Wannabe

Yksi suosikkilounasravintoloistani tarjosi tänään buffetlounasta puoleen hintaan, joten tietenkin tein asiaa kaupungille käydäkseni samalla siellä. Harvoin olen syönyt itseni näin täyteen neljällä eurolla. Hintaan kuului myös kahvi ja suklaaleivos, ja koko tarjonta oli vegaanista, paitsi maito, jota laitoin kahviin. Yksi syy lounaan täyttävyyteen olivat ravintolalle luonteenomaiset pyörykät, joita söisi vaikka kuinka paljon, elleivät ne olisi niin ruokaisia, että kaksi tai kolme riittää ihan hyvin. Tai riittäisi. Tulen aina syöneeksi niitä enemmän kuin oikeasti jaksaisin.

Kotiympyröissä lopetimme juuri kasvissyöntitammikuun. En ole siitä paljon huudellut, koska olin etukäteen melko varma, että onnistun senkin jotenkin mokaamaan enkä esimerkiksi keksi vaihtelevia ruokia, joita tyttäretkin söisivät. No, ruokalajien miettiminen oli kieltämättä se kuukauden hankalin osio, mutta ei kovin hankalaa sekään. Repertuaariimme kuuluu silti vielä varsin vähän kasvisruokia, vaikka kokeiltujen reseptien määrä kasvoikin huomattavasti aiempaan nähden. Puoliso osoittautui taas lahjakkaaksi - hänen soijasuikalestroganoffinsa oli kerrassaan erinomaista, maukasta ja täyttävää, ja lasagnensa mehukasta ja riittoisaa. Itse opettelin seitanin käyttöä ruoanlaitossa, ja totesimme, että seitanpihvit maistuvat ja tuntuvat suussa suunnilleen samalta kuin grillitassut, ja todennäköisesti grillitassuissa on suunnilleen yhtä paljon lihaakin. Seitan pysyy listallamme tammikuun jälkeenkin. Onnistuin vihdoin myös tekemään kasvispihvejä niin, että ne pysyivät hyvin koossa paistamisen aikana. Avainsanat siihen taisivat olla härkäpapurouheen käyttö sekä se, että hoksasin vihdoin lisätä pihvisössöön pari ruokalusikallista vehnäjauhoa.

Ei meistä silti tullut kokonaan kasvissyöjäperhettä. Tytär 1, joka ei välitä juustosta suuremmin, fantasioi koko kuukauden ajan lauantaimakkarasta. Molemmat tyttäret haikailivat "keltaisen kanakastikkeen" perään. Tytär 2 ei juurikaan valittanut kasvisruoista, mutta ei hoksannut tarpeeksi ajoissa, että niitä voisi syödä määrällisesti enemmän, jottei veto loppuisi treeneissä. (Kyllä niissä ruoissa proteiinia oli, sitä mietittiin joka kerta erikseen.) Minä olen oppinut pitämään kasvisruoista vasta varsin myöhään aikuisiällä, ja tässä iässä on se vika, että aatteen palo puuttuu vähän kaikilta elämän osa-alueilta. Sen takia en ainakaan vielä ole saanut itsestäni irti ryhtyä kokonaan kasvislinjalle, saati vegaaniksi. Minulle on pari kertaa sanottu, että näytän kasvissyöjältä. Sen täytyy johtua tästä tukasta, en keksi mitään muuta syytä. Tukkani alla olen vain wannabe-kasvissyöjä. 

Mihin aivot menevät kun niitä ei käytä

Harjoituksen nimi on "Kolmen minuutin hengähdystauko". Tarkoitus on juurruttaa itsensä nykyhetkeen ja kaikkea sen tapaista. Joka kerta, kun aloitan kolmen minuutin hengähdystaukoni (useita kertoja päivässä), aivoni alkavat välittömästi soittaa kappaletta "Kolmen minuutin muna".

Mitenkäs se

Koska kaikkea sitä tulee ihminen aina yrittäneeksi kehittääkseen itseään, olen ryhtynyt meditoimaan päivittäin. Tässä vaiheessa käytän vielä apuna äänitiedostoa, joka antaa ohjeita ja muistuttaa välillä siitä, että ajatukset saattavat harhailla, mutta se ei ole virhe, ja niin edelleen. Mutta kun nukahdan niin helposti. Vaikka olen luullut olevani hyvinkin tietoisesti läsnä, niin harva se kerta havahdun gongin kumahdukseen kuulokkeissani ja tajuan, että viimeinen vartti äänitteestä on mennyt tietoiselta minältäni täysin ohi. Usein samalla havaitsen, että olen kuolannut tilkkupeitolleni, joka makuuhuoneen koleuden takia on meditaatiohetkissä välttämätön lisävaruste.

Toisaalta mietiskelyhetkissäni on oleellisesti läsnä myös turhautuminen siitä, että ajatukseni todellakin karkailevat sekunnin murto-osassa ties minne. Esimerkiksi pohdiskelemaan sitä, onko todella mahdollista, että naapurikunnan hiihtolatu olisi jo hyvässä kunnossa, kuten eilen päivitetty latutilanneseuranta väittää. Se tuntuu ikkunasta katsoessani vähän epätodennäköiseltä, sillä lunta on hyvin vähän. Siitä huolimatta taidan nyt mennä kellariin kunnostamaan sukseni. Kun säätiedotuskin kuitenkin lupaili lunta huomiselle.

Punaviiniä

Olen jo pitkään uskonut, että punaviini ei sovi minulle. Siitä tulee päänsärky, vatsa happoiseksi tai sitten inhottava tukkoinen olo päähän, kuin aivoissa olisi akkunakittiä jokaisessa vapaassa raossa. Tai sitten se ei edes maistu hyvältä, vaan kitkerältä tai vetelältä. Ystäväni, joka on eräänlainen punaviiniasiantuntija, väitti sitkeästi, että olen maistanut vain itselleni sopimattomia laatuja. Koska hän uskoi, että oikein valittu viini paitsi maistuisi suussani mainiolta myös jättäisi pääni rauhaan jälkeenpäin, päätin rohkeasti kokeilla. Sääkin kun on aivan liian kylmä ja sopimaton valkoviinin juomiseen, ja olimme joka tapauksessa menossa lasilliselle ja purkamaan sydämiämme.

Annoin ystäväni valita viinin. Hän otti oikein silmälasit pois päästään tarkemman näkyvyyden saavuttamiseksi ja tutkaili viinilistaa pitkät minuutit. Halutunlaista ei ollut juurikaan saatavilla laseittain, joten päädyimme tilaamaan pullon. Minulla oli juhlava olo: katsokaa nyt kaikki, minä olen aikuinen ja sivistynyt henkilö, istun hämärässä kapakassa kynttilänvalossa ja lasissani on punaviiniä! Viini vieläpä maistui lempeältä eikä tuntunut vatsassa lainkaan pahalta. Ja vapautti kielemme laulamaan, ja minun tapauksessani välillä myös kyyneleet virtaamaan  pitkin naamaa aina villapaidan kaula-aukosta sisään asti.

Jotain se kuitenkin tuntuu tehneen muistilleni. En nimittäin kuolemaksenikaan muista, mistä maasta pullo oli kotoisin ja mistä rypäleistä se oli tehty. En muista sitäkään, miksi helkkarissa en jättänyt sen juomista kahteen lasilliseen ja antanut ystäväni selvittää lopun. Päänsärkyä ei tullut, mutta heräsin yöllä vähän turhan moneen kertaan tuntemaan itseni Fingerporin henkilöksi, Krapula-Päiviksi.

Tänään kannatti herätä (ehkä)

Olen valaistunut! Törmäsin videoon, joka näyttää, miten granaattiomenasta saa syötävät osat irti ilman sotkua ja suhteellisen vaivattakin:

Siltä varalta, että video ei näy tai et viitsi sitä katsoa, voin kertoa, että siinä Keittiökameleontti-blogin pitäjä halkaisee granaattiomenan kahtia niin, että veitsi viiltää vain kuorta, ottaa sitten puolikkaat erilleen ja läimii puukauhalla alassuin olevaa puolikasta. Ja ta-daa: siemenet ja hedelmäliha varisevat kulhoon, jos siis sellainen sattuu olemaan alla.

Olin epäuskoinen, mutta kokeilin, sillä työtasolla on jo pari viikkoa virunut yksi granaattiomena. Niksi toimii erinomaisesti, vaikka läiminkin puolikkaita ruokalusikalla kauhan sijaan. Söimme saaliin siististi kulhosta.

Joskus näinkin

Vietin lauantai-iltaa tanssien. Parikymmentä ihmistä, kaikki selvin päin mutta käyttäytyen kuin olisivat hieman pilvessä. Välillä isossa piirissä, välillä parin kanssa, välillä joukossa-yksin. Silmät kiinni tai auki, musiikki korvissa ja selkärangassa sykkien.

Koska olen suuren osan elämääni tuntenut ja pelännyt näyttäväni typerältä, en kyennyt aivan kokonaan päästämään sisäistä tarkkailijaani lomalle. Oli kuitenkin pitkiä hetkiä, joina vain tunsin ja koin, en ajatellut. Keho liikkui, muut ihmiset liikkuivat lähellä, kynttilät lepattivat ympärillä. 

Kosketin tuntemattomia ihmisiä ja he koskettivat minua. Katsoin silmiin ja katseeseen vastattiin. Olin mukana, vaikka olinkin edelleen oma jäykkä ja arka itseni.

Kyllä, se tosiaan olin minä.

Doing stuff

Kyllä se tapetointi valmiiksi saatiin. Prosessiin meni taas kerran noin puolitoista kertaa niin paljon aikaa kuin mitä alunperin olin ajatellut (tätä ihminen ei vain opi, näemmä). Tulos ei ole erinomainen, mutta kelvollinen kuitenkin. Kouluarvosana 8-. Yhteen kohtaan tökkäsin saumarullan varrella mustan jäljen; ajattelimme peittää sen seinäkellolla. Yksi vuota meni hukkaan, koska puoliso sörkkäsi sen reunaan repeämän. Valokatkaisijan alle puoliso repäisi tapettiin palkeenkielen ja vähän myöhemmin minä sohin sitä ratkeamaan vielä lisää, eikä korjauksesta tullut kovin hyvä. Laskeskelen tässä, että kumpikaan meistä ei siis törttöillyt juurikaan toista enempää - aika tasoihin menee. Huusimme välillä vähän toisillemme ja nurkan tapetointimenetelmästä oli niin paljon erimielisyyttä, että siinä kohtaa piti pitää kahvitauko. Huoneen tultua valmiiksi olimme edelleen puheväleissä, emmekä edes kiukkuisia. Aika hyvin.

Nyt olemme perjantaista asti vuoronperään vannoneet, että taas kuu näreen kiertää, ennen kuin mitään vastaavaa tässä huushollissa yritetään. Emme kumpikaan ole sillä tavalla tekeviä ja käteviä ihmisiä, että erityisesti nauttisimme tällaisista kunnostushommista. Minä stressaan, etten onnistu, ja puoliso ei vain yksinkertaisesti pidä reiskailusta.

Tyttären huoneen rymsteeraaminen pani tietysti dominoefektin liikkeelle ja tavaroita on siirrelty paikasta toiseen, kellarivarastoa on jouduttu järjestelemään ja kierrätyshylly sekä punainenristi ovat vastaanottaneet rojujamme makuupussista jääkiekkokypäriin. Mutta mihin ihmeeseeen saan poistettua 21 kappaletta Aku Ankan puolivuosikertakansioita? Ne ovat edelleen olohuoneen nurkassa, ja piru vieköön mutta perjantaihin mennessä ne katoavat, tai nimeni ei ole Sylvi.*

Kävimme Ikeassa. Haluaisin muuttaa asumaan johonkin niistä malliasunnoista, joissa kaikki ratkaisut ovat järkeviä ja siistejä, värit vaaleita ja huonekalut sopivat toisiinsa ja pohjapiirustukseen kuin palapelin palat. Testasin moottoroitua sänkyä ylös-alas ylös-alas niin kauan, että myyjä tuli kysymään, voisiko auttaa. Sanoin, että ei kiitos, mä vain fiilistelen. 


*) Eihän se olekaan.

Reiskana

Vaihteeksi remonttihommissa. Tytär 1 lähti leirille, joten käytän hänen poissaoloaikansa tapetoimalla hänen huoneensa. Suoraan sanoen oli jo aikakin, vanha tapetti on paikoin hävyttömässä kunnossa. Tytär valitsi uudeksi tapetiksi minun mielestäni vähän turhan vaalean ja kuviokkaan, mutta hänhän se sitä joutuu katselemaan. (Minä joudun vain tappelemaan sen seinälle.)

Olen hiljalleen tehnyt pohjatöitä, tänään irrotin listat ja hioin ja pesin seinät. Paikkailun jälkiä täytyy vielä huomenna hioa pikkuisen, mutta muuten näyttää ihan kohtalaiselta. Pölyä on tietysti taas joka jumalan nurkassa, myös minun korvissani, silmissäni, suussani ja tukassani.

Minulla on jatkuva pieni stressi päällä tämän tapetointiprojektin tiimoilta. Ensinnäkin siksi, että pelkään lopputuloksen olevan jollain lailla sietämätön - puolentoista viikon päästä kun talo tulee täyteen vieraita rippijuhliin. Toiseksi minua kiristää henkisesti se, että joka paikka on täynnä roinaa. Jouduin lastaamaan tytär 1:n tavaroista suurimman osan parvekkeelle, olohuoneen yhdessä nurkassa on läjä Aku Ankka -kansioita ja verhot ja petivaatteet ovat vastakkaisessa nurkassa. Näin sekainen huusholli tekee minut äkäiseksi. 

***

Vuokratyöfirmalta tuli palautekysely. Kirjoitin vapaat kentät melko täyteen palautetta. Toivottavasti ottavat siitä opiksi, eivätkä sorru samaan seuraavan kerran, kun vastaavaan projektiin rekrytoidaan väkeä.

Om

Olen taas käynyt joogassa vähintään kerran viikossa ja suunnittelen jopa kesäkortin ostamista; sillä saa kolmen kuukauden joogat kahden kuukauden hinnalla. Turhuuden hapatusta, mutta nautin siitä; olen vihdoin löytänyt liikuntalajin, josta nautin jo suorituksen aikana enkä vasta sitten kun se on jo ohi tyyliin "huh, enää ei tarvi".  

Joogassa on paljon tilaisuuksia kaikenlaiseen hörhöilyyn ja sellaista en toisaalta ollenkaan kaipaa. Olen päässyt oman maani uskonnollisesta perinteestä, jumala käskee -säännöistä ja kummallisuuksista jokseenkin hyvin eroon enkä halua tilalle minkään muun maan systeemejä. Luin kirjaa astangajoogasta löytääkseni selitystä sille, miksi oikeastaan ei saisi kuukautisten aikana tehdä asanoita, joissa lantio on päätä ylempänä. Naisen kehon pitää kuulemma saada rauhassa puhdistaa itsensä, että veri ja "myrkyt" tulevat ulos; lisäksi kuukautisten aikana energiataso on matala, koska energia keskittyy alavatsalle, jotta puhdistuminen olisi mahdollisimman täydellinen. Hohhoijaa, myrkyt. Mistähän parin tuhannen vuoden takaa on peräisin ajatus naisen kehon epäpuhtaudesta kuukautisten aikana? Parrakkaat ukkelit keskenään päättäneet vaan.

Koska olen jossain määrin auktoriteettiuskovainen, tulen luultavasti jatkossakin noudattamaan kuukautissääntöä. Kun eihän sitä koskaan tiedä. Pyöritän henkisesti silmiäni itselleni.

Huhhuh

Vaihteeksi rankempi astangajoogatunti. Eihän se meikäläisestä koskaan järin kevyeltä tunnu, mutta tänään oli kyllä mukana ekstraa. Aurinkotervehdyksen b-versiotakin tehtiin viisi kappaletta aiemman kolmen sijaan, ja jo niissä piti jonkin verran huohottaa naama punaisena. Liike ei pysähtynyt koko session aikana, joka väliin tehtiin väli-vinyasa (mitä sitäkään ei aiemmin ole ihan näin tiheästi harrastettu), ja hitaasta ja meditatiivisesta hengityksestä puhuttiin paljon. Ja minä läähätin aina kun suinkin ehdin.

Mietin, oliko tällä opettajalla jotenkin erilainen päivä kuin yleensä; hyvä vai huono, sitäkin on vaikea määritellä. No, joka tapauksessa pysyin joten kuten mukana ja pidin aika vähän ylimääräisiä huilaustaukoja, ja tunnin jälkeen seistessäni juomassa teetä reisilihakseni vapisivat uupumuksesta mutta mieli oli oudon riemukas. Mahtavaahan se oli kuitenkin.

Kotiin tultuani jouduin pesemään joogamattoni mäntysuovalla. Erehdyin myös lukemaan jotakin joogafoorumia. Siellä muutama muukin aloittelija valitteli samaa kuin minäkin aina: kun persaus painaa niin, että sitä ei jaksa nostaa käsiensä varaan. Vastineeksi kokeneet suosittelivat sitkeää astangan treenaamista, kuusi kertaa viikossa, eikä mitään variaatioita vaan pyrkimystä tekemään liikkeet aina oikein. Minua alkoi väsyttää, sillä yksi syy, miksi olen nauttinut joogasta on juuri se armeliaisuus, johon olen tällä joogakoululla törmännyt. Että kuunnellaan omaa kehoa ja jos jonain päivänä ei jokin liike tunnu hyvältä, varioidaan tai tehdään muuten kevyesti. Tällä reseptillä olen tähän asti mennyt ja siinä ajattelin kyllä pysyäkin, sillä näin homma tuntuu hyvältä eikä paineita juurikaan tule (kuin ajoittain).

En varmaankaan tule ihan äkkiä, jos koskaan, etenemään astangassa alkeiskurssilta mihinkään, mutta hitot siitä. 

Vessahuumoria, osa II: Näin peität virheesi - kaksiosaisen trilogian kiihkeä päätös

Ennen.

Lauantaiaamuna heräsin valmiiksi kierroksilla käyden, koska en ollut illalla saanut suojateippauksia valmiiksi. Lattialla maaten sain sitten loputkin putkista piiloon ovelien muovisuilujen ja strategisesti sijoitettujen pahvinkappaleiden avulla, ja saatoin avata maalipurkin.

Olin ostanut rajaajan, koska sillä piti saada seinän yläosan raja siistiksi ilman teippauksia. Aloitin siis rajaamisesta. Se meni pieleen. En ole ihan varma, mikä tarkalleen oli suurin syy, mutta luultavasti yhdistelmä omaa taitamattomuuttani sekä sitä tosiseikkaa, että katonraja on rakennusvaiheessa pyöristetty melko "isolla ärrällä", kuten koneistaja sanoisi. Rajaajan pyörät eivät siis kulkeneet aivan tasaista reittiä. Kun lisäksi tumpeloin niin, että katon puolelle tuli maalia, niin voisi sanoa, että maalausvaihe ei alkanut mitenkään onnellisten tähtien alla.

Maalasin ensimmäisen kerroksen, arvosana ehkä kuutonen. Vaikeat paikat kaapin sivussa ja alla olivat vaikeampia kuin olin etukäteen osannut edes kuvitella. Tässä vaiheessa kello oli ehkä yksitoista, joten tauko, suihku ja kävelylenkki. Maalin kuivumisen katselu oli yhtä tylsää kuin maalin kuivumisen katselu (oli aivan pakko päästä kirjoittamaan noin), ja lisäksi puolisolla oli jatkuvasti naamallaan mitäs-minä-sanoin -ilme. Lähdin siis kylille, hoidin asiat, tulin takaisin ja keitin kahvit. Ostin tytär 2:lle toffeeta kiitokseksi, koska hän kannusti minua englanninkielisin lauselmin tyyliin "way to go, Mum".

Tein radikaalin päätöksen: koska katossa oli jo maalitahroja reunoissa, maalasin saman tien katonkin. Muistelin samalla jotain lastenkirjaa, jossa henkilö päätyi sotkun takia maalaamaan lopulta koko omaisuutensa samalla värillä kuin seinät. Onneksi vessanpönttö ja lavuaari olivat turvassa muovihupuissaan.

Hups

Toinen kerros selkiytti tilanteen: sain vedettyä telalla maalin tasaiseksi ylhäältä alas asti ainakin niissä kohdissa, jossa sillä on katsojan kannalta merkitystä. Kuivuttuaan lopputulos alkoi näyttää jo ihan mukavalta. Etten sanoisi jopa seiskapuolen tai kasimiikan arvoiselta. Ruuvailin pyyhekoukut ja ilmastointiaukon kannen takaisin paikalleen, ovilistat pitää uusia mutta ne saavat vielä odottaa. Loppuillan ajan kävin vähän väliä ihailemassa taivaansinistä vessaa. Samalla tulin bonganneeksi (ja etenkin puoliso bongasi) kohtia, jotka vaativat vielä siveltimellä sörkkimistä. Viimeisimpiä paikkailin vielä tänään sunnuntaiaamunakin. Pienimpiä koloja varten sosialisoin tyttäreltä vesivärisiveltimen.

 

Jälkeen.

Muistettava seuraavaa mahdollista maalausinnostusta varten:

• Maali sotkee aina enemmän kuin etukäteen tulee ajatelleeksi; ainakin näin amatöörin ollessa kyseessä.
• Pohjatöihin ja teippauksiin pitää osata varata noin kolme kertaa niin paljon aikaa kuin mitä ensimmäinen aika-arvio on.

Kokonaiskuva: positiivinen, melkeinpä onnistumisen puolelle laskettava. Erityismaininta: seinien reikien pakkeloinnin ja tasoittamisen tulos on erinomainen, mitään ei näy maalin päälle.

Vessahuumoria, osa I: Alkeet

Töissä oli tylsää kaiken päivää, mutta jollain aivolohkolla kävin koko ajan läpi vessanmaalausprojektiani. Ehdin jo eilen kittailla seinien naulanreiät. Se sujui niin huonosti, että suutuin itseeni ja lähdin salille riehumaan vähäksi aikaa, mutta tänään huomasin, että paikkailun paikkailu illalla sekä hionta tekivät tuloksesta jo varsin kelvollisen.

Viikkosiivottuani oman osani huushollista potkaisin projektin käyntiin. Imuroin vessasta kaiken irtoavan ja pesin likaisimmat sopet höyrypesurilla, kun käsipeli ei riittänyt. Juuri tässä vaiheessa soitti siskoni, joka soittaa minulle usein kotimatkallaan kuuden maissa, ja välillämme käytiin seuraavanlainen dialogi:

Sylvi: "En mä voi nyt puhua kauan kun just latasin höyrypesurin ja pitää pestä toi vessa ja sit pesen ne seinät vielä kidesoodalla ja sit tarvii teipata suojat lattiaan ja hioa ne seinät ja sit huomenna..."

Sylvin sisko: "...Hei kuka sä oot ja mitä oot tehnyt mun siskolle?"

Vakuutettuani, että en ole aidon Sylvin kidnapannut doppelganger (hm) jätin löpinät. Kidesoodapesu tuntui tekevän seinille hyvää, niistä tuli valkoisemmat kuin luullakseni kymmeneen vuoteen. Vastoin remonttioppaiden lupauksia pinta ei kuitenkaan mainittavasti himmentynyt, joten käyn seinät vielä läpi hiomapaperilla kunhan ne ehtivät kuivua. Poltin sormeni höyrypesurilla ja sitä kolottaa. Irrotin ovilistat kuin aikapoika (aikahenkilö) ja kuten olin aavistanutkin, ne on vaihdettava uusiin. Se ei johdu siitä, että olisin ne irrottaessani rikkonut, vaan vain siitä niiden pinta on ruma ja hilseilevä.

Hikoillessani puolentoista neliömetrin vessakopissa tulin lopullisesti todenneeksi, että jotkut sopet tulevat olemaan todella hankalia maalata. Peilikaapin tausta on osittain varmaan sudittava lattialla maaten. No, huomennahan tämäkin akrobatia nähdään. Otin vessasta ennen-kuvan, mutta se on turhan vihertävä, joten en liitä sitä vielä tänään tähän.

Jos joku nyt sattuu tätä lukemaan, niin huomenna saisi sitten pitää peukkuja, ettei tulisi sutta.

Pyhää

Päiväunia joka päivä ja kaikkea mahdollista kaloripitoista ruokaa, siinäpä resepti, jolla tunnun saavan pyhistä mahdollisimman rentoutuneen olon irti. Kai sitä vielä tänään illalla voisi ottaa pikku lasillisen viiniä? Vaikka onkin maanantai? Voihan?

Edellisestä remonttiprojektistani toipuminen on päässyt hyvään vaiheeseen kestettyään noin kaksi vuotta, joten nyt uskallan jo suunnitella seuraavaa. Viikon sisällä aion saada maalatuksi Pikkuvessan, eli tytärten käytössä olevan mukavuuslaitoksen, seinät. Kunnianhimoinen suunnitelma sikäli, että en ole aikaisemmin maalannut mitään sellaista, mikä jäisi näkyville vaan vain sutinut pohjamaalia tapetin alle. Kätevyyttä vaativiin hommiin minulla ei ole mitään luontaisia taipumuksia, mutta yrittää pitää vaan. Pikkuvessan ominaisuuksiin kuuluvat hyvin kapea kaapin ja nurkan välinen rako, jonka maalaaminen tulee olemaan vähintäänkin mielenkiintoista, sekä pienenpieni pinta-ala, minkä takia on tarkkaan mietittävä, millaisen apuvälineen päällä missäkin kohdassa mahtuu seisomaan.

Kun aloin helmikuussa puhua tästä maalaushommelista, puoliso esitti sarjan kärsiviä ilmeitä ja asentoja. Hän traumatisoitui minua pahemmin toissakevään tapetointisessiosta. Lupasin, että maalaukseen hänen ei tarvitse puuttua millään lailla, sen kuin sohvalla makoilee. Paitsi että jos nyt valokatkaisijan kannen ja ovilistat irrottaisi, siinä häntä tarvitaan.

***

Kai nyt jo kevät on? Keväästä tuntuu tulevan kevyt olo, sellainen vaaleanharmaan kevyt. Että ei oikein ajatuksetkaan päähän tartu.

Torni

Aloitetaanpa nyt sen tunnustamisella, että pelkään korkeita paikkoja enkä pidä hisseistä. Olen ylipäätään aina ollut hyvin altis paniikin tunteille ja hyperventilaatiolle paikoissa, joista ei pääse omin avuin pois. Korkeissa paikoissa alan ajatella hyppäämistä. Lapsena karttelin hissejä hyvinkin uskollisesti; kun isovanhempani aikanaan muuttivat kerrostalon seitsemänteen kerrokseen, vaari lahjoi minut Mikki Hiiri -kynänteroittimella, jotta suostuisin kulkemaan mummolaan hissillä eikä vaarin tarvitsisi nousta portaita kanssani. Muistaakseni lahjonta tehosi joksikin aikaa, mutta melko pian minun annettiin tulla omia aikojani portaita pitkin.

Kun tätä taustaa vasten katsoo, olen oikeastaan aika tyytyväinen itseeni tänään: kävin hotelli Tornin sky barissa ja näköalaterassilla, 25. kerroksessa. Ideakin oli omani. Silläkin oli varmasti jotain tekemistä kevätaurinkoisen sään kanssa.

Hissi ylöspäin oli melko heikko alku tälle kokeilulle: päädyimme hisseistä siihen, joka kulkee ulkosyrjää pitkin ja jossa on näköalaikkunat. Hississä oli luonnollisesti muutakin väkeä kuin minä ja puoliso, joten vaikuttaakseni vähemmän omituiselta käännyin kasvot seinään päin ja olin hyvin hiljaa. 

25. kerroksessa oli ensin vastassa baari. Siellä ei ollut kovin pelottavaa koko seinän kokoisista ikkunoista huolimatta, mutta enpä tiedä kykenisinkö syömään tahi juomaan siellä mitään. Katselimme rauhassa Näsijärvelle päin hetken, mutta terassillehan sitä piti tietysti vielä mennä - the ultimate test. Luojan kiitos terassillakin oli ylös asti ulottuvat lasiseinät. 

Halusin valokuvan todisteeksi käynnistä, ja sopivan kuvakulman etsiminen kesti kauan, sillä aurinko paistoi aina suoraan kännykän kameraan tai sitten jäimme palkkien varjon alle. Lopulta kuva saatiin otettua idänpuoleisella seinustalla. Tässä vaiheessa huomasin pikaisella silmäyksellä, että terassin kattokin oli lasia. Se oli minulle siltä erää liikaa. En tiedä, mikä juju siinä on, mutta eniten minua huimaa ja pelottaa korkeilla paikoilla silloin, jos sieltä näkee liian selvästi ylöspäin taivaan avaruuden. Kerrostalojen parvekkeillakin vältän visusti katsomasta ylös. Lasikaton takia jouduin sanomaan puolisolle, että minun olisi pakko mennä pois näköalaterassilta, ja siihen itseniylittämisretkeni sitten päättyi. 

Kotona katsoin ottamaamme valokuvaa. Kuvasta näkee selvästi, että leukani on jäykkänä pelosta.

Mutta voisin ehkä mennä uudelleen. Ehkä. Pimeän aikaan.

Sisäinen dialogi

Mariseva Sylvi:

"Kannattaako tuolla astangajoogassa edes käydä? Jo aurinkotervehdyksissä saa kokea olevansa surkea raakki, koska en kykene punnerrusasentoon ilman, että polvet ovat maassa. Persukseni yksinkertaisesti painaa niin paljon, että käsivarsien ja jalkaterien voima ei riitä sitä irti maasta pitämään. Eteentaivutuksissa opettaja sanoo aina, että takareidet rentoutuvat vasta, kun polvet ovat suorana; tämä tarkoittaa sitä, että minun takareiteni eivät tämän elämän aikana rentoudu. Opettaja sanoo, että kämmenet maahan, sormet varpaiden kanssa samaan linjaan ja päälaen on aikanaan tarkoitus päätyä maahan - minä sain toissaviikolla vasta ensimmäistä kertaa elämässäni sormenpäät maahan eteentaivutuksessa, ja sekin oli hyvin lämmiteltynä ja venyteltynä. Hartiaseisontaan pitäisi nousta jalat suorana, mutta mitä sitten pitää tehdä, jos ei vaan pääse sillä lailla (koska se ahteri painaa)? Jättää tekemättä kokonaan, vai? Niistä asennoista, joissa pää taipuu taakse, tulee päänsärkyä. Niskassa on varmaan jotain vikaa. Siltakaariasennossa en ikinä pysy kuin kahden hengityksen verran ja olen aina salissa ensimmäinen, jonka persaukset lätsähtävät maahan. Niin että pitäisikö tästä kaikesta vain ymmärtää, että tämäkään laji ei ole minulle tarkoitettu?"

Järkevä Sylvi:

 "Minä tykkään oikeasti astangatunneista kovasti. Jos väliaikaisia raivonkyynelten partaalla vietettyjä hetkiä ei lasketa, niin niistä tulee aina hyvä olo, hymyilyttävä, miellyttävällä tavalla uupunut ja silti hereilläoleva. Kysymys ei ole suorittamisesta eikä revittelystä vaan keskittymisestä ja kehonhallinnan parantamisesta. Minun ei pitäisi ottaa tätä asiaa niin suoritushenkisesti, sillä loppujen lopuksi olen käynyt tunneilla vasta neljä kuukautta. Olen luonnostani kankea enkä ole elämäni varrella pahemmin venytellyt, siksi ei ehkä ole mikään ihme, että kämmeneni eivät mene lattiaan ihan tuosta vaan. Jooga on minulle hyväksi siksikin, että minun on opittava lopultakin, ettei heti tarvitse olla hyvä. Eikä edes kohta. Minun on annettava itseni olla huono ja silti tehdä asiaa, josta kuitenkin pidän ja josta kroppani nauttii. Minä SAAN olla huono ja kankea. Tämä ei ole koulun liikuntatunti enää; kukaan ei tule viereeni torumaan, jos en yritä hampaat irvessä. Ketään ei kiinnosta. Joogassa keskitytään omaan harjoitukseen."

Mariseva Sylvi:

*murjottaa vielä vähän huuli törröllä* "No okei, oli siellä tänäänkin kivaa. Siltä opettajalta oppii paljon siitä, mikä on järkevä ja hyödyllinen tapa tehdä asanat."

Järkevä Sylvi: 

"No niin. Rennommin vaan. Ja kun sarjalippu joogakoululle loppuu, ilmeisesti huhtikuussa, ei ole mikään pakko hankkia heti uutta, vaan saan pitää taukoakin. Kun kuitenkin menen suorittamalla tämän elämän läpi, niin annan edes joogan olla pingotusvapaa rauhan ja mielihyvän saareke. Sikäli kun osaan. "

Opin sauna

Olen aika helkkarin turhautunut siihen, että kymmensormijärjestelmän opetteluni on sitä, mitä se on. Sormeni ovat jokseenkin nyt oppineet olemaan mukana, myös vasemman käden nimetön ja pikkusormi sekä oikean käden pikkusormi, jotka aiemmin olivat toimettomana kirjoittaessani. Mutta mitä ihmeen johtoja minulla mahtaa olla ristissä pään ja käsien välissä, kun oikea käteni ottaa koko ajan vasemman tehtäviä hoitaakseen? Ikään kuin informaatio kulkisi oikeaan käteen nopeammin ja se sitten alkaa etuilla ja tunkee vasemman tontille. Ja sitten ne älyttömät kohellukset, joille en keksi mitään selitystä! Aivot sanovat, että p. Oikea käsi tietää, että p ja pikkusormella, kiitos. Ja sittenkin ensimmäisenä reagoi oikean käden etusormi ja painaa y. Tai jopa vasemman käden joku muu sormi. Kaikki muut, paitsi se oikean käden pikkurilli, onneton. 

Sitten käy jatkuvasti niin, että aivot ovat kirjoitettavassa tekstissä monta kirjainta sormia edellä. Että kun pitäisi kirjoittaa sanan ensimmäiset kirjaimet, niin aivot ovat jo vahingossa viimeisissä ja sormet hyppäävät suoraan niihin.

Kirjoitusnopeudesta ei siis voi paljon vielä puhua. Voi turska.

Tänään keksin kyllä uuden tavan yrittää juurruttaa lihasmuistiini kirjainten paikkoja edes vähän pysyvämmin. Löysin tällaisen meteorinräjäyttelypelin. Uskottelen itselleni, että siitä on apua. Ainakin siihen tulee himo. 

Järvimaisema puulla

Olen melko kaukana kotoa. Täällä on puoli metriä lunta ja hiihtolatuja valittavaksi asti. Huoneestani näkyisi järvelle, jos juuri ikkunan kohdalla ei kasvaisi kahta rotevaa mäntyä.

Nukuin huonosti - kaikkiin vaivoihin maisemanvaihdos ei sentään auta - mutta hiihdin aika hyvin ja meditatiivisesti. Ladulla oli sopivasti mäkiä, sekä ylöspäin että alaspäin suuntautuvia, ja kun vielä paluumatkalla hiihdin samaa reittiä, sain nauttia ne kaikki kahdella eri tavalla. Poikkesin ohimennen ladun varrella olevaan puotiin toiveissani huulirasvan ostaminen. Kysyin, löytyisikö rasvaa, johon myyjä totesi olkansa yli että pöydällä laatikossa. Puoti oli niin tupaten täynnä tavaraa, että minulta meni hyvinkin viisi minuuttia, ennen kuin havaitsin, millä pöydällä ja missä laatikossa. Suurimman osan ajasta myyjä katseli päältä. Olin ainoa asiakas. Koska myyjää ei tuntunut kiinnostavan, ja koska ainoat tarjolla olevat huulirasvat maksoivat 90 senttiä enemmän kuin mitä minulla oli hiihtohousujen taskussa, kävelin ulos ostamatta mitään.

Vietän siestaa. On tavattoman hiljaista, vain jääkaapin hurina kuuluu. Ulkona on rauhoittavan harmaata ja talvista; oloni on tyytyväinen kuin laiskalla kissalla. Muistelen lounaaksi syömääni keittoa, joka hämmentävää kyllä maistui soseutetulta kinkkupizzalta.

Aina, kun olen jossain reissussa yksin, vallalla on sama ilmiö: vaikka olisin etukäteen kuinka kaivannut yksinäisyyttä ja riippumattomuutta ja vaikka kuinka siitä nauttisin, niin iltaisin minulla on niin ikävä kotoväkeäni, että mietin, miksi ylipäätään lähdin. Päivät menevät ratevasti ja lillun onnellisessa yksinäisyydessä kuin kala vedessä, ja ajatus lentää tai sitten ei. Illat ovat kaipauksen aikaa.

Näillä näppäimillä

Huomaan aloittaneeni kymmensormijärjestelmän opettelun kuukausi sitten. En tiedä, olenko edennyt järkevästi vai järjettömästi, mutta olen päässyt kirjoittamaan oikeita tekstejä oikeine isoine kirjaimineen. Käyttämäni ohjelma ottaa tekstin Ylen uutisista, joten olen näpytellyt jos jonkinlaisia urheilutuloksia ja talousuutisia. Sormeni löytävät jo useimmiten oikeat paikat, siis aivojen ja sormien välille tuntuu muodostuneen uusia yhteyksiä. Olen edelleen toivottoman hidas, mutta en muuta oletakaan. Pyrin harjoittelemaan vähintään puoli tuntia päivässä. Toisaalta, jos aloitettuani tuntuu siltä, että virhelyöntejä tulee enemmän kuin oikeita, annan suosiolla periksi siltä kertaa, jotten heittäisi läppäriä seinään.

Nyt huomaan entisen kirjoitussysteemini ("noin seitsemän sormea") häiritsevän uutta, joten yritän luopua entisestä. Tämä on ensimmäinen kymmenellä sormella kirjoittamani blogientry.

***

Olen jostain mystisestä syystä ollut perusteettoman hyväntuulinen tänään. Leivoin vaaleita piparkakkuja reseptillä, jonka kokeilemista olen lykännyt noin viisitoista vuotta. Niistä tuli mainion makuisia, tytär 1 jopa väitti, että parempia kuin perinteiset.

Kaivoin tinapillini ja nokkahuiluni esiin. Tuli mieleen soittaa joululauluja. Tinapilli eli pennywhistle on todella kiitollinen soitin, sitä oppii nopeasti soittamaan korvakuulolta, vallankin jos muistaa kouluaikojen nokkahuiluopit. Halpakin se on. Huushollissamme soivat nykyään pillien lisäksi myös ukulele ja piano. Naapurimme luultavasti rakastavat meitä.

Tasapainoton

Olin astangatunnilla ja luulen, että siitä tulee tapa ainakin niin kauaksi aikaa, kun työttömyyttä kestää. Mystistä kyllä, jooga tuntuu hyvältä. Hymyilen usein itsekseni lähtiessäni kunnes saan itseni kiinni moisesta epäluonteenomaisesta toiminnasta.

Tasapainoni on heikko ilmeisesti ajoittaiseen asentohuimaukseeni liittyen ja horjun asanoissa, varsinkin silloin, kun katse pitää kohdistaa sormenpäihin kohti kattoa ja kun seistään yhden jalan varassa. Tänään huomasin jotain kehitystä tasapainoharjoituksissa: polvi suuntautui paremmin alas, kantapää pysyi yhden käden pitämänäkin ylhäällä ja saatoin yrittää kiertoa toisella kädellä. Baby steps. Kaukana ovat ne ajat, että kykenisin yhdellä jalalla seisten kumartumaan eteenpäin, mutta onpahan haastetta edessä.

En ehkä mielentasapainoltanikaan ole niitä vakaimpia, mutta onneksi tiedän sen itse ja tiedostaminen on jo puoli rauhoittumista. Heti unettomuuden iskiessä vähänkään takaisin alkaa mielikuvituksen raja-aitojen yli ja lävitse tunkea kaikenlaista ei-toivottua kamaa, mikä tekee olon levottomaksi ja turvattomaksi. Nyt kun ruumis taas on levollinen, hyvin nukkunut, liikkunut ja syönyt, pysyy mielikin tyynempänä. Tätä en näemmä voi itselleni kyllin usein hokea.

***

En ole moneen päivään muistanut sitä, että olen työtön. Pitäisi varmaan tuntea syyllisyyttä. On kuitenkin ollut niin paljon tekemistä, etten ole ehtinyt sitäkään.

Käyttäydyn ehkä kuin b-luokan (ö-luokan?) työtön, sillä edelleen lähetän hakemuksia vain sellaisiin työpaikkoihin ja yrityksiin, joihin haluaisin päästä ja joihin tunnen sopivani edes tyydyttävästi. En ammu hakemuksia maailmalle hehtaaripyssyllä, koska en tässä vaiheessa halua mitä tahansa työpaikkaa. Ainakin toistaiseksi pidän kiinni siitä, että pyrin itseni kannalta parempaan. Varaan oikeuden tarkistaa kantaani siinä vaiheessa, kun rahat alkavat olla tiukalla. 

Raportti

Olen harjoitellut kymmensormijärjestelmää joka päivä. Olen myös edistynyt. Etenen ilmaisen nettiohjelman "oppituntien" ehdoilla, käytössä olevat kirjaimet lisääntyvät kahdella aina oppitunti kerrallaan. Viimeisimmät lisäykset ovat v ja m. On merkillistä, miten kahden uuden kirjaimen lisäys saa aina kaksi edellistä tuntumaan suorastaan helpoilta, tutuilta ja automaattisilta, ikään kuin hankalaan ja rassaavaan valokeilaan mahtuisi vain kaksi näppäintä kerrallaan.

No, pitkä ja kivinen tie tässä on kuljettavana enkä osaa olla niin optimisti, että uskaltaisin uskoa joskus kymmenellä sormella kirjoittavani, sujuvasti siis. Kokeilla täytyy kuitenkin. Ettei ihan kokonaan menettäisi uskoaan omaan oppimiskykyynsä.

***

Puoliso taisi tänä aamuna vahingossa juurruttaa uuden käsitteen keskinäiseen kielenkäyttöömme. Hän lauloi (sietämättömällä tavalla vinkuen) aamulla eteisessä "minä maiset murheeni uunooohdan, sinisilmiis kun katsoa saaaaaan..." ja minä siihen, että lopetas nyt jo, on liian varhaista laulaa. Puoliso teeskenteli loukkaantunutta: "Mitä, enkö mä saa osoittaa palamatonta rakkauttani?" Nauroin aika hereästi tälle palamattomalle rakkaudelle, sillä se kuulostaa jotenkin niin kotoisan meikäläiseltä. 

***

Toivoin tänä aamuna, että Olli Jalonen voittaisi Finlandia-palkinnon, koska hänen teoksensa Miehiä ja ihmisiä oli ehdolla olleista ainoa, jonka olin lukenut. Olisin voinut kerrankin tuntea oivaltaneeni kotimaisen teoksen ansiot ennen Finlandia-ehdokkaiden valintaa. Jussi Valtoselle se palkinto nyt sitten meni. Tein juuri varauksen kirjaston sivuilla tästä voittaneesta. Jononumeroni on 117.