Ordnung muss sein

Nuoriso oli metsäilemässä koko viikonlopun ja mitäpä tekevät vanhemmat jäätyään kahden? Pesevät pyykkiä ja huushollaavat. Lakananvaihdon ja pyykinviikkailun jälkeen sain taas puolivuosittaisen inspiraation siivota tytärten vaatekaapit. Samanlaiset vaatteet samoihin pinoihin, samalla tavalla taiteltuna, niin a vot: kaapin sisältö suorastaan hivelee silmää. Silloin kun on aikaa eikä ole ihan välttämätön pakko, nautin miltei perverssisti siivoamisesta ja järjestämisestä, ja etenkin niiden tuloksista. Luulen olevani tämänhetkisessä perhekokoonpanossa ainoa, ainakin siitä päätellen, millaisessa kunnossa vaatekaapit, pöydät ja laatikostot tavanomaisesti ovat. Kysyin puolisolta viikkailun lomassa, eikö hän tunne koskaan tarvetta järjestysprojekteihin ja onko sellaisesta saatava nautinto hänelle täysin vierasta. Vastaus oli suurinpiirtein, että nautinto ei ole niin suurta, että sitä varten kannattaisi nähdä vaivaa. Ihmettelin.

Kruunasin järjestyksen toteuttamalla pitkäaikaisen haaveeni: ostin dymon, sellaisen paristokäyttöisen, ja printtasin sillä nimilaput kaappien hyllynreunoihin. Ylimaallisen ihanaa.

Olen aika säälittävä tällaisine nipotuksineni. Nykyään on enemmän IN olla luova, suurpiirteinen ja useita isoja projekteja kerrallaan kuljettava moniosaaja. Niin, ja iltavirkkuuskin kuulemma liittyy suurempaan älykkyyteen ja luovempaan työhön. Aamuvirkut, kuten minä, sopivat sitten paremmin suorittavaan työhön, jossa tehdään homma valmiiksi ja aloitetaan sitten vasta seuraavaa, herätään aikaisin aamulla tuotantolaitokseen töihin ja vietetään säännöllistä elämää. Vuorokausirytmi ja nipo järjestystärakastava luonneko selittävät sen, että olen työnantajien silmissä niin mielenkiinnoton?*)

 ***

Tuli tuossa uutisia kuunnellessa mieleen, että silloin, kun Estonia upposi, olin itse vielä keltanokkainen opiskelija. Asuin joensuulaisen kerrostalolähiön suurimmassa opiskelijatalossa neljän muun tytön kanssa soluasunnossa. Minulla ei ollut telkkaria (internetistä puhumattakaan), joten kuulin Estoniasta naapurihuoneen tytöltä, joka aamutuimaan pyysi minua huoneeseensa katsomaan uutisia. Muistan, että päivä oli Joensuussa aurinkoinen; muuta en oikeastaan muistakaan.

*) Lisää mielessäsi ivallinen äänensävy

Hyvää matkaa

Tänään olisin saattanut kirjoittaa tänne jotain paasaavaa ja/tai sarkastista ja/tai marisevaa, mutta sitten kuulin, että yksi entisistä työkavereistani kuoli viime viikonloppuna. Melko äkillisesti, vain lyhyen sairauden jälkeen, ei kovin vanhana.

Hyvää matkaa eteenpäin, pitkän linjan metallimies, jota aikoinani uutena työntekijänä pelkäsin ja arastelin mutta josta opin nopeasti pitämään. Mies, jonka hymy välkähti salakavalasti mustan parran seasta ja silmät olivat aina lempeämmät kuin puheenparsi. Mies, jolla oli perhe ja joka teki kaikkensa perheensä eteen, eikä koskaan myöskään pihdannut apuaan työtovereilta. Mies, jolla oli vahva poliittinen näkemys ja hyvä keskustelutaito.

Hyvää matkaa, minne menetkin. Toivon sinun löytäneen rauhan.

Ali-ihmisenä

No nyt se sitten (taas) tapahtui: käämi paloi ja kunnolla. Ylen uutisia viattomana selailin ja mitä siellä sainkaan nähdä:

Forssassa onnistuttiin saamaan työttömiä maatiloille töihin! 

Jutussa mainitaan, kuinka tiloilla on runsaasti töitä tarjolla ja kuinka omistajat tarvitsevat lisää käsipareja, jotta kaikki tulisi tehtyä. Ja sitten haastatellaan entistä metallimiestä, joka kertoo saavansa työstään palkkaa 9 euroa per päivä työttömyyskorvauksen lisäksi! Yhdeksän euroa! Työstä! Joka on tarpeellista työtä, tilan omistajan eli työnantajan mielestä jopa välttämätöntä. Ja jutun lopulla valitellaan sitten vielä sitä, että työttömien on välimatkojen takia vaikea kulkea maatiloille. No tottajumalauta on kun ei palkkaa makseta!

Mikä ihmeen työtön se sellainen on, joka tekee päivittäin hyödyllistä työtä maatilalla? En lakkaa hämmästelemästä, miten vähän nykysuomalaisia työssäkäyviä tuntuu häiritsevän se, että Suomeen ollaan näin selvästi, mitään salailematta, tekemässä kaksia työmarkkinoita. Ensin ovat ne oikeat työt ja sitten nämä tällaiset, joita alempien ihmisten, työttömien, pitää tehdä ilmeisesti kuntoutusmielessä, palkatta, pysyäkseen työvoimatoimiston (anteeksi, ELY-keskuksen) ja Kelan hyvissä kirjoissa. Ikään kuin työttömänä ollessaan olisi muuttunut jonkinlaiseksi vähäisemmäksi ihmiseksi, joka ei osaa tehdä työtä ja jonka pitää siksi olla kiitollinen mahdollisuudesta palkattomaan työhön.

Suurimmalla äänellä vastikkeellista työttömyysturvaa vaativat aina ne, joilla itsellään on ainakin omasta mielestään turvattu työpaikka ja asiat järjestyksessä työterveyshoitoineen kaikkineen. Että ei pitäisi saada ilmaiseksi rahaa! Pitäisi tehdä sen eteen jotain hyödyllistä yhteiskunnalle! Newsflash: Jos tekemätöntä työtä löytyy, siitä pitää saada palkkaa. Silloin se tulee tehdyksi. Jos taas tekemätöntä työtä ei löydy, eli työpaikkoja ei riitä kaikille, on ihmisarvoa alentavaa keksiä kaikenlaisia leikkityöpaikkoja.

Nykyään mediassa puhutaan varsin usein siihen sävyyn kuin suurimpia ongelmia yhteiskunnassamme olisi se, että nirsot työttömät eivät ota vastaan "mitä tahansa työtä"; tästähän Yle teki jonkinlaisen kyselyn/keskustelun jokin aika sitten. En voi tajuta, miten tuo voisi olla mikään päällimmäinen huoli. Avoimia työpaikkoja kun on ihan matemaattis-loogisesti ajatellen niin paljon vähemmän kuin työttömiä. Sitä paitsi ainakaan omalla kohdallani työn vastaanottaminen ei ole ollut ongelma, sillä mitäpä ottaisi vastaan, kun mitään ei ole hakemisesta huolimatta tarjottu. Kun asian ydin on pikemminkin siinä, että tyrkyttäytymisestä huolimatta ei kelpaa.

Hohhoijaa sentään tätä isänmaan menoa. Luin hiljattain uudelleen Maarit Verrosen dystopiaromaanin Karsintavaihe. Se on hätkähdyttävän ajankohtainen, nyt jopa ajankohtaisempi kuin kirjoitusvuonnaan 2008. Lukekaa. Herättää häiritseviä ajatuksia.

Oikeasti olen...

Katselin Linkediniä, päivitin profiiliani (ja deletoin saman tien päivityksen, koska se oli pieni ja kuulosti tyhmältä) ja lähetin muutamia "kaverikutsuja". Linkedinhän ehdottaa aina avuliaasti uusia yhteyksiä ihmisiin, joita mahdollisesti tunnen tai tiedän. Vilkuilin klikkaillessani heidän kuviaan ja titteleitään. Nuoria ja vanhoja, kauniita ja ei-kauniita, useimmat tekniikan tai liike-elämän aloilta, joukossa muutama humanisti ja freelance-toimittaja. Monen itseäni nuoremman tittelissä oli jo sana senior. Miten he ovat päässeet noihin asemiin? Miten se tehdään? Ovatko he kaikki olleet määrätietoisempia ja lahjakkaampia ja tehneet parempia valintoja kuin minä?

Hesarissa oli viime viikolla juttu huijarisyndroomasta otsikolla Oikeasti olen huono. Tämä artikkeli on saanut runsaahkosti vastakaikua facebook-kavereideni keskuudessa, ja useat ovat maininneet samastuneensa siihen ja tuntevansa huijari-ilmiön. Artikkelihan kertoo tietysti myös minusta, sillä erotuksella toki, että en ole mitenkään menestynyt eikä minun tarvitse varsinaisesti pelätä, että joku huomaisi minun olevan huono ja asemani horjuisi. Siis koska asemaa ei ole. Olen kuitenkin viettänyt paljon aikaa miettien, milloin muillekin kuin minulle paljastuu, että en ole hyvä missään enkä oikein edes sopiva täysivaltaiseksi aikuiseksi. On se kumma.

No, jos kerran monet muutkin tuntevat olevansa huijareita, niin siitähän sitä vasta turvallinen olo tulee - yhteiskuntaa pyörittää siis lauma ihmisiä, jotka eivät tunne osaavansa mitään! Apua.

Mutta yksi juttu tässä väkisinkin tulee mieleen. Miksi tunnen jatkuvaa syyllisyyttä asioista, joita en osaa ja töistä, joita en pystyisi tekemään? Enhän oikeastaan ole voinut työelämän varsitiellä oppia muita töitä kuin niitä joita olen tehnyt. Osaan ja pärjään (jotenkuten) niissä asioissa, jotka ovat tulleet eteen. Olen aina oppinut suurin piirtein kaikki asiat, joihin olen tosissani paneutunut ja jotka on ollut pakko oppia. En ole onnistunut määrätietoisuudessa enkä urasuunnittelussa, mutta olen kuitannut palkkani hyvin tehdystä työstä. Vissiin kai. Saanko olla vähän aikaa sillä lailla ihan pienesti tyytyväinen siihen? Lupaan etten ylpisty ja jatkan taas nöyränä milloin minkäkinlaisten työpaikkojen haeskelua. OK? 
 
 

Tampere tänään

Hämeenkadun varrella olevan liikkeen ikkunaan oli teipattu aanelosen kokoinen kyltti, jossa luki suurin kirjaimin "Ethän jätä pyörääsi ikkunan eteen? Kiitos!" Kyltissä oli myös anovan näköisen kissan kuva. Vieressä oli toinen lappu, saman kokoinen, josta osoitti nuoli edellämainittuun ja siinä oli teksti "Tämä tarkoittaa sitä, että ÄLÄ jätä pyörääsi ikkunan eteen!". Kylttien alapuolella, liikkeen ikkunan edessä, oli polkupyörä.

Kulutin aikaa rihkamaliikkeessä ja näin siellä asioita,  joita en ole osannut kuvitella olevan olemassa, kuten polkupyörän viikset, jotka on tarkoitus kiinnittää ohjaustankoon, sekä Näkymätön mies -puvun eli kokovartalosukkaa muistuttavan puvun, joka peittää myös kasvot. Jälkimmäisestä tosin olin hieman pettynyt, kun tajusin pakkausta käänneltyäni, että puku ei teekään näkymättömäksi. Jotenkin tuntuu, että jos pukisin ylleni fuksianpunaisen tai turkoosin kokovartalosukan, se päinvastoin lisäisi näkyvyyttäni katukuvassa.

Tavaratalossa mainostettiin jonkun muistelmia tai henkilöhistoriaa isolla julisteella, jossa luki suurin piirtein niin, että jos luovuttaa kerran, seuraavalla kerralla luovuttaa vielä helpommin. Nähtyäni julisteen menin luovuttamaan verta. Edellisestä kerrasta oli niin kauan (vuosia) että jännitin. Itse luovutus meni hyvin, mutta välittömästi sen jälkeen olin vähällä pyörtyä veripalvelun lattialle. Jouduin sen takia hengailemaan paljon olettamaani pitemmän ajan veripalvelun tiloissa juoden lasikaupalla mehua. Vasta kahvikupillinen palautti järjestyksen päähäni ja saatoin lähteä. Kotona en ollut suosiossa, sillä viivytyksen takia en ollut ehtinyt laittamaan ajoissa ruokaa, mistä johtuen tytär 2 pelkäsi myöhästyvänsä treeneistä. Ärhentelimme toisillemme heitellessämme ruoka-aineksia vuokaan yhteistuumin. Siinäpä se oli tämäkin tiistai.

Kylmää

Muistinko heinäkuussa valitella, että kotimme sisälämpötila oli korkeimmillaan yli 28 astetta? Varmaankin muistin. Syyskylmien myötä lämpimään kerrostaloasumiseen tottuneet kroppamme ovat äkkiseltään hieman jäässä, kun sisälämpötila on enää 20 astetta. Eilen illalla ihmettelimme puolison kanssa, kun yllättäen paleleekin, tekee mieli laittaa t-paidan päälle villatakki ja nukkumaan mennessä tulee mieleen, että voisi vaihtaa sänkyyn ne paksummat täkit. Vilkaisu lämpömittariin selitti paljon.

Jonkin aikaa olin ihan iloinen keikkatyöstä ja odotin innokkaasti seuraavaa sijaisrupeamaa. Sitten tulin puhuneeksi puhelimessa erään ystäväni kanssa. Hän kuunteli selostustani siitä, miten kaikki meni ihan hyvin, ja istutti sitten mieleeni epäilyksen siemenen: "Kai tiedät, että nykynuoriso tallentaa ja videoi kännykällään kaikenlaista ja kaiken aikaa?" Niin no. Rupesin sitten heti muistelemaan, mitä typerää ja/tai raskauttavaa tulin luokkahuoneessa sanoneeksi ja onko se päätynyt youtubeen tai vastaavaan. Kiitos nyt tästäkin.

Vaan eipä kai tässä muuta kuin niska kyyryssä kohti uusia pettymyksiä: pitää etsiä sopivia paikkoja, mihin lähettää työhakemuksiaan. To boldly go where thousands of unemployed people go every day.
 

Sees

Työelämän suhteen tunnen taas (väliaikaisesti?) pystyväni edes johonkin. Olin sijaisopettajana viikon, ja selviydyin ihan kohtuullisesti, kouluarvosanalla arvioituna seiskan tai kasin arvoisesti. Huomasin kuuloni heikentyneen konepajavuosina - minun oli vaikea saada selvää oppilaiden puheesta jos taustalla oli yhtään hälyä. Hälyä tosin oli runsaasti, sillä koulun vieressä oli rakennustyömaa ja peruskoululaiset ovat yleensä jo sinällään meluisia. Toisaalta oma puheääneni, opettajanääneni, tuntuu vanhemmiten jotenkin teroittuneen ja tulleen läpitunkevammaksi. Se ei sinänsä ole haitaksi luokkatilanteessa, mutta en pitänyt siitä miltä kuulostin.

Pienet oppilaat olivat herttaisia. He viittasivat niin innokkaasti, että sormien olisi voinut kuvitella pian osuvan kattoon, kyselivät, mitä lounasrasiassani on - he epäilivät minun syövän jäätelöä, mutta kyse oli vain voileivistä vanhassa jäätelörasiassa - ja kertoilivat auliisti lemmikeistään ja sisaruksistaan. Isommat oppilaat kysyivät lähinnä sitä, milloin oikea opettaja tulisi takaisin, paitsi yksi tyyppi, joka tiedusteli, olenko lesbo. Tukkani kuulemma näytti siltä, että varmaan olen.

Perjantai tuntui enemmän perjantailta, kun sitä oli edeltänyt työviikko. Joimme puolison kanssa pullon viiniä puoliksi, sytytimme kynttilöitä ja lojuimme olohuoneessa tuntikausia soitellen Spotifystä nuoruutemme kappaleita. Tytär 2 viihtyi myös seurassamme, sillä hän tuntuu pitävän 80-luvun musiikista, erityisesti Dingosta, jota kuuntelimme pitkään ja hartaasti. Joskus sitä vain tulee vähällä vaivalla viettäneeksi hirmuisen viihdyttävän illan, yleensä silloin, kun mitään ei ole suunniteltu ennalta.

Pehmeät paikat

Jos nyt ei oteta lukuun globaaleja ongelmia ja muita mahdollisesti hengen päälle käyviä mörköjä, niin yksi pelottavimpia asioita ihmisen elämässä on oman haavoittuvuutensa paljastaminen muille. 

Jos tuntee olonsa jossakin ihmissuhteessa niin turvalliseksi, että uskaltaa kertoa tai näyttää asioita, joissa on epävarma, tarvitseva tai ongelmainen, niin jälkeenpäin iskee joskus katumus. Siinähän antaa toiselle kaikki aseet käteen. Vaikka sitten luottaisi siihen toiseen kuinka syvästi, niin silti joskus tulee mieleen, että olisiko sittenkään kannattanut.

Merkitykselliset ihmissuhteet ovat yksi syy, miksi elämää ylipäätään viitsi elää. Kaikkein syvimmin merkitykselliseltä olemassaolo tuntuu sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei tarvitse pitää suojauksiaan yllä vaan uskaltaa ajoittain näyttää, mitä oikeasti tuntee ja ajattelee. Ja toisaalta: tämä omien pehmeiden kohtiensa paljastaminen ja toisten tietoon saattaminen johtaa pelkoon siitä, että toiset iskevät juuri niihin. Eikä niiden toisten tarvitse iskeä edes kovin terävästi ja äkillisesti. Hienovaraisempikin kalvaminen tuntuu niissä kohdissa. 

Olen hiljattain pitkällisen ajatusketjun päätteeksi tullut siihen tulokseen (hallelujaa, miten omaperäistä...), että annan itseni tuntea niitä tunteita, joita kulloinkin esiintyy. En siis yritä väkisin kieltää ja estää itseäni enkä kouluttaa mieltäni poispäin sellaisistakaan tunteista, joita se mystinen Yleinen Mielipide voisi pitää väärinä ja paheksuttavina, jos sellaisista tietäisi. Päinvastoin annan tunteiden esiintyä, yritän jopa etsiä niille nimet. Silloin ne eivät tunnu elämää suuremmilta, vaan tulevat ja menevät, ehkä jäävät pidemmäksi aikaakin tai sitten eivät. Silloin kun ei tappele itse omia tunteitaan vastaan, on myöskin helpompaa olla muiden silmissä siedettävämpi, ottaa vastuu omasta tunne-elämästään itse eikä rasittaa muita sen epämääräisillä ilmentymillä.

Mutta kun ei pelaa pelejä vaan pyrkii olemaan se, mitä on, siinä tulee kääntäneeksi pehmeät kohtansa toisen näkyville. Ja ottaneeksi riskin. Ja ehkä saavuttaneeksi jotain arvokasta.

Äkkityö

Puhelinsoitto maanantaiaamuna puoli yhdeksän aikaan tempaisi minut opettajan sijaiseksi yhteen kaupungin peruskouluista. Ei ollut aikaa jännittää, ensimmäinen tunti alkoi kymmeneltä.

Työ on työtä, ja tämä menee jokseenkin vanhasta muistista vaikkei kutsumusammattini olekaan. On toisaalta ilahduttavaa huomata, että jotain ammattitaitoa on sentään olemassa minullakin. Osaan edelleen olla ja toimia luokkatilanteessa, tulen ajatelleeksi oikeita asioita ja hoitaneeksi kaiken tarpeellisen. Perspektiivinikin on muuttunut konepajaseikkailujen aikana, en enää kiinnitä liikaa huomiota pikkuasioihin enkä ota itseäni kovin vakavasti.

Lapset ja nuoret ovat äänekkäitä! Kiviset portaikot kaikuvat korviasärkevästä älämölöstä, kun kello soi ja välitunti alkaa. Luokan volyymitasokaan ei aina ole kovin alhainen, mutta olen sijainen, en halua enkä jaksa vaatia totaalista hiljaisuutta kunhan hommat hoidetaan.

Kaksi päivää takana, kolme edessä. Kai tässä pinnalla pysytään. Improvisaatiotaito on jatkuvalla koetuksella, samoin ovenkahvapedagogiikka. Niille ohikulkeville lukijoille, joille viimeksimainittu termi ei ole tuttu, kerron ovenkahvapedagogiikan olevan sitä, kun tulevan tunnin tekemiset ja oppisisällöt suunnitellaan siinä vaiheessa kun käsi tarttuu luokkahuoneen ovenkahvaan. 

Tuonpuoleisia

Unessa sain puhelinsoiton. Toisessa päässä puhui tuttu ääni tutulla nuotilla: "No se on Sirkka-mummo (nimi muutettu) täällä, terve!" Minä siinä sitten kysymään mummolta, että eikö sinun pitäisi olla kuollut, jo kuusi vuotta sitten olet manan majoille mennyt. Mummo sanoi, ettei suinkaan, töissä hän on vain ollut, tänäänkin jo aamuvarhaisesta, ja kohta pitää taas mennä jatkamaan. "Mutta kuule, kun miulla on siulle yksi tärkeä asia tehtäväksi..."

Tässä kohdassa heräsin puolison kuorsaukseen. Olisin aivan hiton mielelläni halunnut tietää, mitä Sirkka-mummo olisi tehtäväkseni antanut.

Metalli opettaa

Mitä opin viisivuotisessa seikkailussani metallin ja konepajatyön maailmassa? No, opin käyttämään koneita ja työkaluja, joita en aikanani humanistina olisi koskaan uskonut koskevanikaan. Osaan sorvata, osaan ohjelmoida sorvin tarvittaessa kolmellakin eri ohjelmointikielellä, hallitsen pajan perustaidot. Ihan hyvin siihen nähden, että en vuonna 2009 ammattikoulutukseen mennessäni erottanut sorvia jyrsimestä enkä tiennyt, mikä on kiintoavain.

Mutta jotain yleisluontoisempaakin jäi ehkä käteen:

• Tiedän nyt, että kykenen oppimaan myös asioita, joihin minulla ei ole erityisiä lahjoja eikä taipumuksia. Kun ymmärsin päästää irti siitä ajatuksesta, että teknologia ei ole missään mielessä minun alaani, aloin oppia. Uskalsin. Olin sittenkin tarpeeksi kätevä käsistäni, vaikka olin koko ikäni ajatellut olevani toivottoman köppänä. Varsinaista lahjakkuutta metallityöhön minulla ei ole edelleenkään, en ole lainkaan sellainen velho kuin monet pajatyössä tapaamani ovat jo uransa alkupuolella - heillä on kuin jokin salaperäinen sisäinen silmä, joka kertoo oikeat työtavat ja mitä kannattaa kokeilla vaikeuksien tullen.
• Ymmärrän paremmin, että olen ihminen, jonka on järkevintä työskennellä itsenäisesti ja suhteellisen yksin. Pajatyössä oli se hyvä puoli, että jokainen vastasi itse osuudestaan, tiimityöskentelyä ja palavereja ei kovin usein tarvittu, vaikka neuvoja toki sai kokeneemmilta jos ymmärsi pyytää. Yksin työskentely on sielulleni mannaa, silloin en stressaa enkä hötkyile vaan saan asioita tehtyä. Sorvaustyössä uuden työn asetusten teko on kuin sarja ratkaistavia ongelmia, jotka tulevat eteen yksi toisensa jälkeen ja joista selviää kyllä kun malttaa ajatella. Sellainen on hauskinta työntekoa.
• Tiedän, mitä on olla seisomatyössä, jossa liikutaan kaiken päivää eikä istuta kuin tauoilla. Ja tiedän, mitä se tekee ihmisen ruokahalulle.
• Ymmärrän, kuinka hyvä johtamistaito on olennaisen tärkeää työntekijöiden motivaation ylläpitämiseksi. 
• Tajuan, että vaikka olen kookas ja suhteellisen hyväkuntoinen, en ole niin vahva kuin olen aikaisemmin ajatellut.

Tärkeä ja opettavainen ajanjakso se elämässäni oli.

Huumorintaju

Tytär 2 on viime aikoina pariinkin otteeseen todennut joistakin koulunsa opettajista, että eivät ne niin ankaria olekaan kuin hän oli luullut vaan päinvastoin "ne ymmärtää nuorii ja on huumorintajusii!" Tällaiset lausunnot huvittavat minua sisäisesti, sillä tokihan opettajat ovat seiskaluokalla aloittaneet uusien oppilaiden kanssa tiukalla linjalla ja höllentävät vasta nyt kahdeksannella, jos tilanne sallii. Toisin päin ei onnistuisi - kerran löysättyään ei voi enää kiristää samojen oppilaiden kanssa. Tämän tiedän ihan omasta karvaisesta kokemuksestani.

Mutta tuo huumorintaju se on jännä käsite. Kyselen yleensä tytär 2:lta millä lailla opettajien huumorintaju ilmenee tarkoituksenani selvittää, mitä sellainen taju hänen mielestään ylipäätään tarkoittaa. Tuntuu siltä, että opettajalla on tyttären mielestä huumorintajua heti jos tämä opetustilanteessa sanoo jotakin edes etäisesti vitsiksi tai hauskaksi tulkittavaa. En tiedä, mitä tämä kertoo tyttäreni näkemyksistä opettajakunnasta ja opettajan roolista.

Puolisoa ja elämänkumppania etsittäessä luultavasti yksi toivotuimmista kriteereistä on hyvä huumorintaju. Silloin kyllä lähes poikkeuksetta haetaan samanlaista huumorintajua kuin mitä etsijällä itsellään on. Niin kai meillä inehmoilla on tapana ajatella - että oma ajatusmalli on se oikea ja toisten taas Se Toinen ellei nyt suorastaan Väärä. Tosikoiksi leimatuksi saattaa joutua, jos huumorintaju ei käy yksiin välittömän ympäristön kanssa. Toinen varma tapa saada tosikon nimi on se, että ei osaa nauraa omille kömmähdyksilleen. Kumpikaan näistä ei nähdäkseni kuitenkaan kerro siitä, että tosikolta varsinaisesti huumorintaju olisi kirurgisesti poistettu tai synnynnäisesti puutteellinen.

Ennemmin kuin leimata jonkun huumorintaju hyväksi ja toisen huonoksi tai olemattomaksi, olisi kenties hyvä puhua laaja-alaisesta sekä valikoivasta tavasta käsittää huumori. Jotkut nauravat kaikelle ja erityisesti vielä itselleenkin. Onnea heille. Toisia monet tilanteet ja koomisiksi tarkoitetut repliikit pikemminkin hävettävät kuin huvittavat (tässä välissä sopii mainita oma suhtautumiseni stand up-komiikkaan) eivätkä he osaa vetää suuta hymyyn joutuessaan naurun keskipisteeksi. Jos on muutenkin vaikea muodostaa eheä ja hyvä käsitys itsestään, on omiin törttöilyihinsä huumorilla suhtautuminen joskus erittäin hankalaa. Ja siitä sitten lyödään loppuelämäksi tosikon leima otsaan.

Myönnän toki itse auliisti, että olen monissa asioissa auttamattoman tosikko. Onneksi puoliso on tottunut siihen parissakymmenessä vuodessa eikä välttämättä joka päivä kaipaa partneria jolla olisi Oikea Huumorintaju, siis samanlainen kuin hänellä itsellään. Mutta en minäkään totaalisen huumorintajuton ole. Ihmisillä on tapana luokitella minut sarkastiseksi möläyttelijäksi, joka seuraa keskustelua jonkin aikaa taka-alalla ja sitten vilauttaa sekaan kommenttinsa eikä hymyile tippaakaan vaikka muut nauravat. Totta. Itselleni en kylläkään osaa nauraa, enkä millekään raha-asioille. Enkä millekään sellaiselle tekemiselle tai sanomiselle, jonka tarkoitus on nolata toinen ihminen, kuka tahansa ihminen.

Tytär 2:een palatakseni, hän on koko ikänsä ollut tahattomasti (tai tahallisesti) hauskoine kommentteineen se, joka minusta kirvoittaa hereimmät naurut. Edelleen hymyilyttää, kun muistelen, miten hän parivuotiaana, vielä palleroisena taaperona, veti sukkahousuja jalkaansa ja kun se ei onnistunut, hän totesi painokkaasti: "Voi piru!" Isänsä torui vieressä sitten, että ei noin saa sanoa. Tytär jatkoi mietteliäästi: "Niin. Eikä paska!"

Puhtaat paperit

Sain postissa A4-arkin, joka todistaa, että minua ei ole tuomittu sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasta teosta, seksuaalirikoksesta, taposta, murhasta, surmasta, törkeästä pahoinpitelystä, ihmiskaupasta, törkeästä ihmiskaupasta, törkeästä ryöstöstä eikä huumausainerikoksista. Tavallisesta ei-törkeästä pahoinpitelystä tai ryöstöstä ei kylläkään puhuta mitään, niillä ei ilmeisesti ole väliä, jos henkilö pyrkii työskentelemään lasten kanssa. No, nyt on paperit, onpahan jotain minkä varassa esittää olevansa niin sanottu hyvä tyyppi. 

Rikosrekisterin ote maksaa 15 euroa ja sikäli kun tiedän, minun on taas puolen vuoden jälkeen hankittava mahdollisia uusia työsuhteita varten uusi. Kyllähän sitä puolessa vuodessa tietysti ehtii kriminaaliksi heretä.

***

Vietin eilen mainion päivän Pirkanmaan takamailla sienien ja puolukoiden perässä. Retkikumppanini oli etukäteen arvellut, että sieniä löytyisi hyvinkin, mutta puolukoita todennäköisesti ei. Kuten arvata saattaa, tulos oli päinvastainen: kantarellit, joita mieleni halasi, olivat harvassa ja niukassa, mutta puolukoita löysimme niin paljon, että minun ei enää uudestaan tarvitse niitä lähteä talvivarastooni hakemaan. Päivän päätteeksi saunoimme jumalallisessa puusaunassa ja uimme järvessä. Vesi oli todella hilpeän kylmää. Illalla oli tyytyväinen ja lötkö olo. Edelleen tosin välillä havahdun miettimään, onko päänahkaani pitkin hiipimässä vielä yksi hirvikärpänen.

Väkivallan vihollinen

Eipä tässä tänään sen kummempaa kuin yksi erittäin tärkeä juttu.

Helsingin Sanomissa on parin päivän takaiseen Viivi ja Wagner -sarjakuvaan viittaava mielipidekirjoitus, jossa oikeutetusti paheksutaan väkivallan päätymistä strippisarjakuvan vitsiksi. Viivissä ja Wagnerissahan Viivi on se, joka pahoinpitelee Wagneria - toisin päin se olisi mahdoton ajatus paitsi kyseisessä sarjakuvassa myös kaikissa mahdollisissa sarjakuvissa ja viihteessä ylipäätään.

Kun mies pahoinpitelee naista, saati lapsia, se ei missään tapauksessa ole meille enää huvittavaa, jos on koskaan ollutkaan. Miksi ihmeessä asetelman toisin päin kääntäminen käsitetään vielä joissakin yhteyksissä koomisena? Stereotyyppiset ja toivottavasti jo hiljalleen hiipuvat sukupuoliroolit pitävät yllä käsitystä siitä, että mies on vahva ja nainen heikko. Siksikö sille voi nauraa? Heikko satuttaakin vahvaa? Daavid ja Goljat? 

Jos asiaa rupeaa ajattelemaan ja keräilemään mielessään viihdepuolelta, kuten elokuvista, tapauksia, joissa naisen väkivalta esitetään hauskana, niitä löytyy ällistyttävän paljon. Hävettävän paljon. Olenko itsekin nauranut sellaiselle? Luultavasti olen. Suomi-filmissäkin nauratti, kun Justiina jahtasi Pekkaa ja Pätkää kaulimen kanssa (ja samaa menoahan nähtiin myös Pekka Puupää -sarjakuvissa). Viattomimmiltakin tuntuvat perhe-elokuvat ja sarjakuvat saattavat syyllistyä vastaavaan kuin ohimennen.

Vakaumuksellisena feministinä haluan olla osaltani purkamassa sukupuolittunutta käsitystä väkivallasta. Kaikki väkivalta on tuomittavaa, tekijän sukupuolesta riippumatta. Mies, joka ei lyö takaisin naisen pahoinpidellessä, ei ole heikko vaan vahva - hän sanoutuu itse irti vääristä hallinnan keinoista. Mieheenkin sattuu. Mies voi tarvita turvakotia. Miestäkin voi puoliso pitää pelon vallassa väkivallan uhalla.

Suhteilla

Ajelin maisemareitin bussilla kaupungille. Järvien päällä roikkunut sumu näytti hälvenneen ja piristyin itsekin. Tarjosin itselleni lounaan kauppahallissa juuri siinä ranskalaishenkisessä paikassa, jossa olen aina halunnut käydä.

Mietin, että työttömänä ja sinkkuna* olemisessa on jotain samaa. Sekä työtön että sinkku voi olla joidenkin mielestä kummajainen, jotenkin vajavainen, kun ei ole onnistunut asettamaan elämänsä palikkapelissä isohkoa palaa paikalleen. Kummankin ryhmän edustajilla voi olla taloudellisia vaikeuksia. Kumpaakin ryhmää suomitaan välillä hyvinkin ankarasti julkisessa keskustelussa (jos nyt toki kaikkia väestöryhmiä suomitaan nykyään vuoronperään).

Sekä työtöntä työnhakijaa että puolisoa ja rakkautta etsivää syytetään helposti liian korkeasta vaatimustasosta. Toisaalta, senssi-ilmoitukset toivottujen ominaisuuksien luetteloineen muistuttavat myös työnantajien listoja halutunlaisen hakijan epiteeteistä - listaus sinänsä saa lukijansa vaipumaan epätoivoon ja ajattelemaan, ettei koskaan löydä mitään, mutta tarinoiden perusteella Oikean Tyypin sattuessa kohdalle listauksella ei äkkiä olekaan enää väliä.

Samoin kuin työnhaku, seuranhaku on nykyään paljolti siirtynyt nettiin. Kummassakin ulkomuodolla on joskus paljonkin merkitystä, ainakin sen verran, että valokuva pitää laittaa esille. Molemmissa on kuulemma myös tärkeää erottua joukosta, melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Siihen jatkoksi syntyy kuin itsestään ajatus, että sekä rakkauden että työn etsinnässä voi päätyä älyttömiin ja raateleviin tilanteisiin, jos on liikkeellä opetellun roolin varassa eikä omana itsenään.

Koska kyynisenä keski-ikäisenä en enää rakkaudessakaan usko Siihen Ainoaan Oikeaan, olisi kai päivitettävä työelämäajatuksensakin. Että jospa joskus tulee vastaan joku ihan kelvollinen, ehkä jopa mukava ja innostava. Ja siihen asti katsellaan, millaista tarjonta on. Kokeillaan vaikka kaikenlaista lyhyinä pätkinä.


*) Disclaimer: Pahoittelen nöyrästi, että puhun sinkkuudesta, vaikka en ole enää aikoihin ollut sinkku. Ulkokohtaisia näkemyksiä siis vain, ei itsekoettua.

Työttömyys tänään

Kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen olen kehittynyt sille asteelle, jossa kaikesta seuraa syyllisyys. Aamulla puoliso toivotti töihin lähtiessään hauskaa päivää. Kuulin sen piikkinä: "tänne muija jää vain laiskottelemaan kun toiset raataa." Puoliso ei tarkoittanut sitä, sillä hän on oikeasti hyväntahtoinen eikä halua minun kieriskelevän työnhakutuskissani sentään ihan jatkuvasti. Minä vain kuulin repliikin niin.

Eihän ketään tai mitään yhteiskunnallista instituutiota oikeasti kiinnosta kenenkään yksittäisen henkilön työttömyys rahtuakaan. Sikäli voisin vallan hyvin olla vähän aikaa rauhassa: kukaan ei tule juuri minun ovelleni yrmyilemään, että mikset saatana osallistu ja tee maailmasta parempaa, mikset tienaa kunnon verotettavaa tuloa. 

Harteillani painaa eniten syyllisyys siitä, että en osallistu perheen elatukseen. Mikä oikeus minulla on olla tienaamatta? Puoliso on joutunut minua opiskeluaikanakin elättämään, kyllä hänen pitäisi siitä päästä jo pikkuhiljaa. Muut mahdolliset avuni eivät sentään riitä kompensoimaan minuun investoitua rahaa ja kuluttamaani ruokaa ja säänsuojaa. Laulussa sanottiin jo lapsuudessani: "Isällä on, äidillä on, kummallakin on työ..."

Minähän olen vieläpä itse syypää työttömyyteeni. Ihan itse menin ja sanoin, että nyt se on loppu. Itse valitsen myöskin sen, että en kenties ole aivan niin aktiivinen työnhakija kuin nykyajan ihanne olisi. Minähän toistaiseksi haen vain aukiolevia paikkoja sekä sijaisuuksia. Satunnaisin poikkeuksin tosin: olen myös laittanut muutamia avoimia hakemuksia soveliaille yrityksille. (Tässä välissä varmasti pitäisi ilmoittaa numerolla, montako hakemusta lähetän viikossa. En halua.) En hae sellaista työtä, jota en missään tapauksessa halua ja johon en mitenkään sovi. Vielä en ole niin hengenhädässä. En lähettele hakemuksia satunnaisesti hehtaaripyssyllä. Leipä ei ole loppumassa, en ole epätoivoinen. Vielä.

Vielä en sentään kadu sitä, että lopputilin otin. Muistan hyvin, miksi sen tein - en varsinaisesti "elääkseni unelmaani", kuten David Sobel Alternetin artikkelissa tänään, vaan pikemminkin elääkseni paremmin kuin hädintuskin siedettävästi. Silti hieman hirvittää, että olen sittenkin tehnyt työvoimapoliittisen itsemurhan. Samoin kuin yksittäisen ihmisen työttömyys ei sinänsä kiinnosta mitään instituutiota, ei yksittäisen tuikitavallisen ihmisen potentiaalilla ole mitään arvoa yrityksille. Huipputyyppejä siellä kaivataan.

***

Onnistun aina kuulostamaan katkeralta, tarkoitan niin katkeralta kuin se olisi elämäni koko sisältö. Ei se ole. Minulla on tällä hetkellä hyvä elämä. Olen peruspessimisti, olen epävarma, olen hankala, ristiriitainen, vaativa ja tarvitseva. Siitä huolimatta killun elämänvirrassa mukana. Olen olemassa ihan piruuttanikin.

Trigger warning: pikkumaisuutta, ilkeyttä ja pilkun-sitä-niin.

Taas tuli yksi hylsy työmarkkinoilta, ihan virallisestikin, vaikka toki osasin sitä jo odottaa koska mitään haastattelukutsua ei ollut kuulunut. Kaikki kunnia tälle työnantajalle siitä, että jokaiselle hakeneelle informoitiin prosessin etenemisestä ja vielä toistamiseen siitä, että päätös on tehty.

Sitten se ilkeilyosuus: Kyseinen työpaikkailmoitus oli englanniksi. Yhteyshenkilön nimi oli supisuomalainen ja työ olisi tapahtunut ihan tässä kaupungissa vain; kyseessä oli toimistotyöhön verrattavissa oleva melko lyhyt määräaikainen tehtävä. Koska ilmoitus ja kaikki aiheeseen liittyvät tiedot olivat englanniksi ja työhön olisi kuulunut englannin kielen käyttöä, haetaan paikkaa siis englanniksi, or what? Mikäpä siinä. Näkemättä jäi, olisiko haastattelu ollut englanniksi. Prosessin lopuksi tulee sitten yhteyshenkilöltä sähköpostia, joka loppuu lauseeseen "I'm sorry you was not selected." Ja kolmen lauseen pituinen viesti sisältää yhden muunkin vastaavan tasoisen virheen. Verbirakennevirheen! Yksi olisi vielä ollut luettavissa sattumaksi, mutta kaksi kappaletta kolmessa lauseessa kertoo siitä, että perusasiatkaan eivät ole kovin hyvin hallinnassa.

Aina sitä kuulee valitettavan siitä, että suomalaiset eivät uskalla puhua vieraita kieliä koska pelkäävät tekevänsä virheen. Jos minulta kysyttäisiin, niin tietyllä tasolla toimittaessa saisivat kyllä vähän pelätäkin, tai ainakin pyrkiä vähempiin virheisiin. Kielioppi ei ole mikään kielestä erillinen mörkö, joka häiritsee sujuvaa puhumista. Kielioppi on kommunikaation ydin. Kieliopillisella oikeellisuudella on väliä. Jos ja kun aloittelee uuden kielen opiskelua ja kokeilee sillä yksinkertaisissa tilanteissa pärjäämistä, ei tietenkään pidä takertua liikaa rakenteisiin, vaan laittaa vain rohkeasti sanoja peräkkäin. Sille tasolle ei pidä kuitenkaan jäädä, ainakaan, jos käyttää kieltä työssään! Sitä paitsi virheillä ja virheillä on eroa. Artikkelin puuttumista tai hieman vääränmerkityksistä adjektiivia puhevirrassa tai tekstissä ei (välttämättä) huomaa eikä se vaikuta viestin perillemenoon. Verbioppi on kuitenkin niin jumalattoman keskeinen osa kielen olemusta, että verbinsä pitäisi jokaisen siivota katseenkestävään kuntoon. Jos siis aikoo sanoa osaavansa jotain kieltä sujuvasti. Ei muuten.

Tässäpä asia, josta on vaikea sanoa mitään olematta kielioppinatsi. Mikä minua nyt erityisesti korpeaa? Sepä tietenkin, että puhun ja kirjoitan itse hyvää englantia ja osaan paria muutakin kieltä, mutta koska en niiden lisäksi osaa oikeita asioita ja tunne oikeita ihmisiä, niille ei ole mitään käyttöä. Omaa vajavaisuuttani taas tässä kiukuttelen.

Aforismi-immuniteetti

Olen vähän allerginen Facebookissa usein vastaan tuleville aforismeille ja muille elämänohjeille, varsinkin niille, jotka on tällätty kukka- tai maisemakuvat päälle. Mietin, mitä ihmiset oikeastaan ajattelevat, kun jakavat sellaisen seinällään tai vaikkapa ostavat aforismillisen jääkaappimagneetin. Koskettaako ajatus heitä tosiaan syvällisesti? Tuntuuko se niin todelta ja oikealta, että se on jaettava kaikkien tuttujen kanssa? Kuvaako se heidän mielestään heidän omaa tilannettaan? Kenties kaikkia näitä lomittain ja vuoronperään. Lisäksi tietysti vielä ovat ironiset jaot, vaikka luulen, ettei niitä moni harrasta, koska hukkaanhan ironia kuitenkin menisi, ellei se sitten olisi aivan tolkuttoman ilmiselvää.

Tänään silmille hyppäsi jonkun jakama ajatelma, jossa sanottiin jollakin sanamuodoilla se perusajatus, että ei ole väliä sillä, mitä toiset ajattelevat sinusta, vaan sillä, mitä itse ajattelet itsestäsi. En olisi minä, jos en näkisi tätäkin lausetta mahdollisuutena sinisilmäiseen itsepetokseen. Jos nimittäin ihmisestä tuntuu siltä, että kaikki hänen kohtaamansa tyypit suuttuvat hänelle ennemmin tai myöhemmin, karttelevat tapaamisia tai jopa suoraan kertovat missä asioissa kyseinen ihminen heidän mielestään toimii väärin tai on muuten vain mulkvisti, niin Ehkä Kenties Mahdollisesti niitä tyyppejä kannattaisi vähän kuunnella! Itsekritiikki on siunattu asia, vaikka nykyään helposti saakin kuulla pelkkää "usko itseesi, älä piittaa muiden mielipiteistä" -sössöä. Jos aina vain päätyy ajattelemaan itsestään Hyvää ja Positiivista, vaikka muihin ihmisiin peilautuva todellisuus olisikin toista, niin tulee olleeksi melko sietämätön henkilö.

Itsensä tunteminen on vain aika helkkarin vaikeaa. Omia motiivejaan ainakin tulee kaunistelleeksi ihan automaattisesti. Jos puolisoni ärhentelee ja on lyhytpinnainen, haukun hänet siitä, mutta jos itse olen kärtty (usein), selittelen itselleni ja muille, että en mä mitään tarkoita, olen vain väsynyt/oli huono päivä/on PMS/mutku säkin viime vuonna tähän aikaan olit hankala. Itseään on siis helppo arvioida lempeästi ja muita ankarasti. Omaa merkitystään tulee toisaalta helposti ylikorostaneeksi. Varmasti se jotenkin johtuu minun sanomisistani tai tekemisistäni, että kaverini ei vastaa viesteihini tai naapuri kääntyy nopeasti poispäin, kun kohtaamme roskiskatoksella. Ehkä käytin väärää sanaa keskustelussa tai olin liian tyrkky.

Sanotaanhan sitä kauniisti, että ensin pitää arvostaa itseään, vasta sitten voi arvostaa muita ja kohdella heitä kunnioittavasti. Luonnollisesti ihmisen tärkein ja läheisin henkilö on loppujen lopuksi hän itse, ja aikuisuuteen kuuluu mielestäni senkin tajuaminen, että jokaisen tulee pitää huoli (myös) omista tarpeistaan, koska ketä muutakaan oma hyvinvointini samassa määrin kiinnostaisi? Siinä mielessä ehkä yksilön oma käsitys itsestään on se tärkein. Jotenkin olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että olisi järkevää kuunnella muiden ihmisten viestejä ja ajatuksia, sitä, mitä heillä on minulle tai sinulle viestitettävänä, suorin sanoin tai epäsuorin keinoin. Itsestään voi oppia tällöin myös sen järisyttävän asian, että koska ihmiskunta ei enimmäkseen kykene telepatiaan, toisten käsitys minusta itsestäni voi olla todella radikaalisti erilainen kuin omani.

Ja sitten tietysti vielä se, että lausuntojen suhteen täytyy myös harjoittaa vähän lähdekritiikkiä. Ei ole helppoa elämä.