Kaamos päässä - notes to self

Olin pikkujouluissa avecin ominaisuudessa. Illan ja yön tapahtumista juontaa juurensa muistilista, joka minun kannattaisi lukea ennen seuraavaa vastaavaa tapahtumaa:

• Lonkero, siideri ja muut sellaiset juomat, joita tulet kuin puolivahingossa juoneeksi tilavuudellisesti katsoen runsaasti, eivät ole järkevä valinta. Pikkujoulu-uskottavat vaatteesi ovat aina sen verran istuvia, että jos maha hölskyy täynnä nestettä, on tavattoman epämukava olo. Esimerkkinä vaatteista mainittakoon "muotoilevat" sukkahousut ja tiukat rokkenrol-farkut.
• Lonkero on sopimaton juoma myös siksi, että sen hiilihappo ja makeus saavat vatsasi kuplimaan järkyttävissä määrin. On inhottavaa mennä nukkumaan röyhtäillen kuin märehtijä.
• Sinun ei tule käyttämän uusia korkokenkiä seitsemää tuntia putkeen ilman, että olet harjoitellut niiden kanssa ensin lyhyempiä aikoja.
• Niin sanottujen bilebändien musiikki, 80-lukucoverit ja juuri ne biisit, jotka kaikki osaavat ulkoa, kuulostavat yllättävän hyvältä, kun ympärillä on lauma tanssivia ihmisiä. Elävän musiikin joukkohypnoottinen vaikutus piristää ja saa veren kiertämään, vaikka bändi ei olisikaan mitenkään erityinen.
• Kuohuviinistä tulee päänsärkyä. Kahdesta lasillisesta kuohuviiniä tulee kaksinkertainen päänsärky.
• Aamuvirkkuna ja illantorkkuna koet lähes väistämättä jonkinasteisen väsähdyskooman juhlissa, yleensä niihin aikoihin, kuin normaalisti menet nukkumaan. Sen jälkeenkin on elämää, ei kannata pelästyä - musiikki yleensä virkistää uudelleen, ja tanssiminen.
• Kymmenille ihmisille esittäytyminen tuntuu turhalta, koska kukaan ei kuitenkaan muista kenenkään nimeä jos edes kuulee nimen taustamusiikin yli. Se on kuitenkin ilmeisesti sosiaalinen peli, joka on kestettävä. Kukaan ei myöskään koskaan muista, kenen pitäisi puristaa ensin kenenkin kättä etiketin mukaan, mistä seuraa koomisesti törmäileviä kädenojennuksia ringissä. Ei haittaa. Kai. Mene virran mukana.
• Jos ja kun tuntemattomien kanssa jää juttelemaan, jossain vaiheessa joku kuitenkin kysyy mitä työtä teet. Olisi hyvä olla jokin valmiiksi mietitty vakiovastaus, sillä jos sanot olevasi työtön koneistaja ja opettaja, aiheutat turhaa hämmennystä vastapuolessa - kukaan ei oikein tiedä, pitäisikö ihmetellä vai sääliä vai mitä. Tämä pätee varsinkin niinsanotuissa Firman Pikkujouluissa, joissa paikalla todennäköisesti on lähinnä ihmisiä, jotka ovat onnistuneet uravalinnoissaan eivätkä kompuroineet, ja jotka tuntevat puolisosi.
• Jos naistenvessan lukkosysteemiä ulkoapäin katsomalla ei ole varma, onko vessa vapaa vai varattu (hämmästyttävän yleistä on, että lukko on jotenkin viturallaan), on järkevää olettaa vessan olevan varattu. On se nimittäin kuitenkin. Kahvaa rynkyttämällä, varsinkin jos teet sen useaan kertaan, aiheutat vain ärtymystä sisälläolijalle, housut kintuissa tai hame lanteilla sukkahousujensa kanssa ähertävälle kanssahenkilölle.
• Jos ja kun tarjolla ei ole valkoviiniä, älä silti juo sitä punaviiniä, jos tiedät parinkymmenen vuoden kokemuksella, että pääsi menee siitä aivan tukkoon. 
• On turhaa kärttyillä humalaiselle puolisolle ja odottaa hänen tekevän mitään, mitä pyydät. Hänen itsepäisyytensä kasvaa eksponentiaalisesti jokaisen juodun alkoholiannoksen myötä, ja tämä on asiantila, johon et voi mitenkään vaikuttaa, joten säästä itseäsi ja otsasuoniasi.

Jumala käskee

Minulla ei ole mitään uutta sanottavaa tasa-arvoisen avioliittolain tämänpäiväisen eduskuntakäsittelyn liepeillä käytävään keskusteluun. Sanottavaa tietysti on paljonkin, mutta ei mikään siitä ole omaperäistä - kuinka voisikaan olla? Odotan lain tulevan hyväksytyksi ja kaiken kohun sen jälkeen pikku hiljaa laantuvan, kunnes huomataan, että maailma ei kaatunut eikä yhdenvertaisuus lain edessä tuonut mukanaan yleistä yhteiskunnallista rappiota. Niin kuin ei naispappeuden hyväksymisenkään kanssa käynyt, eikä sen, että naiset saavat pitää oman sukunimensä avioliitossa tai äänestää. Tai no, kai jokunen valkoinen heteromies sitäkin mieltä on, että nämä kaikki ovat olleet muutoksia huonompaan ja ennen oli kaikki paremmin.

Luen parhaillaan kirjaa amerikkalaisesta Quiverfull-aatteesta, tai uskonnolliseksi liikkeeksi sitä kaiketi pitäisi kutsua. Quiverfull-perheet ovat niitä kovan linjan vanhoillisia evankelisia kristittyjä, jotka kaikin voimin pyrkivät edistämään pyhää ydinperhettä, jossa on mahdollisimman paljon lapsia. Sana quiverfull tulee juuri tästä: quiver on viini, se jossa jousiampuja pitää nuoliaan, ja kun perheissä on paljon lapsia, heitä on siis viinen täydeltä, a quiver full. Termi pohjautuu raamatun psalmiin 127, jossa suomalaisen vuoden 1992 suomennoksen mukaan sanotaan näin: "Kuin nuolet soturin kädessä ovat nuorena saadut lapset. Onnellinen se mies, jonka viini on nuolia täynnä!"

Ehkäistä ei QF-oppien mukaan siis saa, koska lapset ovat Herran lahja, eikä naisilla ole ulkopuolisin silmin minkäänlaisia oikeuksia. Mies on perheen pää, kunnon vaimo ei käy miestään vastaan sanoin eikä teoin. Vaimo ei myöskään tee ansiotyötä kuin aivan poikkeuksellisissa tilanteissa, vaan hänen tehtävänsä on kodin ja lasten hoito sekä miehestä huolehtiminen. Monessa suhteessa QF-väki suhtautuu naisen ruumiiseenkin yhtä kieroutuneesti kuin fundamentalistiset muslimit: naisen on peitettävä itsensä, pukeuduttava vaatimattomasti ja siveästi, ja jos miehelle tulee mieleenkään katsoa sillä silmällä jotakin muutakin naista kuin vihittyä vaimoaan, syy on automaattisesti naisen - hän on jollakin keinolla varmastikin houkutellut miehen katseen ja himon puoleensa. Vaimon on luonnollisesti oltava aina miehensä käytettävissä seksuaalisesti kaiken muun vastuunsa lisäksi. Jos mies erehtyy pahoinpitelemään vaimoaan, siihenkin löytyy syy vaimosta: tämä on varmaankin yrittänyt hallita miestään ja ajaa oman tahtonsa läpi.

Jumala siis käskee. Vaikka oikeasti käskijänä olisikin seurakunnan pastori, uskonnollinen opettaja tai vain oma puoliso. Vaikea sitä on toisinkaan tehdä, jos lapsesta asti on kasvatettu siihen, että jumalan ääni se siellä puhuu ja määräyksiään latelee. Minua ei lakkaa hämmästyttämästä se, miten pieneen jumalaan ihmiset ovat halukkaita uskomaan - miten sellainen jumala voisi olla uskottava kaikkivaltias, jota kiinnostaisivat niin pienet asiat kuin mitä vaatteita ihmiset käyttävät tai miten he arkisen elämänsä ja perheensä ylläpidon järjestävät? Millaisen kuvan itsestään antaa jumala, jolle on loputtoman tärkeää se, ettei kukaan vain yhtään lipsu niinsanotusta luonnollisesta roolistaan ja lokerostaan? Tuntuuko sellainen jumala kovin todelliselta, vai olisiko sen sittenkin synnyttänyt vain ulkopuolelta annettujen sääntöjen kaipuu? Ettei tarvitsisi itse tutkia omia toimiaan ja ohjata itseään kohti parempaa.

Postiluukusta kolahti juuri Tulva-lehti. Taidan eksyttää itseni jumaluusopillisista sekavista paasauksistani ja ryhtyä tutustumaan siihen.

Raportti

Olen harjoitellut kymmensormijärjestelmää joka päivä. Olen myös edistynyt. Etenen ilmaisen nettiohjelman "oppituntien" ehdoilla, käytössä olevat kirjaimet lisääntyvät kahdella aina oppitunti kerrallaan. Viimeisimmät lisäykset ovat v ja m. On merkillistä, miten kahden uuden kirjaimen lisäys saa aina kaksi edellistä tuntumaan suorastaan helpoilta, tutuilta ja automaattisilta, ikään kuin hankalaan ja rassaavaan valokeilaan mahtuisi vain kaksi näppäintä kerrallaan.

No, pitkä ja kivinen tie tässä on kuljettavana enkä osaa olla niin optimisti, että uskaltaisin uskoa joskus kymmenellä sormella kirjoittavani, sujuvasti siis. Kokeilla täytyy kuitenkin. Ettei ihan kokonaan menettäisi uskoaan omaan oppimiskykyynsä.

***

Puoliso taisi tänä aamuna vahingossa juurruttaa uuden käsitteen keskinäiseen kielenkäyttöömme. Hän lauloi (sietämättömällä tavalla vinkuen) aamulla eteisessä "minä maiset murheeni uunooohdan, sinisilmiis kun katsoa saaaaaan..." ja minä siihen, että lopetas nyt jo, on liian varhaista laulaa. Puoliso teeskenteli loukkaantunutta: "Mitä, enkö mä saa osoittaa palamatonta rakkauttani?" Nauroin aika hereästi tälle palamattomalle rakkaudelle, sillä se kuulostaa jotenkin niin kotoisan meikäläiseltä. 

***

Toivoin tänä aamuna, että Olli Jalonen voittaisi Finlandia-palkinnon, koska hänen teoksensa Miehiä ja ihmisiä oli ehdolla olleista ainoa, jonka olin lukenut. Olisin voinut kerrankin tuntea oivaltaneeni kotimaisen teoksen ansiot ennen Finlandia-ehdokkaiden valintaa. Jussi Valtoselle se palkinto nyt sitten meni. Tein juuri varauksen kirjaston sivuilla tästä voittaneesta. Jononumeroni on 117.

Jinx?

Vedän luultavasti pahan silmän puoleeni, kun kirjoitan tämän asian näkyvälle paikalle, mutta silti: olin tänään haastattelussa eräässä vuokratyöfirmassa, ja vajaan puolen tunnin session loppupuolella haastattelija kysyi: "Laitetaanko nimi listaan?" Sanoin automaattisesti juu ja olin hetken äimänkäkenä; vasta tarkentavien kyselyiden jälkeen minulle selvisi, että minua pidettiin hyvänä kandidaattina työhön. Suullisen lupauksen perusteella, sikäli kun sellaisiin kovin lujaa uskoa voi kohdistaa, minut on siis valittu hakemaani tehtävään. Asiaan palataan taustojeni tarkistuksen jälkeen, ja kirjallinen työsopimus tehdään tammikuussa. Työ alkaa helmikuussa. Että näin. Olen tyytyväinen.

Tietenkin uskon asian vasta, kun näen kirjallisen työsopimuksen ja allekirjoitan sen. Ja ihan lopullisesti vasta kun aloitan työn. Tässä vaiheessa asiat ovat kumminkin nyt niin hyvin kuin niiden voi toivoa olevan. Työ on määräaikainen ja luultavasti myös osittain osa-aikainen, mutta uskon sopivani sitä tekemään. Uskon myös pärjääväni siinä.

Juhlistaakseni ostin rasian Brunbergin tryffeleitä, niitä siniraitakääreisiä, joista tulee äidinäiti mieleen. 

Koska olen sellainen kuin olen, käyn luultavasti haastattelutilannetta mielessäni läpi koko illan etsien kohtaa, jonka olen saattanut ymmärtää väärin. Että sanoiko se haastattelija tosiaan niin vai kuvittelinko, vai vedinkö johtopäätöksiä, vai mitä.

Tilaisuudesta vaari

Molemmat tyttäret ovat viime aikoina pyöritelleet silmiään ja irvistelleet sille tosiasialle, että koulun liikuntatunneilla on joulukuussa paritanssia. Poikien kanssa yhdessä siis, siinäpä se. Kummatkin jälkikasvustani ovat kyllä aina osanneet suhtautua poikiin hyvin samalla lailla kuin tyttöihinkin ja heidän hengailukavereidensa joukossa on molempia sukupuolia, joten en tajua, miksi liikuntatunnit poikien kanssa olisivat sen kummempi asia. No, tanssissa on tietysti pakko koskettaa noita epämääräisiä otuksia.

Kerroin tyttärille rohkaisuksi tarinan omilta yläasteajoiltani, jolloin itse inhosin samalla tavoin paritanssitunteja joulun alla. Kun luokkamme oli paimennettu liikuntasaliin tanssinopetuksen alkajaisiksi, pojat parveilivat toisella laidalla ja tytöt toisella. Eivätkä kummatkaan juuri hievahtaneetkaan, vaikka sekä poikien että tyttöjen liikunnanopettajat kehottivat, pyytelivät ja suorastaan usuttivat meitä valitsemaan tanssiparit. Minä olin yläasteella rillipäinen, finninaamainen ja epäsuosittu, mutta sillä hetkellä sain jonkin hälläväliä-puuskan. Kun vasta muutama muu tanssipari oli muodostunut (etupäässä seurustelevia pariskuntia), minä kävelin suoraan luokkani komeimman pojan eteen ja sanoin, että eiköhän ruveta pariksi. Hän taisi hämmentyä niin ettei saanut lähdettyä karkuun, tai sitten ei vain uskaltanut antaa minulle pakkeja opettajien silmien alla. Niin sain sitten tanssia uljaan ja leveäharteisen, tumman ja salskean nuorukaisen kanssa kaikki valssit, foksit ja jenkat. En minä ollut häneen millään lailla ihastunut, mutta ajattelin vain, että kun kerran saa valita, niin täytyy valita parhaat päältä niin kauan kuin ehtii.

Tyttäret pitivät tästä tarinasta, ainakin päätellen siitä, että he käyttivät nuorison viljelemää ilmaisua "awwwww", joka tarkoittanee suurin piirtein "sööttiä" ja kuulostaa vähän hölmöltä suomenkielisessä puheessa. Menestyksestäni innostuneena kerroin heille myös siitä, kuinka vanhojentansseissa esiinnyin miehen roolissa tummaan pukuun ja lierihattuun pukeutuneena. Ne olivat näet niitä aikoja, jolloin olisin varmaan mieluummin ottanut selkääni kuin tehnyt niin kuin kaikki muut tekevät. Ristiinpukeutumisharjoituksistani tyttäret eivät ihastuneet vaan pitivät minua outona. No, sitä kai silloin nuorena tavoittelinkin, vaikka palautteen sainkin reilut 20 vuotta myöhässä. 

Mikä riittää?

Hesarin verkkosivuilla aina kysellään ihmisiltä kaikkea ja sitten esitetään tuloksista hienoja kuvaajia ja diagrammeja. En tainnut itse vastata kyselyyn siitä, mikä olisi riittävä rahamäärä, mutta tänään siitä oli julkaistu juttu.

Kiinnostavaa. Kun kysytään, onko rahaa sopivasti vai liian vähän tai paljon, ihmiset ovat valinneet melko sopusuhtaisesti joko sopivasti tai liian vähän. Vain kaksi prosenttia on sitä mieltä, että heillä on liian paljon rahaa! Ovatkohan nämäkin pelleilleet? Kellä sitä nyt liikaa on?

Tuollaisiin kysymyksiin ei olisi helppoa keksiä yksiselitteisiä vastauksia. Tällä hetkellä sanoisin, että minulla/perheellä on sopivasti rahaa siinä mielessä, että meiltä ei puutu mitään ja säästössä on sen verran, että jos pesukone hajoaa, voimme ostaa uuden. Työttömyydestäni huolimatta säästöjä ei tarvitse syödä. Toisaalta, kyllä minäkin sentään keksisin moninaisia asioita, joihin olisi mukava olla rahaa. Kuten asuminen vähän väljemmin. Maalla. Järven rannalla, tai meren. Vaihtoehtoisesti kesämökki olisi ihana. Rahankäyttöhaaveeni lienevät hyvin perisuomalaisia; Hesarin jutussakin puhutaan siitä, että suomalaiset käyttävät mielellään rahansa asuntoon, koska talollinen se vasta jotain on.

Minä, joka olen erittäin kateellinen ihminen, kadehdin usein toisten varakkuuttakin. Sillä lailla puolihuolimattomasti tosin, sillä en tosiasiassa kadehdi heidän vaativia töitään ja kiireistä elämäänsä - en siis oikeasti haluaisi heidän paikalleen, vaan mielummin elän vähän vähemmän hektisesti köyhempänä. Hesari oli kysynyt ihmisiltä myös, millaiseen palkkaan he olisivat tyytyväisiä, mikä olisi tarpeeksi, siitä riippumatta millaista työ olisi. Mitähän siihenkin sanoisi? Edellisessä työssäni tienasin mielestäni sopivasti palkkaa siihen nähden, että rahat riittivät ja säästöönkin jäi, eikä tarvinnut pihistellä. Olin silti niitä ministerinkin ihmettelemiä, jotka ansaitsevat alle 2600 kuussa. Toisaalta työ oli niin...sanoisinko kuluttavaa ja vaikutti minuun niin negatiivisesti, että en ehkä enää tekisi sitä kolmen tonnin kuukausipalkallakaan, ainakaan, jos terveysriskit eivät poistuisi. Mukavaa, tärkeän tuntuista, reipastahtista ja mielekästä työtä hyvässä työyhteisössä tekisin ihan kevyesti kahdella tonnilla kuussa, noin 24 000:lla vuodessa. Siihen hintaan saisi olla jo jonkin verran fyysistä raskauttakin. Tätä tämänhetkistä näkemystäni värittää voimakkaasti se, että olen työtön. Ruokahalu saattaisi kasvaa syödessä.

Jos voittaisin lotossa miljoonia, lopettaisinko työnteon? Totta helvetissä. Ainakaan toistaiseksi ei tämän elämän aikana ole tullut vastaan yhtään sellaista duunia, joka ei loppujen lopuksi olisi minulle pelkkä duuni. Kutsumusta tahi elämän tarkoitusta en ole löytänyt muutenkaan, saati työstä. Ei se silti tarkoita sitä, että miljoonikkona ryhtyisin täysin hyödyttömäksi köllöttelijäksi.

Haaveita, haaveita. Taidan taas laittaa lottoriviä vetämään.

Ei tullut

Lunta, meinaan. Surkea pieni pöläys korkeintaan. Olen pettynyt.

Kävin toistamiseen joogassa ja se oli yhtä vaativaa kuin muistinkin. Yritän olla itselleni armollinen, kuten ohjaaja kehotti, mutta kyllähän tuossakin tulee esiin kymmeniä eri tapoja tuntea itsensä heikoksi, kankeaksi, tasapainottomaksi ja ylipäätään kelvottomaksi. No, mitä välii, kuten tyttäret sanoisivat. En ole vielä tähänastisen elämäni aikana koskaan saanut eteentaivutuksessa käsiä lattiaan koukistamatta polvia, enkä suorin jaloin istuessani varpaistani kiinni. Muistan kouluaikaiselta liikuntatunnilta, kuinka opettaja yritti "auttaa" minua taipumaan painamalla melko voimakkaasti käsillään selästäni. Sattui järjettömästi, eikä auttanut yhtään.

Yritin nukkua päiväunia, mutta jostain syystä kroppa ei rauhoittunut nukkumaan. Hankin sen sijaan itselleni ylikierrostilan juomalla pannullisen vihreää teetä, pelaamalla konsolipeliä ja ottamalla tytärten kanssa Alias-matsin. Sitten harjoittelin kymmensormijärjestelmää. Nyt pitäisi saada vielä kierroslukemaa alemmas.

***

Tunnustan yhden asian: minua vaivaa alituinen tarve olla asioissa hyvä. Keskitasoa parempi siis. On vaikeaa hyväksyä, että on niin kertakaikkisen keskiverto, saati sitten heikko. Asiat, joissa olen huono ja joissa en tunne kehittyväni tarpeeksi nopeasti, jätän tavallisesti syrjään ja uskottelen itselleni, että ne nyt eivät vain kuulu minun repertuaariini. (Tässä kohtaa en nyt kuitenkaan ajattele joogaa - toistaiseksi ainakin on helppo antaa itsensä olla huono. Saapa nähdä, kuinka kauan helppo huonous kestää.)

Mistähän olen saanut tämän niin helposti pintaan pääsevän ajatusmallin, että jos ei ole jossain hyvä, sitä jotakin ei kannata edes tehdä? Toisaalta, jos aina menee vain pieleen, eipä se tekeminen mukavaltakaan tunnu, joten miksi sitä jatkaisi jos ei paremmasta toivoa näy. Mutta voi olla, voi olla, että olen tottunut luovuttamaan vähän liian helposti. Ja kun en mielestäni onnistu oikein missään, ajattelen itsestäni pahaa.

***

Ensi lauantaina tähän aikaan pitäisi olla jo pikkujouluissa. Eikä minulla ole juhlakenkiä, koska monivuotiset mustat korkokenkäni hajosivat lokakuussa niin, että ne oli heitettävä pois. Minulla on aina kerrallaan yhdet korkokengät ja yhdet farkut, paitsi että tällä hetkellä ei ole oikein kumpiakaan. Vuonna 2011 ostetut farkut alkavat olla haaroista niin merkittävän kuluneet, että pitkät kalsarit näkyvät.
 

 
 

Nuorison edustajana

Olin vapaaehtoistyöhön liittyvässä tilaisuudessa. Muut osanottajat olivat minua vähintään 15 vuotta vanhempia. Minua puhuteltiin kahdesti henkilönä, joka voi kertoa nuoren ihmisen näkökulman tai hallitsee asioita, joita nuorten odotetaan hallitsevan. Joskus näinkin.

Kahvia juodessa kuuntelin, en puhunut. Muutama vanhempaa polvea edustava mies jutteli siitä, kuinka asiat olivat ennen paremmin: hekin olivat molemmat menneet 15-vuotiaana töihin. Kouluissa oli ollut kunnon kuri. Nykyään on niin paljon yksinhuoltajia ja vapaa kasvatus on turmellut koulut; opettajilla ei ole mitään valtaa ja muutenkin he ovat arveluttavia, elleivät suorastaan huonoja.

Vapaa kasvatus on luultavasti yksi laajimmin väärinymmärrettyjä ja -käytettyjä käsitteitä lastenkasvatuksen tiimoilta. Vähän väliä saa lukea ikiaikaisen kaupunkitarinan pojasta, joka käyttäytyy huonosti bussissa ja jonka äiti sanoo, että poikaa ei kielletä, koska perheessä on vallalla vapaa kasvatus. Usein vieläpä ihmiset kertovat tämän tarinan ikään kuin olisivat itse olleet sen silminnäkijänä - en voi käsittää, miten kukaan on voinut välttyä tajuamasta juttua kaupunkilegendaksi.

A.S.Neill ja hänen Summerhill-koulunsa nostetaan yleensä esiin, kun vapaan kasvatuksen historiasta aletaan puhua, mutta harva on oikeasti tutustunut Summerhillin periaatteisiin. Sanapari "vapaa kasvatus" on vain  jossain vaiheessa alkanut merkitä kaikkea sitä väärää, mitä nykyvanhemmat Yleisen Mielipiteen (tm)  mukaan tekevät. Siitä on tullut kätevä tapa luokitella nykynuoria, kuten tämänpäiväisessä kuulemassani keskustelussa, mutta myös omaa ikäpolveani: me 70-luvulla syntyneet olemme kuulemma ensimmäisiä vapaan kasvatuksen hedelmiä, emmekä siksi osaa kasvattaa omia lapsiamme kuriin ja herran nuhteeseen.

Mikä sitten on sitä vanhan hyvän ajan ei-vapaata kasvatusta? Pelolla kasvattaminen? Se, että vanhemmilleen ei uskalla kertoa huolistaan ja mahdollisista virheistään rangaistuksen pelossa? Alistaminen, sanoilla ja fyysisillä rajoituksilla? Ruumiillinen kuritus? Siihenkö todella kaivataan takaisin, kun vanhoja aikoja kaihoten muistellaan? Opettajilla oli valtaa, he olivat kyläyhteisön arvohenkilöitä, mutta toisaalta: valta oli ikävän usein myös mielivaltaa.

Kyllä kasvatusasioissa on sentään keskimäärin menty aika hemmetin lailla eteenpäin. Lapsesta on tullut ihminen, lapsen tahto ei ole enää isän tai äidin taskussa, niin kuin Topeliuksen saduissa. Vaikea on nähdä, että nykynuoriso olisi jotenkin taantunutta - pikemminkin ei voi olla huomaamatta, miten loistavia, avoimia ja kaikesta kiinnostuneita tyyppejä suuri osa suomalaisista lapsista ja nuorista on. Ja koska lapsilla on rohkeutta eikä heitä ole nujerrettu jo taaperoiässä, he näkyvät ja kuuluvat. Ennenhän hyvä lapsi sai näkyä, muttei kuulua, eikö se niin ollut? Kaikki äänen päästäminen ja tilan käyttäminen ei suinkaan ole kurittomuutta.

***

Tämä vuodatus saattaa olla sitä laatua, jota varten täytyy keksiä uusi tagi: epäkoherentit ja löysät mielipiteenilmaisut. 

***

Lisäys jälkeenpäin: Kuinkahan monta vuotta kestää, ennen kuin itse päädyn sille näennäisen väistämättömälle asteelle, jossa kaikki entinen, etenkin oma nuoruus, näyttää kullanhohtoiselta ja kaikin tavoin paremmalta kuin nykymeno? Ehkä se päivä koittaa jo hyvinkin pian.

Keep calm and type on

Olen päässyt alkuun kymmensormijärjestelmän opettelussa. Koska olen hätähinen ihminen, minun on vaikea hyväksyä se, että en opi nopeasti. Haluaisin päästä todistamaan jotain havaittavaa edistymistä. Vaan ei: yritän sitkeästi totuttaa sormiani sen keskimmäisen rivin kirjaimiin, alkeisiin. Edelleen yhteys sormien ja pään välillä pätkii tavattoman helposti ja vaikka silmät näkevät että j, sormi sätkii ja painaa d.

Onkohan tämä opettelu kerrasta poikki -hommaa? Pitäisikö minun lakata kirjoittamasta vanhalla systeemilläni siihen asti, että hallitsen standardimallisen kymmensormijärjestelmän? Jos pitää, niin sitten en moneen viikkoon taida saada sanottua nettitutuillenikaan muuta kuin sdkljf sldd sjkdds ffk ja sitä rataa.

Tänään on Liisan päivä. Ennen aina sanottiin, että on Liisan liukkaat ja Kaisan kaljamat. Voisi siis päätellä, että Liisan ja Kaisan päivien (jälkimmäinen ensi viikolla) tietämillä maassa olisi lunta ja/tai jäätä. Ei vaan näy.

Hitaat kädet ja kankeat sormet

Eilen tein työhakemuksen erään rekrytointifirman sivulle, ja hakemukseen piti liittää tulos konekirjoitustestistä. Vaadittu tapa todistaa nopeutensa oli minusta vähän hölmö, sillä testitulos olisi ollut erittäin helppo väärentää teettämällä se vain jollakin toisella. No, ylitin vaaditun (mielestäni melko alhaisen) nopeusrajan, tulokseni oli noin 360 merkkiä minuutissa suomenkielisillä sanoilla.

Sitten seuraa paljastus: en vielä tähän ikään mennessä ole oppinut kirjoittamaan kymmensormijärjestelmällä. Kirjoitan noin seitsemällä sormella, usein vain kuudella. Pikkusormeni eivät koskaan tunnu pääsevän kuvaan mukaan. Kouluni olen käynyt aikana, jolloin peruskoulun valinnaisiin aineisiin kuului myös konekirjoitus, ihan oikeilla kirjoituskoneilla siis. Minä en sitä kurssia valinnut, vaikka olisi ehkä pitänyt, sillä enemmän siitä olisi iloa ollut kuin maa- ja metsätalouskurssista. Ne, jotka konekirjoituksen valitsivat, oppivat kymmensormijärjestelmän jo nuorena ja tehokkaasti. Puoliso salamannopeine näppeineen on yksi heistä.

Kaivoin netistä ilmaisen kymmensormijärjestelmän opetusohjelman. Tulee edes jotenkin kehitettyä itseään. Aloitin tänään. Naputtelin ensin fjj jff ffjjj ja sitten fkdj jdkj ffkkddj. Ei onnistu täysin virheettömästi, vaikka hitaaaaaaasti tekisin. Aina sormet menevät omia menojaan ja nytkähtävät väärään aikaan, vaikka pysyvätkin oikean kirjaimen päällä. Tuntuu vähän siltä kuin opettaisin aivojani ohjaamaan käsiäni täysin uusia ratoja pitkin.

En yhtään tiedä, mikä olisi järkevin tapa edetä, mutta yritän nyt ensin saada sormeni oppimaan nuo neljä ensimmäistä kirjainta sujuvasti. Perhana, opinhan minä neulomaankin silloin kahdeksan vuotta sitten, kai tämäkin pitäisi oppia. Kunpa vain motivaatio riittäisi. Ja kunpa malttaisin antaa itselleni tarpeeksi aikaa olematta silti liian armelias.

Joogaa

Eilen illalla maatessani angstaamassa tilkkupeittoni alla päätin, että jotain edes pitää nyt muuttaa, ja varasin saman tien ajan maanantaiaamun joogatunnille. Olen elokuusta asti vatuloinut joogan aloittamisen kanssa ja vasta nyt sain itsestäni irti sen verran, että pääsin itse asiaan: astangajoogan alkeisiin.

Joogakoulun miljöö oli viehättävän pehmeä ja rauhoittava. Patsaita, valoja, kynttilöitä, jotain gurunkuvia seinillä. Työttömät saivat alennusta. Ostin kymmenen kerran sarjakortin, sillä ainakin sen verran uskon tarvitsevani koeajoaikaa, ennen kuin tiedän, tuleeko tästä pitempiaikainen suhde. Itse harjoitussalikin oli pehmeästi valaistu, jotenkin kotoisa, ja hyvin lämmin - takaseinällä oli sähkölämmittimiäkin. Oudoksuin hieman sitä, että astuessani saliin muut siellä odottavat ihmiset välttelivät katsekontaktia hyvin tehokkaasti. Sanoin hiljaa huomenta ja nyökkäsin, mutta ehkä ei olisi saanut? Kaikki olivat vaiti ja keskittyneitä. En sitten uskaltanut kysellä mihin väliin matto olisi sopivinta levittää, vaan menin keskelle salia, jossa jotain vapaata plänttiä saattoi ajatella näkevänsä. Ei sitä koskaan voi olla ihan varma ihmisten reviireistä jumppasaleissa ja muissa vastaavissa. Meinaan että kuinka lähelle on luontevaa asettautua. Me sosiaalisesti estyneet introvertit teemme joskus tällaisestakin ongelman.

Tunti kesti puolitoista tuntia. Ohjaaja otti hyvin lukuun sen, että meitä ensikertalaisia oli paikalla kaksi; hän kierteli salissa korjaamassa asentoja ja ehdotti vaihtoehtoisia ja aloittelijalle helpompia tapoja suorittaa jotkut liikkeet. Liikesarjat olivat kyllä näin äkkiseltään kovin pitkiä ja vaikeita muistaa. Ja vielä pitäisi hengityskin pitää kurissa ja oikeanlaisena, ja oikeat lihakset kulloinkin aktiivisina. Haastavaa. Rankkaakin, etenkin käsivarsille, jotka saivat kannatella painoa aivan toiseen tapaan kuin mihin olen tottunut. Hiki pisaroi nenänpäästä, kun yritin roikottaa päätäni niska rentona "alaspäin katsovassa koirassa" ja saada kantapääni kohti maata. Kertaalleen menetin seisten tehtävässä liikkeessä tasapainoni sen verran äkisti, että kaaduin - onneksi sentään suhteellisen pehmeästi ja rysähtämättä. Tuntui hyvältä keskittyä täysin harjoitukseen, siinä ei juuri muuta ehtinyt mielessä pyörimään kun yritti pitää paketin kasassa. Menen iloisena uudestaankin.

Elokuisessa joogaretriitissä, josta aiempi kokemukseni on, ei mantroja pahemmin mainittu. Tässä kaupunkilaisjoogassa sen sijaan hymistiin ommmmmmm ja ohjaajan johdolla piti toistaa pitkiä rimpsuja käsittämätöntä kieltä (oletan, että sanskritia). Ohjaaja sanoi erikseen, että käytetyt mantrat eivät olleet mitään uskonnollista, vaan pikemminkin rauhan toivotuksia maailmalle; hän ei halunnut kenenkään huolestuvan siitä, että tulisivat sanoneeksi tietämättään jotain "mistä eivät tykkää". Luulen hänen tarkoittaneen sitä, että esimerkiksi syvän kristillisen vakaumuksen omaavat eivät välttämättä halua päästää suustaan muiden uskontojen rituaalisanoja tai vastaavia. Suhtaudun mantroihin samalla lailla kulmia rypistellen kuin vaikkapa luterilaisen kirkon siunauksiin; ajattelevatko ihmiset todella, että lausutuissa sanoissa sinänsä on voimaa? Että ne pitää siksi lausua täsmälleen oikein, jotta siunaus tai muu haluttu seuraus toteutuisi? Mantrajuttu on vielä askel eteenpäin luterilaisesta hapatuksesta: jos mantrasta ei ymmärrä sanaakaan sitä lausuessaan, miten ihmeessä pelkällä äänteiden jonolla voisi olla jotain merkitystä tai vaikutusta? Magiaksi tuollaista voisi sanoa. Hohhoi. No, tuonkin asian kanssa pitää kai vain elää, jos aikoo joogaa harrastaa.

Joskus on vähän kumma olo

Olen taas alkanut nähdä outoja unia. Tai paremmin ilmaistuna: suurempi osuus unista, jotka muistan vielä aamulla, on omituisia, epäkoherentteja, liian kirkasvärisiä ja häiritseviä. No, on selkeämpiäkin unia, lentämisestä; usein unissani lennän omin avuin maiseman yllä, ikään kuin olisin vain normaalisti menossa jonnekin. Nostan vain käsivarret ylös ja olen saman tien ilmassa. Monesti lennän aivan liian korkealle, pelästyn, ja minun on äkkiä palattava alemmas. Toissayönä en palannutkaan aivan heti, vaan pelosta huolimatta jäin hetkeksi liian korkealle. Vastaan lensi sorsa. Otin sen syliin ja silittelin sen päätä ja selkää; se oli pehmeä.

Olen myös koukuttunut erääseen varsin lapsekkaaseen konsolipeliin, tasohyppelyyn. Veivaan sitä päivittäin peukalot kuumina, ja usein lopetettuani pelin tapahtumat jatkavat elämäänsä päässäni. Hyppää, ammu, väistä, kerää pisteet. Pelin inhottavin ääni kuuluu, kun hahmo osuu piikkeihin ja kruntsahtaa kuoliaaksi kuin päälleastuttu hyönteinen. En ole vielä huolissani tästä addiktiostani, koska näyttää vähän siltä, että tulen lopettamaan piakkoin: jäljellä on enää niin vaikeita kenttiä, että keski-ikäisen keskushermostoni ei niistä selviä. Refleksit eivät ole enää kuin ennen.

Samastun kyllä pelihahmoon niissä kentissä, jossa paetaan takaa-ajavaa tuliseinää tai hirviötä ja pienikin hidastelu tai kompurointi tietää varmaa hengenlähtöä. Siltä minustakin joskus tuntuu. 

Tyttäret ovat valitettavasti jo pikkujoulutuulella, minua ei vielä huvittaisi. Tytär 1 piirtää joulupukkeja ja poroja huoneessaan keskustellen samalla netissä kavereidensa kanssa. Tytär 2 soittelee pianolla Varpusta jouluaamuna ja Kello löi jo viisi. Ja kaikkia muitakin loppuunkaluttuja piisejä. Ovat kuulemma niin ihania. Muistan kyllä itsekin olleeni teini-iässä todellinen joulutraditionalisti; pidin kynsin hampain kiinni siitä, että jouluun nyt vain kuuluivat tietyt asiat ja sillä siisti. Onneksi olen parantunut itse, vaikka asunkin nykyään kahden joulutraditionalistin kanssa. Puolison ja minun ehdotukset siitä, että vaikkapa viettäisimme joulun jossain muualla kuin kotona, kohtaavat epäuskoisen vastalauseiden myräkän.

Tuuraajana

Vietin taas kaksi päivää peruskoulussa sijaisena. Samat asiat ottivat kaaliin kuin viimeksikin. Ne vain ovat juuri niitä asioita, joille yksilö ei kuulemma mitään voi.

Sijaisopettajien kanssa oppilaat testaavat rajojaan huomattavan aktiivisesti. Ainakaan en voi kuvitella, että kukaan, teinikään, viitsisi vastaavanlaista showta pyörittää sille opettajalle, joka luokassa vakituisesti nähdään. Näin paperilennokkeja, kännykkäkuvaamista, purkan mäystämistä leuat levällään, karvalakin käyttämistä luokassa ja ylipäätään kaikenlaista koulun järjestyssäännön pienten yksityiskohtien uhmaamista. Reaktioitani testattiin. Noudatin koulun sääntöjä, mutta en viitsinyt vääntää loputtomasti jokaisesta pikkuasiasta. Niinpä eräs oppilas totesi kovaan ääneen, että minulla ei ole minkäänlaista auktoriteettia. Sitä en kommentoinut millään lailla, sillä totuus on, että opettajan rooliini kuuluu myös hyvin voimakas auktoriteetti (ja taito käyttää sitä) tarvittaessa. En vain millään viitsi kaivaa sitä esiin parin päivän sijaiskeikalla, jos luokan tapahtumat eivät tuon kummemmiksi mene ja jos kiusanteko kohdistuu vain minuun eikä kehenkään oppilaaseen. Jätän oppilaiden kasvattamisen vakituiselle opettajalle. Sijaisena pidän huolta vain siitä, että luokassa tehdään, tai ainakin tarjotaan mahdollisuus tehdä, ne työt ja aktiviteetit, jotka vakituinen opettaja on sijaisen käskenyt hoitaa. Ja että mitään ihmeempiä ei satu.

Yhdessä suhteessa en ole yhtään tyytyväinen itseeni: en taaskaan osannut ottaa asioihin etäisyyttä, en osaa antaa oppilaiden teinimöskyämisen olla vain kärpäsen surinaa korvissani. Minä loukkaannun, kun minua loukataan. Vaikka satunnaisesti kohdatut oppilaat eivät tiedä minusta mitään, he saattavat joskus sanoa ja tehdä asioita, jotka satuttavat minua. Suutun, enkä osaa kätkeä sitä, vaan ärähdän, saatan ruveta antamaan samalla mitalla takaisin. En jaksa nähdä teiniä minään vastuuttomana lapsena, jonka sanomisia ei pidä ottaa lukuun. Vaikka kai pitäisi. Jotta voisin olla vakituisemmin opettaja, nahkani pitäisi olla paksumpi.

Lyhyet sijaiskeikat ovat toisaalta kevytversio opetustyöstä, sillä sijaiselle ei lankea vastuuta tuntien pitkäjänteisestä suunnittelusta ja aikatauluttamisesta; ohjeet ovat usein valmiina pöydällä ja siitä sitten vain tekee mitä on käsketty. Toinen puoli, raskaampi, on se, että koska sijainen tulee ja lähtee, oppilaisiin ei ole juuri minkäänlaista suhdetta. He eivät tiedä sijaisesta mitään eikä sijainen heistä, yhteistä historiaa ei ole. Siinä sitten rimpuillaan, kumpikin osapuoli roolinsa rajoja koetellen. 

Seinä

En saanut työpaikkaa, jonka tiimoilta minua haastateltiin hiljattain. Tiedän oikeastaan, miksi en: koska en valehdellut ja sanonut olevani enemmän tiimipeluri kuin yksin työskentelevä. Osasyynä varmaankin oli myös se, että tunnustin kysyttäessä työstä saatavan palkan olevan mielestäni hyvin pieni työn määrään nähden.

Nyt tuntuu sikäli haljulta, että jotenkin koen olevani työhaluton ja laiska, niin kuin työttömiä on nykyään tapana nimitellä. Omista lähtökohdistani en tunne epäonnistuneeni haastattelussa, sillä en olisi ollut sopivin henkilö paikkaan, vaikkakin pienellä tinkimisellä olisin voinut muokata itsestäni sopivan. Hakuprosessista jäi hyvä maku suuhun, firma tiedotti systemaattisesti valinnasta ja haastattelussa minua kohdeltiin kuin ihmistä ainakin. Tulin kuulluksi; ymmärsin, mitä työ piti sisällään ja millaista henkilöä etsittiin. Tunnen kuitenkin itse torpedoineeni mahdollisuuteni tulla valituksi, siis itse aiheuttaneeni sen, että työttömyys jatkuu. Olen syntinen. Kun vielä alunalkaen itse aktiivisesti jätin ex-työni, olen nyt varsinainen pääperkele.

Lohdullista on kuitenkin se, että olen vain numero tilastossa. Tuohon paikkaan työllistyi joka tapauksessa joku, ja Tampereella on nyt yksi työtön vähemmän, vaikka se en olekaan minä. Henkilökohtainen syntisyyteni ei oikeasti kiinnosta juuri ketään, eikä näy tilastossa. Paras valittiin, fair and square, enkä kuitenkaan voi olla varma valintaan johtaneista tekijöistä. Näin puhelen rauhoittavasti itselleni.

Olisi se varmasti ollut ihan kelpo työtä. Huonoja puolia oli kuitenkin näkyvissä sen verran, että oikeastaan en ole kovin pettynyt siihen, ettei minua valittu. Ja nyt eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Yhteiskunnan kelvollinen jäsen

Tiedossa on pitkästä aikaa sijaiskeikka. Tänään aamulla soitettiin, huomisesta ja ylihuomisesta on kyse. Koska varoaika oli tällä kertaa huikeat 24 tuntia, minusta alkaa tuntua, että jotenkin pitäisi valmistautua. Muutaman tunnin varoitusajalla tulleet keikat ovat kevyempiä, koska niistä tietää, että valmistella ei käytännön syistä voi, täytyy vain mennä tilanteen mukaan. No, totuuden nimessä en tietenkään aio tehdä etukäteen muuta kuin miettiä eväät valmiiksi.

Työvoimatoimisto otti minuun yhteyttä henkilökohtaisesti kertaalleen silloin, kun olin netissä ilmoittanut jääneeni (okei, jättäytyneeni) vaille työtä. Minulle soitettiin ja hyvin ystävällinen herra kyseli työnhakusuunnitelmiani ja muita näköalojani sekä tarkisti yksityiskohdat siitä, mitä olin koulutuksestani tai työhistoriastani ilmoittanut. Verkossa oleviin työvoimapoliittisiin tietoihini ilmestyi tuolloin aikajanalle takaraja: seuraavan kerran työnhakusuunnitelmaani tarkistettaisiin marraskuun alussa. No, odotin soittoa koko viime viikon, olin siis puhelimen päässä koko ajan virka-aikana. Vastahan tässä oli uutisissa jotain juttua siitä, että puhelimeen vastaamatta jättäminenkin voisi johtaa työnhakustatuksen muuttumiseen ja päivärahan menetykseen.

Soittoa ei tullut. Katsoin sitten viikonvaihteessa uudelleen tietojani verkossa. Aikajanalle oli tällätty uusi takaraja, ja se on puolen vuoden päässä. Ei yhteydenottoa, ei viestiä, ei mitään lisävaatimuksia. Minuun luotetaan, minun uskotaan olevan aktiivinen työnhakija ilman hätyyttämistä, siitäkö on kyse? Olenko antanut itsestäni kunnollisen ja tunnollisen kuvan osallistumalla muutamiin TE-toimiston tapahtumiiin ja käymällä työnhakuvalmennuksessa? Vai kohdellaanko akateemisen koulutuksen saaneita tässä asiassa eri tavalla kuin muita? Vai yksinkertaisesti: onko virkailija vain oikaissut hieman joidenkin kohdalla, koska maa makaa niin kuin makaa, eikä työtä yksinkertaisesti ole?

Miten vain. Kelpaa minulle. En kaipaa vahtimista, sisäinen piiskurini on aivan tarpeeksi voimakas.

Selittelyä

Olen työtön, eikä pikainen työllistyminen näytä kovin todennäköiseltä. Minulla olisi kaikki mahdollisuudet keskittyä työnhaeskelun ohella johonkin sellaiseen, mihin kokopäivätyöläisenä ei olisi aikaa eikä energiaa. Puoliso kannustaa minua kannustamasta päästyään aloittamaan jonkin "projektin"; minun on laitettava tuo sana lainausmerkkeihin, koska se tuntuu minuun yhdistettynä liiallisen vaativalta ja juhlavalta, vaikka puoliso käyttikin sitä täysin ilman ironiaa. Kirjoittaminen. Piirtäminen. Kääntäminen. Sukututkimus nyt vaikka.

Miksi en saa tehtyä mitään?

Yksi syy on, että olen hyvin ulkoaohjautuva. Oletan, että omalla kohdallani se on osittain kouluajoilta jäänyt tapa, suoritusorientoituneisuutta. Olin hyvä koulussa, koska olen hyvä asioissa, joissa on selkeät rajat ja joista saa palautetta. Tarvitsen raamit, joihin sitten tosin haluan kolhia päätäni ja joita venyttelen; niiden raamien on kuitenkin oltava olemassa. En ole luova millään itsestään ulospursuvalla tavalla vaan vain tarvittaessa, vain silloin, kun jonkin uuden luomiselle on selkeä tilaus ja puitteet.

Kirjailija tai taiteilija en ole, sen olen myöntänyt. Minussa ei ole tarinoita. Tai on, mutta ei sellaisia, joihin kukaan muu haluaisi syventyä. Nautin kirjoittamisesta, puhumisesta, sanoiksi asettelusta sinänsä, mutta minulla ei ole itsenäistä sanottavaa. Enhän osaa tai uskalla kunnolla ajatella ja suunnitella omaakaan elämääni puolen vuoden päähän, kuinka voisin keksiä kuvitteellisia elämiä ja niille kantavia kaaria? Kaikkihan on jo sitä paitsi kirjoitettu - kuinka uskaltaisin kuvitellakaan saavani aikaan jotain omaperäistä, ja toisaalta, mitä järkeä olisi luoda lisää ei-omaperäistä tähän maailmaan?

On paljon ihmisiä, jotka haluavat tehdä jotain ja sitten yksinkertaisesti tekevät sen, tarjoavat itseään tekijäksi ja näyttävät, että saavat aikaan. Muistaakseni Rosa Meriläinen kertoi jossain kolumnissaan tai vastaavassa saaneensa aikanaan idean, että halusi Satu Hassin avustajaksi; hän lähetti Hassille sähköpostia ja kertoi halustaan. Ja päätyi avustajaksi. Olenhan minäkin jotain tällaista yrittänyt, työnhakurintamalla ja muutenkin. Olen mielestäni perustellut hyvin, miksi sopisin johonkin tehtävään, olen ollut rohkea (joskus satunnaisesti hetken ajan), olen ehdottanut jotain uutta ja tarjoutunut tekemään sen. Vastineena on aina, poikkeuksetta, ollut joko hiljaisuus tai sitten se huonompi vaihtoehto: on annettu suoraan ymmärtää, että en ole tarpeeksi hyvä. Tässä itsensätyrkyttämisasiassa itsevarmuuteni aaltoilee hyvin paljon; välillä on aikoja, joina hetken aikaa uskon pystyväni johonkin ja silloin laitan itseni alttiiksi. Eikä siitä koskaan seuraa mitään. Kun itsevarmuuden käyrä kääntyy taas laskusuuntaan, se, mikä aiemmin tuntui sinnikkäältä ja toivorikkaalta yrittämiseltä, alkaa tuntua itsensä pettämiseltä.

Moni rohkea henkilö julkaisee runojaan tai muita tekstejään omakustanteena. Minä en tohtisi sitäkään. Odotan aina jonkun ulkopuolisen tahon siunausta kaikille toimilleni, odotan raameja ja hyväksyntää, ilman sitä en uskalla tehdä mitään. Pelkään niin paljon häpeää ja lyttäämistä. En riitä omaksi auktoriteetikseni oikein missään, etsin kaikessa vahvistusta itseni ulkopuolelta. Olenko kelvollinen, olenko tarpeeksi hyvä (mihin? olemaan olemassa?), saanko sanoa, onko minulla oikeus olla mitään mieltä?

No niin. Tässä kootut selitykseni siitä, miksi en osaa tarttua mihinkään sen pitkäjänteisempään projektiin kuin joulukorttien askartelu. (Senkin mielekkyys alkoi jo epäilyttää.) Taivas varjelkoon, miten haluaisin läpsiä itseäni poskille. Selittely ja tekosyiden keksiminen on niin helppoa. On helpompaa olla tekemättä mitään kuin panna itsensä likoon. Mutta ei se antoisaa elämää ole.  

Tässäpä kunnon itsesäälistä vinkunaa sunnuntain ratoksi! Piti vain saada tämäkin pois systeemeistään kiertelemästä, tunnustettua edes osa omasta pienuudestaan ja naurettavuudestaan.

Murre

No tulihan sitä, lunta. Tytär 2:n kanssa tehtiin pari lumiukkoa takapihalle ja tyttären vaatimuksesta käytiin vielä nopea lumisotakin. Minä sitten sain hyvän osuman tyttären korvalliselle, niin että lumi levisi sopivasti kaula-aukkoon ja silmälaseihinkin, ja tämän mainion laakin kostoyrityksistä sain kärsiä rappukäytävään asti. Itsehän pyysi.

***

Mietin taas sanoja ja kieltä. Olen herkkä kaikelle kielelliselle ja voisin pauhata pitkät latikat yksittäisistä sanoista, joita inhoan niin voimakkaasti, että on purtava hammasta ja kärsittävä ihon nousemisesta kananlihalle, kun niitä kuulen tai näen käytettävän. En tänään kuitenkaan taida. Sen sijaan jaarittelen murteesta.

Olen asunut Tampereella parikymmentä vuotta ja koko sen ajan olen erottunut joukosta itämurteen puhujana. Tampere nyt tietysti on täynnä kaikenlaista junantuomaa, sudeettisavolaisiakin kohta enemmän kuin Savossa. Sen verran länsipuolella tässä kuitenkin ollaan, että itävaikutteinen puheenparsi ja etenkin persoonapronominit ovat vähemmistössä ja herättävät silloin tälloin huomiota. Oma murteeni ei ole voimakas, koska olen kotoisin Kymenlaaksosta, eikä sikäläinen puhetapa ole mitenkään erityisen erottuva prosodisilta piirteiltään. Mie ja sie -kielestä en kuitenkaan nähtävästi pääse eroon. En tarkoita, että erityisesti haluaisinkaan, on vain mielenkiintoista, että vaikka ympärilläni ei pääsääntöisesti arkisin ole enää yhtään mietä ja sietä vääntävää itseni lisäksi, käytän itäisiä pronomineja jatkuvasti itse enkä ole oppinut uskottavasti "määkimään". 

Konepaja-aikoinani minuun tarttui kyllä jotakin peritamperelaisia ilmaisujakin, saatoin esimerkiksi sanoa hyvin painokkaasti "kyä mää tiärän", joskin itävaikutteet pyrkivät vaihtamaan viimeiseksi sanaksi "tiijän". Pajalla muutamat työtovereistani puhuivat tamperetta aivan samalla lailla kuin Ransu-koira, ja sitä oli aivan ihana kuunnella. Työporukassa oli itäsuomalainen vähemmistö, olisiko meitä ollut neljä, joiden äidinkieli oli mietä ja sietä, ja jotain lukkarinrakkautta tietysti tunsin näihin ihmisiin - heidän puheensa oli jotenkin joustavaa, kirkasta ja kotoisaa pirkanmaalaiseen tummempaan ja karheampaan verrattuna.

Kymenlaaksolaisessa murteessa ei itse asiassa sanota kovin leveästi mie, vaan viimeinen vokaali taittuu kohti ä:tä: miä! siä! Me- ja te-pronominit ovat täten tietysti myä ja tyä. Yksikön ja monikon kolmansista persoonista en sitten oikein osaakaan sanoa. Kukaan kasvuympäristössäni ei olisi koskaan sanonut hän, ellei sitten juhlapuheessa, vaan aina se. He-pronominin muotoa hyö/hyä kuuli kyllä, mutta yleisemmin tätäkin hienostelua vältettiin, ja sanottiin vain ne. Koulussa joskus keskusteltiin murre-eroista ja kerättiin tilastoja siitä, mitä muotoja kukin käytti; yksi oppilas totesi tässä yhteydessä: "Miä sanon yleensä mä!"

Tietyt pikkuseikat paljastavat kymenlaaksolaisen herkästi. Kerran Joensuussa juttelin lounasruokalan linjastolla niitä näitä vieressä olevan tuntemattoman kanssa, ja kommentoin tarjolla olevaa hernekeittoa sanoen "onkhan se tarpeeks tihiää". Juttukumppanini katsoi minuun terävästi ja totesi, että kymenlaaksolaisia ollaan molemmat. Sana tihiää kuulemma paljasti. Olisin tietysti voinut käyttää myös sanaa sakiaa samoin tuloksin.

Lunta odotellessa

Kuulemma illansuussa on odotettavissa lumisadetta. Jos saamme lunta, mitä skeptikkona epäilen kunnes näen, menen varmaankin ulos kävelemään naama ylöspäin, ehkä jopa suu auki. Kyllä siinä jotain taikaa on, joka vuosi. Se taika tosin hälvenee melko nopeasti, jos käy niin kuin kuluneina talvina on melko yleisesti käynyt ja saamme "ensilumen" moneen kertaan maan paljastuttua aina vain uudelleen.

Kävin kaupungilla. Bussissa takanani istui kaksi pientä koululaista, jotka keskustelivat täysin vakavissaan siitä, onko joulupukkia olemassa vai ei. Toinen lapsista sanoi, että ei oikein usko joulupukin olevan ihan oikea, koska hän oli pyytänyt pukilta viime jouluna oikeaa koiraa ja saanut vain lelukoiran.

Törmäsin jälleen kerran "hyökkäävään myyjään", yhteen näistä, jotka hengailevat kauppakeskuksissa ja valikoivat ohikulkevista ihmisistä uhreja myyntipuheilleen. Tämänkertainen halusi myydä minulle ties mitä vitamiineja. Tyyli oli niin kertakaikkisen ärsyttävä (ja myyjän ulkoasu niin rähjäinen) että hetken ajattelin olevani piilokamerassa. Kun selvisi, että tilanne on kuin onkin todellinen, kieltäydyin kohteliaasti mutta napakasti ostamasta yhtään mitään. Siinä sitten myyjä loihe lausumaan: "Mikä sua jännittää?" Voi tuhannen tuluskukkaroa, en paremmin sano. Yritän aina päästä tuollaisten myyntipisteiden ohi katsekontaktia vältellen ja kiireiseltä näyttäen, koska inhoan sydämestäni tätä kaupustelutapaa. Se on kuin puhelinmyyntiä livenä. Tämänpäiväinen kaupustelija ilmeisesti haarukoi minut potentiaaliseksi asiakkaaksi jo kaukaa, eikä poispäin katsomisesta ollut mitään apua.

Hankin tarvikkeita joulukorttien askarteluun. Mietin siinä valikoidessani sitten, että jos olisin järkevä ja tiedostava, tekisin kortit kierrätetyistä materiaaleista. Vaikkapa leikkaamalla edellisvuonna saaduista korteista kuvioita ja ryhmittelemällä niitä uudelleen korttipohjille. Fiksua olisi varmaankin myös jättää kortit kokonaan lähettämättä ja lahjoittaa niihin varattu summa johonkin hyvään tarkoitukseen. Tänäkään vuonna en kuitenkaan ole niin tiedostava ja järkevä kuin olisi tarpeen, vaan haluan askarrella, liimailla postimerkit, tekstata osoitteet ja laittaa kortteja postiin. Kortteja on itsestänikin niin mukava saada. Vaikka en niitä saatuja sitten loppujen lopuksi säilytäkään, vaan ne ovat kertakäyttöistä hupia. Tästä voisi saada vaikka kuinka mehevän omantunnonkysymyksen, jos olisi sellaisista pulaa.

***

Tällä viikolla unettomuus on taas alkanut nousta kynnyskysymykseksi, kuten niin usein myöhäissyksyllä on aiemminkin käynyt. Olen tosin kemiallisella avustuksella nukkunut pari yötä hirmuisen hyvinkin, mutta päiväkirjan tietojen nojalla voi havaita, että suunta on ollut jo jonkin aikaa alaspäin. Nukkuminen on jostain syystä minulle vaikea, ei-itsestäänselvä asia, ja myös merkittävästi elämänlaatuun vaikuttava seikka. Tiedän oikein hyvin, että moni on ihan pirteä lyhyemmillä ja rikkonaisemmillakin yöunilla kuin minä. Olen itsekin unettomuuskausinani yleensä ihan toimintakykyinen, jos on pakko, mutta vähänkin pitempään jatkuessaan Unettomuus kutsuu aika pian luokseen kaksi kaveriaan, Alakulon ja Yleisen pahoinvoinnin.

Niinä päivinä, kun olen nukkunut poikkeuksellisen hyvin, oloni on hämmästyttävän hyvä ja virkeä. On ihmeellistä kulkea päivänsä läpi niin, ettei ollenkaan väsytä, ajatus on notkea ja juokseva ja jalka nousee. Siksi ero huonon unen aikoihin onkin niin selvä. Parin kolmenkin huonon yön jälkeen pää on taas täynnä sementtiä ja kaikkea varjostaa harmaa yhdentekevyys. Ja ennen kaikkea parin kolmen huonon yön jälkeen pelkään monin verroin enemmän sitä, että loppuelämäni tulee olemaan samanlaista nukkumisen kannalta. Vaikka tiedänkin, että hyviäkin öitä taas tulee. Ehkä.

 

Seksi? Seksi!

Hei, olen Sylvi, ja olen lääkkeiden väärinkäyttäjä. Katkaistakseni rikkonaisten ja huonosti nukuttujen öiden putken otin eilen illalla lääkettä, jota minulle on määrätty aikanaan aivan muihin tarkoituksiin, mutta jonka tiedän kokemuksesta sikeyttävän yöunta. Sepä tepsi, nukuin pitkään ja lähes katkottomasti. Hyvänolontunne vaimentaa syyllisyyden.

***

Mutta päivän asiaan siis. Hesarissa on viimeisen viikon sisällä ollut paljonkin juttua seksittömyydestä parisuhteessa ja sen kompensoimisesta vaikkapa seksiä ostamalla. Mielipidepalstalla lähinnä, mutta tänään näytti jo Maaret Kalliokin päässeen aihetta kommentoimaan. No, en nyt tällä kertaa rupea tuosta sen kummemmin möskyämään, vaan vinkkaan sen sijaan kirjasta, jossa puhutaan suhteista, seksistä ja siitä, miten itseään voi kehittää sen sijaan, että jäisi odottamaan toisen muuttumista.

Kirjailija Monique Roffeyn muistelmateos With the Kisses of his Mouth käsittelee, kuten kansikuvastakin voi päätellä, paljolti seksiä. (Puolisoni alkoi kutsua tätä teosta kannen perusteella Pimppikirjaksi.) Kirjan punainen lanka on Roffeyn toipumisaika merkittävästä ihmissuhteesta ja siitä alkanut eroottinen itseanalyysi ja etsintä. Heti alussa mennään suoraan asiaan: kuuden vuoden rakkaussuhde päättyy äkillisesti puolison uskottomuuden paljastuttua. Roffey ei kuitenkaan pääse irti miehestä, vaan nolosti jopa kerjää tätä takaisin useampaankin kertaan.

Käy ilmi, että suhde ei ole ollut ongelmaton, vaan nimenomaan seksipuoli on ollut kalseaa. Rakkaus ja henkinen yhteenkuuluvuus eivät ole tuoneet mukanaan voimakasta seksuaalista halua, vaan Roffey tuntee suhtautuneensa puolisoonsa pikemminkin isähahmona. Eron jälkeen Roffey roikkuu exässään henkisesti pitkään, useita vuosia, mutta alkaa samanaikaisesti etsiä itseään seksuaalisesti kokeilemalla muun muassa satunnaisia nettipohjalta alkunsa saavia seksisuhteita, joista ei ole tarkoituskaan tulla mitään muuta. Sitten hän vaihtaa isommalle vaihteelle ja siirtyy tantraseksin maailmaan. Kuvaukset brittiläisistä tantrahenkisistä ihmisistä ja heidän workshopeistaan olivat minusta erittäin kiinnostavia ja viihdyttäviä! Kaikkea sitä saarivaltiossakin harrastetaan.

Ylipäätään Roffey kirjoittaa tässä muistelmateoksessa noin nelikymppisen naisen itseanalyysista, siitä, miten muutosta voi etsiä (oli sitten kyse erotiikasta tai muusta), kaikenlaista voi kokeilla, mutta jos kokeilut eivät tunnu omilta, niistä voi ja pitää luopua. Ihmekö siis, jos tämä oli minusta melko antoisa kirja. Lisäksi positiivista on se, että seksuaalisuudesta puhutaan paljon laajempana käsitteenä kuin pornojyystämisenä tai pelkässä genitaalien yhteenlaittamisen hengessä. Itsenäisyys, itsetuntemus ja -arvostus ovat tutkinnan alla, sillä seksuaalisen tutkimusretkensä kuvailun lomassa Roffey tarkkailee kasvuaan irti ex-puolisostaan.

Katselin pikaisesti, mitä tästä teoksesta ovat arvostelijat sanoneet, ja päällimmäisenä näytti olevan muutamia "voi ei, taas yhdet seksimuistelmat" -tyyppisiä kirjoituksia. En varmaan itse ole vielä sitten saanut käsiini lähimainkaan tarpeeksi monia nelikymppisen seksimuistelmia, koska en lukenut tätä mitenkään onhan-tää-jo-nähty -silmin. No, melkein viisisataa sivua, voisihan siitä tietysti sanoa, että melko laajat muistelmat muutaman vuoden ajanjaksosta. Paljon seksiä, paljon kuvailua, mutta sentään muutakin.

Yksi erityisesti mieleen jäänyt juttu oli kuvaus kivikehistä ja niissä vaikuttavista energioista. Roffey kertoo, kuinka asennoitui hyvin skeptisesti tantraryhmänsä visiittiin kivikehässä, eikä uskonut kokevansa siellä mitään erityistä, mutta toisin tuntui käyneen. Sen verran olen itsekin hyväuskoinen, että alkoi tehdä mieli mennä johonkin brittiläiseen kivikehään, humbuugia tai ei.

Pimiä

Mistä se aina tulee, tyhjä ja pimeä ja raskas olo myöhään syksyllä? Vaikka kaikki on hyvin, niin tuossa se silti on alkanut aina välillä roikkua, korvien välissä. Ja sen mukana, tai sen edellä, epämääräiset mutta pitkäaikaiset fyysiset vaivat, jotka eivät aikaisempien kokemuksien perusteella ole mitään vakavaa mutta jotka saavat oman kuolevaisuuden tulemaan taas vähän konkreettisemmaksi. Joidenkin unentarve kuulemma lisääntyy ja yöuni pitenee pimeään vuodenaikaan. Minun uneni käy katkonaisemmaksi, lyhyeksi ja ei-virkistäväksi.

Taloyhtiön pihamaalla on kaiveltu ja kuopsuteltu viime aikoina kaikenlaista, jotta tontin rajalle saataisiin pystytettyä uusi aita. Kuusenkin kaatoivat, sen ison ja kauniin, joka edes vähän peitti näkyvistä tien toisella puolella olevaa huoltoasemaa avaruuslaivamaisine mainosvaloineen. Nyt aita on ainakin etupihan puolella saatu pystyyn, mutta pihan nurkasta kaivellut juurakot ja kivenmurikat on jätetty vajan nurkalle ikään kuin jonkinlaiseksi tilataideteokseksi. Talossa asuvat mummot ja taatat kokoontuvat juurakoiden liepeille joka päivä ja ilmeisesti päivittelevät niitä toisilleen. 

Omituiset asiat tehoavat joskus levottomaan oloon. Kuten nyt vaikka sekin, että makaa olohuoneen lattialla ja kuuntelee cd:ltä toisen ihmisen ääntä, joka sanoo, mitä tehdä ja mitä ajatella. Sain elokuiselta joogaretriittireissulta kylkiäisenä jooga- ja rentoutusharjoituslevyn, jota nyt yritän taas opetella kuuntelemaan. Ihan siksi, että tunnun tarvitsevan jonkun ulkopuolisen syyn ja käskijän pysähtyäkseni ja keskittyäkseni. Kenties keskittymislihaskin kehittyy, kun sitä puoliväkisin harjoittaa.

Märkä sunnuntai

Puistattavan tihkusateinen sää roikkuvine pilvineen vallitsee heti ikkunan takana. Vielä eilen illalla ilma oli suotuisa, kylmä ja kipakka, ja olin kävelemässä tutulla hautausmaalla. Pyhäinpäivä ja joulu, kaksi juhlaa, joina vainajia on tapana muistaa konkreettisestikin, ovat järkevästi sijoitetut pimeään vuodenaikaan. Kaunista jälkeä siitä syntyy: laaja, pimeä hautausmaa kuusien keskellä oli kauttaaltaan kynttilöiden täplittämä. Sanoin puolisolle, että sitten kun hän mahdollisesti tulee minua uurnalehtoon muistelemaan pyhäinpäivänä tai jouluna, tuokoon punaisen hautakynttilän.

Hautausmaan kulmassa oli kynttiläautomaatti! Olin hämmästynyt moisesta keksinnöstä. Hetken mielijohteesta ajattelimme, että tästähän voisimme nyt tempaista kynttilän sytytettäväksi isoäideillemme, jotka molemmat kuolivat viimeisen vuoden sisällä, koska alueella oli myös "muualla lepäävien muistelupaikka". Mutta eipä ollut tulitikkuja mukana, huolestuin. Vaan automaatin kyljessä oli teksti: Kynttilän mukana tulee myös tulitikut. Mainio palvelu. Ainoa vika siinä oli se, että automaatti osoittautui tyhjäksi tai muuten vialliseksi, se ei huolinut kolikoitamme.

***

Puoliso sanoi, että minulla on tapana (oikeastaan elämänfilosofiana) ottaa aivan liikaa paineita aivan kaikista asioista ja murehtia loputtomiin erilaisia mahdollisuuksia ja omaa osuuttani tapahtumiin. Onhan se totta. En vain tiedä, kuka oikein olisin, ellen sellaisia paineita ottaisi. Varmaankin järkyttävän itsekäs ja itseeni tyytyväinen ihminen. Parempi ehkä olla murehtivaa ja jankkaavaa sorttia, noin niin kuin toisten ihmisten kannalta kuitenkin.

***

Murehtimisesta puheen ollen, olen öisissä mietiskelyissäni käynyt läpi perjantaista työhaastattelua kerran jos toisenkin ja tuloksena on, että en enää usko tulevani palkatuksi. Tunnen jopa ajoittain käyttäytyneeni tai puhuneeni kuin idiootti. Inhottavaa on ajatella, että jätin itsestäni huonon kuvan, vaikka oikeasti: mitä ihmeen väliä sillä olisi? En vain osaa olla sitäkään kelailematta.