Lauantaipäivän pätkis

Kuvassa pirkanmaalaisen kuusikon ilmiö, josta nuorempi tytär käytti nimitystä "Metsän pylly".

Olin tänä aamuna kuntosalilla heti sen auettua. En oikein tiedä mikä minuun on mennyt. Enkä suinkaan ollut ainoa: laitteet olivat tuota pikaa täynnä ja rauta kilkkasi. Minua hämmentää, että kuntosalilla käyminen on sellainen asia, jota monet haluavat tehdä kauniina lauantaiaamuna kello kymmenen. Vielä hämmentävämpää on tietysti se, että itse olin heidän joukossaan.
Treenaus tuntui hyvältä. Olen huomannut, että se vaatii keskittymistä juuri sen verran, että vaatelias sisäinen monologini vaimenee, ellei peräti lakkaa kokonaan. En oikein osaa kuvitella, että menisin salille kaverin kanssa; minulle sopii oikein hyvin olla vain omassa seurassani, ajatuksettomana kuin lehmä. Tänään näin kuvani salin peilistä, kun olin astumassa juoksumatolta alas - näytin hetken ajan aivan henkilöltä, joka käy kuntosalilla!

***

Raivostuttavaa on, kun työpaikalla joutuu sietämään paitsi esineen heittelijöitä ja rähisijöitä myös mykkäkoulun pitäjiä. Perhanan äijät. Mykkäkoulu on mielestäni yksi inhottavimpia henkisen aggression muotoja. Siinä sitten arvailee mitä olet tehnyt väärin, kun mielestään ei ole mihinkään syyllinen. Kyllä suutuksissa voi olla ja silti puhua asialliset asiat toisille, ja jopa olla katsekontaktissa. Parasta tietenkin olisi, jos jollakin ihmeen tavalla saisi sanottua mikä on vialla! Hitto, onneksi en joudu parisuhteessani sietämään tuollaista.

***

Eilen perjantaifiiliksen iskemänä vaihdoin työpaikalla yhden tietokoneen taustakuvaa. Kyseisellä koneella on yleensä vaihtuvia vähäpukeisten typyköiden kuvia wallpaperina, Britney Spearskin siellä kummittelee. Laitoin vähin äänin taustakuvaksi kuvan öljytystä, alastomasta miehestä. Valitettavaa kyllä kuva oli vaihdettu takaisin puolen tunnin sisällä.

***

Koti on hiljainen, koska yksi perheenjäsen (siitä äänekkäämmästä päästä) on lähtenyt toiseen kaupunkiin viikonloppuleirille. Neljäsosankin puute perheen läsnäolossa on aina selkeä muutos. Olen joutunut havahtumaan siihen, että tällaisia puutteita on jatkossa yhä useammin, sillä nuoriso on aktiivista ja haluaa mennä, tehdä ja kokea, toisin kuin tylsät vanhempansa. Kehityskulku tulee luultavasti (jopa toivottavasti) päätymään lopulta siihen, että olemme puolison kanssa kahdestaan kuin kaksi vanhaa varista.

Syksy


Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.
Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.

”Kurkikin jo lähti”, veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
”niin maar; lähti”, sanoo takaisin.

Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee.
Sukii siivenselkää toisen pää.
Toinen joskus silmää siristää.

Höyhenihin niskat kyyristyy
Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy
yli pellon mustan kynnöksen.
Tuntuu riihen tuoksu etäinen.

Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.
”Täytyy tästä…”, toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.
”Käyhän taaskin tarinoimassa.
Oli oikein hauska tavata."

(Lauri Pohjanpää)

***

Kävin kahdessakin eri kirjakaupassa valokuvaamassa kirjauutuuksia kännykkäkameralla. Sitten tulin kotiin ja laitoin kuvaamani kirjat varaukseen kirjastosta. Euron per varaus, hinta on edullinen, eivätkä kirjat jää kuljeksimaan ja tilaa viemään omaan hyllyyn. Syksyssä on tämäkin hyvä puoli: uutuuskirjoja julkaistaan sankoin joukoin.

Samassa tiimissä

Yksi asia puolisoista (ylipäätään henkilöistä, joilla on keskenään yhteisiä lapsia): joissain asioissa kukaan muu ei ole kanssasi täysin samassa joukkueessa. Puolisosi ja/tai lastesi toinen vanhempi on ainoa, jonka kuullen voit estottomasti kehua lapsesi lahjakkuutta. Hän on samaa mieltä. Hänenkin mielestään juuri teidän yhteiset lapsenne ovat mielenkiintoisen ja ilmeikkään näköisiä ja persoonallisia, eivätkä naapurin penskat pääse lähellekään samaa tasoa. Voitte ainakin kahden kesken onnitella itseänne siitä, kuinka hyvin olette kasvatusasioissa onnistuneet, vaikka julkisemmissa yhteyksissä vähättelisittekin suoriutumistanne tai osallistuisitte yleiseen keskusteluun kasvatuksen sudenkuopista.  Tämä toimii myös toiseen suuntaan: negatiiviset omaa lastasi koskevat asiat voit täysin avoimesti tunnustaa vain henkilölle, jonka suhde lapseen on omaasi vastaava. Hän on todennäköisesti törmännyt samaan ongelmaan, onhan kyse samasta lapsesta. Hän ei ala ensimmäiseksi neuvoa sinua eikä jyrää kokemuksiasi omillaan, vaan huokaatte samaan tahtiin ja olette hetken hiljaa.

Jaa mikäkö tämän ajatuksen ilmoitustaululle kirvoitti? Vanhempainillassa käyminen tietenkin. Ylempien astraalitasojen olennoille kiitos siitä, että tämäniltainen vanhempainilta koostui lähes pelkästään merkityksellisestä asiapuheesta. Kukaan puhujista ei onneksi kaivanut esiin opetussuunnitelman perusteita. Muistan hieman liian monta vanhempainiltaa, joissa olen kärvistellyt minitekstisiä kalvoja katsellessa.

Kuolevaisuutta muistellessa

Pidän hautausmaista. Saako näin sanoa? Tarkoitan, että kävelen mielelläni päämäärättömästi hautausmailla lukien hautakivistä nimiä ja päivämääriä. Vähän samaan tyyliin kuin luetaan kuolinilmoituksia: tuo on kuollut aika vanhana...oho, tuohan on nuorempi kuin minä. Joskus silmät sattuvat poikkeuksellisen soinnukkaaseen etunimiyhdistelmään, toisinaan taas persoonalliseen sukunimeen jonka alkuperää on pakko jäädä vähän miettimään. 

Tämänpäiväisellä hautausmaakävelylläni havaitsin, että hautakivissäkin on havaittavissa trendejä. En tosiaankaan ollut tullut aiemmin sellaista ajatelleeksi. Eri aikakausina pystytetyt kivet eroavat välillä selkeästikin. Uusissa kivissä näkee jopa pieniä sisäänrakennettuja paikkoja kynttilälle tai lyhdylle; kynttilän voi panna kiven takana olevaan syvennykseen ja se näkyy etupuolelle pienen lasi-ikkunan läpi. Pienet enkeli- ja lintupatsaat kiven päällä ovat näemmä melko yleisiä kaupunkihautuumaalla, lähes jokaisessa hautarivissä niitä näkee useita, myös vanhemmilla haudoilla. Oliko se niin, että hautakiven tai vastaavan tarkoitus on jossain historian (tai esihistorian) vaiheessa ollut ikään kuin pitää vainaja haudassaan, ettei tämä lähtisi kävelemään? Mietin, vaikuttaako tällainen ajatus vielä nykyäänkin alitajuisesti siihen, että ihmiset hoitavat rakkaittensa hautoja tunnollisesti. Kukkiakin istutetaan tai tuodaan purkissa. Vähän samaan tapaan kuin itämailla jätetään vainajille ruokaa ja muita tarvekaluja. Hautausmaat ja hautamuistomerkithän ovat kuitenkin eläviä varten, muistelukäyntejä varten. Vainaja ei niillä mitään tee. Vai?

En todellakaan tarkoita olla epäkunnioittava. Yksi syy pitää hautausmaista on se, että ne saavat ajattelemaan omaa kuolevaisuuttaan. Että ei kannata ajatella "jos minä kuolen", vaan "kun minä kuolen". Luen nimiä ja syntymäaikoja hautakivistä ja ajattelen sitä, että jossain vaiheessa, ei ehkä kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, olen itsekin nimenä kivessä. Joku tuntematon katsoo nimeäni, eikä se herätä hänessä minkäänlaisia ajatuksia, koska nimeni on niin tavallinen. Sitten hän ehkä katsoo syntymäaikaani ja vertaa ikääni omaansa. Tämä on jostain syystä mukava ajatus, vaikka siihen sisältyy osaltaan se, että oli ihminen itselleen miten tärkeä hyvänsä, maailman mittakaavassa useimmat meistä ovat hyvin merkityksettömiä.

Niin, no. Ehkä en päädy nimeksi hautakiveen, koska olen jo pitkään sanonut puolisolleni että haluan tulla tuhkatuksi.

Kun tyttäreni numero kaksi oli suhteellisen pieni, ehkä neljän tai viiden, hän oli kerran mummonsa kanssa hautausmaalla. Mummo istutti kukkaa appiukkonsa, minun lasteni isovaarin haudalle, ja kertoi samalla muistojaan isovaarista, joka on kuollut ennen kuin tyttäret syntyivät. Tyttäreni oli sanonut innokkaasti: "Kuopsutapa mummo vähän syvemmältä, niin nähdään se isovaari!"

Voivoi

Olen herkkänahkainen, minun on vaikea sietää muun muassa sitä että minua ei noteerata tai oteta vakavasti. Tämä tuli taas mieleen, kun seisoin normaaliin tapaan näppäilemässä sorvin taulua ja esimieheni tuli paikalle asiakkaan kanssa. Asiakas puhui pitkät latikat jotain, mikä liittyi käsillä olevaan työhön. Olin paikalla, kahden metrin päässä, mutta hän ei osoittanut sanojaan minulle eikä edes katsonut minuun. Sitten esimieheni ikään kuin tulkkasi asiakkaan ohjeet minulle, käytännössä siis toisti saman. Mietin, näytänkö niin tyhmältä, että minun ei voi olettaa ymmärtävän suomenkielistä puhetta.

Työntekijän rooli on muutenkin jokseenkin kiintoisa silloin, kun asiakkaita tai potentiaalisia asiakkaita kiertää pajalla. Minulle ei ole oikein selvinnyt, miten silloin pitäisi olla. Aiemmin tervehdin ohikulkevia vieraita nyökkäämällä ja kenties jopa hymyilemällä ja sanomalla päivää, kuten tervehtisin ihmisiä ylipäätään, mutta useimmiten he katsoivat lävitseni. Nyttemmin lähinnä yritän olla kuin en olisikaan. Etenkin silloin, jos työvaatteeni ovat kovin likaiset. Minulla on muuten usein porukan likaisimmat vaatteet - monet muut onnistuvat tekemään paljon sotkuisempaakin työtä likaamatta itseään. Mitä mahdan tehdä eri tavalla?

***

Ukoilla on joskus pajalla tapana heitellä puolihuolimattomasti isoa kuminuijaa niin, että se kiepahtaa ilmassa ympäri ja heittäjä saa silti kopin varresta kiinni ottaen. Kokeilin sitä taas, eikä se ollut vaikeaa. Kaksi kertaa meni hyvin, mutta kolmannella kerralla heitto meni hieman pitkäksi ja nuija kolahti kyynärvarteen. Mustelma on toistaiseksi varsin vaatimaton.

Poissa elementistään

Istuin tänään tauolla pukuhuoneessa lukemassa, kun näin silmäkulmastani liikettä lattialla. Pölyisten linoleumiruutujen poikki taapersi piskuinen rupikonna, mitaltaan noin peukaloni kärjestä ensimmäiseen niveleen. Sen takajalkoihin oli tarttunut öljyistä pölyä. Otin konnan käteeni ja sanoin sille: "Voi elukkaparka, sä olet nyt kyllä ihan väärässä paikassa." Varsin kuivaltakin tuo onneton näytti, joten vein sen pihalle varjoisaan ja sateesta kosteaan kukkapenkkiin. Jälkeenpäin käteni muisti pitkään, miltä liikahteleva ja nuljahteleva otus tuntui kourassa.

Kuvan konna ei liity tämänpäiväiseen tapaukseen, vaan on vuodelta 2007, mutta käsivarsi on kyllä minun.

Kakkoslaatua

Töissä tuli puhetta nukkumisesta ja öiden pituudesta. Muutama vanha kehäkettu ällisteli sitä, että minä ja yksi nuori kollegani menemme nukkumaan viimeistään kymmenen maissa herätäksemme kuudelta. Meillä on kuulemma melkoiset unenlahjat, kun noin kauan nukumme, 7-8 tuntia siis. Nämä konkarit eivät omien sanojensa mukaan ole elämässään ehtineet niin pitkiä öitä nukkumaan.

Minun oli sitten pakko tunnustaa siinä, että omien tuntemusteni mukaan nukun jatkuvasti liian vähän ja olen aina väsynyt. En eläisi lainkaan hyvää elämää viiden-kuuden tunnin yöunilla, en varsinkaan työssä, joka sisältää jatkuvaa liikkumista ja seisomista yhdistettynä ajatteluun. Ajoittaisina unettomuusjaksoinani olen joskus lähes toimintakyvytön. Lyhyenkin huonon nukkumisen jälkeen olen hidas, en saa päätöksiä tehtyä ja mielialani on pakkasen puolella.

Päivän mittaan sitten ajattelin, että taidan muutenkin olla fysiikaltani vähän heikkoa laatua. Länsimaisen hyvinvoinnin ulkopuolella luonto olisi kyllä karsinut minut jo pois. Kestän huonosti paitsi unen puutetta myös nälkää; minulla on aina sudennälkä noin kolmen-neljän tunnin kuluttua ateriasta ja jos aterioita jää väliin, olen ensin sietämättömän kiukkuinen ja sitten aivan puhkiväsynyt. Minulla on taipumusta asentohuimaukseen ja hartiani ovat jatkuvasti jumissa; olisin ollut huono metsästäjä-keräilijä, koska olisin esimerkiksi tippunut kallioilta tai puusta kovin helposti. Lisäksi olen niin likinäköinen, että en olisi kovin pitkään keikkunut hyödyllisenä yhteisön jäsenenä, jos olisin sattunut kivikaudella syntymään. Mammutti olisi astunut päälle, tai jotain.

Enkä nyt sitten tiedä olenko nyky-yhteiskunnankaan silmissä kovin hyödyllinen.

Rumatkin rakastaa

Lena Hyena, elokuvasta Who Framed Roger Rabbit?

Ihan sillä lailla ohimennen tuli mieleen tämäkin asia: elokuvissa, tv:ssä ja joskus kirjoissakin esitetään hyvin helposti naurettavana se, että joku rumempi henkilö on rakastunut. Ja nimenomaan silloin, jos tämä henkilö uskaltaa olla vähänkin aktiivinen ja ottaa kontaktia tunteidensa kohteeseen. Kehtaakin, mokoma! Mitä se itsestään oikein luulee? Eikö se tajua että kaikki nauraa sille? Tällainen on joskus totta reaalimaailmassakin, vaikkapa yläkoulussa. Joskus rumat tytöt erehtyvät ihailemaan koulun lätkäsankareita hieman liian näkyvästi, ja voi pojat, kylläpä he saavatkin sitä katua.

Joskus nuorena luin SinäMinä -lehdestä tuolloin mielestäni hyvän novellin, jossa ei-suosittu, lihava tyttö alkaa seurustella suositun ja hyvännäköisen pojan kanssa, ja jutussa oli onnellinen loppukin. Lehden seuraavassa numerossa oli muistaakseni parikin yleisönosastokirjettä, joissa lukijat paheksuivat novellin juonenkulkua: eihän sellaista oikeasti kuitenkaan voisi tapahtua, on väärin antaa toivoa vääränlaisille ihmisille.

Paljonhan on sitten tietysti sellaisia makeover-elokuvia, joissa ruma, nörtti, silmälasipäinen, lihava tai jollain muulla lailla "vääränlainen" tyttö (no okei, joskus poikakin) löytää rakkauden, mutta vasta sen jälkeen, kun on muuttunut - vähintäänkin ottanut silmälasit pois ja päästänyt tukkansa vapaaksi. Silloin, ja vasta silloin, tunteiden kohde oivaltaa kuinka hellä sydän ja kaunis sielu onkaan ollut vankina silmälasien ja muun takana. Ja loppu on onnellinen. 

Kaikki eivät ole yhtä kauniita, tai ainakaan kaikki eivät sovi kulloinkin vallalla olevaan ulkonäkönormiin yhtä hyvin. Silti minuun koskee joka kerta, kun näen elokuvissa tai tv:ssä kuvatunlaisen asetelman. Jotenkin siitä harvoin onnistutaan sanomaan mitään uutta. Viesti on aina sama: pysy lestissäsi tai muutu muuksi. Epäedullinen ulkonäkö ei kuitenkaan tee tyhjäksi sydämen herkkiä tunteita. Rakkaus on arvokasta, sille ei saa nauraa, sitä ei saa pilkata. Rakkaus haluaa toiselle hyvää, joten miksi katsoa sitä nenänvarttaan pitkin? 

The new me?

Olen muuttunut. Olen nykyään yksi niistä ihmisistä, jotka käyvät kuntosalilla. Kävin nimittäin tänään ensimmäisen kerran.

Olin eräänlaisessa alkuohjauksessa, johon piti varata aika ja jossa ystävällinen herrasmies esitteli salin laitteita ja kirjoitti ylös minulle sopivan kuntoiluohjelman. Sanoin alkajaisiksi kyseiselle herrasmiehelle, että lähdettäisiin liikkeelle siitä, että en tiedä mitään; sainkin sitten hyvin perinpohjaista ohjausta ja paitsi listan liikkeistä, painoista ja määristä myös ylöskirjoitetut ohjeet eri laitteiden säätämiseen. Lopuksi kävin vielä itsekseni useimmat ohjelman liikkeet läpi, tosin hieman kokeilumielellä enkä mitenkään veren maku suussa.

Juoksumatto on melko hullun tuntuinen laite. Lämmittelyksi kävelin siinä kymmenen minuuttia ja koko ajan vempele tiedotti sykkeestäni, etenemisestäni ja poltetuista kilokaloreista. Perhananmoinen big brother. Yritin pitää katseeni seinällä olevassa televisiossa, mutta se oli likinäköiselle liian kaukana. Kävelee ja kävelee, mutta mihinkään ei pääse! Sisätiloissa, huonossa ja kuumassa ilmassa, yrittäen epätoivoisesti välttää katsekontaktia kenenkään fitness-pirun kanssa. Huvittava, joskin käytännöllinen yksityiskohta oli eräänlainen narun päässä oleva klipsi, joka kiinnitettiin paidanhelmaan - se pysäyttäisi laitteen, jos kaatuisin. Tällaisetkin detaljit ovat tuttuja kaikille vakiintuneille kuntosaliharrastajille, mutta minulle se oli uutta. Kannatti herätä tänäänkin.

Pessimisti kun ei pety, olin odottanut jotain pahempaa: oikeastaan olin odottanut, että en pitäisi hommasta lainkaan tai tuntisin itseni tyhmäksi, hukassa olevaksi ja/tai surkean heikoksi. Kokemus oli kuitenkin aika miellyttävä. Ymmärrän, mihin kuntosaliharjoittelun suosio (tai ainakin osa siitä) perustuu: on täysin selvää, mitä lihasryhmiä milloinkin harjoittaa ja niiden liikkeen tuntee selkeästi. Sitä tietää koko ajan, mitä tekee, ja tuntee saavansa jotain aikaan. Käytyäni ohjelman läpi tunsin koko ruhoni kihelmöivän, eikä se ollut paha tunne.

Silti, silti. Pari kertaa havahduin katsomaan ympärilleni ja silloin ajattelin, että ihminen on kyllä hyvin pitkälle vieraantunut alkuperäisestä metsästäjä-keräilijäelämästään, ja myös maanviljelykseen perustuvasta elämäntavasta, kun tarvitsee kuntosalien kaltaisia paikkoja. Laitteita, joissa kävellään ja pyöräillään tai koikkelehditaan käsillä ja jaloilla (crosstraineri?) pitkiäkin aikoja, eikä edetä mihinkään.

Joka tapauksessa: menen uudestaankin. Kai nyt menen, kun maksanutkin olen. No mukavaa siellä oli, oikeasti.

Muistin noudattaa tätä sääntöä.

 

Takaisin työstökoneen ääreen

No niin, olen palannut normaaliin. Heräsin vain lievästi vaivalloisesti kuudelta ja olin jo ennen seitsemää leimannut kellokortin. Työpisteeni oli sekaisin, kuten olin arvannut, mutta mittavälineeni olivat siellä mihin olin ne jättänyt. Ruokatuntiin mennessä tuntui jo aivan siltä, että en ole ollut päivääkään poissa pajalta, vaikka vielä viime viikolla mietin, muistanko enää miten sorvit ja robotit käynnistetään.

Näinä päivinä lukemattomat suomalaiset sanovat tai kirjoittavat palaavansa sorvin ääreen, mutta luultavasti suurin osa heistä ei tee niin konkreettisesti. Missäköhän vaiheessa sorvista on tullut yleisnimitys työpisteille?

Muutaman viikon harkittuani menin tänään paikalliselle kuntosalille ja liityin jäseneksi. Kuntosalilla käyminen on tähän asti ollut yksi niistä asioista, joihin minun ei pitänyt koskaan elämäni varsitiellä ryhtyä. Mitähän oikein tuli tehtyä ja mitä tästäkin seurannee? Ja mikä mahtaa olla seuraava periaate, josta luovun?

Naisemme maailmalla

Helsingin Sanomien kolumnissa tänään: Naisten matkatarinat on unohdettu.

No jopas sattui. Sain nimittäin juuri pari tuntia sitten luettua suomalaisen naisen kirjoittaman ja oikein mainion matkakirjan, Pirkko Lindbergin Maailmanmatkan. Hesarin kolumni mainitsee monta mainiota esimerkkiä naisten matkakirjoista, mutta ei juuri tätä; siispä pitää sitä nyt tässä hieman mainostaa.

Pirkko Lindbergistä en etukäteen tiennyt mitään, mutta kirjan luettuani googletus paljasti hänet suomenruotsalaiseksi, vuonna 1942 syntyneeksi kirjailijaksi. Maailmanmatka-teos, alkuperäiseltä nimeltään Tramp, on ilmestynyt 1993, ja matka, josta se kertoo, on tehty vuosina 1990-1991.

Lindberg matkusti yksinään maailman ympäri noin puolessatoista vuodessa - hänen päämääränään oli matkustaa hitaasti, eikä lainkaan lentokoneella. Kirjassa matkaillaan siis busseilla, junilla ja rahti- ja matkustajalaivoilla eri mantereilla ja niiden välillä. Lindberg tapaa matkoillaan vanhoja ystäviään, tuttaviaan ja muita kontaktejaan, joita hänellä toden totta tuntuu olevan runsaasti. Yhteinen nimittäjä näille henkilöille on se, että he ovat jonkinlaisia vaihtoehtoihmisiä, ympäristö- tai poliittisia aktivisteja. Kautta matkakuvauksen on selkeästi havaittavissa tiedostava ja maailmanparannuksellinen henki, enkä tällä lainkaan tarkoita, että kyseessä olisi opettava ja saarnaava tuntu, vaan päinvastoin virkistävä. Tosin monet Lindbergiä matkalla vastaan tulevat ympäristöseikat tuntuivat minusta välillä ylitsepääsemättömän masentavilta - kymmenittäin asioita, joista en ole tiennyt mitään ja joille en yksilönä voi yhtään mitään!

Helsingin Sanomien kolumnisti kirjoittaa naisten matkakertomuksista: "Naisten matkakirjoja ei vaivaa miesten odysseioille usein tyypillinen oman navan tuijottelu ja omassa dekadenssissa kieriskely. Naisten matkakuvauksissa pidetään yleensä silmät auki ulos-, ei sisäänpäin."
En ole niin monia tämän genren teoksia lukenut, että voisin ottaa tähän mitään yleistä kantaa, mutta ainakin Pirkko Lindbergin Maailmanmatkassa se pitää paikkansa. Lindberg kertoo itsestään kovin vähän eikä juuri mainitse matkailun yksityiskohtia, syömistä, juomista ja vessa- ja pesupaikkojen löytymistä. Tarkemmin tulevat kuvatuksi reitin valinnan yksityiskohdat ja jatkoyhteyksien etsiminen. Varsinaisen maisemakuvauksen sijaan hän kuvailee vaikutelmia, aistielämyksiä kaukaisissa paikoissa, ihmisen kokemusta omasta pienuudestaan. Toisaalta kirjassa on myös paljon mainiota kuvausta ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, junan hyttitovereista, satunnaisista ihmisistä busseissa ja kaupunkien kaduilla.

Hesarin kolumnisti mainitsee, että naisen yksin matkustamista tavataan välillä kauhistella vähän tyyliin "miten uskallat". Pirkko Lindberg kertoo kirjansa loppupuolella, kuinka yksi niistä harvoista kerroista, kun hän matkallaan herätti huomiota passintarkastuksessa, sattui Portsmouthissa Britanniassa. Naispuolinen passintarkastaja alkoi hämmästellä Lindbergin passin leimoja ympäri maailmaa - Argentiinassakin on oltu, hyvänen aika - ja kyseli matkasta, minkä jälkeen tarkastaja paheksui Lindbergiä: jättää nyt lapset ja perhe tuuliajolle ja lähteä kiertämään kulkurina maailmaa!

Kiinnostava kirja, rohkea kirjailija, rohkea matka. Taas yksi niitä kirjoja, jotka saivat minut selaamaan Google Earthia ja ottamaan selvää, miltä oikeastaan näyttää Tulimaassa, Hiroshimassa, Kalifornian punapuumetsissä, pampalla ja muissa paikoissa, joita ei yleensä tule ajatelleeksikaan. 

Lopun edellä

Kummallisen kohtalonomaisesti sitä tulee suhtauduttua kesäloman loppumiseen. Ikään kuin se olisi jokin vedenjakaja, jota ennen pitäisi ehtiä tehdä kaikenlaista. Ikään kuin aika loppuisi siihen ja kosminen kello pysähtyisi tai ainakin aloittaisi uuden kierroksen. Hohhoijaa. Yritän muistaa, että maanantaina palaan taas normaalitilaan. Pidinpä siitä tai en, normaalitilaa on se, että vietän työpaikalla vähintään 8,5 tuntia päivässä, syön ruokatunnilla ruokani mahdollisimman nopeasti, jotta ehtisin hieman istuskella ja lukea kirjaakin, sekä vilkuilen kelloa iltapäivästä että joko-tästä-kohta-voisi-lähteä-kotiin. Kesä jatkuu kuitenkin. Elokuu on vielä kesäkuukausi, eikö vaikka? Työpäivän jälkeen voi edelleen käydä uimassa ja marjassa. Viikonloppuisin voi lojua sängyssä tai nousta aikaisin pesemään mattoja (sikäli kun ei sada). Eikö niin? EIKÖ NIIN? (Yritän tässä vain pistää itseni ruotuun.)

Tätä mieltä on Korkeasaaren berberiapina.

No, olen ehkä itselleni armollisempi tänä vuonna kuin viime vuonna. Ei ole huvittanut enää enempää marjastaa, joten en ole käynyt. En ole saanut mattoja pestyksi, ehkä ne ehtii myöhemminkin. En ole saanut keskeneräisiä käsitöitäni valmiiksi, mutta onneksi se ei haittaa ketään, ei edes itseäni, koska ei niitä kukaan odota. Olen sen sijaan ollut rauhallinen ja tyyni ja nukkunut hyvin. Ja lukenut ison pinon kirjoja. 

***

Eilen pyöräilimme täältä lähiöstä keskustan liepeille. Näimme monia sellaisia paikkoja, joissa emme ole ennen käyneet, vaikka olemme asuneet täällä 18 vuotta. Polkupyörä on hyvä keksintö.

Yritin näyttää puolisolle alkukesästä rantakalliosta bongaamani kaiverretun Edvard-nimen. Sitä ei löytynyt enää, vaikka varmasti olin samassa paikassa. Keksimme ilmiölle useita selityksiä, kuten sen, että nimi on luultavasti tolkienmaisesti nähtävissä vain tietyn kuunvaiheen aikana. En ehkä enää koskaan näe Edvardia.