Pienet nolot

Matkustin junalla. Junat ovat yksi parhaimmista paikoista antaa ajatuksen lentää; tosin kaikkein paras ajatuspaikka kokemukseni mukaan on mustikkametsä. Kutsumatta tuli mieleen taas yksi lappu päähänpistojen ilmoitustaululle: pienet nolot asiat. Ainakin muutamia juttuja, joista en ole mitenkään ylpeä; tuorein ensin:

• Viikonloppuna kävi kahdesti niin, että polkupyörästä lähtivät ketjut. Ensimmäinen ajatukseni oli "pyörä hajosi" ja heti seuraava "puolison pitää laittaa ketjut paikalleen". Todellakin, menin välittömästi en-mä-osaa -tilaan ja huusin apua. Ensimmäisellä kerralla puoliso oli sadan metrin säteellä ja laittoi ketjut. Jälkeenpäin hän kommentoi: "Sä tappelet koneiden kanssa töissä kaiket päivät etkä muka osaa laittaa pyörän ketjuja paikalleen!" Moite osui oikeaan. Kun ketjut pomppasivat valloilleen toistamiseen, ei apua ollut paikalla, en voinut heittäytyä avuttomaksi, ja sain ongelman ratkaistua omin voimin.
• En oikeastaan koskaan peruuta parkkiruutuun, vaikka etuperin ruudusta pois ajaminen olisi helpompaa kuin peruuttaminen. Osaan peruutuksen kyllä, mutta en hyvin, vaan hitaasti ja välillä sähläten. Koska muuten ajotyylini on melko rempseä, en halua identifioitua pysäköinnin kanssa sählääjäksi.
• Ylpeilen hyvällä muistilla, mutta sekoitan jatkuvasti henkilöitä toisiinsa, luultavasti myös keskustelussa. Suomalaiset poliitikot ovat erityisen sekavaa sakkia. En kykene pitämään Henry David Thoreauta ja Walt Whitmania erillään. Vasta viime viikolla minulle ylipäätään selvisi, että Kaija Koo ja Kaija Kärkinen ovat eri henkilöitä.
• Edelliseen liittyen, olen kerran kertonut erään anekdootin omanani, kun läsnä oli sellainen henkilö, jolta olin kyseisen jutun kuullut, sekä muita, jotka olivat myös alkuperäisen version kuulleet. En tiedä, miksi en siinä silmänräpäyksessä tajunnut, että nyt tulee tehtyä hirveä faux pas. Heti jälkeenpäin sen kyllä muistin - syntynyt kiusallinen hiljaisuus viimeistään muistutti. (Tämä viimeinen nolottaa minua niin paljon, että iljettää kirjoittaakin siitä. Tunnustamalla yritän hälventää noloutta. Jos olit tuolloin paikalla, älä muistele minua pahalla.)

Kesä

"[...] "Beauty is truth, truth beauty," - that is all
        Ye know on earth, and all ye need to know."

 John Keats

Liikkuu ja käy hyvin pyydykseen

Niinkuin usein olen sanonut, hyvä kirjastokäynti voittaa huonon seksin. Tänään oli taas sellainen mystinen päivä, että pääkirjastossa käydessä hyllyistä suorastaan hyppäsi kassiini mitä erilaisimpia opuksia. Ei todellakaan tarvinnut etsiskellä luettavaa, vaan luettava löysi minut. 
Toisinaan kirjastokäynnit ovat vaivalloisempia, useimmiten silloin, kun hinku saada laadukasta luettavaa on kova. Silloin ei kyllä vahingossakaan löydy mitään, mikä sytyttäisi. Mietinkin tässä, syntyykö hyvä kirjastokeikka sattumalta, eli käykö vain niin, että hyllyssä on mystisesti paikalla ja näkösällä yhtä aikaa paljon minua kiinnostavia opuksia, vai onko tämä(kin) asia minun itseni aiheuttama. Voihan olla, että onnistunut pyynti tapahtuu silloin, kun olen itse otollisessa mielentilassa, antennit ojossa ja aistit valppaina. Tänään olin kirjastossa käydessäni huomattavan rauhallinen ja hyväntuulinen, mutta toisaalta hyvää pyyntionnea on ollut silloinkin, kun olen ollut pahalla päällä.

Tähän asti opittua

Elämän varrella tulee väkisinkin oppineeksi kaikenlaista pientä, mutta joskus siihen menee yllättävän kauan aikaa. Vasta viimeisen vuoden sisällä olen oppinut senkin, että vaikka olen naiseläjäksi keskimääräistä pitempi ja painan enemmän kuin puolisoni, mahdun silti vaatekokoon 38 ja iltapukuun kokoa 36. En ole siis aivan niin iso kuin aina tunnen olevani.

Yksi seikka, jonka opin jo nuorena, on saanut tärkeää täydennystä varttuneemmalla iällä. Nuorena opin, että minun ei ole pakko pitää samoista asioista, joista ihmiset ympärilläni pitävät. Esimerkkinä grilliruoka ja väkivaltaelokuvat. Vartuttuani olen oppinut sitten sen, että asioita, joista ei pidä, oppii hyvin sietämään. Eikä aina ole pakko kertoa, ettei jostain pidä, eikä varsinkaan rettelöidä aiheesta. Tämän täydennysosan oppimiseen meni enemmän aikaa.

Yli kolmenkymmenen ikävuoden päästyäni opin hiljalleen senkin, että minun ei myöskään tarvitse olla pitämättä asioista, joista minunlaiseni henkilön ei "kuuluisi" pitää. Tarkoitan varmaan lähinnä sitä, että en enää ole kovin kiinnostunut minkään imagon ylläpidosta enkä piilottele tavallisuuttani ainakaan kovin tarkasti. Asioita ei tarvitse hyljeksiä vain siitä syystä, että ne ovat kliseisiä tai "kaikki" pitävät niistä. Sanon siis rohkeasti, että pidän hullun lailla näteistä muumimukeista, värikkäistä jouluvaloista sekä monista suomalaisista iskelmistä.

Animal Dreams

Joskus huonon mielialan ja väsymyksen häivyttämiseen ei auta mikään muu kuin vanhat ystävät - sellaiset kirjat, jotka kannattaa ostaa omaan hyllyynsä ihan siitä syystä, että niitä kuitenkin kaipaa vähän väliä. Barbara Kingsolverin kirjat ovat aina hyvä valinta, ja tällä kertaa Animal Dreams.

Animal Dreams on tarina kolmikymppisestä Codista, joka palaa vuodeksi lapsuudenaikaiseen kotikaupunkiinsa Graceen high schoolin opettajan sijaiseksi, koska hänen Gracessa asuva isänsä on alkanut unohdella asioita ja käyttäytyä oudosti. Codi on piikikäs ja voimakastahtoinen, pelkää toisaalta menestyä ja toisaalta epäonnistua, ja kotikaupunkiin palaaminen ahdistaa häntä, koska hän tunsi itsensä siellä ulkopuoliseksi koko lapsuutensa ajan. Codi pyrkii pysymään riippumattomana, ei halua antaa minkään koskettaa itseään syvästi, koska isä on hänet sellaiseksi kasvattanut - olemaan ylä- ja ulkopuolella. Kirjan perimmäisenä juonena, usean sivujuonen takaisena punaisena lankana on se, kuinka Codille paljastuu hänen todellinen asemansa entisessä kotikaupungissaan ja hän uskaltaa kiintyä ja luottaa, uskaltaa sitoutua johonkin.

Kuten muutama muukin Barbara Kingsolverin teos, tämäkin on kirja ihmisistä, jotka löytävät paikkansa ja lokeronsa maailmassa, vaikka se ei usein olekaan sitä, mitä he itse ovat odottaneet tai mitä heiltä on odotettu. Kingsolver kirjoittaa vaikeista ja vakavista asioista säilyttäen rauhan ja seesteisyyden tunnun, ja kaikissa hänen teoksissaan pohditaan ihmisen asemaa luonnon osana. Kirjan kieli on rikasta ja kuvaukset ovelalla tavalla kauniita, ylipäätään tekstistä välittyy mieleen kuin sarja värikkäitä kuvia ja tunteita.

Animal Dreamsia ei ole tietääkseni suomennettu, mutta toisaalta mistäpä minä sen niin tarkkaan tietäisin. Huvikseni suomennan tähän kaksi lyhyttä pätkää, jotka liikuttavat minua erityisesti.
Ensimmäisessä pätkässä Codin isä, dementoitunut tohtori Homer, näkee hautausmaalla molemmat tyttärensä pikkutyttöinä, vaikka he reaalimaailmassa ovatkin aikuisia:

"Hän näkee haudan toisella puolella kaksi surullista pikkutyttöä cowboyhatuissaan. Tytöt katsovat alas hautaan. Tämänkö hän on saanut aikaan? 'Teidän ei varmaan pitäisi olla täällä', hän sanoo tytöille. Vanhempi tytär katsoo häneen vakailla, vaaleilla silmillään.'Mutta me kuitenkin olemme täällä, isä.'

-'Niin olette.'

-'Miksi sinä et halua meitä?'

-'Luojan tähden, haluan toki.' Hän polvistuu ja ottaa molemmat tytöt syliinsä ja puristaa heidät rintaansa vasten. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ymmärtää, että rakkaus ei paina mitään. Voi Luoja, hänen tyttönsä ovat keveitä kuin linnut."

Toisessa pätkässä Codi antaa itsensä muistaa, millaista oli, kun hän pikkutyttönä katsoi, kuinka hänen kuolemaa tekevää äitiään vietiin ambulanssihelikopteriin:

"Tämän minä muistan: Viola pitää minua kädestä. Olemme pellon reunalla kaukana muista. Katsomme keskelle sinimailasvaltamerta. Näen äitini pienenä valkoisena myttynä, hänestä ei ole mitään jäljellä, ja ymmärrän, että emme katsele oikeastaan tragediaa vaan vain elämän päättymistä. Helikopteri on jo ilmassa ja pysyy paikallaan kirkkaana kuplana. Siitä lähtee rengasmaisia tuuliaaltoja jotka lyövät sinimailasta lakoon. Ihmiset kyyristyvät kuin jumalan tai vitsauksen tuloa peläten, heidän hiuksensa liehuvat tuulessa. Sitten helikopteri kallistuu hieman ja aurinko heijastuu sen rungosta. Hetken se riippuu yllämme, tyhjänä ja kirkkaana, ja sitten se nousee kuin sielu."

Evakossa

Tiesin etukäteen, että kotikatsomon meteli Suomi-Ruotsi -jääkiekkoa katsottaessa tulisi olemaan helvetillinen. Koska kerrostaloasunnossa on vaikea päästä karkuun kuuloetäisyyden päähän, otin pelin alkaessa pyörän alleni ja karkasin. Parin kilometrin päässä järven rantamilla on eräänlainen piilopaikka, jossa käyn silloin tällöin istuskelemassa kesäisin; tästä tuli nyt tämän kesän ensimmäinen kerta.

Kun lähettyvillä on vettä, lintuja ja saari katseltavaksi, saattaa aika hurahtaa kuin huomaamatta. Mukanani oli kirja ja kamera, mutta suuren osan ajasta käytin ihan silkkaan tuijotteluun ja tajunnanvirtaan. Ihmisen ajatus on kyllä hämmästyttävän nopea. Jos asiat saisi tehtyä ja toteutettua edes tuhannesosassa siitä vauhdista jolla ajatusmaailma ne sopivassa vireessä ollessaan käsittelee, ei minullakaan olisi mitään keskeneräistä sen enempää huushollissani kuin pääni sisällä. Toisaalta ajatustensa pakottaminen ja komentaminen on hyvin vaikeaa, silloin ne kangistuvat ja hidastuvat. Mielenkiintoinen ilmiö on myös unen rajamaille siirtyessä tapahtuva aivotoiminnan omituistuminen; se, kun unta odotellessaan antaa ajatusten virrata, ja ajatusketjuihin ilmaantuu ensin yksittäisiä täysin järjettömiä asioita, kuten vaikkapa lentäviä taianomaisia käsilaukkuja. Sitten omituisuutta alkaa esiintyä yhä enemmän ja enemmän, kunnes sen määrä ylittää järkevien ajatusten määrän. Tässä vaiheessa sitä sitten siirtyykin kätevästi unennäön puolelle tai vaihtoehtoisesti havahtuu ajattelemaan: "Mitä ihmettä mun päässäni oikein liikkuu?".

Paluumatkalla kahlailin ojanpielissä katselemassa rentukoita, jotka ovat melkein suosikkikukkiani. Ne tuovat aina mieleeni tämän hienorytmisen runon:

Keväinen junamatka

Trolliusten vasarat

silmiäni takovat

hoi

mies herää!

kevät tekee terää

juna juoksee jyskyttäin

halki kenttäin vihreäin

rentukoita

kulleroita

kevään kultavasaroita

valkoisessa harsossaan

tuomet tanssii syliin

pian

pian joudutaan

kukkivihin kyliin.

Aaro Hellaakoski

Tästä runosta taas tulee yleensä mieleen eräs kouluaikainen kevätjuhla, jossa luokkatoveri sen lausui. Ohjelmanumeron kuuluttaja luki muistilappuaan hieman pieleen ja ilmoitti, että kuulisimme runon "Keväinen juomamatka".

Keväthermot

Ilmoja on taas pidellyt. Vahinko vain, että piti olla sisällä likaisessa hallissa melkein koko päivä ja katsella haikeasti aurinkoa ja vihertäviä koivuja lastaussillan ovesta.
Keväällä on minuun näin vanhemmiten vähän kaksinainen vaikutus: olen paremmalla tuulella kuin kaamosaikaan, mutta hermot ovat kireällä. Kai se on tuo tolkuton valon määrä ja tunne siitä, että pitäisi tapahtua jotakin oleellista. Tai minun pitäisi tehdä jotakin oleellista. Tai edes jotakin.

Olen yhtä aikaa sekä virkeä ja täynnä ajatuksia että fyysisesti uupunut ja löllö. Ja kevään työlista tuntuu rasittavan pitkältä, parvekkeen siivouksesta pitäisi aloittaa. Ikkunoista sisään änkevä ylenmääräinen valo paljastaa kaiken mahdollisen lian ja pölyn. Ilmeisesti myös vertauskuvallisesti, sillä samaan aikaan tuntuu siltä että pitäisi tehdä jokin sielullinenkin suursiivous. Näen vähän liiankin selvästi puutteeni, omituisuuteni ja ärsyttävyyteni, kovin paljon hyviä puolia ei ole viime aikoina näkynyt.

Edes jotakin: olen pyöräillyt töihin jo muutaman kerran. Pyöräilyn ja työpäivän yhdistelmä se kai onkin se, mikä suurimmin väsyttää, sillä minähän en ole mikään atleetti ja matkaa kertyy yhteen suuntaan sentään melkein 10 km. 

Lisäksi löysin makuuhuonetta raivatessani kolme vuotta sitten aloitetun käsityön, jonka laitoin muistaakseni syrjään liian työläänä tai muuten hankalana. Kokeilin uudestaan, eikä työ tunnu nyt lainkaan hankalalta, vaan sitä neuloo ihan ilokseen. Saatan saada sen jopa joskus valmiiksi. 

Aikoihin on eletty

Lenkkeily toukokuisessa metsässä tuntui niin mukavalta, että nauroin itsekseni juostessani loivaa mäkeä alas. Mikähän minuun lienee mennyt?

Makuuhuonehommia, osa III: kolmiosaisen trilogian päätösjakso

Perjantaille jäivät sekä pohjamaalaus että varsinainen tapetointi. Tasoitettujen kohtien hiominen sujui huonosti. Tasoitetöitä olen kuitenkin tehnyt aikaisemminkin ja onnistunut silloin aivan kelvollisesti, joten tässä osiossa en osannut odottaa vaikeuksia. Hiominen oli pölyistä ja rankkaa, kuten aina, ja loppujen lopuksi - tapetoinnin valmistuttua - osa tasoitetuista kohdista näkyy edelleen tapetin alta. 

Ensin kuitenkin pohjamaali. Päätin vasta viime hetkellä pohjamaalata seinät, vaikka moni oli epäillyt sen tarpeellisuutta; hyvä ratkaisu se oli kuitenkin. Seiniä ei nimittäin ollut alun perin maalattu, vaan ensimmäinen tapetti oli vedetty suoraan tasoitetulle kiviseinälle sekä kipsilevylle. Vain oviseinässä oli jokunen sutaus maalia pohjalla. Maalaamattomuus lienee ollut osasyynä tapetin poistamisen vaikeuksissa.

Maalaaminen oli hauskaa ja sujui nopeasti. Sävy oli valittu suhteellisen lähelle tapetin väriä. Maali kuivui purkin lupausten mukaan noin kolmessa tunnissa, joten iltapäivällä pääsimme aloittamaan tapetoinnin.

Tapetointi itsessään olikin oikeastaan hauskaa ja sujui hyvin. Kyrsiintyminen ja epätoivo unohtuivat ja toimimme viehättävän avustajani kanssa hyvänä tiiminä. (Kutsun puolisoani tässä avustajaksi, koska olen aina halunnut puhua "viehättävästä avustajastani"; todellisuudessa hän ei ollut mikään avustaja vaan teki työmäärästä vähintään puolet.) Kiviseinän tapetti ei vaatinut kuviokohdistusta ja saatuamme ensimmäisen vuodan seinään pääsimme nopeasti jyvälle. Leikkasimme tässä vaiheessa vielä vuodat etukäteen valmiiseen pituuteen.

Kulman tapetointia olin etukäteen miettinyt paljon, mutta käytännössä se sujui kätevästi ja tulos oli hyvä (ja toivottavasti myös kestävä). Sitten siirryimme kuviotapettiin, jossa etiketin mukaan oli vuorokohdistus eli joka toista vuotaa siirrettäisiin puolen kuviokorkeuden verran. Kohdistusmerkkejä tässä tapetissa ei kuitenkaan ollut, joten laittelimme kuviot vuorotahtiinsa silmämääräisesti. Avustajani oli tässä erittäin hyvä ja tulos oli mainio. Nyt emme enää leikanneet vuotia valmiiksi vaan levitimme liisterin seinään (kyseessä on ns. non-woven - tapetti), sitten minä nousin laittamaan yläreunan kohdalleen ja hivutimme vuodan puskusaumaan, ja leikkasimme alareunan rullasta irti vasta lopuksi. Kävimme työssä rohkeammiksi ja kuviotapetin saumoistakin tuli paremmat kuin kuviottoman.

Viehättävä avustajani kiinnittää jalkalistoja takaisin paikalleen.

Lopuksi vielä oviseinä, mutta se tuntui jo pieneltä hommalta, vaikka hieman matematiikkaa vaatikin. Kello oli noin kymmenen illalla kun kiinnitimme jalkalistat paikalleen, olohuoneessa metelöi televisio ja kaksi jääkiekkoa katsovaa teiniä. Suomi voitti Venäjän, me luuttusimme lattian ja kallistimme sängyn takaisin vaakatasoon. Ihailimme ja silittelimme seiniä, ja huomasimme tietenkin päätyseinällä muutamia ilmakuplia. Räyh.

Tärkeimmät työvälineet saivat nopeasti omat nimet: kuvassa punakahvainen P**seensuti sekä pienemmät, mustaharjaksiset Pensselisedät. Jalkalistojen kiinnityksessä vieraili tietenkin myös Meisselisetä.

Vaikka kiviseinän tapetista näkyy tasoitettuja kohtia läpi, olen silti tyytyväinen. Huone on kuin uusi, väri on sopivan retro juuri minun makuuni ja itse tapetointi onnistui varsin hyvin. Nyt kyllä kuitenkin äitini ilmaisua käyttäen "kuu näreen kiertää" eräänkin kerran, ennen kuin mitään vastaavaa kodinkunnostusprojektia suunnittelen.

Tätä kirjoittaessani minusta tuntuu, että ei pitäisi olla liian tyytyväinen, sillä jos on tyytyväinen niin jotain tapahtuu varmasti - ehkä ensi yönä herään siihen, että tapetit irtoavat rapisten seinistä, tai sitten löydän uusia, suuria ilmakuplia tapetista. Pessimismi on minussa hyvin syvälle sisäänrakennettuna. 

 

Makuuhuonehommia, osa II: Fifty Shades of Dirty White

Helatorstaina aloimme tehdä tapetoinnin pohjatöitä. Jälkiviisaasti ajatellen se oli ensimmäinen iso virhe. Olin ajatellut, että vanha tapetti on poistettava, koska se repsotti kulmasta; homman kestäessä tulin siihen tulokseen, että kulman olisi hyvin voinut leikata auki ja siistiä repaleet, ja tapetoida sitten vanhan tapetin päälle. Seinä oli kuitenkin kohtuullisen siisti muista kohdista.

Mutta kun kerran ruvettiin poistamaan vanhoja tapetteja, niin poistettavahan ne sitten oli. Käytimme veteen sekoitettavaa tapetinpoistajaa. Purkissa luki, että levitetään tapetille ja odotetaan 15 min, jonka jälkeen tapetti irrotetaan vuota kerrallaan. Ohje oli lievästi sanoen yltiöoptimistinen. Ainetta sai levittää monia moninaisia kertoja ennen kuin mitään tapahtui, ja silti saimme nyppiä seinää kynnet verillä. Myös lapsityövoimaa käytettiin tässä projektissa, houkuttimena viikkorahaa suurempi rahasumma. Kipsilevyseinäähän ei saisi kovasti kastella, joten siinä kokeilimme höyrypesurilla höyrytystä. Se toimi paikoin varsin hyvin. Joka tapauksessa pohjatöihin meni kaikkineen noin 9 tuntia, eikä siihen sisältynyt vielä pohjamaalaus.

Illalla yhdeksän maissa olimme paljastaneet seinäpinnat. Viehättävä avustajani osoittautui noin sata kertaa kärsivällisemmäksi tapetinpoistajaksi kuin minä, joten minä siirryin hiomaan hänen vielä nyppiessään kipsilevyseinää ja oviseinää. Sitten pakkeloin koloja. Siinäpä sitten toinen virhe: käytin tasoitetta ilmeisesti liikaa tai muuten väärin. Tästä lisää tuonnempana.

Yön vietimme sohvalla. Unta ei tarvinnut paljon odotella, sammahdin yhdeksältä. Aamulla heräsin "missä olen, kuka olen" -tunnelmissa, kun jälkikasvu rämäytti ovensa auki ja muistutti siitä että heillä kyllä on kouluaamu, vaikka minulla olikin vapaapäivä palkkatyöstä.

Makuuhuonehommia, osa I

Testaan rajojani remontoimalla makuuhuoneemme seinät. Ensin aioin teettää työn jollakin ulkopuolisella remonttireiskalla, mutta jostain löytyi uskallus ruveta itse työhön. Työkavereistani useat olivat sitä mieltä, että "kyä sää osaat tapetoira kun osaat sorvatakin"; myös hyvä ystäväni kannusti ja uskoi melko korkeaan onnistumisprosenttiin. Tuumasta toimeen siis - sain vielä puolisoni puhuttua itsetekemisen kannalle, eli esitin ilmeisesti asiani tarpeeksi vakuuttavasti.

Kuva ei ole lavastettu, vaan huone on yleensäkin juuri näin sekainen.

Makuuhuoneemme tarvitsee myös lisää säilytystilaa ja siistimpää yleisilmettä. Jos saamme tapetoinnin kunnialla tehtyä, hankkinemme uuden kaapin tai pari noiden kuvassa näkyvien opiskeluaikaisten ja/tai perittyjen huonekalujen tilalle. Samoin aion ommella/hankkia uudet verhot, maton ja päiväpeitteen. Värimaailma on ollut kymmenisen vuotta samanlainen, punaisen ja luonnonvalkoisen sekoitus. Tapetit ovat nyt epämääräisen valkoiset, niissä näkyy himmeänä pystyraitoja.

Ikkunaseinälle ei tehdä mitään, eikä kiinteille kaapeille, mutta kaksi isoa seinää sekä kuvassa näkyvä oviseinä saavat uuden tapetin. Harmikseni ykköstapettivaihtoehtoni, kukallinen, jouduttiin hylkäämään, koska se oli yllättäen päätynyt poistuvien tuotteiden listalle eikä sitä soittokierroksen perusteella enää löytynyt liikkeen muistakaan toimipisteistä. Jouduin siis tyytymään listani toiseksi parhaaseen, vihreään tapettiin.

Vanhat tapetit lienevät tavalllista paperitapettia ja ovat alusta lähtien ryppyilleet nurkasta. Korjausmieskin kävi niitä alkuaikoina paikkailemassa, kun asunto oli uusi. Etukäteen hieman hirvittelen tuota nurkan tapetointia, vaikka olen siihenkin saanut varmasti tarpeeksi ohjeita ja neuvoja.

Makuuhuonehommat alkavat huomenna, ensin pohjatöillä. Elämme jännittäviä aikoja.

Top tykkänään

Minkä helkkarin takia minuun on iskostunut tämä tapa jäädä vatvomaan negatiivisia ajatuksia? Jos ja kun jokin asia hetkellisesti harmittaa, etenkin jos loukkaannun tai pahastun jonkun toisen ihmisen teoista tai tekemättä jättämisistä, niin en anna itseni unohtaa sitä, vaan palautan sen mieleeni uudestaan ja uudestaan. Ikään kuin haluaisin kantaa kaunaa, vaikka en tietoisesti haluakaan. Tänäänkin ajelin ihan hilpeänä pitkin Suomen maantietä ja lauleskelin radion mukana, ja koko ajan aivot yrittivät palauttaa mieleen aiempaa jurputuksen aihetta. Joku kytkin aivoissani on jäänyt päälle ja pyrkii torpedoimaan hyväntuulisuuden. Mutta nyt se on loppu! Tästä eteenpäin annan hyvän mielen ja hyvien ajatusten tulla ja peittää alleen huonot, jos niille huonoille ei kumminkaan mitään voi tehdä vatvomalla. (Jaha, näkis vaan...tiikeri tuskin pääsee juovistaan, mutta tästä pitäen ainakin yritän!)

Kuva on Paldiskista, jossa olimme käymässä viime syntymäpäivänäni. Laitoin sen tähän ihan siksi, että voin.

Itsekäs lukukokemus

Pitkillä automatkoilla ehtii ajatella kaikenlaista ja sitten kotiin tultua tulee herkästi mieleen kirjoittaa siitä. Niin että hääreissun hedelmää on tämäkin jurputus.

Silmään sattui jälleen yksi artikkeli lukupiireistä. Tiedän monien tuttavieni osallistuvan säännöllisesti lukupiireihin, siis sitoutuvansa lukemaan jonkin yhdessä sovitun kirjan ja sitten keskustelemaan siitä ja sen herättämistä vaikutelmista. Olen itse kaunokirjallisuuden suurkuluttaja ja teen myös säännöllisiä tutkimusretkiä tietokirjallisuuden, elämäkertojen ja runojen poluille. Ulkoapäin katsoen luulisi siis lukupiiritoiminnan sopivan minulle, vaan ei. Minä nimittäin olen itsekäs lukija.

Annan yleensä romaanille kuin romaanille noin 50 sivua aikaa vakuuttaa minut. Joskus oivallan kirjan hyväksi jo ensimmäisellä sivulla, joissain kirjoissa vain on imua heti alusta alkaen. Jos juoni ei tempaa mukaansa eikä sanankäyttö viehätä vielä viidenkymmenen sivun jälkeenkään, jätän kirjan yleensä kesken ja aloitan jonkin muun. Elämä on liian lyhyt mielenkiinnottomien kirjojen lukemiseen. En siis välttämättä saisi luettua loppuun lukupiirin määräämää teosta.

Kun määrittelen itseni itsekkääksi lukijaksi, tarkoitan kuitenkin lähinnä sitä, että usein haluan pitää lukukokemukseni itselläni. Ja nimenomaan silloin,  jos pidän kirjasta suunnattomasti, jos se koskettaa jollain aivan erityisellä tavalla ja jos haluan lukea sen vielä useita kertoja uudestaan (kuten aina hyvän kirjan kohdatessani teen). Koskettavasta ja rakkaasta kirjasta en halua kuulla ainakaan kenenkään vastakkaisia mielipiteitä. Opiskeluaikana sattui muutaman kerran niin, että kirjallisuusluennoilla ja workshopeissa käsiteltiin jotain minulle tärkeää kirjaa ja professori selitti juurta jaksaen, miksi kyseinen teos on sontaa, ja perusteli vielä mielipiteensä niin, etten osannut vastaankaan väittää. Se tuntui jotenkin hävettävältä, ikään kuin hyvää ystävääni olisi tölväisty. Eikä näin kohdeltu teosparka enää koskaan näyttäydy minulle samassa valossa. Siksi olen arka keskustelemaan lempikirjoistani epävirallisissakin yhteyksissä - entä jos vastapuoli teilaakin ne täysin? Tai edes istuttaa mieleeni epäilyksen siemenen siitä, onko kirja sittenkään kovin hyvä?

Tarkemmin ajatellenhan suhtaudun ystäviini ja läheisiini hieman samalla tavalla - en halua kuulla heistä mitään negatiivista tai pahaa kolmannen osapuolen suusta. Haluan pitää heistä kokonaisuutena, haluan säilyttää oman käsitykseni heistä, enkä halua tietää, mistä syistä joku toinen heitä paheksuu. Loukkaannun siis yhtä lailla lempikirjojeni kuin ystävienikin puolesta. Kai tämäkin jokin puutteellisen itsetunnon ilmenemismuoto on, annan muiden ihmisten mielipiteiden suotta vaikuttaa omiini. Hohhoi.

Pienissä siirtymäriiteissä

Olin häissä. Tuttuakin tutumpi pariskunta virallisti suhteensa - johan sitä olikin ehditty odottaa. Juhlat ovat yleensä aina mukavia, varsinkin häät, ja niin olivat nämäkin. Morsian oli tilannut hääpäivälle aurinkoisen ja lämpimän sään, ja tilaus oli ilmeisimmin käsitelty, sillä ilma kirkastui iltapäivälle ja suorastaan lämpeni. Kaikki olivat hienoina, kammattuina ja puunattuina ja kauniissa vaatteissa, ruoka oli herkullista, puheita pidettiin ja naurua riitti. Morsiamen ryöstön sijasta ryöstettiin molemmat appiukot, mutta heidätkin palautettiin kohtuullisessa ajassa.

Papin puhe oli kyllä hääparille sopivasti kustomoitu, mutta vihkiseremonian rukoukset liittyivät mielestäni hämmästyttävän paljon siihen, kuinka tässä rituaalissa nyt syntyy perhe, kaksi ihmistä liittää elämänsä yhteen ja alkaa rakentaa tulevaisuutta. Kyseinen pariskunta on kuitenkin muodostanut perheen jo vuosia sitten, eikä avioliitto muuttanut tässä asetelmassa muuta kuin naisen sukunimen samaksi kuin miehen sekä yhteisen lapsen. Toisaalta, kun itse menin naimisiin (varsin kauan sitten, nuorena, naiivina ja vielä lapsettomana), emme me puolisoni kanssa maagisesti muuttuneet perheeksi sillä hetkellä, kun seremonia saavutti huippukohtansa. Perhe muodostuu pidemmällä aikavälillä, joten mielestäni on hieman hassua, jos kirkollisessa vihkimisessä tavallaan omitaan tämä prosessi. Kuin kyseessä olisi jonkinlainen taikasauvan heilautus - simsalabim, vasta/jo nyt olette perhe! No, en nyt muista ovatko kaikki elämäni varrella kuulemani vihkitilaisuuden rukoukset viljelleet samanlaisia ilmaisuja, mutta jos eivät olekaan, niin ainakin tässä nimenomaisessa vihkitoimituksessa tuntui hassulta, että moneen kertaan viitattiin perheen syntymään ja muodostumiseen.

Hääjuhla vietettiin hyvin rauhallisessa ja viehättävässä paikassa peltojen keskellä. Ei kuulunut sinne maailman pauhu eikä valtateiden humina. Ylläolevassa kuvassa on kuitenkin vain tilan piharakennuksia, aivan noin rustiikkisen vaatimattomat puitteet eivät olleet.

Tanssihäät nämä eivät olleet, mutta sehän ei estänyt meitä joraamasta pöytien välissä ysärihittien tahdissa. Valvoin liian myöhään, jalat tulivat kipeäksi korkokengistä, näytän peilissä krapulaiselta ja rupsahtaneelta, mutta oli se sen arvoista. Vaikka häät, rippijuhlat tai muut virstanpylväät eivät varsinaisesti muuttaisikaan mitään elämässä, erilaiset siirtymäriitit ovat silti hieno syy järjestää juhlat ja riemuita elämästä vaikkapa keväisenä lauantaina.

Pikkujuttuja

Kuvien lisääminen ei ole ollenkaan niin vaikeaa kuin ensin luulin!

Vapunpäivänä laitetaan yleisesti ylioppilaslakki päähän ja lähdetään kaupungille. Kaivoin itsekin myssyni kaapista, mutta jälkeenpäin ajattelin, että on se ehkä vähän hönttiä. Ennen muinoin, sanotaanko nyt vaikka sata vuotta sitten, ylioppilaat pitivät lakkiaan koko kesän, niin että maakuntien miehet varmasti näkivät että ylioppilas se tässä kulkee kylänraittia. Ylioppilas oli suuri herra (joskus myös neiti), ja maisteri se vasta jotain olikin. Nykyään molemmat arvonimet ovat kokeneet melkoisen inflaation.

Yleisestihän myös oletetaan, että vappuna olisi jotenkin hauskaa. Pääsääntöisesti on kuitenkin lähinnä kylmä. Niin oli tänäänkin. Poplarin alla oli pitkähihainen aluspaita sekä fleecetakki, eikä ollut yhtään liian lämmin.

***

Vistaaminen, siis tämä kuminauhahyppely, ei ilmeisesti ainakaan täälläpäin kuulu enää koulutyttöjen olennaisiin taitoihin, joita ilman ei välitunneilla pärjää. Kolmisenkymmentä vuotta sitten kaikki tytöt vistasivat. Pääsin tänään taas pätemään taidoillani tyttärien silmissä. Hypättiin ylihypyt ja ruotsalaiset ja ekaluokkalaiset. Kun kerroin, että nuoruusvuosinani vistinarua korotettiin asteittain vähintään kainaloihin asti ja joissain hypyissä hypättiin jopa "korvat" ja "päälaet", sain osakseni epäuskoisia katseita. Kyllä silloin jalka nousi.

***

Yksi moninaisista seikoista, joista huomaa, ettei ole enää aivan nuori: kun oman lapsen kyvyt sarkasmiin ovat kehittyneet niin korkeatasoisiksi, että niille ei enää pelkästään naura vaan niistä loukkaantuu.

***

Peipponen, sinivuokko, västäräkki, huonokuntoiset pyörätiet, lähiökapakan terassin kesävolyymia lähestyvä älämölö.