Appiukko kävi kylässä. Lähtiessään tuossa toivotteli hyvää joulua ja sanoi, että älkää nyt sitten jouluna tapelko. Minä olin hieman kyllä, että mitäpä helvettiä. Sanoin sitten, että eihän me koskaan tapella! Appiukko sanoi, että "niin, mutta sanailette koko ajan".
Mietin tässä, että pitääkö se ukkopaha meidän perheenkeskistä yhteydenpitoääntelyämme tappeluna? Siis tottahan me heittelemme toisillemme milloin mitäkin, sanan sanasta ja kaksi parhaasta, tyttäret rääkäisevät vähän väliä minulle että ÄITIIIIII! jos sanon jotain nolous- tai TMI-kriteerit täyttävää, ja puoliso vääntää huonojakin huonompia puujalkavitsejään ja 40 vuotta vanhoja sutkauksiaan. Ei se ole tappelua! Se on verbaalista rakkautta. Se on tapa kuulua yhteen - puhua niin hölmöjä juttuja, että kukaan muu kuin perheenjäsen ei niitä sietäisi.
Hesarissakin oli tänään juttu tappelusta, nimittäin rahasta riitelystä parisuhteessa. Jutussa oli hyvätuloinen lapseton pariskunta - minun on melko helppo tajuta, miksi kyseinen pariskunta ei riitele rahasta, kuten jutun otsikko kertoi. Rahasta emme mekään puolison kanssa juurikaan saa kunnon taistoja aikaan. Kumpikin on sen verran saita. No, joskus puoliso tuppaa minun mielestäni heittämään rahojaan turhuuksiin, mutta hänhän se pääosan elannosta tienaakin. Luulen, että olen itse puolison mielestä joskus turhan pihi, se tuokoon tasapainoa. Jos köyhdymme äkillisesti, ehkä sitten saamme finansseistakin kunnon matseja käytyä.
Riitelemmekö me? Kyllä. Kovaäänisesti? Kyllä, joskus. Lasten kuullen? Kyllä, koska tässä neliömäärässä ei oikein muuta voi, jos lapset ovat kotona. Mistä riitamme johtuvat? Yleensä minusta, sillä olen kärsimätön, vaativa, äkkipikainen ja heikkoluontoinen, ja lisäksi elämäntavoiltani kyseenalainen.
Entä olenko huolissani satunnaisten riitojemme takia? Pääsääntöisesti en. Ne eivät kestä pitkään, kumpikin osaa katua ja kumpikin uskoo, että arkisista asioista riitely ei ole niin vakavaa, että riittäisi rapauttamaan keskinäistä kiintymystämme ja yhteenkuulumistamme. Vaikka mistä sitä tulevaisuudesta koskaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti