Sisäänpäin

Kun itseään tutkistelee edes puolirehellisesti, niin löydökset eivät yleensä ole mitenkään kovin mairittelevia. Ainakaan minulla.

Olen jollain aivolohkolla ajatellut näemmä nukkuessanikin sitä, että vaikka aina väitän esimerkiksi työhaastatteluissa kysyttäessä, että minulla ei ole ongelmia auktoriteettien kunnioittamisen suhteen, niin onhan niitä. Olen pidempään ajatellut ja täälläkin jauhanut sitä, että pidän työstä, jossa raamit ovat selkeät ja joku asioista paremmin tietävä johtaa hommaa. No, se on totta. Mutta on minunkin (kuten varmaan lähes kaikkien muidenkin) hyvin hankala olla johdettavana tilanteessa, jossa johtava henkilö toimii mielestäni väärin ja tyhmästi ja jossa minulla tai vertaisillani ei ole asiassa sanan sijaa.

En osaa vain laittaa aivoja pois päältä enkä olla vietävänä. Alan aina aika nopeasti ajatella, että tuokin tuossa kukkoilee, vaikka minä tietäisin vähintään yhtä hyvin. Ja koska minulla on olematon pokerinaama, niin kasvoistani ja olemuksestani näkee kyllä, milloin olen tyytymätön. Ja vaikka kuinka koetan olla keikuttamatta venettä ja olla kuin en olisikaan, minua aletaan pitää hankalana, sillä en vain saa pidettyä kieltäni kurissa, sitäkään.

Sitten tullaan siihen vähiten miellyttävään asiaan, jonka sain nyt itselleni puettua sanoiksi. Vaikka esitän usein auliisti parannusehdotuksia, toimin puhetorvena ja kerron mielipiteeni, en ole valmis ajamaan asiaa kovinkaan paljon. Olen se tyyppi, joka valittaa, mutta ei uskalla ottaa vastuuta mistään kohentavista toimenpiteistä. Koska voisihan olla, että olen väärässä eikä mitään ehdotuksiani kannata viedä sen pidemmälle. Ja mikä se olisikaan sen pahempaa kuin olla väärässä niin, että kaikki sen huomaavat...

Pelkään siis vastuuta, koska vastuun mukana tulisi mahdollisuus, että kaikki huomaavat pätemättömyyteni. Kaunista. Hae tässä nyt sitten kirkkain silmin mitään työpaikkoja.

Kierroksilla käyden

Töissä on välillä stressaavaa, mutta se ei johdu siitä, että työtä mitenkään liikaa olisi. Tilapäisinä vuokratyöntekijöinä - vieläpä osa-aikaisina sellaisina - olemme viime aikoina joutuneet kyselemään, utelemaan, tiukkaamaan ja jopa vääntämään työajoistamme, jotta saisimme vastauksia. Esimiehemme ei selkeästi ollenkaan pidä siitä, että kyseenalaistamme joitakin hänen sanomisiaan silloin, kun ehdottamamme muutos olisi yksinomaan ja perustellusti järkevä ja reilu. Minä päädyn jostakin syystä edelleen usein äänitorveksi, joka verbalisoi ne asiat, jotka muidenkin mieltä vaivaavat. Uskon, että olen peruuttamattomasti lyönyt lukkoon hankalan ihmisen maineeni. En kylläkään katso tehneeni mitään väärin, päin vastoin olen ollut sovitteleva ja ymmärtäväinen, mutta kun jotkut asiat vain pitää sanoa ääneen eikä kukaan suoraa päätä tunnu siihen halukkaalta, niin minähän se sitten. Että tulisivat asiat mainittua.

Kasvokkain tapahtuvissa konfliktitilanteissa, lievissäkin sellaisissa, olen huono: ääneni värisee helposti ja pahimmoillaan kyynelet nousevat silmiin. Tänään tilanne nyt ei ollut mikään erityisen vaativa, vaikkakin ikävä, mutta puhuessani jouduin silti tarkoituksella teroittamaan elekieltäni itsevarmempaan suuntaan, jotten haparoisi ja hermoilisi. Nostin leukaa vähän ylös, madalsin ääntä ja hidastin puhetta. En tiedä menikö täydestä. Jälkeenpäin olin kireä ja hepulissa, mutta asia sentään ratkesi, ainakin kertaluontoisesti. Eikä se minun ansiotani ollut, kyllä siellä muutkin puhuivat.

On se joskus kankeaa ihmisenä elää.

Lisäys: Huomaakohan taas mistään, että en ole nukkunut kunnolla koko viikkoon...

Fantasia

Tänään haaveilen. Ihmiset kun ihan vakavissaan kuulemma käyvät aarrekarttakurssilla, jossa unelmien kuvailu lehtileikkein ja kuvin sitten ilmeisesti auttaa niiden saavuttamisessa (?), niin tässä on kyse vähän samasta asiasta. Toiveajattelusta.

Haluaisin niin kovin mielelläni oman huoneen, joka olisi yksin minun käytössäni. Saisi sinne tietysti tulla jokunen muukin käymään, mutta esineet, joita huoneessa olisi levällään, olisivat vain minun, eikä niihin saisi kukaan muu sormeaankaan puuttaa.

Ideaaliuniversumissa huoneeni olisi pientalon toisessa kerroksessa ja sen ikkunasta näkyisi jotain vihreää (muttei kuitenkaan roska-astiaa). Puutarhaa tai puita. Kerrostaloasunnon huonekin kävisi, jos pakko olisi tinkiä. Huoneessa olisi iso kirjoituspöytä tai parikin, sen verran pöytätilaa, että jonkun projektin voisi jättää keskeneräisenä pöydällekin. Ettei aina tarvitsisi heti siivota kamojaan pois toisten tieltä. Kirjahyllyjä luonnollisesti seinät melko täynnä. Hyllyissä ei olisi kenenkään muun valitsemia opuksia, minulla olisi sisällön täydellinen hallinta.

Huoneen seinät ja tekstiilit olisivat sellaisissa värisävyissä, joissa silmä lepää, mutta eivät kokovalkoiset kuitenkaan. Aikaisemmin kuvitteellinen huoneeni oli tapetoitu yönsiniseksi, mutta nykyään olen taipuvaisempi ajattelemaan erilaisia murrettuja punaisen tai vihreän sävyjä. Sikäli kun seinille kirjahyllyjen väliin mahtuisi jotain, siellä olisi sellaisia tauluja ja/tai julisteita, joiden sisältö saisi minut ajattelemaan toisia maailmoja ja korkeampia sfäärejä. Oleellinen osa haavettani on sänky. Se olisi sellainen moottoroitu versio, jonka pääpuolen voisi nostaa eri korkeuksille ja mahdollisesti jalkopäätäkin saisi kohotettua.

Näitä haaveita omasta tilasta nousee aina mielen pinnalle silloin, kun elämä kotosalla kahden yhä enemmän henkistä ja fyysistä tilaa vievän teinin kanssa saa huokailemaan. Omaa huonetta minulle ei siunaannu, ellen sitten voita lotossa. Tai valtaa takaisin ex-työhuonettamme, nykyistä tytär 1:n huonetta, jos tyttäret joskus lentävät pesästä. Tai ryhdy tavalla tai toisella sinkkuihmiseksi vallan.

First world problems, mitäpä muitakaan, nämä haaveet Vielä Enemmästä Tilasta. Joidenkin asioiden pelkästä haluamisestakin tulee huono omatunto. 

Tempus fugit

Päivät ne vain lipsahtelevat eteenpäin. Kai kohta jo on koko vuosikin lopussa, ennen kuin huomaan sen alkaneenkaan.

Bussinpenkin selkänojassa joku kotosuomalaisista yliopistoista mainosti itseään iskulauseella, joka kuului suunnilleen "menestyt, jos päätät menestyä". Joku herkkä nuori ihminen tuonkin vielä uskoo ja sisäistää ja sitten pettyy karvaasti, jos ei sen kummemmin menestykään.

Kävin eilen iltajoogassa, jonka tarkoitus oli rauhoittaa ja rentouttaa ihminen yötä vasten. Olihan se miellyttävää, mutta olisin oikeastaan halunnut jäädä sinne salin lattialle nukkumaan. Kylmään autoon vääntäytyminen ja takaisin kotilähiöön kaahaaminen hitureita kiroillen saattoi hieman heikentää joogan rentouttavaa vaikutusta. 

Olen ilmeisesti päättänyt, ketä tulen eduskuntavaaleissa äänestämään. Olin jo aiemmin pannut henkilön nimen mieleeni, koska olen huomannut hänen ajavan asioita, joihin itse uskon enemmän kuin moniin muihin. Nyt sitten sain sekä Ylen vaalikoneesta että saman puljun Kandideitistä tulokseksi tämän samaisen henkilön varteenotettavimpana vaihtoehtona. Saapa nähdä, ehtiikö uskoni ehdokkaaseen vielä romahtaa ennen vaalipäivää, tai ehtiikö ehdokas möläyttää jotain typerää mediassa.

Niskani on niin kipeä, että veri ei tunnu kiertävän päässä lainkaan ja älykkyysosamääräni on pudonnut kaksinumeroiseksi. Väärinkäyttämäni lääkkeetkin ovat lopussa. Päätetyöskentelyn iloja ja riemuja tämäkin. No, toisaalta: ehkä sittenkin hieman mieluummin niskakipu kuin hengitystieoireet ja muut entisen elämäni kiusat.

***

Lisäys Myöhemmin: Voiko se olla totta - olenko huomaamattani tullut henkisesti edes hieman aikuisemmaksi? Tajusin hiljattain, että en enää juurikaan aktiivisesti murehdi sitä, että en ole sievä, nätti saatikka sitten kaunis. Murrosikäni saattaa olla päättynyt.

Jää puhuu

Näsijärvi puhuu, kun aurinko alkaa aamulla lämmittää. Jää paukahtelee, pulputtaa, murisee ja huokailee. Voisi kuvitella jonkin suuren olennon kyljenkääntelyksi.

Astuin muutaman askeleen jäällä, jotta saisin sanoa edes kerran tämän talven jäillä käyneeni. Tulin kuitenkin melko kiireesti takaisin silokalliolle, sillä askeleni laukaisivat pamahdusten sarjan allani.

Torni

Aloitetaanpa nyt sen tunnustamisella, että pelkään korkeita paikkoja enkä pidä hisseistä. Olen ylipäätään aina ollut hyvin altis paniikin tunteille ja hyperventilaatiolle paikoissa, joista ei pääse omin avuin pois. Korkeissa paikoissa alan ajatella hyppäämistä. Lapsena karttelin hissejä hyvinkin uskollisesti; kun isovanhempani aikanaan muuttivat kerrostalon seitsemänteen kerrokseen, vaari lahjoi minut Mikki Hiiri -kynänteroittimella, jotta suostuisin kulkemaan mummolaan hissillä eikä vaarin tarvitsisi nousta portaita kanssani. Muistaakseni lahjonta tehosi joksikin aikaa, mutta melko pian minun annettiin tulla omia aikojani portaita pitkin.

Kun tätä taustaa vasten katsoo, olen oikeastaan aika tyytyväinen itseeni tänään: kävin hotelli Tornin sky barissa ja näköalaterassilla, 25. kerroksessa. Ideakin oli omani. Silläkin oli varmasti jotain tekemistä kevätaurinkoisen sään kanssa.

Hissi ylöspäin oli melko heikko alku tälle kokeilulle: päädyimme hisseistä siihen, joka kulkee ulkosyrjää pitkin ja jossa on näköalaikkunat. Hississä oli luonnollisesti muutakin väkeä kuin minä ja puoliso, joten vaikuttaakseni vähemmän omituiselta käännyin kasvot seinään päin ja olin hyvin hiljaa. 

25. kerroksessa oli ensin vastassa baari. Siellä ei ollut kovin pelottavaa koko seinän kokoisista ikkunoista huolimatta, mutta enpä tiedä kykenisinkö syömään tahi juomaan siellä mitään. Katselimme rauhassa Näsijärvelle päin hetken, mutta terassillehan sitä piti tietysti vielä mennä - the ultimate test. Luojan kiitos terassillakin oli ylös asti ulottuvat lasiseinät. 

Halusin valokuvan todisteeksi käynnistä, ja sopivan kuvakulman etsiminen kesti kauan, sillä aurinko paistoi aina suoraan kännykän kameraan tai sitten jäimme palkkien varjon alle. Lopulta kuva saatiin otettua idänpuoleisella seinustalla. Tässä vaiheessa huomasin pikaisella silmäyksellä, että terassin kattokin oli lasia. Se oli minulle siltä erää liikaa. En tiedä, mikä juju siinä on, mutta eniten minua huimaa ja pelottaa korkeilla paikoilla silloin, jos sieltä näkee liian selvästi ylöspäin taivaan avaruuden. Kerrostalojen parvekkeillakin vältän visusti katsomasta ylös. Lasikaton takia jouduin sanomaan puolisolle, että minun olisi pakko mennä pois näköalaterassilta, ja siihen itseniylittämisretkeni sitten päättyi. 

Kotona katsoin ottamaamme valokuvaa. Kuvasta näkee selvästi, että leukani on jäykkänä pelosta.

Mutta voisin ehkä mennä uudelleen. Ehkä. Pimeän aikaan.

Aurinko saa aikaan

Ajatuksia, jotka alkoivat välittömästi pörrätä päässäni, kun keväisen kirkas taivas ensin maanantaina ja sitten uudelleen tänään näyttäytyi:

1. Voisi varata kosmetologin, naama on ihan harmaa.
2. Kulmakarvat ainakin tarvitsevat kiireellistä huolenpitoa.
3. Nyt pitäisi laittaa vauhtia siihen pikkuvessan seinien maalausprojektiin.
4. Viikonloppuna voisin käydä rautakaupassa.
5. Tytär 1:n huoneen tapetointi ja rymsteeraus pitäisi suunnitella ja aloittaa vanhan sängyn myyminen tai siitä muuten eroon hankkiutuminen.
6. Kylppärin seinät ovat pesun tarpeessa.
7. Viitsisiköhän sitä värjätä tukkaansa?
8. Kesäksi pitäisi hankkia pari kestävää ja hyvää t-paitaa.
9. Kestävätkö silmälasin sangat vielä vai olisiko aika hankkia uudet?

Sisso. Ihme, ettei sentään vauvakuume nostanut päätään saman tien näiden kaikkien pintapuolisten projektien ja suunnitelmien takaa.

***

Työ on työtä, ja sinänsä on oikein mukavaa olla asiallinen työssäkäyvä aikuinen. Vaikka siitä nyt tienaakin melko lailla niukasti. Helmikuun tilinauha tuli, ja selkeästi kävi ilmi, että olisin saanut ansiopäivärahaa enemmän kuin palkkaa tästä työstä. Mutta aktiivisuus ja työssäkäyntihän se tärkeintä on, vai?

Istuttuani/seisottuani kokonaisen työpäivän päätteen ääressä hiljaa itsekseni ahertaen olen kello neljän maissa aina vähän kuin transsissa ja muissa maailmoissa. Leuat ja aivot tuntuvat jäykistyvän ja selkeät ajatukset käyvät mahdottomiksi. Tänään tempauduin kuitenkin työmoodista nopeasti ja tehokkaasti, sillä rakas ystäväni ehdotti after work -henkistä tapaamista. Söimme pienimuotoista päivällistä lasikaton alla auringon vielä kurkistellessa rakennusten lomasta. Ja puhuimme, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Ja minulla on mainio olo. Joskus vain on niin hyvä nähdä ja tulla nähdyksi, ja kuunnella ja tulla kuulluksi.

Perheeni ja Sibelius

Kävimme lauantaina Helsingissä päämääränämme Ateneumin Sibelius ja taiteen maailma -näyttely. Alkoi nimittäin olla jo sen verran lähellä näyttelyn loppumisen päivämäärä; lisäksi olen jo jonkin aikaa etsinyt jotain mukavaa tekemistä, johon voisi ja haluaisi osallistua koko perhe. Markkinoin tosin Helsingin-keikkaa etenkin skeptiselle teinille tytär 1:lle korostamalla sitä, että taiteenkatsastelun jälkeen tyttäret voisivat katsastaa myös ydinkeskustan vaatekauppoja. 

Mukavaahan se on museoissa käydä, itse viihdyn sellaisissa aina - mikäpä olisikaan minusta miellyttävämpää kuin olla "joukossa yksin" omien mielikuviensa kanssa. Kun kukaan ei odota minun sanovan mitään tai olevan muuta kuin olen. Paitsi että tietenkin tytärten ja puolison kanssa vaihdoimme asiallisia amatöörimielipiteitämme teoksista. Etenkin tytär 1:n vastaanottavaisuus oli minusta melkein liikuttavaa, sillä hän on useimmiten perheessämme se, joka sanoo että "emmä viitsi", kun on puhe vaikkapa teatteriin tai näyttelyyn lähtemisestä. Sibeliuksesta ja Sibeliuksen liitännäisilmiöistä meillä oli hyviä keskusteluja. Emmekä edes tapelleet.

Tytär 2 soveltuu kulttuuritapahtumiin kuin kala veteen. Ateneumissa hän juurtui pitkäksi toviksi siihen saliin, jossa sai kuunnella eri Sibeliuksen sävellyksiä kuulokkeilla ja katsella samalla aiheeseen liittyviä kirjoja. Hän istui pienenä ja kapeaniskaisena kyyryssä kirjan yllä vielä kauan sen jälkeen kun me muut kolme vaelsimme seuraaviin attraktioihin. Olin jollakin tavalla sydäntäsärkevän tyytyväinen siihen, että hän osaa etsiä itseään kiinnostavat asiat ja on utelias vähän kaiken suhteen. Tytär 2 muistuttaa niin kovin monessa suhteessa itseäni teini-iässä, paitsi että hän on myönteinen ja valoisa ja uskaltaa tarttua tilaisuuksiin siinä missä minä olin vain ahdistuneen tiedonhaluinen ja epärealistinen.

Kulttuurin ja hyvän lounaan jälkeen tyttäret sitten lähtivät omille teilleen kaikkiin niihin rättikauppoihin, joihin emme puolison kanssa missään nimessä halunneet. Minä samoilin kirjakaupoissa. Eräässä naistenvessassa todistin omituista ilmiötä: tyylikäs, keski-ikäinen nainen meni vessakoppiin, lukitsi oven ja alkoi välittömästi laulaa. Ihan ääneen ja sanoilla. Pesin käsiäni ja kuuntelin ja yritin ymmärtää: ehkä nainen halusi peittää luonnollisen tarpeen toimittamisesta syntyvät äänet laululla. Olin kuitenkin vankasti sitä mieltä, että yleisessä vessassa on vähemmän noloa, jos kopista kuuluu pissaamisen ääni, kuin jos sieltä kuuluu laulua.

Tänään otsikoissa

Pitemmittä puheitta näin kansainvälisenä naistenpäivänä:

lukekaa tämä Jussi Pullisen kirjoitus.

Kiitos. Siinä sanotaan melko tarkalleen se, mitä minunkin mielestäni nykyisessä naistenpäivän vietossa on vialla ja josta itse viime vuonnakin vähän vaahtosin. Että käytetään merkkipäivää, jona on tarkoitus ajatella naisen asemaa yhteiskunnassa eri puolilla maailmaa, täysin älyttömään stereotyyppisten sukupuoliroolien korostamiseen, ylistämällä alistamiseen ja krääsän myymiseen. Tätä eilisen päivää ajateltuani ja podettuani päätin, että en herranähköön juhli naistenpäivää tänä vuonna millään lailla. Ja muistutin kolmen naispuolisen riivinraudan kanssa samassa taloudessa elävää puolisoanikin, että ei tarvita kukkia tai mitään muutakaan. 

Sitten näyttämölle astui tytär 2, joka intoili, että eikö mentäisi Ideaparkiin, koska siellä jaetaan sunnuntaina jotain goodie bageja kaikille naisille. No ei mennä.

Kiitollisuuden päiviä

Aamulla istuessani bussissa ajattelin, että tänään puoliso ehtii ennen minua kotiin. Ajattelin, että onpa mukavaa, että hän laittaa meille ruokaa, ja minä saan tulla rauhassa töistä valmiiseen pöytään. Ajattelin, että pitääpä muistaa mainita puolisolle, miten mukavaa on, kun hän laittaa ruokaa minulle ja perheelle. Sitten ajattelin, että mahtaisiko puoliso joskus sanoa minulle mitään vastaavaa tai onko hän ollut iloinen siitä, että minä olen viime ajat hoitanut suurimman osan arkisesta ruoanlaitosta. (Ei, mutta älköön sitä hänelle viaksi luettako. Hän ei ajattele sellaisia asioita, sillä hänestä kaikki luistaa paremmin kun ei liikoja ajatella tai analysoida tai ainakaan puhuta sellaisesta.)

Työnantaja ratkaisi kiitollisuusongelman puolestani: töitä ei riittänyt täydeksi päiväksi ja olin kotona jo kahdelta. Siis soveliaissa ruoanlaittoasemissa.

***

Olen viime ajat lukenut innokkaasti Waltarin Mikael Hakimia saatuani ensin Mikael Karvajalan kuunneltua äänikirjana. Hakim tuntuu vetävämmältä ja värikkäämmältä kuin Karvajalka ja olen edennyt jo melkein puoleen väliin. Nyt prosessi tosin häiriintyi, sillä sain kirjastosta varaamani Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, luin siitä ensimmäiset parikymmentä sivua kahvin kanssa ja tajusin, että tulen pitämään siitä.

Tytär 2 lukee ties kuinka monetta kertaa kirjaa Tittimaan ipanat, kirjoittanut Anna Tauriala. Teoksella on hänelle tunnearvoa, koska se on ensimmäinen "oikea kirja", eli ei-kuvakirja, jonka hän on aikanaan lukenut itse alusta loppuun. Kun Tittimaan ipanat löytyi jokin vuosi sitten läheisen pikkukirjaston poistohyllystä 50 sentillä, emme epäröineet hetkeäkään vaan korjasimme sen eläkepäiville kotiimme. Tytär, joka mielellään höystää puhettaan englanninkielisin lauseparsin, sanoi minulle eilen illalla hyvin vakavana: "Äiti, Tittimaan ipanat never gets old."

Maaliskuun alun hajanaisia

• Ajattelin syksyllä, että kaupunginosa, jossa asumme, on maailman rumimpia paikkoja märkänä, harmaana ja lumettomana. Tänään tajusin, että märkänä, harmaana, ja likaisten lumikasojen kansoittamana se on vielä rumempi.
• Monesti esitetään ajatus, että kauniisiin ja sopiviin vaatteisiin pukeutumalla ihminen tekee itselleen jonkinlaisen palveluksen. Arvostaa itseään, tai jotain. Osoittaa tervettä itserakkautta ja huolenpitoa. Minä en pääse tälle rimalle. Jos voin valita, pukeudun aina mieluummin mukaviin vaatteisiin, joissa on helppo heittäytyä sängylle röhnöttämään, kuin hyvännäköisiin vaatteisiin. Kun tulen kotiin, riisun aina ensimmäiseksi farkut/julkisenpaikanhousut ja seuraavaksi rintaliivit. Kukin rakastaa itseään tavallaan.
• Rakastan kahvia ja suklaata. Vähän liikaakin.
• Minun ei tee mieli syödä kokolihaa ainakaan vähään aikaan, jos enää ollenkaan. Toisaalta tiedän, että en ryhdy totaalikasvissyöjäksi, vaan tulen jatkossakin syömään pääsääntöisesti sitä, mitä missäkin paikassa on tarjolla.
• Olen oikeastaan aika onnellinen. Se on outoa ja melkein pelottavaa. Heti tunkee sellainen vänkäys mieleen, että ei se kauan kestä kuitenkaan.

Sisäinen dialogi

Mariseva Sylvi:

"Kannattaako tuolla astangajoogassa edes käydä? Jo aurinkotervehdyksissä saa kokea olevansa surkea raakki, koska en kykene punnerrusasentoon ilman, että polvet ovat maassa. Persukseni yksinkertaisesti painaa niin paljon, että käsivarsien ja jalkaterien voima ei riitä sitä irti maasta pitämään. Eteentaivutuksissa opettaja sanoo aina, että takareidet rentoutuvat vasta, kun polvet ovat suorana; tämä tarkoittaa sitä, että minun takareiteni eivät tämän elämän aikana rentoudu. Opettaja sanoo, että kämmenet maahan, sormet varpaiden kanssa samaan linjaan ja päälaen on aikanaan tarkoitus päätyä maahan - minä sain toissaviikolla vasta ensimmäistä kertaa elämässäni sormenpäät maahan eteentaivutuksessa, ja sekin oli hyvin lämmiteltynä ja venyteltynä. Hartiaseisontaan pitäisi nousta jalat suorana, mutta mitä sitten pitää tehdä, jos ei vaan pääse sillä lailla (koska se ahteri painaa)? Jättää tekemättä kokonaan, vai? Niistä asennoista, joissa pää taipuu taakse, tulee päänsärkyä. Niskassa on varmaan jotain vikaa. Siltakaariasennossa en ikinä pysy kuin kahden hengityksen verran ja olen aina salissa ensimmäinen, jonka persaukset lätsähtävät maahan. Niin että pitäisikö tästä kaikesta vain ymmärtää, että tämäkään laji ei ole minulle tarkoitettu?"

Järkevä Sylvi:

 "Minä tykkään oikeasti astangatunneista kovasti. Jos väliaikaisia raivonkyynelten partaalla vietettyjä hetkiä ei lasketa, niin niistä tulee aina hyvä olo, hymyilyttävä, miellyttävällä tavalla uupunut ja silti hereilläoleva. Kysymys ei ole suorittamisesta eikä revittelystä vaan keskittymisestä ja kehonhallinnan parantamisesta. Minun ei pitäisi ottaa tätä asiaa niin suoritushenkisesti, sillä loppujen lopuksi olen käynyt tunneilla vasta neljä kuukautta. Olen luonnostani kankea enkä ole elämäni varrella pahemmin venytellyt, siksi ei ehkä ole mikään ihme, että kämmeneni eivät mene lattiaan ihan tuosta vaan. Jooga on minulle hyväksi siksikin, että minun on opittava lopultakin, ettei heti tarvitse olla hyvä. Eikä edes kohta. Minun on annettava itseni olla huono ja silti tehdä asiaa, josta kuitenkin pidän ja josta kroppani nauttii. Minä SAAN olla huono ja kankea. Tämä ei ole koulun liikuntatunti enää; kukaan ei tule viereeni torumaan, jos en yritä hampaat irvessä. Ketään ei kiinnosta. Joogassa keskitytään omaan harjoitukseen."

Mariseva Sylvi:

*murjottaa vielä vähän huuli törröllä* "No okei, oli siellä tänäänkin kivaa. Siltä opettajalta oppii paljon siitä, mikä on järkevä ja hyödyllinen tapa tehdä asanat."

Järkevä Sylvi: 

"No niin. Rennommin vaan. Ja kun sarjalippu joogakoululle loppuu, ilmeisesti huhtikuussa, ei ole mikään pakko hankkia heti uutta, vaan saan pitää taukoakin. Kun kuitenkin menen suorittamalla tämän elämän läpi, niin annan edes joogan olla pingotusvapaa rauhan ja mielihyvän saareke. Sikäli kun osaan. "