Ulkona on pimeää, sisällä on pimeää, pääni sisällä on pimeää. Yritän kuitenkin. Käyn sitkeästi töissä, sillä kyllähän sitä nyt puolitoista kuukautta kestää vaikka hirressä, vai mitä? Hymyilen, teitittelen, sanon päivää, sanon näkemiin, myyn joulutilpehööriä, postikortteja, eikö niitä joulumerkkejä enää tosiaan ole, missä teillä on se Remeksen uusin? Laitetaanko muovipussiin? Laitetaanko joulupakettiin? Voinko mä mennä nyt tauolle vai onko joku muu menossa? Ja kaiken taustalla ostoskeskuksen ärsyttävän lyhyt soittolista, jonka ansiosta kuulen jokaisena työpäivänä vähintään neljästi Uptown Girlin ja sen John Lennonin ällöttävän joulupiisin.
Tytär 2 vietti viikon keskisessä Euroopassa ja palasi ehjänä, vaikkakin nuhaisena, kotiin. Tytär 1 odottaa joulua, huudattaa jouluradiota, laskee päiviä loman alkuun eikä suostu käyttämään sateenvarjoa surkeimmallakaan säällä. Puolisolla on ristinään minut. Ei ole herkkua hänelläkään.
Tytär 2 on yllättäen oppinut soittamaan pianoa! Hänen on täytynyt harjoitella hurjasti meidän huomaamattamme. Hän on oikeasti ällistyttävän hyvä - jos nyt taas omaansa saa kehua. Onhan hän pikkuvekarasta asti rimputellut Aaronin pianokoulua ja muuta sellaista isänsä opastuksella, mutta nyt on otettu suuri edistysaskel ja soitto on todella alkanut kuulostaa mainiolta, tulkintaakin mukana. Aina ne hämmästyttävät nuo jälkeläiset.
Leivoimme piparkakkuja, kuten itsenäisyyspäiväämme kuuluu. Muistan, miten herttaista oli silloin, kun tytärten nenät ylsivät suunnilleen keittiön tason reunan korkeudelle. Tai en nyt tiedä, aika lienee kullannut muistot. Jokaisena piparinleivontakertana minä olen perinteisesti kireä ja kärttyisä. Pitäähän sitä kaikenlaisia turvaa tuottavia rutiinielementtejä perhe-elämässä olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti