Nainen vailla ominaisuuksia

Työhakemuksen kirjoittaminen ei koskaan ole ollut minusta helppoa, mutta yhtäkkiä se on ylitsepääsemättömän vaikeaa. 

Hain paikkaa, johon olen pätevä. Tiedän, että päteviä ja sopivia on liikkeellä ja vailla työtä kymmenittäin, todennäköisesti satojakin, joten kai sitä pitäisi yrittää jotenkin erottua joukosta. Muutenkin kuin iällä - oletan olevani hakijoiden vanhimmasta päästä, sillä Kaikilla Muilla tämänikäisillähän on jo vakavasti otettava työpaikka ja asema yhteiskunnassa, eikä heidän suinkaan tarvitse haeskella puolen vuoden määräaikaisuuksia.

Mutta miten kuvailla itseään koulutus- ja työkokemustietojen lisäksi? Työpaikkailmoituksessa mainittiin, että eduksi lasketaan asiat X, Y ja Z sekä hyvät tietotekniset valmiudet, joita kannattaa mainostaa hakemuksessa. No, ominaisuuksia X, Y ja Z minulla ei ole. Tietoteknisistä valmiuksistani en osaa sanoa mitään. Kyllä ne kohtuulliset ovat, mutta että hyvät? En uskaltaisi niin väittää. Olen käyttänyt eri töissä erilaisia tietojärjestelmiä ja oppinut niistä perusasiat aina nopeasti, mutta juuri tämän kyseessä olevan alan tietoteknisistä sovelluksista en tiedä paljoakaan. Olen pudonnut niiden suhteen kelkasta, koska tein alan töitä pitempiaikaisesti viimeksi seitsemän vuotta sitten. Oppisinhan tarpeelliset asiat kyllä, mutta valmiina tarjottavaa osaamista ei ole. Ei ole.

Eikä ole oikein mitään muutakaan tarjottavaa. Kenellekään.

Mainitsinko, että maailma on pelottava paikka ja että mistään ei oikein tule mitään?

***

Taloyhtiössä on laitettu vedet poikki jonkun korjaustyön takia. Kun vessassa ei voi käydä, silloinhan siihen tietysti tuntee pakottavaa tarvetta.

 

Puutteellisena hylätty

Työnhausta tippuu hylsyjä tasaiseen tahtiin, siihen samaan tahtiin, jolla hakemuksia laitankin. Viikon sisällä taas kolme. Olen hakenut aika rohkeasti paikkoja, joihin koulutukseni ja kokemukseni viittaavat vain osittain, ja myös sellaisia, joissa vaaditaan kokemusta, jota minulla ei ole, mutta joihin muuten sopisin. Kielellinen lahjakkuus pääsee ainakin käyttöön, kun pyrkii mahdollisimman aukottomasti mutta lyhyesti perustelemaan, miksi hoitaisi juuri kyseistä tehtävää menestyksekkäästi. No, yhden hakemuksen aloitin vähemmän punnituin sanankääntein, sanoilla "Olen etsimänne henkilö". Kun ei mitään hävittävää ollut.

Joitakin vuosia sitten muuten työnhaun asiantuntijat paasasivat melko lailla siitä, että paperihakemus ei riitä vaan avoimesta paikasta pitää soittaa ja osoittaa sillä lailla kiinnostuksensa. Nykyään lähes jokaisessa työpaikkailmoituksessa, jota pidän itselleni varteenotettavana, on sanat "emme vastaa puhelintiedusteluihin" tai ei lainkaan puhelinnumeroita, pelkkä hakemuksen vastaanottajan sähköpostiosoite. Ilmeisesti innokkaita, päteviä ja sopivia hakijoita riittää niin pilvin pimein, että kiinnostus puhelinsoiton muodossa ei enää ole merkitsevä karsintatekijä.

Olen väliinputoaja. Minulle on jo monesti valintaperusteita kysyessäni sanottu, että olen liian koulutettu hakemaani paikkaan. Toisaalta sellaisiin tehtäviin, joita ikäiseni ja vastaavalla tasolla kouluja käyneet ihmiset pääsääntöisesti hoitavat, olen aivan liian kokematon ja vääränlaisia töitä tehnyt. 

No, hyvä on. En ole väliinputoaja, vaan itse olen omat virheeni tehnyt. Syyttäkää pois, syyllisyyden kantoon olen jo tottunut. Olen melko lailla luopunut urakehityshaaveista, sillä todennäköisempää lienee, että tulen lopun työikääni tekemään pätkätöitä ja satunnaisia tuurauksia. 

***

Puolison työnteon tukemisen nimissä ja kotirouvan identiteettiäni kehittääkseni opettelin eilen tekemään kaalikääryleitä. Se oli työlästä, mutta niistä tuli hyviä. Ja iso satsi.

Lueskelin taas Hesarin nettikommentteja erinäisiin artikkeleihin. Vaikka ei pitäisi. Siitä tulee myrkyttynyt olo. Mutta sitä taas mietin, että minkähän takia sana "työtön" on ihmisten mielissä niin sidoksissa sanaan "sohva". Sohvalla istuminen, saati makaaminen, on ilmeisesti tuomittavinta mahdollista toimettomuuden muotoa. Itse kyllä pidän enemmän sängystä.

Nykyaika

Olen jo jonkin aikaa elätellyt ideaa, että ilmoittautuisin eräälle avoimen ammattikorkeakoulun verkko-opintokurssille. Kestäisi pari kuukautta ja siitä saisi perustiedot asiasta, josta en ennestään tiedä mitään, mutta joka olisi suureksi hyödyksi sellaisissa työpaikoissa, joita olen viime aikoina haeskellut ja avaisi mahdollisuuksia monipuolisempaan hakuun. Ainakin uskoisin kurssin jälkeen tietäväni, haluanko ja kannattaako minun opiskella alaa laajemminkin.

Kurssin laajuus olisi kolme opintopistettä, luullakseni korkeintaan 2 ov (en osaa ajatella opintopisteitä ja hädin tuskin enää opintoviikkojakaan). Oletin, että tällainen opiskelu on verrattavissa vaikkapa kielen tunneilla käymiseen kansalaisopistossa. Vaan ei. Lainkuuliaisena kansalaisena olin yhteydessä työvoimatoimistoon, anteeksi, TE-keskukseen ja kysyin, miten tällaisista opinnoista pitää ilmoittaa.

Vastaus oli äkkiseltään mykistävä. Minun pitäisi ensin hakeutua opintoihin ja tulla niihin hyväksytyksi (ja oletettavasti myös maksaa maksu). Sitten minun pitäisi olla yhteydessä työvoimatoimistoon ja ilmoittaa sinne mitä aion opiskella, missä ja miksi. Sitten työvoimatoimisto lähettäisi minulle selvityspyynnön opinnoista. Sen jälkeen jokin aiheeseen liittyvä lautakunta tai muu elin käsittelisi asiani, siis sen, onko minulla oikeus opiskella verkko-opintoja muutaman opintopisteen verran hajautettuna kahden ja puolen kuukauden ajalle ja saada samaan aikaan työttömyysturvaa. Sokerina pohjalla: tällaisten asioiden käsittelyajat ovat kuulemma 30 vuorokautta. Oletan, että vähintään. Käsittelyajan työttömyysturvani olisi luonnollisesti katkolla.

Voi herranjumala, anteeksi nyt siunailuni, mutta silti. Välittömästi tuli mieleen vain se, että kolmen (3) opintopisteen kokoinen kurssi, jolta ei varsinaisesti saa kuin perustuntuman aiheeseen eikä todellakaan pätevyyttä mihinkään isompaan, ei tässä elämäntilanteessa ole kuitenkaan sen arvoinen, että olisin valmis riskeeraamaan toimeentuloni kenties useaksi kuukaudeksi. Voiko tämä todella olla näin? Että opintoja, joihin todennäköisesti käyttäisin vain tunteja viikossa, syynätään siinä pelossa, että jotenkin maagisesti tulisinkin opiskelleeksi täysipäiväisesti ja poistuneeksi työmarkkinoiden käytettävissä olevasta hetimobilisoitavasta joukosta?

Otan tästä vielä selvää, en haluaisi hypätä hätäisiin johtopäätöksiin. Mutta näin se henkilö puhelimessa sanoi proseduurin menevän.

Mikäköhän työllisyyden suojelusjumalista suuttuisi, jos vain ilmoittautuisin kyseiselle kurssille enkä hiiskuisi millekään instanssille yhtään mitään siitä? 

Lisäys hieman myöhemmin: Ilta-Sanomissa sivutaan samaa asiaa tänään.

Rekryfirmoista parhain?

Niistä pari viikkoa sitten hakemistani työpaikoista, joihin suhtauduin toiveikkaasti, on nyt sitten molemmista kuulunut jotain. Valitettavasti vain ei sitä, mitä olisin toivonut - kummastakin on ilmoitettu, että en pääse haastatteluun. 

Jälkimmäisen paikan perään kyselin itse aktiivisesti, sillä huomasin hakuaikaa jatketun ja halusin tietää, miksi minua ei kannattanut edes haastatella, vaikka olin ilmoituksen perusteella sopiva. Rekryfirmasta soitettiin hyvin ystävällisesti ja kerrottiin, että en ollut sitä, mitä asiakasyritys etsi. Kysyin tarkempaa tietoa, esimerkiksi sitä, millaisia asioita minun pitäisi osata tullakseni sopivammaksi vastaaviin paikkoihin. Lisätietoa ei juuri herunut (kuulemma sitä ei paljasteta ennen kuin haastatteluvaiheessa) mutta rekrytoija vakuutti, että tietojeni perusteella olen ihan kelpo työnhakija, en vain sopinut tähän yhteyteen. No, kai joskus itsekin sen tiedän ja uskon, että olen kelvollinen, mutta oli se silti mukavaa kuulla. Sitä on niin kiitoksenkipeä että pienikin riittää.

Täytyy sanoa, että tämä nimenomainen rekryfirma on antanut tähän asti minulle itsestään hyvän kuvan, sillä minuun on otettu jo pariin kertaan henkilökohtaisesti yhteyttä. Ihan kuin olisin sittenkin jonkin arvoinen. Vielä kun niillä sattuisi olemaan joku minulle sopiva työpaikkakin...

Kelvoton

Viime viikolla laitoin hakemuksen muun muassa yhteen naapurikunnan paikkaan. Autoa tarvittiin - minulla on auto. Vaatimuksina oli tietynlainen kielitaito - täytin mielestäni vaatimukset aivan hyvin. Muuten hakijalta edellytettiin lähinnä nopeutta, ahkeruutta ja jonkinlaista nettitaitoa, eikä mitään erityistä ammattipätevyyttä. Työ olisi kestänyt vain pari kuukautta.

Tein hyvän hakemuksen kuvineen kaikkineen, liitin pdf-version ceeveestäni sekä osoitteen Linkedin-profiiliini. Rekryfirmasta soitettiin jonkinlaisen esikarsinnan nimissä heti seuraavana päivänä ja kyseltiin, tosin kysyjä puhui suunnilleen samat asiat, jotka olin jo hakemuksessa ilmoittanut. Kuulemma perästä kuuluisi, jos kutsu varsinaiseen haastatteluun tulisi. (Ihmettelin muuten tätä tiukkaa seulaa! Parin kuukauden pienipalkkainen työ, ei mitään erityisiä pätevyysvaatimuksia, ja tällainen etukäteinen soittelukin.)

Tänään sitten tuli automaattinen sähköposti, että hakuprosessi on päättynyt. Ei siis haastattelua minulle.

Jälleen kerran pohjakosketus itseluottamuksen alalla: työ, jossa olisi varmasti pärjännyt ylioppilaspohjalta ilman kokemusta, ja minä en kelpaa siihenkään.

Potentiaalinen kieltäytyjä

Kovasti on ollut viime päivinä juttua työttömistä, jotka kieltäytyvät töistä. Ensin ihmeteltiin iltapäivälehdessä, kun ei kelpaa kymmenen euron tuntipalkalla muutaman tunnin siivoustyö. Sittemmin Yle intoutui tekemään jutun siitä, miten ja millaisilla syillä työstä ylipäätään kieltäydytään. Että menevät nuo ihmiset, mokomat, ihan laskimen kanssa laskemaan, mikä vaihtoehto parhaiten kannattaa, kehtaavatkin ajatella omaa etuaan niukassa taloustilanteessaan.

Tästä asiasta minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta. Työvoimatoimisto, tai mikä hänen nimensä nykyään onkaan, TE-keskus, ei ole koskaan suoraan kehottanut minua hakemaan mitään paikkaa. Työhönosoitusta ei siis ole tullut. Joillekin ilmeisesti todellakin näin tapahtuu! Olen miettinyt, miksi ei minulle. Olenko vielä suojassa, koska minulla on ansiosidonnaisen päivärahan päiviä jäljellä? Onko minut tagattu jotenkin "suhteellisen aktiiviseksi", koska olen omia aikojani osallistunut kursseille ja hakuvalmennukseen? Olenko akateemisen tutkinnon suorittaneena jotenkin erityisasemassa, vaikka toinen ammattini onkin perusduunarityötä? Vai olenko vain kadonnut arkistoihin ja tilastoihin kenenkään muistamatta tai huomaamatta? Minua ei toisaalta ole käsketty tällä jälkimmäisellä työttömyysjaksollani henkilökohtaisesti ilmoittautumaan (tai tekemään mitään muutakaan) työkkäriin, vaan asiat ovat hoituneet puhelimessa.

Ajoittain melkein toivon, että jokin hakukäsky tosiaan tulisi. Silloin tuntuisi luvallisemmalta ja sopivammalta hakea paikkaa, johon välttämättä en omana itsenäni tuntisi rahkeideni riittävän. Ja olisi mukavaa saadakin jokin työ, jossa on jotain ihan uutta. Kunhan ei olisi asiakaspalvelua.

Olen metsästellyt paikkoja, jotka tuntuisivat edes vähän sopivilta ja haettavilta. Suunnittelen lisää täsmäiskuja elokuulle: aion tyrkyttää itseäni tiettyihin firmoihin vielä vähän enemmän. Tarvitsen toimintaa! Lisää ajattelemista! Oppimista!

Mutta jos kävisi niin, että työvoimatoimisto käskisi minua hakemaan paikkaa, johon en missään nimessä tuntisi sopivani, niin luulen, ettei minun olisi tarpeen suorin sanoin hakuprosessin aikana työstä kieltäytyä. Riittänee, kun teen samoin, kuin aina tähänkin asti, siis haen parhaani mukaan. Eihän se ole aikaisemminkaan työpaikkaa minulle tuonut.

Lomasta

Ennakkovaroitus lukijalle: olen räyhännyt tästä samasta asiasta monet kerrat aikaisemminkin, eikä tässäkään postauksessa aiheesta varmaan mitään uutta ole, niin että ei välttämättä kannata syventyä sen kummemmin.


Ilta-Sanomista iski silmääni Suvi Kerttulan teksti palkallisesta lomasta. Siitä, kuinka työelämässä ei opiskelusta, pyristelystä ja ahkeruudesta huolimatta pääse sellaiseen asemaan, että saisi kesälomaa. Tuttua. Minulla oli ensimmäinen "oikea kesälomani" 37-vuotiaana, kun olin ollut konepajalla töissä puolitoista vuotta. Ensimmäisenä kesänäni siellä ei lomaa vielä ollut. Tunne oli mahtava, mutta toisaalta ajattelin, että useimmat ikäiseni olivat viettäneet jo yli vuosikymmenen kesälomiaan turvallisin mielin ja luottaen siihen, että toimeentulo jatkuu loman jälkeenkin.

Yksi asia, josta en vieläkään ole ihan päässyt yli vaan se harmittaa aina kun mieleen sattuu palaamaan: kun olin vuosia opettajan töissä, ihan siis pätevänä ja sopivana, mutta enimmäkseen äitiyslomien ja hoitovapaiden sijaisena, en kertaakaan saanut kesäajalta palkkaa. Opettajilla kun ajatellaan kesäajalla maksettavan palkan kertyvän talven aikana tehtävästä työstä, se on siis ikään kuin jyvitetty tasaisemmin vuoden varrelle. Tein useamman kerran täyden lukuvuoden sijaisuuden, kertaalleen niinkin, että jatkoin syksyllä samassa paikassa, mutta vakituinen viranhaltija palasi aina kesäloman (tai opetustauon, niin kuin sanotaan) ajaksi "töihin". Olen edelleen sitä mieltä, että vakituinen tyyppi sai tällöin minun tienaamani palkan. Minä menin kiltisti kortistoon kesäksi. Kerran oli jopa sellainen tapaus, että minun työsuhteeni päättyi toukokuun loppuun ja viranhaltija tuli kesäksi hallitsemaan virkaansa, mutta MINUN piti valmistella kesäkuussa pidettävä uusintakoe häntä varten. Kas kun ei vielä vaadittu, että olisin sen korjannutkin ja tulokset kirjannut. 

Veri vähän kuohahtaa korvissani taas, kun tuota muistelin. Ehkä en siis muistele enää, vaan palaan tuohon Iltiksen juttuun. Sen kommenttiosio on taas juuri sellainen, kuin nettiartikkelien kommenttiosiot yleensäkin. Useampi siellä kummastelee, että ihmisessähän täytyy olla jotain vikaa tai hän on elänyt elämänsä jotenkin väärin, kun ei vielä nelikymppisenä ole kyennyt luomaan työmarkkinoilla vakiintunutta asemaa kesälomineen. Moni keuhkoaa, että ei suurilla ikäluokilla ole helppoa ollut vaan heidän selkänahastaan on kiskottu se ja se etuus. Oma käsitykseni on kuitenkin se, että suurilla ikäluokilla oli yhdessä mielessä helpompaa: töitä löytyi ilman koulutustakin, mutta myös koulutus kannatti. Jos olisin syntynyt äitini ikäpolveen, en usko, että ansioluetteloni olisi neljänkymmenen iässä sisältänyt vain/lähinnä pätkätyösuhteita. Itse asiassa en usko, että olisin edes tarvinnut ansioluetteloa! Minullahan olisi ollut turvallinen työsuhde kunnallisella puolella kansankynttilänä, ja olisin nyt jo jäänyt siitä eläkkeelle.

Te, joilla on vakituinen työ, sen edut, työterveyshuolto, ikälisät ja täydet lomat, kyllä minä ymmärrän, että teillä on kiusaus ajatella niissä ihmisissä olevan jotain vikaa, joilla ei ole samoin. Me nimittäin ajattelemme itsekin niin, aina välillä. Yritän kuitenkin päättäväisesti ohjata omia ajatuksiani enemmän sille raiteelle, että elämä ei ole shakkia, ei kiinni pelkästään taidosta ja suunnittelusta, vaan sattumalla ja onnellakin on osansa. Jos kaikki menee hyvin, onhan se ihanaa ajatella, että se johtuu vain ja ainoastaan omista päätöksistä ja ominaisuuksista; siitä, että on tehnyt oikein. Maailma on kuitenkin väärällään ihmisiä, jotka ovat tehneet vähintään yhtä oikein, eivätkä siltikään pääse samalle viivalle. Niin. 

***

Lisäys: Luin Iltiksen kommenttiosiota vielä uudestaan, ja tuli mieleeni, että loma ja joutoaika ovat kaksi eri asiaa. Jos on palkallisella lomalla, yleensä tietää, että on työpaikka, johon palata loman jälkeenkin. Voi olla rauhallisin mielin. Jos on työtön tai muuten joutilas ilman elantoa, onhan se eri juttu. Silloin saattaa tuntea syyllisyyttä jo siitäkin, että nauttii hetkellisesti joutenolosta - pitäisi nimittäin olla koko ajan markkinoimassa itseään, hiomassa hakemuksiaan ja nostamassa markkina-arvoaan. Jos päättää pitää taukoa pätkätyösuhteiden välissä, täytyy olla aika hiton varma omasta itsestään ja työllistymis-statuksestaan. Harva uskaltaa. No, pätkätyöläisille taukoa tuntuu tulevan väkisinkin.

Jurppii vähän

No, ne työt sitten loppuvat ennen aikojaan. Kuulemma maanantai on mitä suurimmalla todennäköisyydellä viimeinen päivä, jolle töitä riittää. Ja tarkistivat vielä, että työn luvattua vähäisempi kesto on ihan laillista. On se kuulemma. Vaikka sopimusta olisi ollut ensi perjantaihin asti.

Osasin odottaa tätä sen perusteella, mitä tähän asti olen nähnyt. En myöskään mene vararikkoon, vaikka työpäiviä tulee muutama vähemmän ja tunteja on muutenkin ollut selvästi vähemmän kuin mitä meille hakuvaiheessa annettiin ymmärtää. Ottaa silti kupoliin ja koko päivä on ollut vähän alavireinen. Minä kun en muuta tarvitse jurppimiseen kuin epävarmuutta ja/tai suunnitelmien muutoksen.

Tästä työstä luvattiin alun alkaen, että se on joustavaa. Kaikki jousto on kyllä ollut työntekijöiden joustamista, ei työnantajan. Sitä paitsi tiiviiseen kokopäivätyöhön me kaikki vuokrahenkilöt olimme menossa, niin meidän annettiin etukäteen ymmärtää, vaikka sopimuksessa olikin viikkotuntien alarajana 25 tuntia.

Ensi viikolla palaan siis taas työttömäksi työnhakijaksi. Saapa nähdä, mitä seuraa. Palkatonta hommaa on kyllä luvassa - vapaaehtoistyökeikkoja tarjottiin heti, kun ilmoitin, että taas olisi aikaa. Tytär 1:n huone pitää tapetoida. Rippijuhlat pitää järjestää. 

Onneksi on aurinkoinen sää, niin ei harmita ihan niin paljon.

Vähätöinen

Wahlroos näemmä on taas kerran sitä mieltä, että suomalaiset tekevät liian vähän töitä, melkein yhtä vähän kuin norjalaiset. Minä olen luullut, että norjalaisilla menee hyvin ja he ovat tyytyväisiä elämäänsä, joten voisi ajatella, että työnteon vähäisyydestä koituu siunaustakin. 

Ihmettelee sitä ihminen aina välillä, miksi työnteko ja etenkin kaikki voimat vievä raadanta on edelleen kunniassaan, suorastaan pyhää, meikäläisessä sielunmaisemassa. Eikä pidä käsittää väärin: minä uskon suomalaisten myyttiseen ahkeruuteen ja nöyryyteen siinä, missä joka-aamuiseen auringonnousuunkin (?); minä uskon siihen, että tämä maa on rakennettu kivisiä peltoja raivaamalla, välilevyt pullistellen ja verisuonet päästä katkeillen ja sitä rataa. Mutta kun nykyään tuntuu pikemminkin olevan niin, että työtä on vähemmän jaettavaksi, niin eikö sitä olisi viisasta jakaa tasaisemmin kaikille? Ei kai se mitenkään tavoiteltavaa ole, että ihmiset raatavat itsensä varhaiseen hautaan ja koko ainutkertainen elämä käytetään työhön? Meinaan kun tässä Euroopan kolkassa ei näinä historian aikoina ole pakko elää uudisraivaajana ja pienviljelijänä saadakseen oma henkilökohtainen pettuleipänsä suoraan kädestä suuhun, niin miksi sellaisesta pitäisi fantasioida ihmiselämän korkeimpana päämääränä? Onko työ sinänsä pyhää, riippumatta siitä, onko sillä järjellistä tulosta ja voisiko sen jakaa ja suunnitella paremmin? No, niinhän sitä laajalti ajatellaan, ainakin siitä päätellen, miten suuri osa kansaa äänekkäästi vaatii työttömiä pakkotöihin, vaikka sitten siirtämään kiviä kasasta toiseen ilman palkkaa.

Uutisia?

Työpäivä loppui taas lyhyeen, joten tulin kotiin ja lueskelin Hesaria. Sieltä hyppäsi silmille otsikko: Osa 9-luokkalaisista ei osaa tehdä kesätyöhakemusta. Välitön reaktioni oli, että onko se jokin ihme, enhän minäkään tunnu osaavan, ainakin jos työhaastattelujen määrästä voi mitään päätellä. Yle uutisoi sentään samasta asiasta vähän aiheenmukaisemmalla otsikolla: Pojilla kirjoittamisessa ongelmia - esimerkiksi kesätyön hakeminen tyttöjä heikompaa. Kyseessä oli viimekeväisten peruskoulun päättäjien äidinkielen kyvyistä kokeessa, jossa piti esimerkiksi kirjoittaa kesätyöhakemus, ja siihen sitten on näissä Ylen sekä Hesarin jutuissa erikseen tartuttu.

En olisi missään nimessä itsekään yhdeksäsluokkalaisena wanhaan hywään aikaan osannut tehdä kunnollista kesätyöhakemusta. (En osannut sitä vielä parikymppisenäkään; tietokoneen muistista löytyvät vanhat työhakemukseni ja cv:ni aiheuttavat järkyttävän häpeäreaktion.) Kirjoittaa osasin silti yhdeksäsluokkalaisena aika pirun hyvin, kunhan ei vain tarvinnut kirjoittaa mitään asiallista. Ei koulussa silloin sellaisia opetettu, kunhan kirjoitettiin teennäisiä aineita tyylillä, josta kaikki tiesivät äidinkielenopettajan erityisesti pitävän.

Sinänsä ihan ajankohtainen aihe nämä työhakemukset, sillä kuukauden päästä olen koko lailla työtön. Ihmeisiin en usko, mutta kai tässä silti jotain...

Tätä ei kyllä kukaan usko...

...mutta nyt tunnen kokeneeni pienimuotoisen arkipäivän ihmeen: minulle soitti rekrytoija, joka oli lukenut työvoimatoimiston CV-netissä olevat tietoni ja kiinnostunut niistä! Olin peräti hämmästynyt. Keskusteltuamme kävi ilmi, että siihen nimenomaiseen paikkaan, johon hän etsi työntekijää, en olisi sopiva. Kerroin, minkä tyyppisiä töitä nykyään etsin ja hän kertoi enimmäkseen hoitavansa juuri sen tyyppisten töiden värväysprosesseja. Rekrytoija kehotti minua tallentamaan numeronsa ja nimensä puhelimeeni vastaisen varalle.

Turha tietysti kuvitella, että tästä mitään sen kummempaa seuraisi, ajattelee pessimisti. Tuli kuitenkin hetkeksi ihan hilpeä olo: joku tässä kaupungissa näkee minut varteenotettavana työntekijänä.

Opaskirjojen maailmassa, osa N

Kirjastosta sattui käteeni Eero Leppäsen ja Katleena Kortesuon kirja Uuden työelämän aakkoset - kuinka saat työn, josta tykkäät. Piti tietysti lainata, sillä Voisihan Olla Että... Aina sitä kuitenkin tulee huijattua itseään sillä, että jostain kirjasta, kurssista tai muusta löytyisi elämään käänteentekevä suunnanmuutos.

Tämä on ohut kirja. Nopea lukea. Paljon käytännön ohjeita. Jopa jotain sellaista, mitä en ollut vielä osannutkaan ajatella omalta kohdaltani mahdolliseksi: neuvoja toiminimen perustamiseksi ja mihin sellaista voi tarvita. En olekaan mieltänyt asian potentiaalisesti koskevan myös minua, mutta se nyt kertonee ajatteluni rajoittuneisuudesta. Päätin ottaa toiminimestä selvää kattavamminkin.

Yrittäjyydestä puhutaan kirjassa aika lailla. Muun muassa listataan viisi ihmisen piirrettä, jotka eivät ole yrittäjyydelle otollisia (liika vaatimattomuus, pessimismi jne.) Minulla on kaikki mainitut piirteet. Yrittäjähenkisyyttään vasta löytämässä oleva ihminen saa varmasti tästä kirjasta ajatuksia ja uskonvahvistusta, eivätkä kirjoittajat edes suhtaudu mitenkään sinisilmäisesti aiheeseen.

Yksi luku omistetaan kokonaan sosiaaliselle medialle, sen käytölle työnhaussa ja työnsaantia edistävässä verkostoitumisessa. Ynnä myös sille, mitä kannattaa ja ei kannata julki laittaa. Tämä kaikki on kyllä työvoimatoimiston kursseilla sun muilla käyneille ja ylipäätään aikaansa seuraavalle henkilölle umpituttua, mutta kai siitä voi kirjaankin kirjoittaa. Kuinka nopeasti tällainen tieto mahtaakaan vanheta?

Loppusanoissa kirjoittajat muistuttavat siitä, että työelämän kahtia jakautuminen tulee luultavasti jatkossa korostumaan entistä enemmän. Niillä, joilla menee hyvin, riittää kiinnostavia töitä ja työelämä tarvitsee heitä. Ja sitten ovat "ne ihmiset, joilla ei ole mahdollisuutta tai kykyä määritellä omaa työelämäänsä millään tavalla", sanasta sanaan lainatakseni. Heidän on vaikea ylipäätään päästä työelämään kiinni. Tämä loppulauselma masensi minua enemmän kuin mikään työelämään liittyvä pitkään aikaan. Kortesuon ja Leppäsen kirja, niin kuin monet muutkin vastaavat opukset, on kirjoitettu niille, jotka onnistuvat. Kuten kirjoittajat itse ovat onnistuneet. Viesti on vähän niin kuin hoputtava: tee nyt äkkiä jotakin, jonka avulla pääset riman yli siihen joukkoon, jolle hyviä töitä riittää ja joille työelämä on iloinen asia. Sinne toiseen joukkoon jäävistä sitten viis.

Ei siis viisasten kiveä tässäkään kirjassa. Pitäisi tietysti ymmärtää, että sellaista ei ole olemassakaan.

***

Nykyään aina mainostetaan, että pitäisi tehdä työtä josta tykkää, ja että jos työntekijä suhtautuu työhönsä intohimoisesti, lopputulos on kaikkien osapuolien kannalta parempi. Minua kyllä ihan pikkuisen kiusaa se perusajatus, että ihmisellä olisi lupa valita työnsä sen mukaan, mihin hän tuntee intohimoa. Eikö valintaan yhtään vaikuta se, millaisia työntekijöitä yhteiskunta tarvitsee? Entä jos intohimoisesti haluaa vaikkapa valmistaa, maahantuoda tai myydä ihmisille tarpeettomia esineitä - tarpeettomuus nyt tietysti on suhteellista, juu juu - ja näin tulee kantaneensa kortensa kuluttamisen vuoksi kuluttamisen kekoon? Eikö järjen kanssa käsi kädessä elävä ihminen ajattele edes vähän pitemmälle kuin omat halunsa ja himonsa?

***

Totta kai ymmärrän, että suhtautumalla kyynisesti eri tuuteista tuleviin ohjeisiin siitä, miten ihminen on oman kohtalonsa herra, paljastan nimenomaan olevani yksi niistä, jotka kahtiajakautuvassa työelämässä jäävät riman alle. Elän edelleen siinä maailmassa, joka on jo mennyt: odotan alitajuisesti, että löytääkseen paikkansa yhteiskunnassa ja ollakseen hyödyllinen yksilö ei tarvitsisi olla muuta kuin tavallinen, ahkera ja luotettava työntekijä. Että ei olisi pakko vimmaisesti erottua joukosta koko ajan. Koska jos kaikki yrittävät nousta päätä pidemmiksi, sillä tiellä ei ole loppua ollenkaan. Ja jos vain päätä pidemmät saavat tehdä jotain, mihin ne loput ihmiset laitetaan? Pakastimeen?

Toisen päivän itseanalyysi

Pelkään, että alan olla aivan liian tottunut siihen, ettei aamuisin ole kiire mihinkään. No, helmikuussa toivottavasti taas on, jonkin aikaa.

Näennäisen toimettomien päivieni päätteeksi puoliso kysyy kotiin tultuaan usein, mitä olen tehnyt. Kun vastaan jotain siihen suuntaan, että imuroinut, pessyt vessoja, pessyt pyykkiä tai muuten vain järjestellyt asioita, puoliso yleensä sanoo:"Mikset sä tee koskaan mitään kivaa?"

Tänään puen sanoiksi, miksi en tee enemmän "mitään kivaa". 

1. Minulla ei ole tällä hetkellä (eikä aikuisiällä ole ollut ollenkaan, oikeastaan) sellaista intohimon kohdetta, jonka tekemiseen uppoutuisin niin, että kotityöt ja arkinen elinympäristön kohentaminen voisi unohtua ja jäädä syrjään.
2. Minulla on paljonkin asioita, joiden tekemisestä nautin, mutta ne ovat niin pieniä ja turhia ja niistä saatava nautinto loppujen lopuksi niin mietoa, että en osaa keskittyä niihin, jos minulla on velvollisuuksia suorittamatta. Ytimissäni on hyvin, hyvin syvällä käsky "ensin työ, sitten huvi". En osaa antautua vaikkapa lukemiselle tai kirjoittamiselle, jos taustalla möllöttää jokin ikävähkö askare, joka pitäisi tehdä. Varsinkaan nyt, kun palkkatyötä ei ole ja kun tunnen ensisijaiseksi velvollisuudekseni kodinhoidon.

Feeling stupid, feeling small.

Tasapainoton

Olin astangatunnilla ja luulen, että siitä tulee tapa ainakin niin kauaksi aikaa, kun työttömyyttä kestää. Mystistä kyllä, jooga tuntuu hyvältä. Hymyilen usein itsekseni lähtiessäni kunnes saan itseni kiinni moisesta epäluonteenomaisesta toiminnasta.

Tasapainoni on heikko ilmeisesti ajoittaiseen asentohuimaukseeni liittyen ja horjun asanoissa, varsinkin silloin, kun katse pitää kohdistaa sormenpäihin kohti kattoa ja kun seistään yhden jalan varassa. Tänään huomasin jotain kehitystä tasapainoharjoituksissa: polvi suuntautui paremmin alas, kantapää pysyi yhden käden pitämänäkin ylhäällä ja saatoin yrittää kiertoa toisella kädellä. Baby steps. Kaukana ovat ne ajat, että kykenisin yhdellä jalalla seisten kumartumaan eteenpäin, mutta onpahan haastetta edessä.

En ehkä mielentasapainoltanikaan ole niitä vakaimpia, mutta onneksi tiedän sen itse ja tiedostaminen on jo puoli rauhoittumista. Heti unettomuuden iskiessä vähänkään takaisin alkaa mielikuvituksen raja-aitojen yli ja lävitse tunkea kaikenlaista ei-toivottua kamaa, mikä tekee olon levottomaksi ja turvattomaksi. Nyt kun ruumis taas on levollinen, hyvin nukkunut, liikkunut ja syönyt, pysyy mielikin tyynempänä. Tätä en näemmä voi itselleni kyllin usein hokea.

***

En ole moneen päivään muistanut sitä, että olen työtön. Pitäisi varmaan tuntea syyllisyyttä. On kuitenkin ollut niin paljon tekemistä, etten ole ehtinyt sitäkään.

Käyttäydyn ehkä kuin b-luokan (ö-luokan?) työtön, sillä edelleen lähetän hakemuksia vain sellaisiin työpaikkoihin ja yrityksiin, joihin haluaisin päästä ja joihin tunnen sopivani edes tyydyttävästi. En ammu hakemuksia maailmalle hehtaaripyssyllä, koska en tässä vaiheessa halua mitä tahansa työpaikkaa. Ainakin toistaiseksi pidän kiinni siitä, että pyrin itseni kannalta parempaan. Varaan oikeuden tarkistaa kantaani siinä vaiheessa, kun rahat alkavat olla tiukalla. 

Jinx?

Vedän luultavasti pahan silmän puoleeni, kun kirjoitan tämän asian näkyvälle paikalle, mutta silti: olin tänään haastattelussa eräässä vuokratyöfirmassa, ja vajaan puolen tunnin session loppupuolella haastattelija kysyi: "Laitetaanko nimi listaan?" Sanoin automaattisesti juu ja olin hetken äimänkäkenä; vasta tarkentavien kyselyiden jälkeen minulle selvisi, että minua pidettiin hyvänä kandidaattina työhön. Suullisen lupauksen perusteella, sikäli kun sellaisiin kovin lujaa uskoa voi kohdistaa, minut on siis valittu hakemaani tehtävään. Asiaan palataan taustojeni tarkistuksen jälkeen, ja kirjallinen työsopimus tehdään tammikuussa. Työ alkaa helmikuussa. Että näin. Olen tyytyväinen.

Tietenkin uskon asian vasta, kun näen kirjallisen työsopimuksen ja allekirjoitan sen. Ja ihan lopullisesti vasta kun aloitan työn. Tässä vaiheessa asiat ovat kumminkin nyt niin hyvin kuin niiden voi toivoa olevan. Työ on määräaikainen ja luultavasti myös osittain osa-aikainen, mutta uskon sopivani sitä tekemään. Uskon myös pärjääväni siinä.

Juhlistaakseni ostin rasian Brunbergin tryffeleitä, niitä siniraitakääreisiä, joista tulee äidinäiti mieleen. 

Koska olen sellainen kuin olen, käyn luultavasti haastattelutilannetta mielessäni läpi koko illan etsien kohtaa, jonka olen saattanut ymmärtää väärin. Että sanoiko se haastattelija tosiaan niin vai kuvittelinko, vai vedinkö johtopäätöksiä, vai mitä.

Mikä riittää?

Hesarin verkkosivuilla aina kysellään ihmisiltä kaikkea ja sitten esitetään tuloksista hienoja kuvaajia ja diagrammeja. En tainnut itse vastata kyselyyn siitä, mikä olisi riittävä rahamäärä, mutta tänään siitä oli julkaistu juttu.

Kiinnostavaa. Kun kysytään, onko rahaa sopivasti vai liian vähän tai paljon, ihmiset ovat valinneet melko sopusuhtaisesti joko sopivasti tai liian vähän. Vain kaksi prosenttia on sitä mieltä, että heillä on liian paljon rahaa! Ovatkohan nämäkin pelleilleet? Kellä sitä nyt liikaa on?

Tuollaisiin kysymyksiin ei olisi helppoa keksiä yksiselitteisiä vastauksia. Tällä hetkellä sanoisin, että minulla/perheellä on sopivasti rahaa siinä mielessä, että meiltä ei puutu mitään ja säästössä on sen verran, että jos pesukone hajoaa, voimme ostaa uuden. Työttömyydestäni huolimatta säästöjä ei tarvitse syödä. Toisaalta, kyllä minäkin sentään keksisin moninaisia asioita, joihin olisi mukava olla rahaa. Kuten asuminen vähän väljemmin. Maalla. Järven rannalla, tai meren. Vaihtoehtoisesti kesämökki olisi ihana. Rahankäyttöhaaveeni lienevät hyvin perisuomalaisia; Hesarin jutussakin puhutaan siitä, että suomalaiset käyttävät mielellään rahansa asuntoon, koska talollinen se vasta jotain on.

Minä, joka olen erittäin kateellinen ihminen, kadehdin usein toisten varakkuuttakin. Sillä lailla puolihuolimattomasti tosin, sillä en tosiasiassa kadehdi heidän vaativia töitään ja kiireistä elämäänsä - en siis oikeasti haluaisi heidän paikalleen, vaan mielummin elän vähän vähemmän hektisesti köyhempänä. Hesari oli kysynyt ihmisiltä myös, millaiseen palkkaan he olisivat tyytyväisiä, mikä olisi tarpeeksi, siitä riippumatta millaista työ olisi. Mitähän siihenkin sanoisi? Edellisessä työssäni tienasin mielestäni sopivasti palkkaa siihen nähden, että rahat riittivät ja säästöönkin jäi, eikä tarvinnut pihistellä. Olin silti niitä ministerinkin ihmettelemiä, jotka ansaitsevat alle 2600 kuussa. Toisaalta työ oli niin...sanoisinko kuluttavaa ja vaikutti minuun niin negatiivisesti, että en ehkä enää tekisi sitä kolmen tonnin kuukausipalkallakaan, ainakaan, jos terveysriskit eivät poistuisi. Mukavaa, tärkeän tuntuista, reipastahtista ja mielekästä työtä hyvässä työyhteisössä tekisin ihan kevyesti kahdella tonnilla kuussa, noin 24 000:lla vuodessa. Siihen hintaan saisi olla jo jonkin verran fyysistä raskauttakin. Tätä tämänhetkistä näkemystäni värittää voimakkaasti se, että olen työtön. Ruokahalu saattaisi kasvaa syödessä.

Jos voittaisin lotossa miljoonia, lopettaisinko työnteon? Totta helvetissä. Ainakaan toistaiseksi ei tämän elämän aikana ole tullut vastaan yhtään sellaista duunia, joka ei loppujen lopuksi olisi minulle pelkkä duuni. Kutsumusta tahi elämän tarkoitusta en ole löytänyt muutenkaan, saati työstä. Ei se silti tarkoita sitä, että miljoonikkona ryhtyisin täysin hyödyttömäksi köllöttelijäksi.

Haaveita, haaveita. Taidan taas laittaa lottoriviä vetämään.

Seinä

En saanut työpaikkaa, jonka tiimoilta minua haastateltiin hiljattain. Tiedän oikeastaan, miksi en: koska en valehdellut ja sanonut olevani enemmän tiimipeluri kuin yksin työskentelevä. Osasyynä varmaankin oli myös se, että tunnustin kysyttäessä työstä saatavan palkan olevan mielestäni hyvin pieni työn määrään nähden.

Nyt tuntuu sikäli haljulta, että jotenkin koen olevani työhaluton ja laiska, niin kuin työttömiä on nykyään tapana nimitellä. Omista lähtökohdistani en tunne epäonnistuneeni haastattelussa, sillä en olisi ollut sopivin henkilö paikkaan, vaikkakin pienellä tinkimisellä olisin voinut muokata itsestäni sopivan. Hakuprosessista jäi hyvä maku suuhun, firma tiedotti systemaattisesti valinnasta ja haastattelussa minua kohdeltiin kuin ihmistä ainakin. Tulin kuulluksi; ymmärsin, mitä työ piti sisällään ja millaista henkilöä etsittiin. Tunnen kuitenkin itse torpedoineeni mahdollisuuteni tulla valituksi, siis itse aiheuttaneeni sen, että työttömyys jatkuu. Olen syntinen. Kun vielä alunalkaen itse aktiivisesti jätin ex-työni, olen nyt varsinainen pääperkele.

Lohdullista on kuitenkin se, että olen vain numero tilastossa. Tuohon paikkaan työllistyi joka tapauksessa joku, ja Tampereella on nyt yksi työtön vähemmän, vaikka se en olekaan minä. Henkilökohtainen syntisyyteni ei oikeasti kiinnosta juuri ketään, eikä näy tilastossa. Paras valittiin, fair and square, enkä kuitenkaan voi olla varma valintaan johtaneista tekijöistä. Näin puhelen rauhoittavasti itselleni.

Olisi se varmasti ollut ihan kelpo työtä. Huonoja puolia oli kuitenkin näkyvissä sen verran, että oikeastaan en ole kovin pettynyt siihen, ettei minua valittu. Ja nyt eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

Yhteiskunnan kelvollinen jäsen

Tiedossa on pitkästä aikaa sijaiskeikka. Tänään aamulla soitettiin, huomisesta ja ylihuomisesta on kyse. Koska varoaika oli tällä kertaa huikeat 24 tuntia, minusta alkaa tuntua, että jotenkin pitäisi valmistautua. Muutaman tunnin varoitusajalla tulleet keikat ovat kevyempiä, koska niistä tietää, että valmistella ei käytännön syistä voi, täytyy vain mennä tilanteen mukaan. No, totuuden nimessä en tietenkään aio tehdä etukäteen muuta kuin miettiä eväät valmiiksi.

Työvoimatoimisto otti minuun yhteyttä henkilökohtaisesti kertaalleen silloin, kun olin netissä ilmoittanut jääneeni (okei, jättäytyneeni) vaille työtä. Minulle soitettiin ja hyvin ystävällinen herra kyseli työnhakusuunnitelmiani ja muita näköalojani sekä tarkisti yksityiskohdat siitä, mitä olin koulutuksestani tai työhistoriastani ilmoittanut. Verkossa oleviin työvoimapoliittisiin tietoihini ilmestyi tuolloin aikajanalle takaraja: seuraavan kerran työnhakusuunnitelmaani tarkistettaisiin marraskuun alussa. No, odotin soittoa koko viime viikon, olin siis puhelimen päässä koko ajan virka-aikana. Vastahan tässä oli uutisissa jotain juttua siitä, että puhelimeen vastaamatta jättäminenkin voisi johtaa työnhakustatuksen muuttumiseen ja päivärahan menetykseen.

Soittoa ei tullut. Katsoin sitten viikonvaihteessa uudelleen tietojani verkossa. Aikajanalle oli tällätty uusi takaraja, ja se on puolen vuoden päässä. Ei yhteydenottoa, ei viestiä, ei mitään lisävaatimuksia. Minuun luotetaan, minun uskotaan olevan aktiivinen työnhakija ilman hätyyttämistä, siitäkö on kyse? Olenko antanut itsestäni kunnollisen ja tunnollisen kuvan osallistumalla muutamiin TE-toimiston tapahtumiiin ja käymällä työnhakuvalmennuksessa? Vai kohdellaanko akateemisen koulutuksen saaneita tässä asiassa eri tavalla kuin muita? Vai yksinkertaisesti: onko virkailija vain oikaissut hieman joidenkin kohdalla, koska maa makaa niin kuin makaa, eikä työtä yksinkertaisesti ole?

Miten vain. Kelpaa minulle. En kaipaa vahtimista, sisäinen piiskurini on aivan tarpeeksi voimakas.

Selittelyä

Olen työtön, eikä pikainen työllistyminen näytä kovin todennäköiseltä. Minulla olisi kaikki mahdollisuudet keskittyä työnhaeskelun ohella johonkin sellaiseen, mihin kokopäivätyöläisenä ei olisi aikaa eikä energiaa. Puoliso kannustaa minua kannustamasta päästyään aloittamaan jonkin "projektin"; minun on laitettava tuo sana lainausmerkkeihin, koska se tuntuu minuun yhdistettynä liiallisen vaativalta ja juhlavalta, vaikka puoliso käyttikin sitä täysin ilman ironiaa. Kirjoittaminen. Piirtäminen. Kääntäminen. Sukututkimus nyt vaikka.

Miksi en saa tehtyä mitään?

Yksi syy on, että olen hyvin ulkoaohjautuva. Oletan, että omalla kohdallani se on osittain kouluajoilta jäänyt tapa, suoritusorientoituneisuutta. Olin hyvä koulussa, koska olen hyvä asioissa, joissa on selkeät rajat ja joista saa palautetta. Tarvitsen raamit, joihin sitten tosin haluan kolhia päätäni ja joita venyttelen; niiden raamien on kuitenkin oltava olemassa. En ole luova millään itsestään ulospursuvalla tavalla vaan vain tarvittaessa, vain silloin, kun jonkin uuden luomiselle on selkeä tilaus ja puitteet.

Kirjailija tai taiteilija en ole, sen olen myöntänyt. Minussa ei ole tarinoita. Tai on, mutta ei sellaisia, joihin kukaan muu haluaisi syventyä. Nautin kirjoittamisesta, puhumisesta, sanoiksi asettelusta sinänsä, mutta minulla ei ole itsenäistä sanottavaa. Enhän osaa tai uskalla kunnolla ajatella ja suunnitella omaakaan elämääni puolen vuoden päähän, kuinka voisin keksiä kuvitteellisia elämiä ja niille kantavia kaaria? Kaikkihan on jo sitä paitsi kirjoitettu - kuinka uskaltaisin kuvitellakaan saavani aikaan jotain omaperäistä, ja toisaalta, mitä järkeä olisi luoda lisää ei-omaperäistä tähän maailmaan?

On paljon ihmisiä, jotka haluavat tehdä jotain ja sitten yksinkertaisesti tekevät sen, tarjoavat itseään tekijäksi ja näyttävät, että saavat aikaan. Muistaakseni Rosa Meriläinen kertoi jossain kolumnissaan tai vastaavassa saaneensa aikanaan idean, että halusi Satu Hassin avustajaksi; hän lähetti Hassille sähköpostia ja kertoi halustaan. Ja päätyi avustajaksi. Olenhan minäkin jotain tällaista yrittänyt, työnhakurintamalla ja muutenkin. Olen mielestäni perustellut hyvin, miksi sopisin johonkin tehtävään, olen ollut rohkea (joskus satunnaisesti hetken ajan), olen ehdottanut jotain uutta ja tarjoutunut tekemään sen. Vastineena on aina, poikkeuksetta, ollut joko hiljaisuus tai sitten se huonompi vaihtoehto: on annettu suoraan ymmärtää, että en ole tarpeeksi hyvä. Tässä itsensätyrkyttämisasiassa itsevarmuuteni aaltoilee hyvin paljon; välillä on aikoja, joina hetken aikaa uskon pystyväni johonkin ja silloin laitan itseni alttiiksi. Eikä siitä koskaan seuraa mitään. Kun itsevarmuuden käyrä kääntyy taas laskusuuntaan, se, mikä aiemmin tuntui sinnikkäältä ja toivorikkaalta yrittämiseltä, alkaa tuntua itsensä pettämiseltä.

Moni rohkea henkilö julkaisee runojaan tai muita tekstejään omakustanteena. Minä en tohtisi sitäkään. Odotan aina jonkun ulkopuolisen tahon siunausta kaikille toimilleni, odotan raameja ja hyväksyntää, ilman sitä en uskalla tehdä mitään. Pelkään niin paljon häpeää ja lyttäämistä. En riitä omaksi auktoriteetikseni oikein missään, etsin kaikessa vahvistusta itseni ulkopuolelta. Olenko kelvollinen, olenko tarpeeksi hyvä (mihin? olemaan olemassa?), saanko sanoa, onko minulla oikeus olla mitään mieltä?

No niin. Tässä kootut selitykseni siitä, miksi en osaa tarttua mihinkään sen pitkäjänteisempään projektiin kuin joulukorttien askartelu. (Senkin mielekkyys alkoi jo epäilyttää.) Taivas varjelkoon, miten haluaisin läpsiä itseäni poskille. Selittely ja tekosyiden keksiminen on niin helppoa. On helpompaa olla tekemättä mitään kuin panna itsensä likoon. Mutta ei se antoisaa elämää ole.  

Tässäpä kunnon itsesäälistä vinkunaa sunnuntain ratoksi! Piti vain saada tämäkin pois systeemeistään kiertelemästä, tunnustettua edes osa omasta pienuudestaan ja naurettavuudestaan.

All Hallows

Pitkästä aikaa ensimmäinen työhaastatteluni oli periaatteessa antoisa. Olin varautunut ehkä puoleen tuntiin, vaan minuapa puhutettiin yli puolitoista tuntia. Haastattelija tuntui aidosti kiinnostuneelta siitä, että tehtävän luonne tulee hakijalle selväksi, ja esitteli vielä tilatkin siinä määrin laajasti, että yleensä sellaista näkee vasta sitten, kun on jo tullut työhön valituksi.

En pidä totaalisen mahdottomana, että saisinkin tuon paikan. En toisaalta pety mitenkään pahasti, jos ja kun en saakaan. Olin haastattelussa sikäli oma itseni, että sanoin suoraan, että työstä saatava palkka on työn määrään nähden pieni, ja annoin myös ymmärtää, että pidin työaikakäytäntöä varsin joustamattomana. Kerroin rehellisesti, mitä osaan tehdä, en edes liioitellut yhtään. Kysyttäessä kerroin totuudenmukaisesti myös, mitä odotan työelämältä ylipäätään - myös sen, että haluan voida työssä hyvin ja tuntea tekeväni merkityksellistä työtä. En rupea pelaamaan pelejä; jos en sovi tuohon työhön, niin sitten en sovi. Joku muu sopii. Hakemuksia oli kuulemma tullut kymmenittäin, vaikka kyse on määräaikaisesta työstä.

***

Kaveri lähetti kännykkääni pelottavan kuvan itsestään halloween-vermeissä. Vastaiskuksi kaivoin laatikostani vanhat vihreät pirunsarveni, jotka pysyvät nätisti päässä hiusten sekaan katoavalla kuminauhalla, ja lähetin devil-selfien hänelle. Nyt odotan muuta perhettä kotiin sarvet edelleen päässä. Saa nähdä, huomaako kukaan mitään eroa normaaliin pirullisuuteeni.

Päivän naurun tarjosi Suomen Kuvalehden Jyviä ja akanoita -palsta Helsingin sanomista poimitulla pätkällä: "Irtisanotun uusi onni. It-ammattilainen sai kaksi kertaa vuoden sisällä." Jotkut siis tässäkin maassa osaavat olla vähään tyytyväisiä.