Kuivasin tukkaani suihkun jälkeen. Tukka harotti eri ilmansuuntiin, lyhyt malli on siinäkin mielessä mielenkiintoisempi, sillä se ei vain roiku. Katsoin itseäni silmiin ja ajattelin, että yksi suurimmista tehdasvioista, joita minussa on, on tämä: kielteiset ja huonot muistot tallentuvat minuun moninkertaisesti intensiivisempinä kuin mukavat, onnelliset ja hyvät. Sitten ne iskevät takavasemmalta aina heikoimpina hetkinä, eikä niitä saa karkotetuksi. Ja voimistuvat, pirut, vielä sitä enemmän, mitä useammin niitä vatvoo. Enkä osaa lopettaa. En pysty vain päättämään, että tuo nyt vain meni noin ja vaikka muistankin sen tuskallisen hyvin, sitä ei ole pakko pitää etualalla mielessä. En osaa.
Henkilöhistoriaani kuuluu psyykkisesti hyvin matalia aikoja. Niitä oli jo lapsena, ja vanhemmiten olen ajoittain hakenut niihin apua. Vuoden 2015 jälkipuoliskolla olen saavuttanut matalapaineissani uuden pykälän, ikävä kyllä: on ensimmäinen kerta, kun oloni on ollut niin huono, että olen tuntenut sairastuneeni enkä vain rämpiväni jossain pimeässä. Tällä kertaa kyseessä on passiivisen, hitaan masennuksen sijaan aktiivisen kivulias ja ahdistunut olo. Sitä on hyvin vaikea kuvata sanoin. Se koskee. Se tuntuu virustaudilta, joka muuttaa ajatukseni ja tunteeni. Jotkut osat minusta ovat hyllyllä, pakastettuna tai kuolleet.
Se elää omaa elämäänsä. Teen asioita, tärkeitä ja tarpeellisiakin, saan aikaan, käyn joogassa, tapaan joskus ihmisiäkin. Ja silti se on siellä. Täällä. Ja vaikka tunnenkin jo saaneeni siitä otteen (osin kemiallisen), se palaa ajoittain. Taitaa välillä latailla itseään, antaa minun olla vähän aikaa rauhassa ja kuvitella kaiken olevan taas hyvin, ja sitten tulee taas koputtelemaan.
Ja kun nyt vioista puhutaan, minulla on myös huonot hampaat ja paljon finnejä. Ja edelleen jotain hiton outoa kremppaa oikeassa polvessa ja lonkassa.
Osaat kuvata tuon todella hyvin.
VastaaPoista