Pärjään

Jotkut asiat ovat mukavia - ainakin se, että töitä on toistaiseksi ollut runsaasti. Viime keväänähän vastaava homma oli jatkuvaa jarruttelua ettei projekti loppuisi kesken, mutta nyt on jo kaksi ja puoli viikkoa saatu tehdä ihan täyttä päivää ja kaasu auki, vaikkei nyt sentään kiirehditty ole. Työ on yksinkertaista mutta oudon kieroutuneella tavalla tyydyttävää pääte- ja paperihommaa. Siinä on helppoa olla hyvä. 

Koska muu perhe on lomailemassa, tarjosin itselleni päivällisen töiden jälkeen. Söin hampurilaisen, joka oli yksi elämäni maukkaimmista. Se oli majoneesia myöten vegaaninen. Olen täynnä mutten ähky. Hyvä olo.

***

Monesti mietin, kuinka ärsyttävänä ihmiset mahtavatkaan minua pitää. Meinaan että vastavuoroisesti, kun minusta monet ihmiset ovat niin tolkuttoman ärsyttäviä. Yksikin tuttu paasaa vähän väliä siitä, kuinka häntä ei kiinnosta muiden ihmisten lapset, niiden ruokavalio, pottaharjoittelu ja opitut taidot. Tietenkin tämä samainen tuttu kertoo aina ja iankaikkisesti omasta lapsestaan, juuri sillä tavalla kuin pikkulasten vanhemmat lähes aina kertoilevat. Ei siinä mitään, aikansa kutakin, MUTTA kuinka helkkarissa tämä tyyppi ei näe/kuule/tajua, että on itse juuri sillä nimenomaisella tavalla rasittava, mistä toisia jatkuvasti moittii? Sylvi ihmettelee ja paheksuu.

***

Luin Kate Atkinsonin kirjan Hävityksen jumala. Olen vaikuttunut. Kirjan idea ei sinänsä ole mitenkään hirvittävän omaperäinen, mutta kuinka tosia ja uskottavia henkilöt ovatkaan! Minua miellyttää erityisesti kirjailijan käyttämä salamannopea edestakaisin-kelaus aikajanalla kaikkitietävän kertojan silmin. Kuin aikaa ei olisi. Jokaisessa hetkessä ovat läsnä kaikki mahdolliset tulevaisuudet. (Kiitos Wendylle, kun suosittelit tätä kirjaa!) 

Valitan

Taas kerran yksi facebook-kaverini jakoi aikajanallaan julkaisun, jossa puhutaan negatiivisuudesta ja turhasta valittamisesta. Juttu oli tämä, eikä siitä sen kummempia, ihan asiallinenhan tuo on ja liittyy juuri sellaisiin seikkoihin joihin itsekin yritän kiinnittää näinä aikoina huomiota. Mutta. Valitan tässä nyt sitten saman tien vähän. Kun aina nämä samat ihmiset tuovat tämän asian esiin, ja yleensä juuri sillä tavalla kuin tämä tämänkertainen tyyppikin: MUUT valittavat liikaa, HEIDÄN pitäisi se lopettaa, HE pilaavat ympäristön ja saastuttavat harmonisen arjen.

Toiset ihmiset nyt vaan eivät ole samoja kuin me itse. Toisiin ihmisiin et voi vaikuttaa, elleivät he itse halua vaikuttua ja muuttaa tapojaan. Heidän sisäinen maailmansa ei ole sinun, eikä sinun maailmasi heidän. Et tiedä, mitä heillä on meneillään ja mikä on sellaisen valituspuheen takana, joka sinun mielestäsi on turhaa. Niin. Onhan tietysti mahdollista, että linkkaamalla tuollaisia positiivisen ajattelun artikkeleja saat jonkun katsomaan ja pohdiskelemaan itseään ja ehkä jopa muuttamaan ajatteluaan, mutta vielä suurempi joukko ihmisiä alkaa jutun nähtyään tuntea syyllisyyttä taas yhdestä asiasta lisää: apua, näkevätkö muut minut vain valittajana? Enkö uskalla enää puhua kenellekään asioistani, enkö uskalla kertoa, jos ei mene hyvin? Kurja mieliala saattaa joskus poikia "turhaa valittamista", kun pienetkin asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä. Pienistä asioista valittaminen ei välttämättä tarkoita, että mitään oikeita, todellisia murheita ei ole.

Trendinä tuntuu olevan se, että "negatiiviset ihmiset" suljetaan pois omaa elämää pilaamasta. Tästähän minäkin valitin vähän aikaa sitten. Pelottaa, että siinä menee mukana ihan hyviäkin tyyppejä. Eivät vaan osaa aina olla sellaisia kuin juuri sinä haluat.

Tarkkailkaa kumppanianne ja hylätkää poikkeavat

On taas aika provosoitua uutisista, tällä kertaa Ylen jutusta myrkyllisistä ihmisistä. Johan nyt on helvetti. Yksinkertaistavat saman tien asiaa niin pitkälle, että joku vaikutuksille altis rupeaa tosissaan ajattelemaan jostain lähimmäisestään, että paha ihminen se on. Tässäpä eniten puistattava sitaatti jutusta:

"Jos käy niin, että oma ystävä tai kumppani alkaa käyttäytymään myrkyllisesti, on syytä ensin sanoa, ettei kauaa kuuntele tuollaisia puheita. Sitten ihan oikeasti toimia, ettei jää sellaisen ihmisen vaikutuspiiriin."

Eikö nyt huomattavasti inhimillisempi vaihtoehto olisi ensin pyrkiä keskustelemaan tämän läheisen kanssa, että mistä on kyse? Jos ihmisen käytös muuttuu aiempaan nähden, jokin muukin on muuttunut. Olisi vähän helkkarin hyvä selvittää, että mikä. Psyykkinen sairaus iskemässä/iskenyt? Fyysinen sairaus? Näiden yhdistelmä? Jokin kaukaa peräisin oleva vaivaava asia ihmissuhteessa? Jokin muu, mikä? 

Pikaratkaisu ei ole mielestäni tässä asiassa aikuisen ihmisen valinta. "Negatiivisista" ihmisistä kirjoittaa Sam Dylan Finch Everyday Feminism-sivustolla paljon paremmin. Lukekaa hyvät ihmiset mieluummin tämä artikkeli. Jos joku on vaikea ja purkaa huonoa oloaan muihin, nollaako se kaiken muun mitä hän on? Onko hän ansainnut hylkäämisen? Onko hän kokonaan paha ja kartettava?

Totta kai kaikella ja kaikilla on rajansa, ja jokainen tietää itse, mitä on valmis sietämään ja keneen ei halua olla yhteydessä. Mutta minua ärsyttää ajatus siitä, että pyritään parantamaan omaa elämää olemalla näkemättä negatiivisia asioita. Leimataan jotkut ihmiset, ehkä läheisetkin, negatiivisuuden lähteiksi, ja ajatellaan, että he ansaitsevat tulla jätetyksi yksin, koska eivät osaa olla tarpeeksi positiivisia.

Ja tietenkin, kuten useat muutkin minua raivostuttavat asiat, tämäkin kolahtaa minuun henkilökohtaisesti. Minun vihjailtiin taannoin olevan negatiivinen vaikuttaja ja ikäväksi muuttuva ilmiö erään ihmisen elämänpiirissä. Ja minusta hankkiuduttiin eroon. Ei pelkästään siksi, että olin kielteinen persoona, mutta oletan, että sillä oli suuri osa. Syy muuttumisessani negakääkäksi oli se, että minulla oli henkinen hätä - yritin ilmaista sitä, mutta en sitten kovin rakentavasti osannut. Joudin siis kaatopaikalle. 

Edit. Korjasin: artikkeli olikin Everyday Feminismistä eikä Alternetistä.

Tappelusta

Appiukko kävi kylässä. Lähtiessään tuossa toivotteli hyvää joulua ja sanoi, että älkää nyt sitten jouluna tapelko. Minä olin hieman kyllä, että mitäpä helvettiä. Sanoin sitten, että eihän me koskaan tapella! Appiukko sanoi, että "niin, mutta sanailette koko ajan".

Mietin tässä, että pitääkö se ukkopaha meidän perheenkeskistä yhteydenpitoääntelyämme tappeluna? Siis tottahan me heittelemme toisillemme milloin mitäkin, sanan sanasta ja kaksi parhaasta, tyttäret rääkäisevät vähän väliä minulle että ÄITIIIIII! jos sanon jotain nolous- tai TMI-kriteerit täyttävää, ja puoliso vääntää huonojakin huonompia puujalkavitsejään ja 40 vuotta vanhoja sutkauksiaan. Ei se ole tappelua! Se on verbaalista rakkautta. Se on tapa kuulua yhteen - puhua niin hölmöjä juttuja, että kukaan muu kuin perheenjäsen ei niitä sietäisi.

Hesarissakin oli tänään juttu tappelusta, nimittäin rahasta riitelystä parisuhteessa. Jutussa oli hyvätuloinen lapseton pariskunta - minun on melko helppo tajuta, miksi kyseinen pariskunta ei riitele rahasta, kuten jutun otsikko kertoi. Rahasta emme mekään puolison kanssa juurikaan saa kunnon taistoja aikaan. Kumpikin on sen verran saita. No, joskus puoliso tuppaa minun mielestäni heittämään rahojaan turhuuksiin, mutta hänhän se pääosan elannosta tienaakin. Luulen, että olen itse puolison mielestä joskus turhan pihi, se tuokoon tasapainoa. Jos köyhdymme äkillisesti, ehkä sitten saamme finansseistakin kunnon matseja käytyä.

Riitelemmekö me? Kyllä. Kovaäänisesti? Kyllä, joskus. Lasten kuullen? Kyllä, koska tässä neliömäärässä ei oikein muuta voi, jos lapset ovat kotona. Mistä riitamme johtuvat? Yleensä minusta, sillä olen kärsimätön, vaativa, äkkipikainen ja heikkoluontoinen, ja lisäksi elämäntavoiltani kyseenalainen. 

Entä olenko huolissani satunnaisten riitojemme takia? Pääsääntöisesti en. Ne eivät kestä pitkään, kumpikin osaa katua ja kumpikin uskoo, että arkisista asioista riitely ei ole niin vakavaa, että riittäisi rapauttamaan keskinäistä kiintymystämme ja yhteenkuulumistamme. Vaikka mistä sitä tulevaisuudesta koskaan...

Vaikeaa

On osattava päästää irti. On opittava ja pohjaan asti sisäistettävä se, että kaikki asiat eivät korjaudu. On vain siedettävä se, että ennen niin läheinen ystäväni on vihdoin, vuosien jälkeen, tajunnut huonojen puolieni koko laajuuden, eikä pidä minua enää vaivan arvoisena. On kestettävä se, että olen hänen tärkeysjärjestyksensä pohjimmaisena, tai sitten en enää edes listalla. On hyväksyttävä, että hän on kääntänyt kelkkansa suhteeni hyvin nopeassa tahdissa. Ja se koskee, itsekeskeiseen minääni se koskee kuin olisin juonut viemärinpuhdistusainetta. Kivun seassa tunnen myös raivoa. Sekin koskee.

***

No, joka tapauksessa olen päätynyt joulusesongin ajaksi töihin, vieläpä myyntitöihin. Eräs entinen työkaverini oli maininnut nimeni esimiehelleen ja minut palkattiin kiireapulaiseksi - pelkän puhelinsoiton perusteella! Sain siis töitä suhteilla! Olen luullut, että näin voi käydä vain kaikille muille, niille hyville tyypeille nimittäin.

8 tunnin vuorot asiakaspalvelussa tuntuvat melko pitkiltä. Hirveästi muistettavia asioita. Esitän reipasta ja pärjäävää ja toivon, etten mokaa pahasti eikä kukaan huomaa, että kognitiivinen kapasiteettini on huonontunut ja älykkyysosamääräni laskenut ainakin 50 pistettä. Työkaverit ovat mukavia. Olen tehnyt vasta muutaman vuoron ja uskaliaasti päätellyt niiden perusteella, että pärjään kyllä jouluun asti. Joulukuussa ei silti varmaankaan paljon muuta jaksa tehdä kuin töitä. 

Kirottua

Kävin asioilla. Palatessani huomasin, että talomme ulkoseinään rapun oven viereen on joku kirjoittanut aronianmarjan mehulla: "MOI! JOS LUET TÄTÄ, OLET KIROTTU!"

Tunnenkin sopivasti olevani kirottu. Kaikesta yrittämisestä ja Mikko Alatalosta huolimatta minun on tunnustettava tosiasia: olen sekaisin kuin seinäkello. Ahdistunut, surullinen, masentunut. Enkä tunne tällä hetkellä kykeneväni tekemään asialle juuri mitään.

Joku on ehkä joskus lukenut postaukseni yhteyden lonkeroista. Tällä hetkellä lonkeroni on leikattu juuria myöten poikki ja pelkään, ettei uusia enää kasva. Olen etäällä kaikista, puolisostakin, mikä on harvinaista. Olen yksin sisäavaruudessani.

Kontrollifriikin tunnustuksia

Koska olen jotenkin päässyt elämäni varrella kehittymään hirmuisen ankaraksi kaikenkontrolloijaksi, niin tuppaa joskus olemaan vaikeuksia ihmissuhderintamalla. Minulla on aina vähän (ja useimmiten paljon) turvaton olo maailmankaikkeudessa ja tapana epäillä omaa arvoani ja oikeuttani olla olemassa. Siksi tunnun alitajuisesti lokeroivan tärkeät ja läheiset ihmiseni ja odottavan heiltä tietynlaisia asioita. Vähintäänkin odotan heidän antavan minulle jotenkin mystisesti ulkoapäin sen arvokkuuden ja rauhan, mitä sisimmässäni ei ole.

Ja niinhän maailma harvoin menee, että kaikki tapahtuisi etukäteisen suunnitelman mukaan. Tai edes keskimääräisten tilastollisten odotusten mukaan. Tai niin kuin romaaneissa. Elämää ja vuorovaikutusta voi yrittää suunnitella omista lähtökohdistaan, mutta melkeinpä sitä varmemmin käy niin, että ne Toiset Ihmiset, vapaat agentit, kulkevat sittenkin ihan omiin suuntiinsa. Niinhän pitääkin olla. 

Olisi opittava elämään ihan itsensä kanssa vähän paremmin. Ettei etsisi elämänsä perustaa muiden hyväksynnästä. Saattaisi olla elämä vähän helpompaa. Ja luulen, että olisin vahvana, itsenäisenä ja luottavaisena kaivatumpaa seuraakin.

***

Yksi elämän hirmuisimpia, ammottavimpia ristiriitoja on se, miten merkityksetön ihmisyksilö on maailmankaikkeuden ja miljardien vuosien kehityshistorian näkökulmasta, ja miten ainutlaatuisen merkityksellinen jokainen on omalle itselleen. En voi tajuta. Ei mahdu päähän. Onko luvallista olla itselleen maailman tärkein ihminen, kun oikeasti on tomuhiukkastakin pienempi?

Semisti demi?

Olen siivonnut koko aamun ja pitäisi alkaa leipoa. Mutta kun on jotenkin huono olo. Kai voisi ensin mennä tilkkutäkin alle joksikin aikaa?

Tytär 2 ei ilmeisesti ole oppinut rippileirillä tupakoimaan (mistä siskoni varoitteli), mutta sen sijaan meikkaaminen lisääntyi laakista. Minua huvittaa se, miten hän pyrkii naamanlaitteluaan salaamaan, vaikka emme suinkaan puolison kanssa ole meikkaamista paheksuttavan toiminnan listalle olleet laittamassa. Ja toisaalta, millaisena komeljanttarina hän minua oikein pitää, jos pelkää minun reaktiotani? Ilmaisin lounaalla ystävällismielisesti huomanneeni rajauskynän ym. käytön, mikä sai tyttären vetämään kätensä silmilleen! Ihme intiaani. Ikään kuin se nyt jotenkin salattavaa olisi, että rippikouluikäinen tyttö vetää mustia rajoja silmien ympäri. 

Pääsimme sitten kyllä keskustelemaan silmien rajauksen yksityiskohdista. Tytär 2 vaikuttaa tässäkin asiassa heti kättelyssä taitavammalta kuin minä.

Tytär 1 puolestaan sai eilen tiedon, että pääsi siihen oppilaitokseen, johon halusikin. Seurasi tusinan verran tasajalkahyppyjä, kiljumista ja nurkkaan kipeästi kolahtanut kyynärpää (mustelma huomattiin vasta tässä äskettäin).

***

Vaikka olenkin ollut vähän nuopealla mielellä, niin kai se kannatti herätä tänäänkin: opin uuden termin demiseksuaali. En ole ihan varma, mutta saatan jopa itse olla sellainen. Tai sitten en, jos se lasketaan, että minun on kyllä ihan mahdollista teorian tasolla himoita muitakin henkilöitä kuin romanttisten tunteideni kohteita, mutta en ole koskaan päässyt siinä käytännön harjoituksiin asti. Potentiaalisen demiseksuaalisuuden lisäksi olen suhteellisen piintynyt heteroseksuaali sekä ainakin osa-aikainen ihmissuhdeanarkisti. 

Ai että miksi kaikelle pitää olla määritelmä ja nimi ja lokero? Jos jollekin asialle on nimi, niin sehän tarkoittaa sitä, että omat tuntemukset eivät olekaan ainutkertaisia vaan jopa niin yleisiä, että ne on nimetty. Helpottavaa se on joskus.

 ***

Lisäys myöhemmin: Tämän laajemman määritelmän luettuani totesin, että en ole demiseksuaali. Tulipahan sekin asia opittua.

TMI-juttuja

Varoitus: jos et halua lukea mitään, mikä liittyy naisen vartaloon ja sen toimintaan (yleensä, ei minun), niin siirrä silmäsi muualle NYT.

Työttömyyden ensimmäinen aamu valkeni leppoisana. Heräsin normaaliin työhönnousuaikaan 6.15. Mutta eihän minun siitä ollut nyt tarkoitus kirjoittaa, vaan orgasmeista.

Yle Uutisissa oli otsikko orgasmikoulusta nuorille naisille. Hyvä idea sinänsä, olisihan toki kaikin puolin mainiota, jos naiset jo nuorina oppisivat nauttimaan seksistä muunakin kuin sellaisena kivana paijailuna. Potentiaalia kun löytyy melkoisiin ilotulituksiin, kunhan tietää mitä tekee. Mutta. Tuossakin jutussa, jossa asiantuntijana on pätevä mies Osmo Kontula, puhutaan orgasmista hieman epämääräisesti. Sanotaan, että 18–24-vuotiaista naisista vain noin 40 prosenttia saa yleensä orgasmin yhdynnässä, ja annetaan kenties ymmärtää, että sitä vanhemmilla naisilla näin kävisi useammin.

Niin että yhdynnässä? Jos pelkästään yhdynnässä, tarkoitan siis ihan sitä varsinaista sisäkkäin-vaihetta, 40% nuorista naisista saa orgasmin, se on mielestäni jo aika hyvin. Tämä sanamuoto on se, minkä kanssa minulla on vähän ongelma: mikä hemmetin pakko naisen on saada orgasmi juuri yhdynnässä? Miksei ennen sitä tai sen jälkeen tai molemminpäin? Yhdynnässä on puolensa, mutta kliimaksiin asti ei nainen sen aikana välttämättä päädy, jos nyt sattuukin tarvitsemaan enemmän aikaa kuin mies kestää, tai erilaista kosketusta kuin emättimessä luiruilevasta peniksestä syntyy.

Minä ymmärrän, että ihminen ei varsinaisesti tunne halua etsiytyä intiimiin kontaktiin toisen kanssa ainakaan pidemmän päälle, jos se ei tunnu nautinnolliselta. Kosketus on kivaa, ja lähellä pitäminen, joo, mutta kyllä orgasmi on aika oleellinen juttu sentään. Yhdynnässä tai muuten. Kerran tai monta kertaa.

Jos kovin vankasti kirjoitetaan ja annetaan ymmärtää, että naisen pitäisi saavuttaa kliimaksinsa sillä samalla tekniikalla, jolla mies sen saavuttaa, niin paineitahan siitä tulee. Olen kuullut ja lukenut monen vaikeroivan, että heissä on jotain vialla, kun niin ei käykään. Voi Osmo Kontulat ja valtamedian ihmiset, kertokaa heille totuus! Että ei sen ole pakko mennä niin. Eikä seksin alfa ja omega ole yhdyntä - kaiken ei tarvitse alkaa siitä tai päättyä siihen. Niin. Olen puhunut.

Sama virsi taas uudessa paketissa

Jaha, jaha, Ylen sivuilla on vaihteeksi artikkeli parisuhteista.

Melkein jo äkkilukemalta ajattelin, että ihanhan se on asiaa. Vaan strategisesti sijoitettuna loppupuolelle onkin tämä nykyään niin perin suosittu agenda "miesten pitää olla miehiä ja naisten naisia". Ja vielä näin helkkarin typerästi aseteltuna:

Arjen sujuvuus ja kotitöiden jakaminen tasan eivät Luukkalan mukaan takaa onnellista parisuhdetta. Liika tasa-arvoisuus voi hänen mukaansa jopa haitata parisuhdetta.

–  Jos ollaan ihan samanlaisia, on uhka, että suhde muuttuu tylsäksi. Eri mieltä oleminen voi olla jännällä tavalla toisen kunnioittamista, silloin syntyy jännite maskuliisen ja feminiinisen voiman välille.

Hengitän syvään.

Kotitöiden jakaminen tasan, sehän se tietenkin on esteenä todelliselle kohtaamiselle miehenä ja naisena. Minä en kyllä käsitä hitollakaan, miten ihmeessä ihmisten hyvinvointia toistensa seurassa edistäisi se, että naiset hoitaisivat tuosta vain päivätyönsä ohella lapsenhoidon, ruoanlaiton, siivouksen ja vaatehuollon kun miehet keskittyisivät pari kertaa vuodessa tehtäviin renkaanvaihtoihin, nurmikon ajamiseen ja kerran viidessä vuodessa remontointiin. Hehkeyttääkö naisen mystistä naisellisuutta toistuvaan arkirutiiniin uupuminen? Korostaako miehen ikiaikaista maskuliinisuutta se, että hän huhkii pihatöissä ja auton kimpussa, sikäli kun pihaa tai autoa perheessä edes on? Ja sekö, että perheessä on oikeudenmukainen työnjako, tekee pariskunnasta liian samanlaisen ja suhteesta tylsän? 

Älkää nyt enää tähän maailmanaikaan viitsikö. Tasa-arvoisuus suhteessa on paljon muutakin kuin työnjako. Se on juuri sitä nähdyksi tulemista, sitä, että saa olla oma itsensä, mistä tuossakin artikkelissa puhutaan. Kun tulee nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi toisen silmissä ja osaa itsekin nähdä ja ymmärtää toista, silloin työnjako ja muut maalliset asiat ovat sivuseikka. Nimittäin siinä mielessä, että niistä voi keskustella, järkevästä jaosta voi sopia, eikä kumpikaan pyri ajamaan omaa etuaan eikä jyräämään toista. Ja sitten on lupa myös muuttaa sopimusta. Kun eletään ihmisiksi ja kanavat ovat auki. Eikä kumpikaan nuupahda eikä tunne olevansa roolinsa vanki.

Eivätkä kaikki edes kaipaa puolisokseen ihmistä, joka on selkeän feminiininen tai maskuliininen. Jos itse on siitä jatkumon puolenvälin paikkeilta, niin viihtyy parhaiten toisen samantyylisen kanssa. 

Ylen artikkelin otsikon kanssa sentään olen samaa mieltä: miksi tyytyä seiskan arvoiseen suhteeseen, jos ysikin olisi mahdollinen? Minulle se ysi vain on juuri sitä, että ei edes yritetä mitään miehet-miehiä-ja-naiset-naisia -kaavaa, vaan ollaan ihmisenä ihmiselle. Ei pidä tunkea itseään luukkuun, johon ei millään mahdu, tässäkään mielessä.

Kiitollisuuden päiviä

Aamulla istuessani bussissa ajattelin, että tänään puoliso ehtii ennen minua kotiin. Ajattelin, että onpa mukavaa, että hän laittaa meille ruokaa, ja minä saan tulla rauhassa töistä valmiiseen pöytään. Ajattelin, että pitääpä muistaa mainita puolisolle, miten mukavaa on, kun hän laittaa ruokaa minulle ja perheelle. Sitten ajattelin, että mahtaisiko puoliso joskus sanoa minulle mitään vastaavaa tai onko hän ollut iloinen siitä, että minä olen viime ajat hoitanut suurimman osan arkisesta ruoanlaitosta. (Ei, mutta älköön sitä hänelle viaksi luettako. Hän ei ajattele sellaisia asioita, sillä hänestä kaikki luistaa paremmin kun ei liikoja ajatella tai analysoida tai ainakaan puhuta sellaisesta.)

Työnantaja ratkaisi kiitollisuusongelman puolestani: töitä ei riittänyt täydeksi päiväksi ja olin kotona jo kahdelta. Siis soveliaissa ruoanlaittoasemissa.

***

Olen viime ajat lukenut innokkaasti Waltarin Mikael Hakimia saatuani ensin Mikael Karvajalan kuunneltua äänikirjana. Hakim tuntuu vetävämmältä ja värikkäämmältä kuin Karvajalka ja olen edennyt jo melkein puoleen väliin. Nyt prosessi tosin häiriintyi, sillä sain kirjastosta varaamani Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, luin siitä ensimmäiset parikymmentä sivua kahvin kanssa ja tajusin, että tulen pitämään siitä.

Tytär 2 lukee ties kuinka monetta kertaa kirjaa Tittimaan ipanat, kirjoittanut Anna Tauriala. Teoksella on hänelle tunnearvoa, koska se on ensimmäinen "oikea kirja", eli ei-kuvakirja, jonka hän on aikanaan lukenut itse alusta loppuun. Kun Tittimaan ipanat löytyi jokin vuosi sitten läheisen pikkukirjaston poistohyllystä 50 sentillä, emme epäröineet hetkeäkään vaan korjasimme sen eläkepäiville kotiimme. Tytär, joka mielellään höystää puhettaan englanninkielisin lauseparsin, sanoi minulle eilen illalla hyvin vakavana: "Äiti, Tittimaan ipanat never gets old."

Provosoitumista iltapäivälehdistä, osa N

Aamusella sattui heti silmään Iltasanomien seksiaiheinen artikkeli, jonka otsikko on tarkoituksellisen raflaava: Erikoislääkäri lataa: Jos nainen kieltäytyy seksistä, hänen pitää olla valmis hyväksymään seuraukset. Ei liene ihme, että juttu näyttäytyy hetimiten Näitä luetaan -listan kärkipäässä.

Keltaisen lehdistön juttuja nyt ei tietysti kannattaisi kovin vakavasti ottaa, mutta en voi olla ajattelematta, että näitähän sitä ihmiset lukevat. Lukevat, silmäilevät, eivät välttämättä sen kummemmin ajattele, ja sitten vetoavat niihin. Että näin se lääkärikin sanoi!

Jutussa siteerattu lääkäri esittää itse asiassa otsikossa mainitun "latauksen" näin:

 — Monet tulevat gynekologin vastaanotollekin hakemaan lupaa haluttomuudelle. Mielestäni parisuhde on kuitenkin sanaton sopimus seksuaalisesta kanssakäymisestä, ja haluttomuus on sopimusrikkomus. Jos nainen katsoo oikeudekseen kieltäytyä seksistä vastoin puolison toiveita, hänen pitää olla valmis hyväksymään seuraukset.

Niin no. En minä nyt tästä ihan totaalisen eri mieltä ole. En esimerkiksi väitä, että sen, joka osapuolista on seksuaalisesti halukkaampi, pitäisi vain nöyrästi kestää ja elää haluttomamman puoliskon armopaloista. Mutta se, että parisuhde olisi sanaton sopimus seksuaalisesta kanssakäymisestä? Vielä nykyäänkin? Miksi ihmeessä sen pitäisi olla sanaton? Jos asian nostaisi pöydälle ja haluttomuudesta ja halukkuudesta puhuttaisiin niiden oikeilla nimillä, kaikki osapuolet selittäisivät näkökantojaan ja lopuksi päädyttäisiin jonkinlaiseen kokeiluun, ehdotukseen tai kompromissiin, lähtökohdat voisivat olla paljon terveemmät. Ei tarvitsisi aina ja ikuisesti pelata mitään pelejä ja arvailla, mitä tuo toinen nyt tästäkin ajattelee! 

Ja haluttomuus sitten on sopimusrikkomus, väittää lääkäri. Onko kenties myös puolisossa suhteen kestäessä ilmennyt maitoallergia, hiustenlähtö, pitkäaikainen sairaus tai muu sellainen sopimusrikkomus - eihän niidenkään välttämättä osattu aavistaa tulevan kuvaan mukaan? No, kenties siteerattu lääkäri ei oikeasti käyttänyt täsmälleen noita sanoja, ainakin toivon niin, mutta miten haluttomuus sinänsä, yksilön tuntemuksena, voisi olla sopimusrikkomus? Seksuaalisesta kanssakäymisestä yllättäen ilman havaittavaa syytä vetäytyminen voisi sellainen ehkä ollakin, jos suhteessa on muutenkin tapana pysytellä jonkin kuvitteellisen tai konkreettisen sopimustekstin puitteissa.

Entäpä sitten viimeinen siteerattu lause: jos nainen katsoo oikeudekseen kieltäytyä seksistä vastoin puolison toiveita, hänen pitää olla valmis hyväksymään seuraukset. Ensinnäkin: miksi nimenomaan nainen mainitaan? Toiseksi, toteamus on saatu kuulostamaan uhkaavalta. Hyväksy seuraukset, lahna, tai muuten! Seurauksilla tässä mitä luultavimmin tarkoitetaan että puoliso hankkii sitten seksinsä muualta tai jopa jättää moisen naisen (naisen!), vaikka suoraan ei sanotakaan.

Ettei jäisi epäselväksi: jos on parisuhteessa, joka perusolemukseltaan on romanttinen ja eroottinen, on mielestäni kumman tahansa osapuolen taholta erittäin väärin pihdata seksiä, läheisyyttä ja kosketusta kiusallaan tai vallankäyttötarkoituksessa. On pahansorttista vallankäyttöä sanoa/osoittaa kumppanilleen, että "en aio tyydyttää seksuaalisia tarpeitasi, mutta en myöskään hyväksy sitä, että tyydyttäisit tarpeesi muualla". Jos siis kyse on vain ja ainoastaan siitä, ettei halua, ei siitä, ettei kykene tai jaksa. 

Iltiksen jutussa päädytään loppua kohti pehmentelemään vähän; ilmeisesti tuo yksi tarkemmin määrittelemätön uhkavaatimus riitti. Ehdotellaan säännöllisiä, kalenteriin merkittyjä seksitreffejä, ja muistutetaan, että jos rakastaa toista, seksiin voi hänen takiaan suostua, vaikkei itse niin haluaisikaan. No joo, mikäpä siinä. Ja käyhän sitä välillä niinkin, että kun vain rupeaa toisen lähelle, niin ruumis herää ja nauttii. Mutta en oikein tiedä, miksi seksi on niin pakollista, että sitä pitää "harrastaa" kuin kuntosalilla käyntiä, jotta parisuhde pysyisi kasassa ja läheisyys säilyisi, niin kuin usein saa lehdistä lukea. Itse tuppaan ajattelemaan seksistä niin, että se on osa läheisyyden jatkumoa: kun henkinen ja emotionaalinen yhteys rakastettuun on kunnossa, häntä haluaa koskettaa myös fyysisesti, ja sitten myös eroottisesti. Toisin päin se ei minulla toimi. Enkä haluaisi rakastella ihmisen kanssa, joka ei halua. Minua ja seksiä. 

Hirveästi tällaisissa jutuissa tietysti roikutaan siinä ajatuksessa, että jokaisella saa olla vain yksi puoliso ja seksipartneri (kerrallaan). Se on se ihanne, johon meidät on kasvatettu ja ehdollistettu, vaikka käytännössä melko suuri osa ihmisistä ei sitä noudata. On kaikenlaisia salarakkaita, hoitoja ja heiloja. Mikä ihme siinä on, että siitä ei voisi tietoisesti pyrkiä eroon ja rakastaa ja/tai himoita julkisesti, kaikkien osapuolten suostumuksella useampaa ihmistä? Kun kerran salaakin tuntuu voivan.

Pehmeät paikat

Jos nyt ei oteta lukuun globaaleja ongelmia ja muita mahdollisesti hengen päälle käyviä mörköjä, niin yksi pelottavimpia asioita ihmisen elämässä on oman haavoittuvuutensa paljastaminen muille. 

Jos tuntee olonsa jossakin ihmissuhteessa niin turvalliseksi, että uskaltaa kertoa tai näyttää asioita, joissa on epävarma, tarvitseva tai ongelmainen, niin jälkeenpäin iskee joskus katumus. Siinähän antaa toiselle kaikki aseet käteen. Vaikka sitten luottaisi siihen toiseen kuinka syvästi, niin silti joskus tulee mieleen, että olisiko sittenkään kannattanut.

Merkitykselliset ihmissuhteet ovat yksi syy, miksi elämää ylipäätään viitsi elää. Kaikkein syvimmin merkitykselliseltä olemassaolo tuntuu sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa ei tarvitse pitää suojauksiaan yllä vaan uskaltaa ajoittain näyttää, mitä oikeasti tuntee ja ajattelee. Ja toisaalta: tämä omien pehmeiden kohtiensa paljastaminen ja toisten tietoon saattaminen johtaa pelkoon siitä, että toiset iskevät juuri niihin. Eikä niiden toisten tarvitse iskeä edes kovin terävästi ja äkillisesti. Hienovaraisempikin kalvaminen tuntuu niissä kohdissa. 

Olen hiljattain pitkällisen ajatusketjun päätteeksi tullut siihen tulokseen (hallelujaa, miten omaperäistä...), että annan itseni tuntea niitä tunteita, joita kulloinkin esiintyy. En siis yritä väkisin kieltää ja estää itseäni enkä kouluttaa mieltäni poispäin sellaisistakaan tunteista, joita se mystinen Yleinen Mielipide voisi pitää väärinä ja paheksuttavina, jos sellaisista tietäisi. Päinvastoin annan tunteiden esiintyä, yritän jopa etsiä niille nimet. Silloin ne eivät tunnu elämää suuremmilta, vaan tulevat ja menevät, ehkä jäävät pidemmäksi aikaakin tai sitten eivät. Silloin kun ei tappele itse omia tunteitaan vastaan, on myöskin helpompaa olla muiden silmissä siedettävämpi, ottaa vastuu omasta tunne-elämästään itse eikä rasittaa muita sen epämääräisillä ilmentymillä.

Mutta kun ei pelaa pelejä vaan pyrkii olemaan se, mitä on, siinä tulee kääntäneeksi pehmeät kohtansa toisen näkyville. Ja ottaneeksi riskin. Ja ehkä saavuttaneeksi jotain arvokasta.

Huumorintaju

Tytär 2 on viime aikoina pariinkin otteeseen todennut joistakin koulunsa opettajista, että eivät ne niin ankaria olekaan kuin hän oli luullut vaan päinvastoin "ne ymmärtää nuorii ja on huumorintajusii!" Tällaiset lausunnot huvittavat minua sisäisesti, sillä tokihan opettajat ovat seiskaluokalla aloittaneet uusien oppilaiden kanssa tiukalla linjalla ja höllentävät vasta nyt kahdeksannella, jos tilanne sallii. Toisin päin ei onnistuisi - kerran löysättyään ei voi enää kiristää samojen oppilaiden kanssa. Tämän tiedän ihan omasta karvaisesta kokemuksestani.

Mutta tuo huumorintaju se on jännä käsite. Kyselen yleensä tytär 2:lta millä lailla opettajien huumorintaju ilmenee tarkoituksenani selvittää, mitä sellainen taju hänen mielestään ylipäätään tarkoittaa. Tuntuu siltä, että opettajalla on tyttären mielestä huumorintajua heti jos tämä opetustilanteessa sanoo jotakin edes etäisesti vitsiksi tai hauskaksi tulkittavaa. En tiedä, mitä tämä kertoo tyttäreni näkemyksistä opettajakunnasta ja opettajan roolista.

Puolisoa ja elämänkumppania etsittäessä luultavasti yksi toivotuimmista kriteereistä on hyvä huumorintaju. Silloin kyllä lähes poikkeuksetta haetaan samanlaista huumorintajua kuin mitä etsijällä itsellään on. Niin kai meillä inehmoilla on tapana ajatella - että oma ajatusmalli on se oikea ja toisten taas Se Toinen ellei nyt suorastaan Väärä. Tosikoiksi leimatuksi saattaa joutua, jos huumorintaju ei käy yksiin välittömän ympäristön kanssa. Toinen varma tapa saada tosikon nimi on se, että ei osaa nauraa omille kömmähdyksilleen. Kumpikaan näistä ei nähdäkseni kuitenkaan kerro siitä, että tosikolta varsinaisesti huumorintaju olisi kirurgisesti poistettu tai synnynnäisesti puutteellinen.

Ennemmin kuin leimata jonkun huumorintaju hyväksi ja toisen huonoksi tai olemattomaksi, olisi kenties hyvä puhua laaja-alaisesta sekä valikoivasta tavasta käsittää huumori. Jotkut nauravat kaikelle ja erityisesti vielä itselleenkin. Onnea heille. Toisia monet tilanteet ja koomisiksi tarkoitetut repliikit pikemminkin hävettävät kuin huvittavat (tässä välissä sopii mainita oma suhtautumiseni stand up-komiikkaan) eivätkä he osaa vetää suuta hymyyn joutuessaan naurun keskipisteeksi. Jos on muutenkin vaikea muodostaa eheä ja hyvä käsitys itsestään, on omiin törttöilyihinsä huumorilla suhtautuminen joskus erittäin hankalaa. Ja siitä sitten lyödään loppuelämäksi tosikon leima otsaan.

Myönnän toki itse auliisti, että olen monissa asioissa auttamattoman tosikko. Onneksi puoliso on tottunut siihen parissakymmenessä vuodessa eikä välttämättä joka päivä kaipaa partneria jolla olisi Oikea Huumorintaju, siis samanlainen kuin hänellä itsellään. Mutta en minäkään totaalisen huumorintajuton ole. Ihmisillä on tapana luokitella minut sarkastiseksi möläyttelijäksi, joka seuraa keskustelua jonkin aikaa taka-alalla ja sitten vilauttaa sekaan kommenttinsa eikä hymyile tippaakaan vaikka muut nauravat. Totta. Itselleni en kylläkään osaa nauraa, enkä millekään raha-asioille. Enkä millekään sellaiselle tekemiselle tai sanomiselle, jonka tarkoitus on nolata toinen ihminen, kuka tahansa ihminen.

Tytär 2:een palatakseni, hän on koko ikänsä ollut tahattomasti (tai tahallisesti) hauskoine kommentteineen se, joka minusta kirvoittaa hereimmät naurut. Edelleen hymyilyttää, kun muistelen, miten hän parivuotiaana, vielä palleroisena taaperona, veti sukkahousuja jalkaansa ja kun se ei onnistunut, hän totesi painokkaasti: "Voi piru!" Isänsä torui vieressä sitten, että ei noin saa sanoa. Tytär jatkoi mietteliäästi: "Niin. Eikä paska!"

Väkivallan vihollinen

Eipä tässä tänään sen kummempaa kuin yksi erittäin tärkeä juttu.

Helsingin Sanomissa on parin päivän takaiseen Viivi ja Wagner -sarjakuvaan viittaava mielipidekirjoitus, jossa oikeutetusti paheksutaan väkivallan päätymistä strippisarjakuvan vitsiksi. Viivissä ja Wagnerissahan Viivi on se, joka pahoinpitelee Wagneria - toisin päin se olisi mahdoton ajatus paitsi kyseisessä sarjakuvassa myös kaikissa mahdollisissa sarjakuvissa ja viihteessä ylipäätään.

Kun mies pahoinpitelee naista, saati lapsia, se ei missään tapauksessa ole meille enää huvittavaa, jos on koskaan ollutkaan. Miksi ihmeessä asetelman toisin päin kääntäminen käsitetään vielä joissakin yhteyksissä koomisena? Stereotyyppiset ja toivottavasti jo hiljalleen hiipuvat sukupuoliroolit pitävät yllä käsitystä siitä, että mies on vahva ja nainen heikko. Siksikö sille voi nauraa? Heikko satuttaakin vahvaa? Daavid ja Goljat? 

Jos asiaa rupeaa ajattelemaan ja keräilemään mielessään viihdepuolelta, kuten elokuvista, tapauksia, joissa naisen väkivalta esitetään hauskana, niitä löytyy ällistyttävän paljon. Hävettävän paljon. Olenko itsekin nauranut sellaiselle? Luultavasti olen. Suomi-filmissäkin nauratti, kun Justiina jahtasi Pekkaa ja Pätkää kaulimen kanssa (ja samaa menoahan nähtiin myös Pekka Puupää -sarjakuvissa). Viattomimmiltakin tuntuvat perhe-elokuvat ja sarjakuvat saattavat syyllistyä vastaavaan kuin ohimennen.

Vakaumuksellisena feministinä haluan olla osaltani purkamassa sukupuolittunutta käsitystä väkivallasta. Kaikki väkivalta on tuomittavaa, tekijän sukupuolesta riippumatta. Mies, joka ei lyö takaisin naisen pahoinpidellessä, ei ole heikko vaan vahva - hän sanoutuu itse irti vääristä hallinnan keinoista. Mieheenkin sattuu. Mies voi tarvita turvakotia. Miestäkin voi puoliso pitää pelon vallassa väkivallan uhalla.

Suhteilla

Ajelin maisemareitin bussilla kaupungille. Järvien päällä roikkunut sumu näytti hälvenneen ja piristyin itsekin. Tarjosin itselleni lounaan kauppahallissa juuri siinä ranskalaishenkisessä paikassa, jossa olen aina halunnut käydä.

Mietin, että työttömänä ja sinkkuna* olemisessa on jotain samaa. Sekä työtön että sinkku voi olla joidenkin mielestä kummajainen, jotenkin vajavainen, kun ei ole onnistunut asettamaan elämänsä palikkapelissä isohkoa palaa paikalleen. Kummankin ryhmän edustajilla voi olla taloudellisia vaikeuksia. Kumpaakin ryhmää suomitaan välillä hyvinkin ankarasti julkisessa keskustelussa (jos nyt toki kaikkia väestöryhmiä suomitaan nykyään vuoronperään).

Sekä työtöntä työnhakijaa että puolisoa ja rakkautta etsivää syytetään helposti liian korkeasta vaatimustasosta. Toisaalta, senssi-ilmoitukset toivottujen ominaisuuksien luetteloineen muistuttavat myös työnantajien listoja halutunlaisen hakijan epiteeteistä - listaus sinänsä saa lukijansa vaipumaan epätoivoon ja ajattelemaan, ettei koskaan löydä mitään, mutta tarinoiden perusteella Oikean Tyypin sattuessa kohdalle listauksella ei äkkiä olekaan enää väliä.

Samoin kuin työnhaku, seuranhaku on nykyään paljolti siirtynyt nettiin. Kummassakin ulkomuodolla on joskus paljonkin merkitystä, ainakin sen verran, että valokuva pitää laittaa esille. Molemmissa on kuulemma myös tärkeää erottua joukosta, melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Siihen jatkoksi syntyy kuin itsestään ajatus, että sekä rakkauden että työn etsinnässä voi päätyä älyttömiin ja raateleviin tilanteisiin, jos on liikkeellä opetellun roolin varassa eikä omana itsenään.

Koska kyynisenä keski-ikäisenä en enää rakkaudessakaan usko Siihen Ainoaan Oikeaan, olisi kai päivitettävä työelämäajatuksensakin. Että jospa joskus tulee vastaan joku ihan kelvollinen, ehkä jopa mukava ja innostava. Ja siihen asti katsellaan, millaista tarjonta on. Kokeillaan vaikka kaikenlaista lyhyinä pätkinä.


*) Disclaimer: Pahoittelen nöyrästi, että puhun sinkkuudesta, vaikka en ole enää aikoihin ollut sinkku. Ulkokohtaisia näkemyksiä siis vain, ei itsekoettua.

Mieto ärsytys

Hesarin Nyt-liitteen sivulla Arla Kanerva kirjoittaa epäsosiaalisesta mediasta sivuten introverttiuden käsitettä. En oikein osaa sanoa, mikä jutun pääpointti oikeastaan on, mutta minua ei voi olla ärsyttämättä muutama asia, mitä siinä introverttiudesta puolihuolimattomasti heitetään.

Introvertit ekstroverttejä arvostetumpia? Missä arkitodellisuudessa? Introverttius kun ei käytännössä ole mitään syvämietteisyyttä, itsenäisyyttä ja erityisyyttä, mihin adjektiiveihin Kanerva sen jutussa yhdistää. Introvertti voi olla vaikka miten tyhmä, ilkeä ja tavanomainen, samoin kuin ekstroverttikin. Jutun juoni on vain se, että introvertti tuntee "kuluvansa" ja rasittuvansa sosiaalisessa kanssakäymisessä enemmän kuin ekstrovertti ja usein myös reagoi paljon, paljon herkemmin erilaisiin aistiärsykkeisiin.

Introverttina olo on myös yleensä ihan jatkuvaa. Sitä ei voi laittaa tauolle, se on se tapa, ohjelmointi ja kosketuspinta, jolla ihminen suhtautuu ympäröivään maailmaan. Ei siis mitään niin yksinkertaista, kuin edellämainitussa jutussa, että jokainenhan joskus tarvitsee rauhaa ja toisinaan taas ihmisten seuraa. Totta kai tarvitsee. Ero on vain siinä, miten näihin erilaisiin ympäristöihin tuntee reagoivansa. Useampikin ekstrovertiksi olettamani ihminen on ihmetellyt minullekin sitä, että en pidä hauskoina samoja asioita kuin he, tai ainakaan en jaksa niitä läheskään yhtä kauan kuin he. Toisaalta ekstroverttien mielestä minun ajanviettotapani ovat tappavan tylsiä ja älyllisesti turruttavia.

Jatkumostahan tässäkin on kyse, ei kukaan ole mitenkään mustavalkoisesti joko-tai, vaan eri kohdissa introversio-ekstroversio -akselia. Käsittääkseni näillä ominaisuuksilla katsotaan nykyään jopa olevan geneettinen perusta.

Mutta vielä tuohon arvostukseen. Kaikenlaiset hömelöt nettitestit ja pinnanraapaisuartikkelit saattavat kyllä antaa sellaisen vaikutelman, että introverttius olisi jotain syvälliseen ajatteluun ja kaikin puolin erityislaatuisempaan ihmisyyteen rinnastettavaa. Kun nyt vain muistettaisiin, että näin ei ole. Ei tarvitsisi ekstroverttien valittaa, että introvertteja muka arvostetaan heitä enemmän. Hehän tosiasiassa ovat ne, jotka näkyvät ja kuuluvat. He saavat työpaikat, joihin etsitään hyvää tyyppiä, koska introvertin voi olla hyvin vaikea esittää olevansa sellainen. Ekstrovertit määrittelevät sosiaalisten tapahtumien luonteen ja soveliaan keston. Introvertit sopeutuvat enemmistön tahtoon, ainakin julkisessa elämässä. Ja niin kai pitää ollakin?

Tämä on nyt vähän samanlaista urputusta osaltani kuin mitä aina välillä saa lukea iltavirkun elämästä aamuvirkkujen maailmassa. Ihmisen on aivan hiton hankala todella eläytyä siihen, miten toinen ihminen jonkin asian kokee, koska ajatustenlukua saati emootioiden siirtoa ei ole keksitty. Niinpä yleinen tapamme kohdata ne, jotka ovat toisenlaisia kuin me itse, on vähätellä heidän kokemustaan todellisuudesta. Kun asia X ei ole meille itsellemme vaikeaa, se ei voi olla toisellekaan. Amen.

Ilman karttaa

Olen tällä päivämäärällä ollut naimisissa 19 vuotta.

Mietin joskus, miksi puolison ja minun suhde on onnistunut ja jatkunut, vaikka meillä oli oikeastaan kaikki mahdollisuudet epäonnistua. Aloimme seurustella teini-iässä, itse olin tuolloin kuudentoista. Olimme toisillemme ensimmäiset vakituiset seurustelukumppanit. Puolisolla oli tuolloin vielä armeija käymättä, kumpikaan ei tiennyt mahdollisesta elämänurastaan vielä paljon mitään (itsehän en tiedä vieläkään). Emme olleet nähneet maailmaa. Taustamme ja kasvatuksemme olivat pienillä, mutta merkitsevillä tavoilla erilaiset.

Parinkymmenen vuoden jälkeen olemme monin tavoin aivan eri ihmisiä kuin tuolloin. Luulen, että syy siihen, että olemme edelleen yhdessä ja myös viihdymme yhdessä, on se, että olemme sattuman oikusta ja onnen kaupalla muuttuneet suurin piirtein samaan suuntaan. Kumpikaan ei ole kehittänyt ominaisuuksia, jotka olisivat toiselle sietämättömiä.  Kumpikin viihtyy edelleen kotosalla, tehden ei-mitään-kovin-ihmeellistä. Toisaalta kumpikin haluaa tehdä kodin ulkopuolella samankaltaisia asioita.

Kahden introvertin liitossa on oleellisen tärkeää, että kumpikin saa omaa henkistä tilaa. Minä en ehkä anna puolisolle ihan niin paljon tilaa kuin hän tarvitsisi; toisaalta hän antaa minulle enemmänkin tilaa kuin tarvitsen, joten noin keskimäärin menee hyvin, vai mitä?

Olemme kasvattaneet toisistamme itsellemme sopivan puolison. Olemme nähneet paljon keskeisiä aikuisiän tapahtumia yhdessä. Olemme tottuneet elämään yhdessä. Ja koska tottuminen näyttää kirjoitettuna vähän tylsältä, sanotaan nyt tässä vielä, että iän karttumisesta ja maan vetovoimasta huolimatta pidämme edelleen toisiamme aika vetävinä pakkauksina, vaikkei kukaan muu pitäisikään.

Nuorena uskoin Siihen Oikeaan ja ikuiseen rakkauteen, ja sellaisissa olosuhteissa tämä suhde on alkanut. Aikuistuneena ymmärrän, että rakkautta on monenlaista, rakastettuun ihmiseenkin voi kyrsiintyä ja potentiaalisia "oikeita" olisi jokaiselle maailmassa useita. Tärkeintä on se, että yhdessä on hyvä ja turvallinen olla, että voi elää täysin ilman esittämistä, naamiota ja haarniskaa, ja että samaa voi kuvitella jatkavansa tulevaisuudessakin. Päättyi suhde sitten eroon tai toisen kuolemaan, olen elänyt toimivaa avioliittoa.

 ***

Lisäys myöhemmin: Olin näemmä hengen liikuttaessa sormiani käyttänyt neljästi sanaa "oleellinen"! Vaihdoin useimmat johonkin muuhun. Herregud.

Puolensa kullakin

Kuulemma elokuussa lomien jälkeen jätetään tilastojen valossa suhteellisen paljon avioerohakemuksia. Kesä onkin tuonut mediaan jos jonkinlaista parisuhdejuttua, ja YLE tarjoaa taas yhden. Ei tuossa mitään uutta tietenkään ole - mitäpä uutta enää olisi keksittävissäkään - mutta ihan nyt piruuttani nostan jutusta esiin yhden lauseen:

"Suhteen alussa puhutaan aina kauniisti, kehutaan ja ihaillaan avoimesti, ei tämä tarve poistu ihmisestä vuosien saatossa, Elli Raipela muistuttaa."

Niin. Kun on vuosikausia ollut yhdessä sellaisen ihmisen kanssa, jota voi pitää elämänkumppanina ja kokenut hänen kanssaan kaiken arkisen jo N+1 kertaa, häneen alkaa helposti suhtautua jonkinlaisena oman itsen jatkeena. Siis vähän ikävässäkin mielessä. Itselleenhän moni puhuu aika ilkeään sävyyn, arvostelee eikä koskaan kehu, tai jopa jättää kokonaan vaille huomiota. Pitkäaikainen puoliso, jota katsellaan päivittäin ja johon ärsyynnytään säännöllisin väliajoin, päätyy helposti vähän samanlaiseen asemaan. Ystävillemme emme koskaan puhuisi yhtä karkeasti kuin puolisolle. Ne, joita emme näe päivittäin, nauttivat jonkinlaista suojaa, heille emme paljasta ihan koko totuutta omasta raadollisesta itsestämme. He näkevät paraatipuolemme, enemmän tai vähemmän; elämänkumppani (ja lapset) näkevät arkisen totuuden, huonot puolet jopa huonoimmilleen jalostuneina.

Tämähän tietysti liittyy myös turvallisuuden tunteeseen. Elämänkumppani on usein (toivottavasti) myös se, jolle uskallamme näyttää itsestämme laajemman alueen. Niin pitää ollakin. Pitää kyetä olemaan oma itsensä, paljastamaan myös heikkoutensa, sillä vain sillä lailla syntyy todellinen yhteys ja yhteenkuuluvuus. Pitää uskaltaa olla eri mieltä tarvittaessa lujastikin. Viestintä on silti jutun juju ja koukku: ainakin itse tunnen, että voisin enemmänkin viestiä puolisolleni arvostuksestani häntä kohtaan. Sanallisesti sekä kosketuksella. Vaikka kuinka olisi tottunut toiseen ja vaikka hän kuinka tuntuisi oman itsen jatkeelta, hän on silti erillinen. Ei pidä luulla lukevansa hänen ajatuksiaan eikä pidä uskoa sinisilmäisesti hänen olevan edelleen kaikin puolin sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Kysyä pitää. Kuunnella pitää. Lonkeroiden pitää koskettaa.

(Ihanaa, kun omassa blogissaan saa olla juuri niin rasittava paasaaja kuin haluaa. Ei sillä niin väliä, ettei tule luetuksi. Kirjoittaminen on kivaa ja järjestää pääkoppaa.)

Yhteys

Eilen ajattelin ensimmäistä yhteyttä maanulkoisessa mielessä, mutta tänään Hesarin kolumnisti Maaret Kallio kirjoittaa viisaita ihmisten välisestä yhteydestä. En pidä otsikosta, se lähestyy nykyajalle tyypillistä huorausotsikkoa ja siitä saa pinnallisen ja väärän käsityksen kirjoituksen sisällöstä.* Teksti kuitenkin miellytti, sillä olen tänä(kin) kesänä ajatellut paljolti samaa asiaa: miten hyväksi ihmiselle onkaan, kun hän tuntee todellista yhteyttä toiseen ihmiseen!

Jos olisin parempi piirtäjä, piirtäisin kuvan ajatuksistani yhteydestä, mutta tyydyn tällä erää sanalliseen esitykseen. Normaalissa arkisessa kanssakäymisessä sitä on kontaktissa vaikka kuinka moneen ihmiseen, työkavereihin, muihin kavereihin ja sitä rataa. Kaikki sellaisia, joita ei ohiteta kontaktitta, vaan vähintään tervehditään, ja mitä läheisempi kaveri on kyseessä, sitä laajempi kontakti otetaan. Jos ihmisessä olisi lonkeroita yltä päältä (kuten eilisen postauksen oankaleilla), tervehtiminen ja parin mukavan repliikin vaihtaminen vaikkapa työpaikalla vastaisi yhdellä lonkerolla koskettamista. Kunnollinen keskustelu elämäntilanteesta kahvikupin tai lasillisen ääressä olisi kuin kaikkien käsivarsien lonkeroiden kietomista yhteen toisen kanssa. Se, mitä ihminen kaipaa ja mitä elämässä usein melko vähän on, on sitten henkinen vastine sille tilanteelle, että seistään kiinni toisessa**, vastakkain, ja kaikki raajat sekä vartalon lonkerot ovat kietoutuneet yhteen. Tila, jossa kaikesta voi puhua, kumpikin tuntee tulevansa turvallisesti kohdatuksi ja ymmärretyksi, olo on rauhallinen, onnellinen ja optimistinen. Ei ole mitään kuvitelmia ajatustenluvusta tai mystisestä yhteydestä, vaan tietää ja tuntee, että vuorovaikutus toimii, vaikka kummatkin ovat epätäydellisiä eivätkä osaa ilmaista kaikkea mitenkään sataprosenttisesti. Kommunikaation jyvät tulevat erotetuksi akanoista ja akanat saavat kertavilkaisun jälkeen lentää tuuleen.

Sellaista ainakin itse kaipaan ja onneksi koenkin, ja oletan, että edes vähän samoilla linjoilla ovat ne kaikki lukuisat ihmiset, jotka sanovat etsivänsä yhteyttä, mukavaa oloa toisen kanssa. Seksiin en itse voi sanoa olevani mitenkään väsynyt (eikä se ollut Hesarin artikkelissakaan se pointti), mutta seksihän on usein vain osa samaa jatkumoa. Ruumiilla kommunikointia ja halua koskettaa toista intensiivisesti ja rakastavasti. Joskus se onnistuu hyvin, suorastaan ylimaallisesti, ja melko usein sitten vähän hatarammin, mutta senkään ei tarvitse olla maatakaatava pettymys.

Olen tässä nyt sitten jaaritellut periaatteessa ihan samoista asioista kuin mistä Maaret Kallio jo ehti kirjoittaa, mutta pitipähän nyt vain päästä sanomaan sanottavansa. Etsitään yhteyttä! Vähäisempi ja lyhytaikaisempikin henkinen lonkerokosketus on ihmiselle hyväksi. Kauniit ihmiskontaktit ovat elämän suola, sokeri ja soijakastike.

*) Hesari vaihtelee otsikoita usein jälkeenpäin, mutta tätä kirjoittaessani linkitetyn kolumnin otsikko on "Olen valtavan väsynyt seksiin".
**) Kahdenkeskisen yhteyden kokemistakaan ei kannata väkisin rajata mahdolliseksi vain yhden ainoan ihmisen kanssa. Elämän varrella kävelee joskus vastaan ihmisiä, joita ei vain voi päästää ohitseen. 

***

Lisäys: Blogin kahdessadas teksti tulikin sitten kirjoitettua itselleni hyvin läheisestä ja tärkeästä aiheesta.