy surullisen laihaksi. Onneksi edes syömisissään voi säästää - kuljetan mukanani kotona halvalla tehtyä lounasruokaa ja pakastimesta kaivettuja marjoja.

Mutta ei tässä sinänsä mitään valittamista ole, huomasin juuri. Kotona on hiljaista ja tilaa ajatella - paikalla on lisäkseni vain tytär 1 joka mutisi minut nähdessään: "Ja mä kun ajattelin että saan olla yksin..." Tytär vetäytyi huoneeseensa, toivottavasti lukeakseen kokeisiin. Minä järjestelin keittiötä ja join kahvit, vieläpä korvapuustin kera.

Tänään taisi alkaa paastonaika, vai alkoiko se jo eilen laskiaistiistaina? Joinakin vuosina olen luopunut paastonajaksi jostain, esimerkiksi makeansyönnistä tai leivänpäällisistä. Mukapaastoni syyt eivät koskaan ole olleet uskonnolliset tai edes henkistyneet - olen vain ajatellut kurittaa edes hieman laiskanpulskeaa ja mukavuudenhaluista itseäni. Mietin esiäitejäni savupirteissään: mitä he mahtoivat syödä kevättalvella, kun kesään ja vehreisiin oraisiin oli vielä matkaa? Perunoita tai nauriita maakellarista, vartaassa kovettuneita leipiä? Miten mahtoi olla lehmän lypsävyyden laita lopputalvesta? Järvestä saattoi saada kalaa, tai kenties syötiin kuivattua tai suolattua kalaa. Pakkopaasto? 
Oh well. Tänä vuonna en kuitenkaan aio paastota yhtään mistään syömäpuolen systeemistä. Kaikki käy, mikä menee kurkusta alas. Kai ne esiäiditkin iloitsisivat, jos tietäisivät, miten jälkipolvilla muonaa piisaa.

No ei mitään

Pääsimme töistä aikaisemmin, koska tämän projektiluontoisen työn ruuhkahuippu on vasta tulossa ja toistaiseksi työtä ei ole erityisen paljon tehtäväksi. Oloni oli samalla tavalla hilpeä kuin aikanaan koulussa päivän loppuessa yllättäen. Sellainen ekstravapaa ja melkein luvaton. Vaikka itsehän sen nahoissani kärsin kun saldo menee miinukselle.

Mietin, että mitä. Päätin sitten, että ei mitään. Paitsi vessojen pesu. Sen jälkeen juon lasillisen valkoviiniä.

Perjantain tajunnanvirtaa

Naakat ovat aika ilkeän näköisiä lintuja. Pienet pahansuovat silmät ja puikeanterävä nokka. Mutta eiväthän ne raukat ulkonäölleen mitään voi. Ovat kuulemma älykkäitäkin. Pulut taas näyttävät typerähköiltä ja niiden nyljetyn näköiset punaiset varpaat ovat perin alastomat olemukseltaan. Varikset ovat kaupunkilintujen aatelia, niissä on tyyliä ja ryhtiä.

***

Helsingin Sanomat kirjoittaa uimahallihygieniasta. Ärsyynnyn itse jatkuvasti uimahalleissa ja kylpylöissä samasta asiasta, joten ilmiö ei rajoittune Helsingin Yrjönkadulle. Ihmiset (naiset) varmaankin luulevat olevansa jotenkin puhtaita, koska suihkussakäyntivaatimus ei tunnu heitä koskevan. Joskus sitä tulee uineeksi sellaisen naisihmisen perässä, joka altaassakin tuoksuu hajuvedeltä ja kosmeettisilta aineilta monen metrin päähän. Jos asiaa oikein rupeaa ajattelemaan, ei paljon huvita yleisiin uimalaitoksiin mennä. Kun ihmiset eivät pese päätään ja naamaansakaan, niin tuskin viitsivät jalkoväliään ja persvakoaankaan. Anteeksi, poistun hetkeksi voidakseni pahoin.

***

Olisi kivaa, jos jostain ilmestyisi lampun henki ja antaisi minulle mahdollisuuden viettää vaikkapa viikon miehenä. Minkähänlainen mies olisin? Hiljainen, parransänkinen, kumararyhtinen insinööri luultavasti. Minulla olisi hyvinkehittynyt keskivartalokessi. Haluaisin tietää, miltä tuntuu pissiä seisaaltaan ja vieläpä hyvällä osumatarkkuudella.

Päivän top ja bottom

Hyviä ajatuksia ja asioita tänään:

• Huomasin, että luntahan siellä sataa. Kiitos, lisää vain. Hiihtoladut saisivat hieman pehmeyttä uudesta lumesta - kävin eilen hiukkasen kaatumassa jäisessä alamäessä.
• Keskustelin tytär 2:n kanssa kummituksista ja siitä, mistä se oikeastaan kertoisi, jos kummituksien olemassaolo vahvistettaisiin tosiasiaksi. Tytär oli muuten vakaasti sitä mieltä, että vanhanaikaisella filmikameralla otetut kuvat ovat aina aitoja, koska eihän niitä ole voinut mitenkään väärentää.

Neutraaleja tai vain lievästi ärsyttäviä ajatuksia tänään:

• Luin Philip Rothin kirjan Portnoy's Complaint, jonka olen aikaisemmin lukenut vain Saarikosken suomennoksena. Saarikoskihan taisi myöntää itsekin, että ei osannut englantia mitenkään hyvin, ja alkuteoksen luettuani muistin suomennoksesta kymmenittäin kohtia joita hän joko ei ole tajunnut lainkaan tai jotka ovat pahanlaatuisia huolimattomuusvirheitä. Ankarimmin silmääni kävi kohta, jossa päähenkilö ajaa avoautolla ja vieressä istuva tyttöystävä sanoo yhtäkkiä, että pysäytä (pull over), hän haluaa ottaa suihin; sitten tyttö ottaa päähenkilöltä suihin tien vieressä ja avoauton katto on alhaalla (with the top down). Saarikosken suomentamana pull over on saanut muodon "käy päälle" ja tyttö parka ottaa suihin selällään maaten! (Siteeraan suomennosta tässä ulkomuistista, mutta olen 99-prosenttisen varma, että olen oikeassa; Portnoyn tauti kuului nuoruuteni vakiolukemistoon, etenkin kaikki seksikohdat.) Sitten toisaalta Saarikoski on ilmeisesti tuntenut hyvin esimerkiksi sen tyylisiä sanoja kuin kike ja dago, koska niissä hän ei suomentaessaan ole näkyvästi haparoinut.

Pahoja ajatuksia tänään:

• Minulla on tylsää ja olen laiska.
• Olen huolissani siitä, olenko ominaisuuksiltani sopiva ylipäätään mihinkään työhön. Ihmissuhdeammatit alkavat tuntua aika lailla poissuljetuilta vaihtoehdoilta. Fyysiseen työhön olen kahden eri kokeilun perusteella liian lössö ja heikko. Palvelualalla kärsisin kuin elukka häkissä. Käsillä tekemisen suhteen olen kömpelö ja toivoton, mitään luontaista taipumusta ei ole. Mihinkään asiantuntijatyöhön en ole tarpeeksi fiksu - ja ai niin, en ole minkään alan asiantuntija!

Kirkas

Vietin yön kovin väkivaltaisissa painajaisissa. Maanantaiaamun astangajooga kuitenkin palautti kulahtaneeseen kroppaani taas ilon siitä, että olen elossa, hengitän ja jäsenetkin taipuvat sentään johonkin. Tunnilla oli jälleen muutamia harrastajia, jotka hyvinkin kevyen näköisesti ponnahtivat päälläseisontaan heti, kun ohjaaja siihen vähän viittasikin. Omalta kohdaltani pidän toistaiseksi mahdottomana, että ahterini nousisi lattiasta moisella tavalla - minun voimillani ei nosteta 70-kiloista olemusta edes risti-istunnassa käsien varaan, kuten astangasession lopuksi ilmeisesti aina tehdään. Vaan viispä siitä! Kenties kymmenen vuoden harrastamisen jälkeen. Sikäli kun olen vielä elossa.

Kaupungilla näin ohimennen erään tuttuni. Hän oli tyylikkäästi pukeutunut ja kaikin puolin kauniin ja laitetun näköinen, kuin ainakin virkanainen lounastauollaan. Minulla oli jalassa toppahousut ja kuomasaappaat sekä ylläni lukuisia itsetehtyjä villa-asusteita, jotka eivät sopineet toisiinsa. Olimme kuin stailausohjelman ennen ja jälkeen -kuvat, paitsi että minä seitsemisen vuotta tätä tuttuani vanhempana olin kronologisessa mielessä se jälkeen-versio.

Heräsin bussimatkalla huomaamaan, miten ratkaiseva merkitys kirkkaalla säällä ja lumella on: kaupunkihan onkin kaunis! Pääkirjaston kupukin oli kuin taivaisiin kurkottava valkoinen, auringon hellimä tissi. Näsijärvi näytti olevan jonkinmoisessa jäässä, paitsi lahden pohjukasta. Tulin kotiin ja viskasin espresson voimalla täkit ja tyynyt pakkaseen raikastumaan. 

Toisen päivän itseanalyysi

Pelkään, että alan olla aivan liian tottunut siihen, ettei aamuisin ole kiire mihinkään. No, helmikuussa toivottavasti taas on, jonkin aikaa.

Näennäisen toimettomien päivieni päätteeksi puoliso kysyy kotiin tultuaan usein, mitä olen tehnyt. Kun vastaan jotain siihen suuntaan, että imuroinut, pessyt vessoja, pessyt pyykkiä tai muuten vain järjestellyt asioita, puoliso yleensä sanoo:"Mikset sä tee koskaan mitään kivaa?"

Tänään puen sanoiksi, miksi en tee enemmän "mitään kivaa". 

1. Minulla ei ole tällä hetkellä (eikä aikuisiällä ole ollut ollenkaan, oikeastaan) sellaista intohimon kohdetta, jonka tekemiseen uppoutuisin niin, että kotityöt ja arkinen elinympäristön kohentaminen voisi unohtua ja jäädä syrjään.
2. Minulla on paljonkin asioita, joiden tekemisestä nautin, mutta ne ovat niin pieniä ja turhia ja niistä saatava nautinto loppujen lopuksi niin mietoa, että en osaa keskittyä niihin, jos minulla on velvollisuuksia suorittamatta. Ytimissäni on hyvin, hyvin syvällä käsky "ensin työ, sitten huvi". En osaa antautua vaikkapa lukemiselle tai kirjoittamiselle, jos taustalla möllöttää jokin ikävähkö askare, joka pitäisi tehdä. Varsinkaan nyt, kun palkkatyötä ei ole ja kun tunnen ensisijaiseksi velvollisuudekseni kodinhoidon.

Feeling stupid, feeling small.

Lyhyt balladi joulusiivouksesta

On ihanaa siivota joulun alla
ja kuulla, kun imuri pauhaa.
Voi mattoja piiskata raivoisasti,
se tuottaa mielenrauhaa.

Kai kynttilälyhdytkin tiskata voi,
kattolistoista pyyhkiä seitin.
Pianon alla niin paljon moskaa on,
että tarvittais kranaatinheitin.

Tukka pystyssä ryömin sängyn alle
ja villakoirat hyökkää.
Kun teineille ehdotan lattianpesua,
ne järkyttyneinä yökkää.

Saunan siivouksen jätän juhannukseen,
ja kaapitkin saa nyt olla.
Kunhan näkyvät paikat on siistinä
saa muu olla hunningolla.

Tuon matot sisälle sateesta
ja imurin kaappiin sullon.
Sitten lähimpään Alkoon kiiruhdan
ja ostan viinipullon.

Huonosti

Heräsin sillä kuuluisalla väärällä jalalla ja olin heti aamusta toivoton, synkkä ja pahantuulinen, tai vähintäänkin kärttyisä. Tätä oireilua kannattaa yleensä hoitaa siivoamalla, joten pesin jääkaapin, imuroin huushollin ja pyöritin koneessa satsin pyykkiä. Se auttoi, ainakin sen verran, että voin katsoa tyytyväisenä jääkaappiin. Paitsi että jääkaapissa on lähinnä valo.

Olen joissain asioissa huolestuttavan itsekeskeinen. Minusta nimittäin tuntuu usein siltä, että asiat ovat minun syytäni. Puolison unettomuus ja uupumus ainakin varmasti on, samoin tyttären ailahteleva koulumenestys. Voi olla, että olen jollakin lailla aiheuttanut tämän veemäisen sään ja vesisateenkin. 

***
Jälkikirjoitus: Tuli tässä mieleen, että miksiköhän olen hengessäni vastustanut niin voimakkaasti sitä, että voisin oikein opiskelemalla verestää olemassaolevaa kielitaitoani tai jopa opetella jotain uutta kieltä? Olen kai ajatellut, että koska olen (myös) kielenopettaja, muiden osaamieni kielten jatko-opiskelun olisi väistämättä johdettava siihen, että hankkisin pätevyyden opettaa niitä. Se taas olisi inhottava prosessi tentteineen ja pakollisine kieliharjoitteluineen, sillä en ole lainkaan samalla tavalla kiinnostunut niistä kahdesta muusta kielestä, joita jonkin verran osaan, kuin olen englannin kielestä, jota rakastan intohimoisesti. Mutta herra nähköön, mikä pakko niitä olisi opettaa? Voisinhan treenata niitä omaksi ilokseni, kerrata kielioppia (kielioppi on ihanaa), pyrkiä vaikka sujuvampaan sanomalehdenlukutaitoon. Tai voisin tehdä kuten tytär 2 ja yksinkertaisesti lainata kirjastosta tai etsiä netistä jonkin itselleni ennestään tuntemattoman kielen kursseja ja oppimateriaalia, oppia niistä sen verran kuin tuntuu mukavalta ja katsoa mihin se johtaa, jos mihinkään. 

Olen kai vain niin järjettömän fiksoitunut siihen, että kaikki on tehtävä hartiavoimin ja hyvin, tai sitten siihen ei kannata kajota lainkaan.

Kotiopettajattaren postaus (ei romaanin pituinen)

Koululaisilla on näihin aikoihin vuodesta kokeita harva se päivä ja se koskettaa joskus työttömiä ja laiskoja perheenäitejäkin. Havaitsin, että tytär 1 ei oikein pysy opiskelutekniikkansa kanssa sakin mukana nyt, kun etenkin reaaliaineiden oppisisällöt ovat ylemmillä luokilla laajentuneet. En tosin tiedä, onko tämä peruskoululaisten keskuudessa kovinkaan poikkeavaa, koska tytär 1 on esikoinen ja joutuu siksi kärsimään siitä tosiasiasta, että on ensimmäinen ja vanhin teini-ikäinen,  jota hänen vanhempansa ovat ikinä kasvattaneet ja maailman läpi paimentaneet. 

Ei ole käynyt selville, mikä tytär 1:n kohdalla olisi soveliain tekniikka - oppiiko hän parhaiten visuaalisin, auditiivisin vai kinesteettisin avuin - joten yritin opettaa hänet kirjoittamaan lyhennelmiä ja tukisanalistoja yhteiskuntaopin jumalattoman pitkästä koealueesta. Käytännössä päädyin lukemaan koealueen itse ja kirjoittamaan siitä malliksi kysymyksiä. Niin kuin itse olisin tehnyt, jos kyseessä olisi minun kokeeni. Kyseenalaistin tämän toiminnan järkevyyden välittömästi jälkeenpäin: minun pitäisi luonnollisesti olla pakottamatta tytär 1:stä omaan muottiini. Sitten kyseenalaistin kyseenalaistamiseni: koska tyttärellä ei ole mitään muuta havaittavaa opiskelutekniikkaa kuin kirjan hajamielinen lehteily (ja kaikki kunnia sille niillä joilla se toimii - tytär 1:llä ei toimi), tunsin olevani oikeutettu opettamaan hänelle sen tekniikan, jota itse käyttäisin. Kuten muussakin oppimisessa ja opetuksessa, uskon tässäkin siihen, että usein vain on helpompi, kun ei jää ihan tyhjän päälle vaan saa edes jonkinlaisen mallin, jolla pääsee alkuun ja jonka päälle voi sitten alkaa soveltaa, kun oppiminen alkaa kaivata syventämistä.

Tytär sai kysymyslistani ja etsi opiskellessaan kysymyksiin vastauksia. Preppasin sitten häntä ja purimme yhdessä koealueen ytimiinsä. Asia oli erittäin tärkeä, kansalaisen oikeudet ja velvollisuudet, asuminen, verotus, pankkien toiminta ja sitä rataa - seikkoja, jota pitäisi myös ymmärtää, eikä vain osata ulkoa. 

Preppausvaiheessa hermot menivät ajoittain molemmilta asianosaisilta. Ei siitä sen enempää. En ole ylpeä itsestäni. Pahimman slaagin taisin saada, kun tytär kertoi progressiivisen verotuksen tarkoittavan sitä, että "mitä isompi palkka, sitä vähemmän veroa maksaa".

Nähtäväksi jää, oliko kokeilusta hyötyä. Jos sattuisi niin, että tytär 1 saisikin tästä kokeesta vähän paremman numeron kuin yleensä, ehkä hän inspiroituisi kokeilemaan toistekin jotain muuta kuin pelkkää lukemista. (Minun hands-on -tyyppinen puuttumiseni opiskeluun ei oikeastaan ole meille kummallekaan hyväksi, ei lyhyellä eikä pitkälläkään aikavälillä.) Mietin jo jonkinasteista lahjontaakin. Minä en yleensä ole ollenkaan tällainen! Mikä minuun on mennyt, keskiasteellehakupaniikki varmaan?

***

Tytär 2 tutki aamiaisella istuessaan tablettia, ja tullessani keittiöön sanoin refleksinomaisesti että tietokone pois kun syöt. Oli kuulemma iskän lupa, koska aamiaisella oli alettu selvitellä Stalingradin piirityksen yksityiskohtia ja sitä, missä vaiheessa aikajanaa kolmannessa valtakunnassa oli pelkkiä työleirejä ja missä vaiheessa tulivat tuhoamisleirit. Ja mitkä olivat Molotovin ja Ribbentropin etunimet ja arvoasemat. Ja kuinka kauan El Alameinin taistelu kesti. Tietokoneelta ei ollut selvinnyt, mitä ihan oikeasti tarkoittaa sanonta "jäädä mottiin"; tätä ilmaisua oli kuulemma käyttänyt opettajakin koulussa eikä tytär 2 ollut kehdannut kysyä. Piirsin kuvan siitä, miten armeija jää mottiin. Jotain sentään sain tehtyä niin, että jälkikasvu ymmärsi asian.