2015

Lyhyestä virsi kaunis.

Vuoden alkupuolisko meni monella tapaa hyvin. Tunsin elämän ohjauslaitteiden olevan käsissäni, uskoin, että minulla on keinot selvitä. Työtilanne oli vaihteleva ja epävarma, työjaksot ja työttömyys vuorottelivat. Ihmissuhdetilanne oli värikäs ja etten sanoisi jopa riemukasta iloa tuottava, joskin myös päänvaivaa esiintyi.

Loppukesästä alkoi pudotus, joka oli syvimmillään syys-marraskuussa. Elämäni huonoimpia aikoja. Toivon, että en enää koskaan joutuisi kokemaan vastaavaa, ja silti tiedän, että todennäköisyys ei ole puolellani tässä asiassa. Tulen tekemään kaikkeni välttyäkseni yhtä jyrkältä luisulta jatkossa. Nyt katselen jo savimontustani ylöspäin sillä silmällä, että mistä kohtaa tästä parhaiten kiipeäisi takaisin tasaisemmalle maalle. Selvillä vesillä en kuitenkaan vielä ole. En uskalla ajatella lääkityksen vähentämistä saati lopettamista. En ole vielä kokonainen minä, vaan repaleinen ja säröillä ja alasti. Jos nyt joku haluaa lyödä, osuu varmasti.

Jotkut ne sanovat, että eivät päivääkään vaihtaisi pois. Minä voisin vaihtaa vaikka viimeiset kuusi kuukautta pois, ja joitakin muitakin aikoja elämästäni. Kuka suorittaisi vaihdon?
 

Tarkkailkaa kumppanianne ja hylätkää poikkeavat

On taas aika provosoitua uutisista, tällä kertaa Ylen jutusta myrkyllisistä ihmisistä. Johan nyt on helvetti. Yksinkertaistavat saman tien asiaa niin pitkälle, että joku vaikutuksille altis rupeaa tosissaan ajattelemaan jostain lähimmäisestään, että paha ihminen se on. Tässäpä eniten puistattava sitaatti jutusta:

"Jos käy niin, että oma ystävä tai kumppani alkaa käyttäytymään myrkyllisesti, on syytä ensin sanoa, ettei kauaa kuuntele tuollaisia puheita. Sitten ihan oikeasti toimia, ettei jää sellaisen ihmisen vaikutuspiiriin."

Eikö nyt huomattavasti inhimillisempi vaihtoehto olisi ensin pyrkiä keskustelemaan tämän läheisen kanssa, että mistä on kyse? Jos ihmisen käytös muuttuu aiempaan nähden, jokin muukin on muuttunut. Olisi vähän helkkarin hyvä selvittää, että mikä. Psyykkinen sairaus iskemässä/iskenyt? Fyysinen sairaus? Näiden yhdistelmä? Jokin kaukaa peräisin oleva vaivaava asia ihmissuhteessa? Jokin muu, mikä? 

Pikaratkaisu ei ole mielestäni tässä asiassa aikuisen ihmisen valinta. "Negatiivisista" ihmisistä kirjoittaa Sam Dylan Finch Everyday Feminism-sivustolla paljon paremmin. Lukekaa hyvät ihmiset mieluummin tämä artikkeli. Jos joku on vaikea ja purkaa huonoa oloaan muihin, nollaako se kaiken muun mitä hän on? Onko hän ansainnut hylkäämisen? Onko hän kokonaan paha ja kartettava?

Totta kai kaikella ja kaikilla on rajansa, ja jokainen tietää itse, mitä on valmis sietämään ja keneen ei halua olla yhteydessä. Mutta minua ärsyttää ajatus siitä, että pyritään parantamaan omaa elämää olemalla näkemättä negatiivisia asioita. Leimataan jotkut ihmiset, ehkä läheisetkin, negatiivisuuden lähteiksi, ja ajatellaan, että he ansaitsevat tulla jätetyksi yksin, koska eivät osaa olla tarpeeksi positiivisia.

Ja tietenkin, kuten useat muutkin minua raivostuttavat asiat, tämäkin kolahtaa minuun henkilökohtaisesti. Minun vihjailtiin taannoin olevan negatiivinen vaikuttaja ja ikäväksi muuttuva ilmiö erään ihmisen elämänpiirissä. Ja minusta hankkiuduttiin eroon. Ei pelkästään siksi, että olin kielteinen persoona, mutta oletan, että sillä oli suuri osa. Syy muuttumisessani negakääkäksi oli se, että minulla oli henkinen hätä - yritin ilmaista sitä, mutta en sitten kovin rakentavasti osannut. Joudin siis kaatopaikalle. 

Edit. Korjasin: artikkeli olikin Everyday Feminismistä eikä Alternetistä.

Tarvitko kuittia?

Kiinnostava ilmiö vähittäiskaupan parissa: tänään myymälässä todistin viiden (5) eri henkilön yritystä vaihtaa ostamansa tuote esittämättä kuittia. Sehän ei siis käy, jos nyt joku ei ole sitä vielä ymmärtänyt. Myyjä saattaa olla empaattinen ja pahoitella sitä, että kuitti on hukkunut/syöty/varastettu/palanut, mutta koska samoja tavaroita myydään monessa muussakin paikallisessa liikkeessä, myyjä ei vaihda tuotetta, jos et kuitilla todista ostaneesi sen juuri kyseisestä liikkeestä. Ei vaihda ei. Myyjä ei muista asiakkaan naamaa eikä sitä, mikä kukakin joulun alla osti. Myyjä ei tunne mystistä yhteyttä liikkeen tuotteisiin eikä näe päältä, onko eteen kannettu esine ostettu kyseisestä liikkeestä vai viereisestä tavaratalosta. Myyjän on nähtävä kuitti. Niin.

Käämini olivat hyvin lähellä palaa siinä vaiheessa, kun päivän viides kuititon vaihtaja jankkasi moneen kertaan, että kyllä siitä säännöstä voi poikkeuksen tehdä, kyllä voi, kyllä voi! Kun hän on niin hyvä asiakas ollut ja kaupassa aikojen saatossa satoja euroja käyttänyt. Ja minä sekä myyjätoverini vain selitimme rauhallisesti (sisäisesti tosin kiehumispisteessä), mistä eri syistä kuitti on vaihtaessa esitettävä. Asiakas sitten tuiskahti, että täytyypä sitten jatkossa tehdä ostoksensa muualla, ja poistui. Me viattomat työntekijät jäimme tiskin taakse kiristelemään voimattomasti hampaitamme. Minun teki mieli itkeä kiukusta, mutta säästin työtoverini sentään sellaiselta spektaakkelilta.

Että ottakaa se kuitti, kun myyjä sitä tyrkyttää. Ja laittakaa se lompakon salataskuun. Niitä tarpeettomiksi jääneitä kuitteja voi sitten pari kertaa vuodessa sieltä perata, kun lompsa käy niin paksuksi, ettei mahdu kassiin. Samalla näkee katsauksen siitä, mitä onkaan tullut ostettua.

Elämää romaanissa

Olen lukenut Virpi Hämeen-Anttilan kirjaa Päivänseisaus. Haluaisin kovin mielelläni olla joku Hämeen-Anttilan romaanien päähenkilöistä. Kultivoitunut, henkevä, syvällinen, hyvin pukeutuva. Taiteilija tai humanisti, ajattelija, ulkopuolinen. Kiinnostuksen kohde, erityinen ja rakkauden arvoinen.

Olen ennenkin potenut sitä, että elämä on hyvin vähän kaunokirjallisuuden kaltaista. Elämässä ei ole juonta, ellei sitä kuvittele itse ja ole näkevinään johdatusta milloin missäkin. Enkä osaa enää sellaista kuvitella. En myöskään enää ihan tosissani odota elämäni/romaanini käännekohtaa, jossa lopultakin löydän paikkani ja näen kaiken selkeästi. (Odotan sitä vain puolihuolimattomasti, itseltäni salaa.)

***

Tyttäret lähtivät maalle. Minulla on huomenna työpäivä, samoin ylihuomenna. 

Silmätulehdus vaivasi minua tapaninpäivään asti järjenvastaisen ankarana. Koko päänpuolikasta särki silmän lisäksi, eikä tipoista ollut apua. Eikä kahdesta 400 milligramman ibuprofeenistakaan kuin muutamaksi tunniksi. Ja kuitenkin: kun raahauduin tapaninpäivänä päivystävälle lääkärille, koin ihmeparantumisen. Mennessäni lääkäriin silmä särki sietämättömästi, tullessani sieltä se ei enää särkenyt eikä juuri vuotanut. Hain lääkkeet apteekista, mutta kotona tajusin, että turhaan niitä aloitan, koska vaiva oli muutamassa tunnissa mennyt ohi. Ihmisruumis on jotenkin älytön kapine. Miten helkkarissa silmäni kehtasi vaivata niin kovasti melkein viikon ja sitten kääntää kelkkansa muutamassa tunnissa? Ja tietenkin vasta sen jälkeen, kun olin nöyrtynyt ja uskonut, että se ei paranisi itsestään ja maksanut itseni kipeäksi päivystyksessä. Tätä kirjoittaessani silmä on lähes entisellään. Sen ympärille on tosin tullut useita lisäryppyjä kaikista kokeilemistani parannuskeinoista. 

Lisäys myöhemmin: Ajatuksen selkiyttämiseksi mainittakoon, että lääkäri ei sinänsä tehnyt silmälleni mitään muuta kuin värjäsi sen tarkistaakseen että itse silmässä ei ole vikaa ja mittasi silmänpaineen. Paraneminen on mysteeri.

Mielensäpahoittaja palaa päiväjärjestykseen

No niin, Hesari ärsytti minua heti aamusta niin että kahvikaan ei maistunut hyvältä. Ei itse juttu sinänsä - se kertoi lyhyesti psyykkisen resilienssin kehittymisestä - vaan sen kommenttiosio. Siellä oli taas heti kärkeen pari julistusta vanhasta tutusta aiheesta: masennus on ylidiagnosoitua, toisin sanoen sitä ei oikeasti useimmissa tapauksissa ole ollenkaan, ja "masennuksesta" paranee parhaiten kun vain lähtee lenkille, menee pelaamaan palloa jne.

Aina, kun luen tällaista, minun tekisi mieli syöstä tulta. Kyllä, liikunnasta ja ihmisten ilmoilla olosta on hyötyä masentuneelle. Mutta harva tuntuu tajuavan olennaista asiaa: liikunta parantaa oloa hitaasti, pitkällä aikavälillä. Joskus lenkillä käyminen tai vastaava saa aikaan hetkellisen hyvänolontunteen heti jälkeenpäin, mutta sepä ei kestä kauaa, varsinkaan kun mieliala on muuten jossain savikuopan pohjalla. Se ei poista masennusta hetkessä. Kuten eivät lääkkeetkään, eikä terapiakaan. Mikään ei tehoa hetkessä. Minkä tahansa sitten toivookin auttavan, siihen pitää uskoa sen verran, että jaksaa tehdä/ottaa/käydä pitemmän aikaa. Kuukausia. Joskus sekään ei riitä. Ja mitä niiden kuukausien aikana sitten tehdään? Olo on edelleen huono, ja ehkä entistä huonompi, jos on kuunnellut liikunnan ilosanomasta paasaavia ja tuntee, että ei ole onnistunut tässäkään asiassa, oman olonsa korjaamisessa. 

Sitä harrastaa liikuntaa, joskus pakonomaisestikin, sillä liikuntahan parantaa toki kaikki vaivat. Ottaa lääkkeensä ja tuntee syyllisyyttä siitä, että on mennyt medikalisaation ansaan, sillä Kaikkihan Nykyään Tietävät, että masennuslääkkeet ovat huijausta, Big Pharman oveluutta. Käy terapiassa, puhuu asioista, joista puhuminen koskee kuin puukolla pistettäessä, ja vasta taaksepäin katsoessaan tajuaa, kuinka se sittenkin järjestää mielen mannerlaattoja toisiaan vasten niin, että ne eivät enää hankaa niin kovasti ja murenna toistensa reunoja. Ja tuntee syyllisyyttä siitä, että ei osaa olla niin kuin muut. Että ei ole onnellinen ja tasapainoinen. Että liikunta ja säännölliset elämäntavat eivät riitä. Että ei osaa korjata itse itseään.

Jos ihminen on pahassa kriisissä, hermoromahduksen tilassa ja sekaisin kuin seinäkello, liikunta ei auta. Tarvitaan muuta apua.

Jos ihminen on "vain" keskiverrosti masentunut, liikunnasta voi olla apua. Mutta vain jos se tuntuu hyvältä. Pakonomainen, hampaat irvessä suoritettava liikunta tuskin auttaa yhtään. Eikä ainakaan se, että alkaa jo edellisen liikuntakerran päätteeksi vihata ajatusta seuraavasta kerrasta.

Ja vaikka liikunta tuntuisi hyvältä, sitä ei voi harrastaa 24/7. Ne muutkin tunnit vuorokaudesta pitäisi pärjätä. Joskus varttituntikin ahdistusta tuntuu elämänmittaiselta ajalta.

Tämän vuodatuksen lopullinen pointti taitaa olla asia, jonka itse alan vasta tajuta: jos ihminen on masentunut, sitä ei kannata yrittää väkisin selittää pois. Ei hänen itsensä eikä muiden. Joskus pitää antaa itselleen lupa kokea niin kuin kokee: nyt on näin. Nyt palan puolella liekillä, käyn vain joka kolmannella sylinterillä. Tämän voi hyväksyä. Se ei ole ikuista. Jos omat ponnistelut eivät riitä, ne eivät riitä. Etsi apua. Uskoudu. Odota. Koeta elää.

Ihan rauhassa kuitenkin

Jääkaappi tuli, mahtui sijalleen hyvin, mutta sen saranassa on vikaa. Puoliso ei anna kenenkään muun avata ja sulkea jääkaapin miedosti rikkinäistä ovea, ettei ongelma pahenisi, joten minun pitää kutsua hänet aina paikalle, kun haluan vaikkapa maitoa kahviin. Sopivasti siis jouluaattona lapsekas olo.

Tyttäret halusivat pelata tietopeliä kanssani. Voitin tietysti mennen tullen - en suinkaan ole saanut tyhjästä mainettani lähes voittamattomana Trivial Pursuitin pelaajana, vaikka parhaat vuoteni ovatkin jo takanapäin. Nyt tyttäret tekevät jouluista videota, jossa soittavat pianoa ja laulavat samat laulut kuin aiemmissakin joulunauhoituksissaan.

Silmätulehdus on edelleen melko sietämätön. Olen julistanut ukaasin, että minusta ei oteta tänä jouluna valokuvia, jossa vasen silmäni on näkyvissä.

Hätävaralääkkeeni loppuivat. Nyt on sitten pärjättävä mahdollisesti iskevän ankaran ahdistuksen yli hengitystekniikalla ja muilla luomukeinoilla. Onneksi tunnen sentään jonkin mieleni mannerlaatan nytkähtäneen mukavampaa asentoon: niin kauan kuin saan nukuttua edes jokseenkin hyvin, selviän ajatusteni kanssa. Ne eivät ole enää yhtä maanjäristysmäisiä. Ehkä. Seuraavaksi olisi sitten osattava a) unohtaa ja b) rakentaa minäkuvansa uudelleen. Pikku juttu.

Ei oo fiilis

Ei enää töitä ennen joulua. Hallelujaa. Minua ei selvästikään ole luotu asiakaspalvelijaksi. Aggressioni heräävät hyvin nopeasti ihmisten mulkkumaisesta käytöksestä enkä sen jälkeen saa hymyiltyä vaikka mikä olisi. Inholistan kärjessä tänään: asiakkaat, jotka tuovat ostoksen kassalle, odottavat, että skannaan viivakoodin ja sanon hinnan, ja sitten täräyttävät töykeästi, että "viistoist prosenttii". Että sen verran pitää alennusta saada. Tarkoittavat, että heillä on jokin alennukseen oikeuttava kortti, mutta eiväthän he sitä voi pyytämättä esiin kaivaa eivätkä edes nimeään sanoa, jotta sen tietojärjestelmästä selvittäisin. Listan perintöprinsessoina: asiakkaat, jotka puhuvat kassalla puhelimeen, eikä myyjä saa selvää, mitkä lauseista ovat tarkoitetut hänelle ja mitkä puhelimeen. Sekä asiakkaat, jotka sanovat ykskantaan että "Pakettiin!", eivätkä mitään muuta. Kun liikkeessä paketointipalvelu on sentään lisämaksuton, sanoisin itse mielelläni moisessa tilanteessa jotain pehmentävää, vaikkapa että saisiko tätä paketoitua.

Paketteja on muuten tullut tehtyä. Kuka on yllättynyt? Taitojani se ei ole mitenkään hirmuisesti kehittänyt, vaan edelleen kulmat repeilevät ja niin edelleen. Osaan kuitenkin nyt laittaa nauhaa pakettiin sillä myyjien coolilla tavalla (kulmien ympäri) ja olen aika nopea.

Olematonta joulufiilistä ehkäisee entisestään se, että minulla on kivulias silmätulehdus ja taloutemme jääkaappi otti ja hajosi tänä aamuna. Nyt elämme kylmä rinki persien alla huomiseen asti - jääkaappi saatiin jotenkuten toimimaan, mutta jaksaako se jäähdyttää vielä yhden yön yli, ja mikä tärkeämpää: tuleeko uusi, sikamaisen kallis jääkaappi huomenna, kuten on luvattu?

Tyttäret jankuttavat, että minun pitäisi tulla mukaan koristelemaan kiinalaista muovikuustamme heidän kanssaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulle on ihan sama. En viitsisi. Olen lakannut olemasta jouluihminen pikkuhiljaa 35 ikävuoden jälkeen, ja kehitys lienee saavuttanut huippunsa nyt, neljäntenäkymmenentenäensimmäisenä ikävuotenani.

Tappelusta

Appiukko kävi kylässä. Lähtiessään tuossa toivotteli hyvää joulua ja sanoi, että älkää nyt sitten jouluna tapelko. Minä olin hieman kyllä, että mitäpä helvettiä. Sanoin sitten, että eihän me koskaan tapella! Appiukko sanoi, että "niin, mutta sanailette koko ajan".

Mietin tässä, että pitääkö se ukkopaha meidän perheenkeskistä yhteydenpitoääntelyämme tappeluna? Siis tottahan me heittelemme toisillemme milloin mitäkin, sanan sanasta ja kaksi parhaasta, tyttäret rääkäisevät vähän väliä minulle että ÄITIIIIII! jos sanon jotain nolous- tai TMI-kriteerit täyttävää, ja puoliso vääntää huonojakin huonompia puujalkavitsejään ja 40 vuotta vanhoja sutkauksiaan. Ei se ole tappelua! Se on verbaalista rakkautta. Se on tapa kuulua yhteen - puhua niin hölmöjä juttuja, että kukaan muu kuin perheenjäsen ei niitä sietäisi.

Hesarissakin oli tänään juttu tappelusta, nimittäin rahasta riitelystä parisuhteessa. Jutussa oli hyvätuloinen lapseton pariskunta - minun on melko helppo tajuta, miksi kyseinen pariskunta ei riitele rahasta, kuten jutun otsikko kertoi. Rahasta emme mekään puolison kanssa juurikaan saa kunnon taistoja aikaan. Kumpikin on sen verran saita. No, joskus puoliso tuppaa minun mielestäni heittämään rahojaan turhuuksiin, mutta hänhän se pääosan elannosta tienaakin. Luulen, että olen itse puolison mielestä joskus turhan pihi, se tuokoon tasapainoa. Jos köyhdymme äkillisesti, ehkä sitten saamme finansseistakin kunnon matseja käytyä.

Riitelemmekö me? Kyllä. Kovaäänisesti? Kyllä, joskus. Lasten kuullen? Kyllä, koska tässä neliömäärässä ei oikein muuta voi, jos lapset ovat kotona. Mistä riitamme johtuvat? Yleensä minusta, sillä olen kärsimätön, vaativa, äkkipikainen ja heikkoluontoinen, ja lisäksi elämäntavoiltani kyseenalainen. 

Entä olenko huolissani satunnaisten riitojemme takia? Pääsääntöisesti en. Ne eivät kestä pitkään, kumpikin osaa katua ja kumpikin uskoo, että arkisista asioista riitely ei ole niin vakavaa, että riittäisi rapauttamaan keskinäistä kiintymystämme ja yhteenkuulumistamme. Vaikka mistä sitä tulevaisuudesta koskaan...

Sanat katoavat

Ei, sanat eivät katoa missään metafyysisessä tahi filosofisessa mielessä vaan aivan konkreettisesti. Kaupanteossa oli niin perskaleen kiireinen päivä, että kieli alkoi sammaltaa jo viiden aikaan (ja kahdeksaan piti jaksaa). "Laitanko kussiin, eiku passiin, eiku kassiin, siis MUOVIPUSSIIN?" Aika monta kertaa. "Kiitos hei" oli myös useasti jotain sinnepäin, esimerkiksi "kiitos kei", "hiitos hei" tai "khiitos hei".

Ja kotiin tultuani en saanut suustani sanaa "lasipurkit", vaan jouduin esittämään pantomiimina puolisolle, mitä olin vienyt kierrätyspisteeseen.

Gongi

Koska astangatuntia ei sattunut sopivaan aikaan tälle vapaapäivälleni, menin kundaliinijoogaan. Se ei ollut juuri lainkaan fyysistä toimintaa tällä kertaa, mikä harmitti; kroppani jäi kaipaamaan astangaa. Tunnin lopuksi oli kuitenkin gongirentoutus, mikä oli minulle uutta. Maattiin normaaliin tapaan loppurentoutuksessa, mutta taustalla ohjaaja humautteli jättimäistä gongia. Ensin hiljaa, sitten niin kovaa, että ääni vaimensi kaiken ajatteluni. Sitten taas hiljempaa, ja kovempaa. Ovelasti tuo tuntui samalta kuin ulkoilu hyvin tuulisella säällä, josta olen aina pitänyt: kohiseva ja kumajava voimakas ääni huuhtoo ajatukseni puhtaaksi. 

Vein itseni lounaalle, vaikkei oikeastaan ollut ruokahaluakaan. Lounaspaikassa näin sattumalta kuitenkin työkaverin, ja hänen kanssaan kerroimme anekdootteja viimeaikaisista työtilanteista ja nauraa kätkätimme niille. Se oli vähintään yhtä puhdistavaa kuin kundaliinijooga. Chakrat varmaan aukenivat, tai jotain.

Ostin kauppahallista kahden kämmeneni kokoisen munkkipossun ja söin sen. Ei tehnyt edes tiukkaa. 


Ps. Pahoittelen tätä taustan vekslailua. Yritän löytää sellaista värin ja kuvion yhdistelmää, joka ei näyttäisi jo muutaman tunnin jälkeen silmissäni rumalta ja raastavalta.

Ei hyvin

Tuntuu, että olen koko ajan töissä tai valmistelemassa töihin lähtöä tai menossa nukkumaan töistä väsähtäneenä. Paljonko vuodenvaihteeseen taas olikaan aikaa, 22 päivää? Ehkä jaksan sen verran.

Väsyneenä asiakaspalvelutyössä sormet alkavat sohlata ja vaihtorahojen kanssa menee ikuisuus. Tippuilevat kolikot käsistä, vieläpä. Kuitin tunkeminen pussiin on sitä vaikeampaa mitä myöhempi ilta on, puhumattakaan paketoimisesta. Kieli alkaa sammaltaa niillä paikkeilla kun vuoro on kestänyt kuusi tuntia. Eilen myin Mylly-pelin ja luonnollisesti kertaalleen siinä höpistessäni lipsautin, että pylly-peli.

Mutta tilinauha tuli. Tienahommaksi tämä nyt sentään on ihan ok. Ei hyvä, muttei katastrofaalinenkaan.

***

Samat tilapäiset toimistohommat, joissa vietin viime kevään, tulivat hakuun. Viimevuotisiin työntekijöihin otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostusta. Ja kysyttiin myös, kelpaako nollasopimus, sillä tänä vuonna suurin osa työntekijöistä palkataan sellaiselle, ja vain osalle taataan nipinnapin kokoaikaiseksi laskettava viikkotuntimäärä. Minä vastasin, että olen käytettävissä, mutta nollasopimus ei käy, ei todellakaan. Lisäsin vielä, että minä olin siinä työssä sen verran hyvä, että minut kannattaa palkata kokoaikaiseksikin. (Ja vähän hirvistelin rohkeuttani viestin lähetettyäni. Mutta mitään menetettävää ei oikeastaan taaskaan ole - en kykene rahallisesti enkä henkisesti olemaan "tarvittaessa töihin kutsuttava".)

***

Masennuksen ja ahdistuksen suhteen en osaa enkä uskalla oikein sanoa. Ylöspäin menossa? Ehkä välillä. Ja välillä lohduttoman syvässä montussa, jonka seiniltä valuu savea niskaan. Eikä siihen tarvita paljon, vain muisto, kamala uni, jokin pieni epäonnistuminen, jonkun ikävä kommentti. Pienestä lähtee ja kauan kestää. Henkinen suojakuoreni on kuin saippuakupla, se ei oikeasti suojaa eikä estä mitään.

Pimeä

Ulkona on pimeää, sisällä on pimeää, pääni sisällä on pimeää. Yritän kuitenkin. Käyn sitkeästi töissä, sillä kyllähän sitä nyt puolitoista kuukautta kestää vaikka hirressä, vai mitä? Hymyilen, teitittelen, sanon päivää, sanon näkemiin, myyn joulutilpehööriä, postikortteja, eikö niitä joulumerkkejä enää tosiaan ole, missä teillä on se Remeksen uusin? Laitetaanko muovipussiin? Laitetaanko joulupakettiin? Voinko mä mennä nyt tauolle vai onko joku muu menossa? Ja kaiken taustalla ostoskeskuksen ärsyttävän lyhyt soittolista, jonka ansiosta kuulen jokaisena työpäivänä vähintään neljästi Uptown Girlin ja sen John Lennonin ällöttävän joulupiisin.

Tytär 2 vietti viikon keskisessä Euroopassa ja palasi ehjänä, vaikkakin nuhaisena, kotiin. Tytär 1 odottaa joulua, huudattaa jouluradiota, laskee päiviä loman alkuun eikä suostu käyttämään sateenvarjoa surkeimmallakaan säällä. Puolisolla on ristinään minut. Ei ole herkkua hänelläkään.

Tytär 2 on yllättäen oppinut soittamaan pianoa! Hänen on täytynyt harjoitella hurjasti meidän huomaamattamme. Hän on oikeasti ällistyttävän hyvä - jos nyt taas omaansa saa kehua. Onhan hän pikkuvekarasta asti rimputellut Aaronin pianokoulua ja muuta sellaista isänsä opastuksella, mutta nyt on otettu suuri edistysaskel ja soitto on todella alkanut kuulostaa mainiolta, tulkintaakin mukana. Aina ne hämmästyttävät nuo jälkeläiset.

Leivoimme piparkakkuja, kuten itsenäisyyspäiväämme kuuluu. Muistan, miten herttaista oli silloin, kun tytärten nenät ylsivät suunnilleen keittiön tason reunan korkeudelle. Tai en nyt tiedä, aika lienee kullannut muistot. Jokaisena piparinleivontakertana minä olen perinteisesti kireä ja kärttyisä. Pitäähän sitä kaikenlaisia turvaa tuottavia rutiinielementtejä perhe-elämässä olla.