Eipä tässä

Valvoin suurimman osan yöstä. Nyt päässä humisee kuin olisin promillen humalassa. Luulen jättäväni älylliset ponnistelut väliin tältä päivältä.

Joulun ja uudenvuoden aikaan sitä tuntee aina seisovansa jonkinlaisella etapilla, korkean paikan kilometritolpalla, josta näkee eteen, taakse ja sivuille (tai ainakin luulee näkevänsä). Niinpä tulee tehdyksi kaikenlaisia suunnitelmia ja päätöksiä, joissa ei sitten mitä suurimmalla todennäköisyydellä tule kuitenkaan pysyttyä. Henkisiä ja fyysisiä kohennusyrityksiä. Kuten nyt vaikkapa se, että pyrin rajoittamaan raskaasti sokerinkäyttöäni alkavana vuonna. Onhan tässä vielä pari päivää aikaa syödä suklaat ja marmeladit pois; tyttäret auttanevat tässä mielellään.

Neuloin menneenä viikonloppuna itselleni uudet villasukat. Edelliset sisäsukkani alkavat nimittäin hiutua puhki oltuaan kuutisen vuotta lähes päivittäisessä käytössä. Siirrän ne saapaskäyttöön loppuvuosikseen ja tammikuun ensimmäisestä päivästä alkaen hissuttelen sisällä uusissa turkoosiraitaisissa.

Olen lukenut David Mitchellin uutta romaania The Bone Clocks, ja se on näihin asti vaikuttanut hyvin kiinnostavalta, vaikkakin vähän vaikealukuiselta. Nyt olen juuttunut siinä puolenvälin tienoolle, ja aloitin rinnakkaiskirjan lukemisen (kevyttä romantiikkaa), koska Mitchellin kirja ei sovellu kovin hyvin aamiaispöydässä lukemiseen eikä illalla sängyssä luettavaksi. Vaatii liikaa keskittymistä monine kertojanäänineen ja välillä vähän psykedeelisine kielikuvineen. Romanttisen, kevyen kirjan lukeminen soljuu huomaamatta, tekemättä juuri minkäänlaista jälkeä lukevaan mieleen. Se on kuin käveleminen, sitä ei tarvitse erikseen ajatella, mutta se rentouttaa.

Jonnekin on ikävä. Jotakin on ikävä.

Mystalgia

Kävin pyöräilemässä ex-työpaikkani viereisessä lounasravintolassa, koska halusin jututtaa siellä työskenteleviä tyyppejä ja koska halusin syödä munkin. Kyseisessä kuppilassa on nimittäin aina perjantaisin tuoreita, paikan päällä paistettuja munkkeja. Samalla tulin sitten kävelleeksi myös ex-työpaikkani ovesta sisään. Äijät tervehtivät iloisesti ja väittivät minun olevan hyvin hoikan näköinen ("ooksää ruvennu rimmaan ittees"). Sanoin totuudenmukaisesti, että vaikutelma johtui siitä, että he ovat tottuneet näkemään minut pussittavissa miesten haalarihousuissa ja -paidassa. Pyöräilyyn soveltuvat vaatteet ovat imartelevampia.

Mukavahan äijiä oli tavata ja kuulla heidän kuulumisiaan, mutta muistin liiankin hyvin, miksi en ole enää siellä töissä. Lähdin pyöräilemään kotiin melkoista vauhtia.

***

Hyvin harvinainen, etten sanoisi ainutkertainen tapahtuma käsityöhistoriassani: neuloin sukat, joihin 100 g kerä lankaa riitti lähes täsmälleen. Yleensä onnistun yliarvioimaan langankulutuksen ja kaappiin kerääntyy pieniä jämäkeriä. Näissä sukissa piti tosissaan hirvistellä, riittääkö lanka edes. Samaa väriä ei nimittäin enää olisi saanut varmaankaan mistään. Mutta riitti se.

Kuvassa kyseiset sukat, kolmosen puikot sekä kerästä (Novita Jussi) jäljelle jäänyt pätkä.

Tytär 2 esittelee sukkia samettikukkien vieressä, lökärit jalassa.

Pääsiäisen kuvia

Koska huhtikuussa kuuluu asiaan hämmästellä kevään etenemistä, olen tänä pitkänä viikonloppuna suorittanut sitäkin. Kirjasto oli eilen kiinni, joten lähdin pyöräilemään kameran kanssa tavanomaiseen piilopaikkaani päin.

Pajunkissat olivat osin jo räjähtäneet. Etsin pitkään soveliasta kohtaa, jossa olisi kuvattavaksi kauniita kissoja, ja sitten kun sen löysin, oli penger siinä kohtaa sen verran pehmeä, että pyörän jalka ei pitänyt ja pyörä romahti ojaan. Intoni kuvata pajunkissoja lopahti.

Piilopaikassani vedet ovat olleet vapaat jo reilun viikon. Lokeilla kuulosti olevan jokin kuvio meneillään läheisellä luodolla, joten muuta luonnonelämää en oikein kuullutkaan. Vesi liplatti kyllä oikein kauniisti.

Järven pinta oli reilusti alempana kuin viime keväänä, ja astinkiviä pitkin pääsi loikkimaan joillekin pienemmistä luodoista.

Tunnen aika huonosti lintuja laulusta, mutta kaksi varmaa nakkia tunnistin - kaikkialla tällä hetkellä kuuluvan peipposen sekä sepelkyyhkyn. Sinivuokkoja on järven rantamilla nyt tupas jos toinenkin. Muistan, että lapsuuteni kotikonnuilla sinivuokko oli aikanaan varsin harvoin nähty, vaikka asuin tuolloin etelämpänä. Nykyisillä sijoillani sinivuokkoja on joka kevät runsaina sinisinä keskittyminä.

Hiekkatien varren ojista kuului melkoista pulinaa. Pysähdyin parikin kertaa katsomaan lähempää, kuka siellä pulisee, mutta en kertaakaan onnistunut näkemään mitään varsinaista liikettä, vain veden pyörteitä. Yhdessä ojassa sitten oli jo sammakonkutuakin, joten oletan, että sammakot ne siellä sekstasivat.

Koska olen pääsiäisen ajan elänyt kuin herran pellossa (tyttäret ovat olleet kylässä toisaalla), tuli mieleeni myös neuloa. Tekaisin siis merino-silkkilangasta vauvanmyssyn tuttavan tulevalle vauvalle; kuvassa myssyä esittelee Nasu.