Jää

 

Tänään Näsijärven niemenkärjessä. Järven yllä sakea höyry, pakkasta oli noin 13 astetta. Jäätyminen ei vielä ole kovin pitkällä, kuten kuvasta voi havaita.

Tasapaino ja kauhu

Olin Varalan Flowparkissa, siis kiipeilemässä ja keikkumassa korkealla puissa erilaisten vaijereiden, köysien ja väkipyöräsysteemien avulla. Kaikkea ei mielestäni suinkaan pidä kokeilla, mutta tätä nyt tulin kokeilleeksi.

Päällimmäinen vaikutelmani: jos minulla onkin ollut joitakin illuusioita siitä, että olen kohtuullisen hyvässä fyysisessä kunnossa, niin ne illuusiot karisivat. Käsivoimani ovat olemattoman kehnot suhteessa ruumiinpainooni - toisin sanoen ahterini se taas painaa niin paljon, että itseni kannattelu käsillä ja jaloilla vaikkapa nyt puusta toiseen viritetyssä verkossa on hyvin, hyvin raskasta minulle.

Pelkäsin lähes koko ajan enemmän kuin nautin. No, itsensä ylittäminen tuntui toki hyvältä, mutta vaikka kiipeily onkin valjaiden ja turvavaijereiden ansiosta turvallista, se tuntuu silti ajoittain siltä kuin henki olisi kyseessä. Sitä yrittää tarrata kallionseinämään tai vaijerinlenkkiin niin että rystysten verenkierto lakkaa. Moni asia on tehtävä vastoin parempaa tietoaan: on vain hypättävä valjaiden varaan lavan reunalta puusta, vaikka alas katsominen saa silmissä vilisemään ja selkärangan jäätymään.

En epäillyt turvavaljaiden kestävyyttä. Uskoin, että ne pelastaisivat minut putoamiselta. Henki siis oli turvassa, mutta monessa paikassa oli silti mielestäni hyvät sanssit satuttaa itsensä vaikkapa nyt törmäämällä lavan reunaan pudottuaan valjaiden varaan. Mustelmia sainkin hienon kokoelman, ihan silkkaa kömpelyyttäni. Yhdeltä radalta jouduin kääntymään nolosti takaisin, koska en uskaltanut jatkaa ja hädin tuskin uskalsin ohjatusti yrittää palata edelliselle lavalle. Silkka kauhu vain iski. Sen kokemuksen jälkeen pysyttelin vain helpommissa radoissa ja jätin punaisen ja mustan käymättä kokonaan. Olivat niin paljon korkeammallakin. Matalammalla kulkevat radat olivat korkeanpaikanpelkoni suhteen vielä siedettävällä tasolla, korkeammat menivät heti kättelyssä yli sietokyvyn.

Parhaat palat? Liu'ut valjaiden varassa, ainakin ne, joissa pääsin sujuvasti määränpäähän. Ja se tunne, kun jalat vapisten sain kuljettua radan loppuun. Ja se, kun katsoin ja kannustin toveriani hänen taituroidessaan vaikeimmilla radoilla. Kova luu.

Ajatelma

Katselin tässä päivänä muutamana hervantalaista maisemaa tuulisena iltana. Kuudennesta kerroksesta näki kattoja ja taivasta, lokkeja ja puunlatvoja. Ihmisiä ei paljon ollut havaittavissa, vaikka seinän takaa kuuluikin jonkun kiroilua.

Siinä kevätillan äärellä muotoilin sanoiksi sen, mitä olen tuossa viikon varrella ajatellut: elämäni on tällä hetkellä melko lailla vailla suurempaa suuntaa ja päämäärää, pikemminkin monet asiat ovat sekaisin ja olen tilanteissa, joissa en olisi kymmenen vuotta sitten voinut kuvitellakaan olevani. Kaikesta tästä huolimatta olen enemmän minä kuin vielä koskaan ennen. Olen tietoisesti sitä mitä olen. Pidän itsestäni enemmän, jos nyt en kuitenkaan vielä kovin paljon. Pelkään monia asioita, mutta en itseäni. Tunnen ja tunnustan heikkouteni ainakin vähän paremmin kuin ennen.

Täytän tänä vuonna neljäkymmentä. Olen asunut Tampereella siitä kaksikymmentä vuotta. 

Jää puhuu

Näsijärvi puhuu, kun aurinko alkaa aamulla lämmittää. Jää paukahtelee, pulputtaa, murisee ja huokailee. Voisi kuvitella jonkin suuren olennon kyljenkääntelyksi.

Astuin muutaman askeleen jäällä, jotta saisin sanoa edes kerran tämän talven jäillä käyneeni. Tulin kuitenkin melko kiireesti takaisin silokalliolle, sillä askeleni laukaisivat pamahdusten sarjan allani.

Torni

Aloitetaanpa nyt sen tunnustamisella, että pelkään korkeita paikkoja enkä pidä hisseistä. Olen ylipäätään aina ollut hyvin altis paniikin tunteille ja hyperventilaatiolle paikoissa, joista ei pääse omin avuin pois. Korkeissa paikoissa alan ajatella hyppäämistä. Lapsena karttelin hissejä hyvinkin uskollisesti; kun isovanhempani aikanaan muuttivat kerrostalon seitsemänteen kerrokseen, vaari lahjoi minut Mikki Hiiri -kynänteroittimella, jotta suostuisin kulkemaan mummolaan hissillä eikä vaarin tarvitsisi nousta portaita kanssani. Muistaakseni lahjonta tehosi joksikin aikaa, mutta melko pian minun annettiin tulla omia aikojani portaita pitkin.

Kun tätä taustaa vasten katsoo, olen oikeastaan aika tyytyväinen itseeni tänään: kävin hotelli Tornin sky barissa ja näköalaterassilla, 25. kerroksessa. Ideakin oli omani. Silläkin oli varmasti jotain tekemistä kevätaurinkoisen sään kanssa.

Hissi ylöspäin oli melko heikko alku tälle kokeilulle: päädyimme hisseistä siihen, joka kulkee ulkosyrjää pitkin ja jossa on näköalaikkunat. Hississä oli luonnollisesti muutakin väkeä kuin minä ja puoliso, joten vaikuttaakseni vähemmän omituiselta käännyin kasvot seinään päin ja olin hyvin hiljaa. 

25. kerroksessa oli ensin vastassa baari. Siellä ei ollut kovin pelottavaa koko seinän kokoisista ikkunoista huolimatta, mutta enpä tiedä kykenisinkö syömään tahi juomaan siellä mitään. Katselimme rauhassa Näsijärvelle päin hetken, mutta terassillehan sitä piti tietysti vielä mennä - the ultimate test. Luojan kiitos terassillakin oli ylös asti ulottuvat lasiseinät. 

Halusin valokuvan todisteeksi käynnistä, ja sopivan kuvakulman etsiminen kesti kauan, sillä aurinko paistoi aina suoraan kännykän kameraan tai sitten jäimme palkkien varjon alle. Lopulta kuva saatiin otettua idänpuoleisella seinustalla. Tässä vaiheessa huomasin pikaisella silmäyksellä, että terassin kattokin oli lasia. Se oli minulle siltä erää liikaa. En tiedä, mikä juju siinä on, mutta eniten minua huimaa ja pelottaa korkeilla paikoilla silloin, jos sieltä näkee liian selvästi ylöspäin taivaan avaruuden. Kerrostalojen parvekkeillakin vältän visusti katsomasta ylös. Lasikaton takia jouduin sanomaan puolisolle, että minun olisi pakko mennä pois näköalaterassilta, ja siihen itseniylittämisretkeni sitten päättyi. 

Kotona katsoin ottamaamme valokuvaa. Kuvasta näkee selvästi, että leukani on jäykkänä pelosta.

Mutta voisin ehkä mennä uudelleen. Ehkä. Pimeän aikaan.

Maaliskuun alun hajanaisia

• Ajattelin syksyllä, että kaupunginosa, jossa asumme, on maailman rumimpia paikkoja märkänä, harmaana ja lumettomana. Tänään tajusin, että märkänä, harmaana, ja likaisten lumikasojen kansoittamana se on vielä rumempi.
• Monesti esitetään ajatus, että kauniisiin ja sopiviin vaatteisiin pukeutumalla ihminen tekee itselleen jonkinlaisen palveluksen. Arvostaa itseään, tai jotain. Osoittaa tervettä itserakkautta ja huolenpitoa. Minä en pääse tälle rimalle. Jos voin valita, pukeudun aina mieluummin mukaviin vaatteisiin, joissa on helppo heittäytyä sängylle röhnöttämään, kuin hyvännäköisiin vaatteisiin. Kun tulen kotiin, riisun aina ensimmäiseksi farkut/julkisenpaikanhousut ja seuraavaksi rintaliivit. Kukin rakastaa itseään tavallaan.
• Rakastan kahvia ja suklaata. Vähän liikaakin.
• Minun ei tee mieli syödä kokolihaa ainakaan vähään aikaan, jos enää ollenkaan. Toisaalta tiedän, että en ryhdy totaalikasvissyöjäksi, vaan tulen jatkossakin syömään pääsääntöisesti sitä, mitä missäkin paikassa on tarjolla.
• Olen oikeastaan aika onnellinen. Se on outoa ja melkein pelottavaa. Heti tunkee sellainen vänkäys mieleen, että ei se kauan kestä kuitenkaan.

I Like Uke

Olin eilen Tampere-talolla, jossa soitti suosikkini The Ukulele Orchestra of Great Britain. Keikka oli lähes, ellei sitten viimeistä paikkaa myöten, loppuunmyyty. Mielestäni ihan syystäkin - nämä tyypit tarjoavat mainion shown.

The Ukulele Orchestra pukeutuu esiintyessään mustiin, ainoana väripilkkuna taisi eilen olla toisella naissoittajalla päässä ollut punainen huivi. He istuvat loivassa kaaressa tuoleillaan, juttelevat välispiikkeinä itseäänvähätteleviä juttujaan, viljelevät sanaleikkejä ja ovat härnäävinään toisiaan, ja seuraavassa hetkessä räväyttävät kahdeksasta ukulelestaan milloin minkäkin tutun kappaleen. Tampere-talossa kuultiin muun muassa Lady Gagan Born this way (solistina lauloi yli viisikymppinen mies), Talking Headsin Psycho Killer (ehdoton suosikkini! mielettömän kaunista, jos nyt tuosta kappaleesta voi niin sanoa) ja se yksi Kraftverkin vanha kappale, jonka nimeä en nyt muista. Encorena ukulelistit soittivat vielä Finlandia-hymnin. Siinä vaiheessa käsiäni jo kihelmöi taputtamisesta ja sitten vielä melkein kyyneleitä pukkasi silmiin.

Jössis sentään. Minulla oli hauskaa.
  
Yksi asia kyllä häiritsi visuaalista ilmettä Tampere-talossa. Lavan "taustakuvaksi", miksi sitä nyt sanotaankaan, oli heijastettu sellainen vanhoista elokuvateattereistakin tuttu liikkuva ja muuttuva systeemi. Se muistutti liikkuessaan violetteja tai punertavia aivoja. Pysähtyessään se näytti kirjavalta peräaukolta. Olisi suoraan sanoen ollut parempi, jos tausta olisi ollut vain musta.

***

Lisäys vielä: Löytyy näitä ukuleletyyppejä Youtubestakin...

Pohjakosketus Kaupissa

Lieneekö tänään jo yksi tämän talven viimeisiä loistavia hiihtokelejä? Pakkasta ja aurinkoa on, mutta säätiedotus lupaa ensi viikolle taas täysin naurettavia lämpöastelukemia. Hyi olkoon. Mutta piti hiihtää heti aamusta, kun kerran kelejä oli. Oikein mainio luisto, liiankin kova. Siinä viiden kilometrin lenkin hurjimmassa laskussa tulin jättäneeksi ahterinjäljen latuun. Se oli puoliksi tahallista, sillä aloin horjua keskellä jyrkkää kohtaa ja pelkäsin kaatuvani suorilta jaloilta ja täydestä vauhdista. Ankkuri siis alas. Yritin kyllä osua ladun viereen, mutten ihan onnistunut. Anteeksi, perässätulijat, siis se melko leveä kuoppa ladussa.

Saattaa olla jo kevään merkkejä nähtävillä: perunat ovat alkaneet itää jääkaapin perunaosastolla.

Sielu ja maisema

Ylen sivuilla on juttua henkisestä kodista, siis siitä, miten sivuston lukijat ovat kyselyssä kuvanneet niitä Suomen seutuja, joilta ovat lähtöisin tai jotka he muuten mieltävät henkiseksi kodikseen. Moni tuntuu asuvan jossain aivan muualla kuin siellä, minne tuntee kuuluvansa. Loppupuolella tosin mainitaan, että vastanneet ovat myös muistaneet sen tosiasian, että se sielunmaisema, joka heille synnyinseuduistaan on kuvaksi mieleen jäänyt, on luultavasti jo aikaa mennyt, jos sitä on koskaan ollutkaan.

Nuorempana ajattelin, että minulla on sielunmaisema. Se tuntui olevan lapsuudenkotini viereinen metsikkö ja sen takana avautuva pienen ja matalan järven ranta; siis alue, jolla vietin suurimman osan aikaani alle kymmenvuotiaana. Näissä mielikuvissani oli yleensä aina kesä ja kaunis, aurinkoinen ilma, tai sitten selkeä talvi runsaine kinoksineen. (Tämän ilmiön mainitsee myös tuo Ylen juttu.) 

Konkreettisessa mielessä tuota maisemaa ei enää ole. Metsikkö on hakattu omakotitaloalueen tieltä, ranta raivattu kunnan venelaituriksi verkkoaitoineen. Eikä se metsä niin iso edes ollut, kun aluetta nyt katsoo, kun se on lohkottu tonteiksi. Minä vain olin silloin pieni. En enää helli muistojani lapsuuden maisemista mitenkään kovin haikeasti, ne ovat lähinnä kiiltokuvia, joita joskus unta odotellessani katselen. Se, miksi tuo puolikuvitteellinen sielunmaisemani tuntui (tuntuu) joskus niin ideaaliselta, liittyy lapsen näkökulmaan. Koin oloni turvalliseksi, koska ympärillä oli aikuisia, jotka tekivät ympäristöstä lapselle turvallisen. Minusta pidettiin huolta. Oli minun vuoroni alenevassa polvessa olla se, josta huolehditaan, koska vanhempani ja isovanhempani olivat jo oman vuoronsa käyttäneet.

Lapsuuden pienet ympyrät ja tunne siitä, että jos en itse osaakaan, niin aikuiset auttavat, ovat se, mitä niin sanottua sielunmaisemaani ajatellessani kaipaan. Ja sitähän ei takaisin saa, joten kaiho on turhaa. Siksikään en muuttaisi takaisin pohjoiseen Kymenlaaksoon - minä en ole enää lapsi, en likimainkaan sama ihminen kuin sieltä lähtiessäni, eikä seudussa ole oikeastaan mitään muuta ikävöitävää kuin aikaa sitten kadonnut lapsuuden luottavainen maailmankuva. Koti on Tampereella. Henkinen koti taas on sisälläni, sitä ei tarvitse etsiä. Riittää, että kääntää katseensa sisäänpäin ja hieman kurkottaa.

Kirkas

Vietin yön kovin väkivaltaisissa painajaisissa. Maanantaiaamun astangajooga kuitenkin palautti kulahtaneeseen kroppaani taas ilon siitä, että olen elossa, hengitän ja jäsenetkin taipuvat sentään johonkin. Tunnilla oli jälleen muutamia harrastajia, jotka hyvinkin kevyen näköisesti ponnahtivat päälläseisontaan heti, kun ohjaaja siihen vähän viittasikin. Omalta kohdaltani pidän toistaiseksi mahdottomana, että ahterini nousisi lattiasta moisella tavalla - minun voimillani ei nosteta 70-kiloista olemusta edes risti-istunnassa käsien varaan, kuten astangasession lopuksi ilmeisesti aina tehdään. Vaan viispä siitä! Kenties kymmenen vuoden harrastamisen jälkeen. Sikäli kun olen vielä elossa.

Kaupungilla näin ohimennen erään tuttuni. Hän oli tyylikkäästi pukeutunut ja kaikin puolin kauniin ja laitetun näköinen, kuin ainakin virkanainen lounastauollaan. Minulla oli jalassa toppahousut ja kuomasaappaat sekä ylläni lukuisia itsetehtyjä villa-asusteita, jotka eivät sopineet toisiinsa. Olimme kuin stailausohjelman ennen ja jälkeen -kuvat, paitsi että minä seitsemisen vuotta tätä tuttuani vanhempana olin kronologisessa mielessä se jälkeen-versio.

Heräsin bussimatkalla huomaamaan, miten ratkaiseva merkitys kirkkaalla säällä ja lumella on: kaupunkihan onkin kaunis! Pääkirjaston kupukin oli kuin taivaisiin kurkottava valkoinen, auringon hellimä tissi. Näsijärvi näytti olevan jonkinmoisessa jäässä, paitsi lahden pohjukasta. Tulin kotiin ja viskasin espresson voimalla täkit ja tyynyt pakkaseen raikastumaan. 

Sallikaa mun provosoitua...

Aamulehti, tuo lempimediani, iskee jälleen ihastuttavalla otsikoinnillaan näin joululahjaksi:

Tässäkö downshiftauksen loppu? Lorvailu ei enää kiinnosta, nyt kelpaa raha.

Aiemmin taisin jossain vaiheessa väittää, että vapaa kasvatus on väärinkäytetyistä käsitteistä yleisimpiä, mutta downshiftaus pääsee kyllä aika lähelle. Nykyään en oikeastaan halua downshiftaus-sanaa vakavahenkisessä lauseessa enää käyttääkään, koska siihen on viime aikoina ladattu sivumerkityksiksi ja konnotaatioiksi kaikenlaista sontaa. Lorvailuksihan sitä tavataan väittää, kuten tässä. Ja karkuruudeksi, heikkoudeksi, valtion verotulojen tahalliseksi vähentämiseksi. Ja ihan vain laiskotteluksikin.

Tässäkin Aamuporvarin jutussa itse asiassa sanottiin, että suurempi osa SAK:n jäsenistä ottaisi kyselyn mukaan mieluummin tällä hetkellä lisää palkkaa kuin lisää vapaa-aikaa. Kyselyssä oli haastateltu 1200 työssäkäyvää SAK:laista. Ei mainittu, oliko mukana paljonkin osa-aikaisia tai sellaisia, jotka muuten vain eivät saa niin paljon palkkaa, että se riittäisi kohtuulliseen elämiseen. Tuntuu jotenkin, että jos olisin toimittaja, minulle ei tulisi mieleen otsikoida juttua antaen ymmärtää, että downshiftausta on nyt kokeiltu ja köykäiseksi havaittu. Kun varsinaisessa tekstissä sitten kuitenkin muistetaan, että taloudellisten aikojen epävarmuus ylipäätään saa ihmiset kenties ajattelemaan rahavirran vuolaammaksi saattamista.

Ja vapaa-aika, jos sillä tarkoitetaan kaikkea palkkatyöhön kuluvan ajan ulkopuolista aikaa, on tietenkin lorvailua? Se, joka tekee vähemmän palkallista työtä, tekee toki väistämättä niin juuri ollakseen hyödytön ja laiska eikä ollakseen kenties muilla rintamilla enemmän läsnä ja oma itsensä? 

Minä olen luullut, että sanalla downshiftaus tarkoitettaisiin kohtuullisemman elämäntahdin etsimistä. Sitä, että löytäisi ne asiat, joihin kannattaa aikaansa panostaa ja panisi vähemmän painoa kaikelle sille, mikä ei hyvinvoivan ja henkisesti ja sosiaalisesti rikkaan olemassaolon kannalta niin tuiki tarpeellista ole. Sitä, että ajattelisi turhan kulutuksen vähentämistä ja keventäisi näin myös ympäristönsä taakkaa. Sitä, että eläisi omien arvojensa mukaan, eikä ainakaan niitä vastaan. Sellainen elämä olisi minusta kaikkea muuta kuin lorvailua, täysi vastakohta sille, että kieltäytyisi kantamaan korttaan yhteiseen kekoon. Ja niinhän ihmiset useimmiten downshiftaavatkin. Harvassa oikeasti ovat ne, jotka lopettavat kokonaan palkkatyön ja muuttavat maalle kanoja hoitamaan tai lähtevät Thaimaahan elämään joutilaana. Heistä ne lehtijutut tehdään, mutta suuri enemmistö kohtuullistajista yksinkertaisesti elää harkitusti ja hyvästä syystä vähemmällä rahalla ja tavaralla. Kaikki eivät edes vähennä taloutensa tuloja vapaaehtoisesti, tietenkään, mutta eipä heitä sitten noiksi epäilyttäviksi downshiftaajiksi haukutakaan. Heitä saattaa tosin odottaa elämänhallintansa työnpuutteen vuoksi menettäneen pitkäaikaistyöttömän tai "vaikeasti työllistettävän" leima...

***

Lenkkeilin Nässyn rannalle ja takaisin, koska aamupäivän aurinko oli niin haikeankaunis noustessaan harjun takaa kuin verigreippi. Järvi on sulana ja sorsat värjöttelevät rannan tuntumassa, mutta pieni lumenpölläys raikastaa maisemaa mitä jouluisimmin. Osuin ilmeisesti keskelle oravien yleistä liikekannallepanoa, sillä reitin varrella näin lähietäisyydeltä neljä yksilöä. Muuan orava tuli niin liki ja näytti niin vihjailevalta, että epäilen sen oppineen odottamaan ohikulkijoilta jotain suuhunpantavaa. Siinä se vatkasi edestakaisin puiden välissä harkitun söpöin ilmein ja asennoin.

Nuorison edustajana

Olin vapaaehtoistyöhön liittyvässä tilaisuudessa. Muut osanottajat olivat minua vähintään 15 vuotta vanhempia. Minua puhuteltiin kahdesti henkilönä, joka voi kertoa nuoren ihmisen näkökulman tai hallitsee asioita, joita nuorten odotetaan hallitsevan. Joskus näinkin.

Kahvia juodessa kuuntelin, en puhunut. Muutama vanhempaa polvea edustava mies jutteli siitä, kuinka asiat olivat ennen paremmin: hekin olivat molemmat menneet 15-vuotiaana töihin. Kouluissa oli ollut kunnon kuri. Nykyään on niin paljon yksinhuoltajia ja vapaa kasvatus on turmellut koulut; opettajilla ei ole mitään valtaa ja muutenkin he ovat arveluttavia, elleivät suorastaan huonoja.

Vapaa kasvatus on luultavasti yksi laajimmin väärinymmärrettyjä ja -käytettyjä käsitteitä lastenkasvatuksen tiimoilta. Vähän väliä saa lukea ikiaikaisen kaupunkitarinan pojasta, joka käyttäytyy huonosti bussissa ja jonka äiti sanoo, että poikaa ei kielletä, koska perheessä on vallalla vapaa kasvatus. Usein vieläpä ihmiset kertovat tämän tarinan ikään kuin olisivat itse olleet sen silminnäkijänä - en voi käsittää, miten kukaan on voinut välttyä tajuamasta juttua kaupunkilegendaksi.

A.S.Neill ja hänen Summerhill-koulunsa nostetaan yleensä esiin, kun vapaan kasvatuksen historiasta aletaan puhua, mutta harva on oikeasti tutustunut Summerhillin periaatteisiin. Sanapari "vapaa kasvatus" on vain  jossain vaiheessa alkanut merkitä kaikkea sitä väärää, mitä nykyvanhemmat Yleisen Mielipiteen (tm)  mukaan tekevät. Siitä on tullut kätevä tapa luokitella nykynuoria, kuten tämänpäiväisessä kuulemassani keskustelussa, mutta myös omaa ikäpolveani: me 70-luvulla syntyneet olemme kuulemma ensimmäisiä vapaan kasvatuksen hedelmiä, emmekä siksi osaa kasvattaa omia lapsiamme kuriin ja herran nuhteeseen.

Mikä sitten on sitä vanhan hyvän ajan ei-vapaata kasvatusta? Pelolla kasvattaminen? Se, että vanhemmilleen ei uskalla kertoa huolistaan ja mahdollisista virheistään rangaistuksen pelossa? Alistaminen, sanoilla ja fyysisillä rajoituksilla? Ruumiillinen kuritus? Siihenkö todella kaivataan takaisin, kun vanhoja aikoja kaihoten muistellaan? Opettajilla oli valtaa, he olivat kyläyhteisön arvohenkilöitä, mutta toisaalta: valta oli ikävän usein myös mielivaltaa.

Kyllä kasvatusasioissa on sentään keskimäärin menty aika hemmetin lailla eteenpäin. Lapsesta on tullut ihminen, lapsen tahto ei ole enää isän tai äidin taskussa, niin kuin Topeliuksen saduissa. Vaikea on nähdä, että nykynuoriso olisi jotenkin taantunutta - pikemminkin ei voi olla huomaamatta, miten loistavia, avoimia ja kaikesta kiinnostuneita tyyppejä suuri osa suomalaisista lapsista ja nuorista on. Ja koska lapsilla on rohkeutta eikä heitä ole nujerrettu jo taaperoiässä, he näkyvät ja kuuluvat. Ennenhän hyvä lapsi sai näkyä, muttei kuulua, eikö se niin ollut? Kaikki äänen päästäminen ja tilan käyttäminen ei suinkaan ole kurittomuutta.

***

Tämä vuodatus saattaa olla sitä laatua, jota varten täytyy keksiä uusi tagi: epäkoherentit ja löysät mielipiteenilmaisut. 

***

Lisäys jälkeenpäin: Kuinkahan monta vuotta kestää, ennen kuin itse päädyn sille näennäisen väistämättömälle asteelle, jossa kaikki entinen, etenkin oma nuoruus, näyttää kullanhohtoiselta ja kaikin tavoin paremmalta kuin nykymeno? Ehkä se päivä koittaa jo hyvinkin pian.

Joogaa

Eilen illalla maatessani angstaamassa tilkkupeittoni alla päätin, että jotain edes pitää nyt muuttaa, ja varasin saman tien ajan maanantaiaamun joogatunnille. Olen elokuusta asti vatuloinut joogan aloittamisen kanssa ja vasta nyt sain itsestäni irti sen verran, että pääsin itse asiaan: astangajoogan alkeisiin.

Joogakoulun miljöö oli viehättävän pehmeä ja rauhoittava. Patsaita, valoja, kynttilöitä, jotain gurunkuvia seinillä. Työttömät saivat alennusta. Ostin kymmenen kerran sarjakortin, sillä ainakin sen verran uskon tarvitsevani koeajoaikaa, ennen kuin tiedän, tuleeko tästä pitempiaikainen suhde. Itse harjoitussalikin oli pehmeästi valaistu, jotenkin kotoisa, ja hyvin lämmin - takaseinällä oli sähkölämmittimiäkin. Oudoksuin hieman sitä, että astuessani saliin muut siellä odottavat ihmiset välttelivät katsekontaktia hyvin tehokkaasti. Sanoin hiljaa huomenta ja nyökkäsin, mutta ehkä ei olisi saanut? Kaikki olivat vaiti ja keskittyneitä. En sitten uskaltanut kysellä mihin väliin matto olisi sopivinta levittää, vaan menin keskelle salia, jossa jotain vapaata plänttiä saattoi ajatella näkevänsä. Ei sitä koskaan voi olla ihan varma ihmisten reviireistä jumppasaleissa ja muissa vastaavissa. Meinaan että kuinka lähelle on luontevaa asettautua. Me sosiaalisesti estyneet introvertit teemme joskus tällaisestakin ongelman.

Tunti kesti puolitoista tuntia. Ohjaaja otti hyvin lukuun sen, että meitä ensikertalaisia oli paikalla kaksi; hän kierteli salissa korjaamassa asentoja ja ehdotti vaihtoehtoisia ja aloittelijalle helpompia tapoja suorittaa jotkut liikkeet. Liikesarjat olivat kyllä näin äkkiseltään kovin pitkiä ja vaikeita muistaa. Ja vielä pitäisi hengityskin pitää kurissa ja oikeanlaisena, ja oikeat lihakset kulloinkin aktiivisina. Haastavaa. Rankkaakin, etenkin käsivarsille, jotka saivat kannatella painoa aivan toiseen tapaan kuin mihin olen tottunut. Hiki pisaroi nenänpäästä, kun yritin roikottaa päätäni niska rentona "alaspäin katsovassa koirassa" ja saada kantapääni kohti maata. Kertaalleen menetin seisten tehtävässä liikkeessä tasapainoni sen verran äkisti, että kaaduin - onneksi sentään suhteellisen pehmeästi ja rysähtämättä. Tuntui hyvältä keskittyä täysin harjoitukseen, siinä ei juuri muuta ehtinyt mielessä pyörimään kun yritti pitää paketin kasassa. Menen iloisena uudestaankin.

Elokuisessa joogaretriitissä, josta aiempi kokemukseni on, ei mantroja pahemmin mainittu. Tässä kaupunkilaisjoogassa sen sijaan hymistiin ommmmmmm ja ohjaajan johdolla piti toistaa pitkiä rimpsuja käsittämätöntä kieltä (oletan, että sanskritia). Ohjaaja sanoi erikseen, että käytetyt mantrat eivät olleet mitään uskonnollista, vaan pikemminkin rauhan toivotuksia maailmalle; hän ei halunnut kenenkään huolestuvan siitä, että tulisivat sanoneeksi tietämättään jotain "mistä eivät tykkää". Luulen hänen tarkoittaneen sitä, että esimerkiksi syvän kristillisen vakaumuksen omaavat eivät välttämättä halua päästää suustaan muiden uskontojen rituaalisanoja tai vastaavia. Suhtaudun mantroihin samalla lailla kulmia rypistellen kuin vaikkapa luterilaisen kirkon siunauksiin; ajattelevatko ihmiset todella, että lausutuissa sanoissa sinänsä on voimaa? Että ne pitää siksi lausua täsmälleen oikein, jotta siunaus tai muu haluttu seuraus toteutuisi? Mantrajuttu on vielä askel eteenpäin luterilaisesta hapatuksesta: jos mantrasta ei ymmärrä sanaakaan sitä lausuessaan, miten ihmeessä pelkällä äänteiden jonolla voisi olla jotain merkitystä tai vaikutusta? Magiaksi tuollaista voisi sanoa. Hohhoi. No, tuonkin asian kanssa pitää kai vain elää, jos aikoo joogaa harrastaa.

Lunta odotellessa

Kuulemma illansuussa on odotettavissa lumisadetta. Jos saamme lunta, mitä skeptikkona epäilen kunnes näen, menen varmaankin ulos kävelemään naama ylöspäin, ehkä jopa suu auki. Kyllä siinä jotain taikaa on, joka vuosi. Se taika tosin hälvenee melko nopeasti, jos käy niin kuin kuluneina talvina on melko yleisesti käynyt ja saamme "ensilumen" moneen kertaan maan paljastuttua aina vain uudelleen.

Kävin kaupungilla. Bussissa takanani istui kaksi pientä koululaista, jotka keskustelivat täysin vakavissaan siitä, onko joulupukkia olemassa vai ei. Toinen lapsista sanoi, että ei oikein usko joulupukin olevan ihan oikea, koska hän oli pyytänyt pukilta viime jouluna oikeaa koiraa ja saanut vain lelukoiran.

Törmäsin jälleen kerran "hyökkäävään myyjään", yhteen näistä, jotka hengailevat kauppakeskuksissa ja valikoivat ohikulkevista ihmisistä uhreja myyntipuheilleen. Tämänkertainen halusi myydä minulle ties mitä vitamiineja. Tyyli oli niin kertakaikkisen ärsyttävä (ja myyjän ulkoasu niin rähjäinen) että hetken ajattelin olevani piilokamerassa. Kun selvisi, että tilanne on kuin onkin todellinen, kieltäydyin kohteliaasti mutta napakasti ostamasta yhtään mitään. Siinä sitten myyjä loihe lausumaan: "Mikä sua jännittää?" Voi tuhannen tuluskukkaroa, en paremmin sano. Yritän aina päästä tuollaisten myyntipisteiden ohi katsekontaktia vältellen ja kiireiseltä näyttäen, koska inhoan sydämestäni tätä kaupustelutapaa. Se on kuin puhelinmyyntiä livenä. Tämänpäiväinen kaupustelija ilmeisesti haarukoi minut potentiaaliseksi asiakkaaksi jo kaukaa, eikä poispäin katsomisesta ollut mitään apua.

Hankin tarvikkeita joulukorttien askarteluun. Mietin siinä valikoidessani sitten, että jos olisin järkevä ja tiedostava, tekisin kortit kierrätetyistä materiaaleista. Vaikkapa leikkaamalla edellisvuonna saaduista korteista kuvioita ja ryhmittelemällä niitä uudelleen korttipohjille. Fiksua olisi varmaankin myös jättää kortit kokonaan lähettämättä ja lahjoittaa niihin varattu summa johonkin hyvään tarkoitukseen. Tänäkään vuonna en kuitenkaan ole niin tiedostava ja järkevä kuin olisi tarpeen, vaan haluan askarrella, liimailla postimerkit, tekstata osoitteet ja laittaa kortteja postiin. Kortteja on itsestänikin niin mukava saada. Vaikka en niitä saatuja sitten loppujen lopuksi säilytäkään, vaan ne ovat kertakäyttöistä hupia. Tästä voisi saada vaikka kuinka mehevän omantunnonkysymyksen, jos olisi sellaisista pulaa.

***

Tällä viikolla unettomuus on taas alkanut nousta kynnyskysymykseksi, kuten niin usein myöhäissyksyllä on aiemminkin käynyt. Olen tosin kemiallisella avustuksella nukkunut pari yötä hirmuisen hyvinkin, mutta päiväkirjan tietojen nojalla voi havaita, että suunta on ollut jo jonkin aikaa alaspäin. Nukkuminen on jostain syystä minulle vaikea, ei-itsestäänselvä asia, ja myös merkittävästi elämänlaatuun vaikuttava seikka. Tiedän oikein hyvin, että moni on ihan pirteä lyhyemmillä ja rikkonaisemmillakin yöunilla kuin minä. Olen itsekin unettomuuskausinani yleensä ihan toimintakykyinen, jos on pakko, mutta vähänkin pitempään jatkuessaan Unettomuus kutsuu aika pian luokseen kaksi kaveriaan, Alakulon ja Yleisen pahoinvoinnin.

Niinä päivinä, kun olen nukkunut poikkeuksellisen hyvin, oloni on hämmästyttävän hyvä ja virkeä. On ihmeellistä kulkea päivänsä läpi niin, ettei ollenkaan väsytä, ajatus on notkea ja juokseva ja jalka nousee. Siksi ero huonon unen aikoihin onkin niin selvä. Parin kolmenkin huonon yön jälkeen pää on taas täynnä sementtiä ja kaikkea varjostaa harmaa yhdentekevyys. Ja ennen kaikkea parin kolmen huonon yön jälkeen pelkään monin verroin enemmän sitä, että loppuelämäni tulee olemaan samanlaista nukkumisen kannalta. Vaikka tiedänkin, että hyviäkin öitä taas tulee. Ehkä.

 

Eva, Eva

Joskus ei tapahdu kerrassaan mitään ja sitten yhtäkkiä taas kaikenlaista. En ole siivonnut kunnon kotirouvien tapaan koko viikkona, koska ajattelin, että ehtiihän sitä perjantaina. Nyt sitten perjantaini onkin äkkiseltään täynnä vapaaehtoistyötä. Mutta on tärkeää tuntea itsensä jotenkin yleishyödylliseksi, muuksikin kuin kotitalouskoneeksi.

***

Tytär 2 ja minä olimme eilen katsomassa Tampereen työväenteatterin Evitaa. Olemme molemmat sitä ihmistyyppiä, jotka syttyvät musikaaleista. Kohottavaa, tunteisiin vetoavaa musiikkia ja yksinkertaisia juonia ei-kovin-syvällisine henkilöhahmoineen; varsin hyvä tapa viettää syksyiltaa.

En ollut aiemmin nähnyt mitään versiota Evitasta, en edes sitä Madonnan tähdittämää elokuvaa. Siksi minulle oli yllätys, että Evitassahan on oikeastaan vain kaksi suurta roolia, Eva ja Che, ja muut roolit ovat kovin ohuita. Lähes koko ajan näyttämöllä on kertojahahmo Che, ilmeisesti jonkinlainen samusirkkamainen omatunto ja tarkkailija. Eilisen kokoonpanon Chetä ainakin katseli ja kuunteli kovin mielellään. Ovelailmeinen mies, välillä hyvinkin ivallinen hahmo, ja vaikuttava lauluääni. Evan näyttelijän ääni oli voimakas ja kirkas ja tuntui vyöryvän ylitsemme; hänen laulunsa oli esityksen paras anti. Toisaalta hän ei mielestäni onnistunut erityisen uskottavasti esittämään sairasta Evaa. No, musikaalit nyt tietysti eivät mitään luonnenäyttelemistä varmaan olekaan.

Musikaalina Evita on samantapainen kuin Jesus Christ Superstar; musiikissa on voimaa ja draivia, mutta tarttuvia melodioita on vähän harvakseltaan. Kirjoitettuani noin aloin miettiä, onko se totta - itse en ole musikaalinen muuta kuin siinä mielessä, että en ole täysin epämusikaalinen, joten mitään substanssia tällaisen lausunnon antamiseen ei ole. Kotimatkalla autossa tyttären kanssa muistimme vain pätkän "Santa, Santa Evita, madre de todos los niños..." jota sitten lauloimme. Jotkut kohdat esityksessä eivät erityisemmin hivelleet korviani, kuten alun Requiem.

Kyllä se hyvä oli, kaunista laulua on aina ilo kuunnella. Joka kerta teatterissa käydessämme tytär 2 puhuu jälkeenpäin siitä, että haluaisi ryhtyä näyttelijäksi. Salaa suunnittelen itsekin aina samaa.

Tampere tänään

Hämeenkadun varrella olevan liikkeen ikkunaan oli teipattu aanelosen kokoinen kyltti, jossa luki suurin kirjaimin "Ethän jätä pyörääsi ikkunan eteen? Kiitos!" Kyltissä oli myös anovan näköisen kissan kuva. Vieressä oli toinen lappu, saman kokoinen, josta osoitti nuoli edellämainittuun ja siinä oli teksti "Tämä tarkoittaa sitä, että ÄLÄ jätä pyörääsi ikkunan eteen!". Kylttien alapuolella, liikkeen ikkunan edessä, oli polkupyörä.

Kulutin aikaa rihkamaliikkeessä ja näin siellä asioita,  joita en ole osannut kuvitella olevan olemassa, kuten polkupyörän viikset, jotka on tarkoitus kiinnittää ohjaustankoon, sekä Näkymätön mies -puvun eli kokovartalosukkaa muistuttavan puvun, joka peittää myös kasvot. Jälkimmäisestä tosin olin hieman pettynyt, kun tajusin pakkausta käänneltyäni, että puku ei teekään näkymättömäksi. Jotenkin tuntuu, että jos pukisin ylleni fuksianpunaisen tai turkoosin kokovartalosukan, se päinvastoin lisäisi näkyvyyttäni katukuvassa.

Tavaratalossa mainostettiin jonkun muistelmia tai henkilöhistoriaa isolla julisteella, jossa luki suurin piirtein niin, että jos luovuttaa kerran, seuraavalla kerralla luovuttaa vielä helpommin. Nähtyäni julisteen menin luovuttamaan verta. Edellisestä kerrasta oli niin kauan (vuosia) että jännitin. Itse luovutus meni hyvin, mutta välittömästi sen jälkeen olin vähällä pyörtyä veripalvelun lattialle. Jouduin sen takia hengailemaan paljon olettamaani pitemmän ajan veripalvelun tiloissa juoden lasikaupalla mehua. Vasta kahvikupillinen palautti järjestyksen päähäni ja saatoin lähteä. Kotona en ollut suosiossa, sillä viivytyksen takia en ollut ehtinyt laittamaan ajoissa ruokaa, mistä johtuen tytär 2 pelkäsi myöhästyvänsä treeneistä. Ärhentelimme toisillemme heitellessämme ruoka-aineksia vuokaan yhteistuumin. Siinäpä se oli tämäkin tiistai.

Ihan äsken

Olimme juoksemassa Cooperin testiä koulun urheilukentällä, minun lisäkseni puoliso sekä tytär 2. Tytär 1 keskittyi sillä välin sosiaalisten suhteidensa hoitoon online-tilassa, toisin sanoen oli liian laiska lähtemään. Juoksutulokseni oli taulukon mukaan tämän ikäiselle naiselle "normaali". Maltan tuskin odottaa sitä, kun piakkoin siirryn taulukon ikärajojen suhteen seuraavaan kategoriaan, jolloin tämänpäiväinen tulos olisikin jo lähestulkoon "hyvän" puolella. (Onkohan taulukoiden mukaan normaalia odottaa ikääntymistä, edes näin pienen asian suhteen?)

Havahduin siihen, että kesä on mennyt nopeasti ja tapahtumarikkaasti. Vastahan oli kesäkuun alku ja riemuitsin siitä, että lämpö ja valo sallivat ihmisen mennä ulos keveissä vaatteissa. Ahkera käyttö sai suosikkipolvihousuni (ainoat) repeämään niin pahasti, että ne oli pakko heittää roskiin, ja nyt odotan oikeastaan sitä, että ilma viilenisi sen verran, että voisin taas kulkea farkuissa hikoilematta. Kun ei ole housuja. Kesähousuja.

Eilen vaeltelimme perheen voimin katselemassa ruusuja, sorsia, puluja sekä järvimaisemia parin tunnin ajan. Automatkoilla riitelimme koko ajan, milloin mistäkin, äänekkäästi, kaikki vuoronperään kaikkien kanssa. Autosta poistuessamme oli sitten milloin kenenkin vuoro murjottaa ja synkistellä. Rakentava tapa viettää aikaa lähimpien ja rakkaimpien ihmistensä kanssa?

Illalla sitten katsoin puolison kanssa elokuvan Rakkautta ennen keskiyötä, pääosissa Ethan Hawke ja Julie Delpy. Elokuva oli pelkkää puhetta. Nelikymppinen pariskunta vietti iltaa kahden kesken ja alkoi riidellä, ja saman tien kaikki vanhat vääryydet ja kaunat kaivettiin esiin. Tuntui häiritsevän tutulta tuollainen pikkukriisin eskaloituminen. Ehkä niin siis käy muillekin kuin meille.

***

Luen yllättävää kirjaa We Are All Completely Beside Ourselves, kirjoittanut Karen Joy Fowler. Tämä teos on odottanut laarissani jo varmaan yli kuukauden, kunnes eilen aloitin sen. Alku oli hankalaa, mutta ensimmäisten kymmenen sivun jälkeen alkoi jo kiinnostaa, että mikäs tämä juttu tästä perheestä oikein onkaan. Ja sitten sivulla 77: käänne, jota en todellakaan olisi osannut kuvitella. En ollut lukenut kirjasta mitään arvosteluja edeltäkäsin, ja näin olikin hyvä, en olisi yllättynyt muuten. Saapa nähdä miten juoni kantaa loppuun asti, mutta ensimmäisen sadan sivun perusteella teos on erittäin suositeltava.

Äitikortti

Olin eilen tilaisuudessa, jossa puhuttiin työnhausta. Yhdessä vaiheessa tuli puheeksi henkilökohtaisten asioiden sisällyttäminen ansioluetteloon - tällä tarkoitettiin esimerkiksi perhesuhteita. Muuan itseäni vanhempi nainen sanoi kokevansa, että moni asia on muuttunut sen jälkeen, kun hän ensimmäisiä kertoja asettui työmarkkinoiden arvioitavaksi 90-luvulla; hänen mielestään tuolloin perheen ja lasten sekä äitiysloman ja hoitovapaan mainitseminen (naisen) ansioluettelossa katsottiin positiiviseksi asiaksi. Hän tarkoitti, että tuolloin äitiyden olisi katsottu opettaneen kyseiselle henkilölle työelämässä niin olennaisia taitoja, että niistä kannatti hakemuksessa mainita. Nykyään tämä puheenvuoron käyttänyt nainen kertoi tunteneensa perhevapaiden ajasta mainitsemisen olevan suoranainen moka.

Keskusteluun osallistui myös toinen nainen, ehkä nelissäkymmenissä, joka sanoi olevansa lapseton ja katsovansa siksi asiaa toisin: hänen näkemyksensä mukaan äitiys tai ylipäätään vanhemmuus tulisi nähdä joka tapauksessa neutraalina asiana, ei siis etuna ja opettavaisena jos ei toki haittanakaan työn etsinnässä. 

On ehkä totta, että ennen äitikortti pelattiin työnhaussa hanakammin, en osaa sanoa, sillä en itse ollut varsinaisesti työmarkkinoilla 1990-luvulla. Tuon ajan lehtiä lukiessani muistan aiheesta kyllä kirjoitetun - tosin näkymää vääristänee se, että lehdet, joita nyt ajattelen, olivat KaksPlussia! Itse lakkasin noin vuosi sitten pitämästä ansioluettelossani mainintaa siviilisäädystäni ja lapsistani, koska tulin siihen tulokseen, että se ei kerro minusta juuri mitään työntekijänä, enkä halunnut enää vastata haastattelujen kyselyihin siitä, aionko vielä lapsia tehdä. (Minulta on työhaastatteluissa lähes poikkeuksetta kysytty perheasioista!) En ole valmis vetoamaan mihinkään henkiseen kasvuuni äitiyden tiimoilta, sillä sellaista ei ole tapahtunut äitiyden takia, enkä ole aivan varma, onko sitä tapahtunut ylipäätäänkään.

Millä lailla äitiys/isyys sitten voisi kehittää työelämässä tarvittavia taitoja? Ajankäyttöön ja organisointiin usein vedotaan: vanhemmuus, etenkin pienten ja kouluikäisten lasten vanhemmuus, kuulemma saa ihmisen suunnittelemaan ajankäyttönsä tehokkaasti ja pysymään suunnitelmassa haahuilematta, koska tietyt asiat nyt vain täytyy saada tehdyksi. Kenties tämä onkin osittain totta. Vanhemmuus kasvattaa (useimmiten) ihmisen ainakin siihen, että hänen on itsensä lakattava olemasta lapsi ja ryhdyttävä siksi henkilöksi, joka hoitaa homman, oli se mikä tahansa. Siinä vaiheessa ihminen on aikuinen, kun hän katsoo vaikeaa, pitkäaikaista, inhottavaa ja totaalisen palkitsematonta kotityötä tai muuta perheen elatuksessa välttämätöntä askaretta ja ymmärtää, että ellei hän sitä tee, kukaan muukaan ei sitä tee.

Toisaalta vanhemmuuskaan ei kasvata kaikkia ajankäytöllisesti. Tiedän aika monta äitiä ja isää, joilla asiat vain ovat levällään ja ne tehdään sitten, kun niihin suorastaan kompastutaan. Moni on aina myöhässä joka paikasta (tunteeko joku esim. vauvaperheen, joka olisi joskus täsmälleen ajoissa?) ja selittää sen perhevelvollisuuksilla tai ennakoimattomilla sattumuksilla. En nyt suinkaan tarkoita, etteikö se olisi ymmärrettävää tiettyyn rajaan asti, mutta työelämässä luovimista se ei kenties edistä.

Johtamistaitojenkin jotkut katsovat kehittyvän lasten kanssa elellessä. Koska oman rajallisen kokemukseni mukaan pikkulasten kanssa asioiden perustelu ja argumentointi kannattaa vain tiettyyn rajaan asti ja sitten otetaan esiin vanha kunnon "koska minä sanon niin" -ase, suhtaudun tähänkin hieman epäillen. Äidin ja isän tehtävä on kasvattaa lasta ihmiseksi, ei johtaa häntä erilaisissa työtehtävissä. Jos työpaikalla alkaisi suhtautua alaiseensa kuten kasvatettavaan lapseen rajoinensa ja rakkauksinensa, oletan, että alaisen työpanos ei siitä erityisemmin parane. En myöskään osaisi ottaa vakavasti sellaista esimiestä, joka sanoisi (ja uskoisi) käyneensä jonkinlaisen johtamisen korkeakoulun kasvattaessaan omia alle kouluikäisiä lapsiaan. Mitä sellaiselta voisi odottaa? Jäähypenkkiä kenties, tai karkilla lahjomista.

Mitä vanhemmuus on itselleni opettanut? Lähinnä edellämainitun vastuunkannon, joka joskus on pakotettua ja ilotontakin. Itsestäni olen oppinut sen, kuinka itsekeskeinen, äkkipikainen, keskenkasvuinen ja ylipäätään henkisesti pieni osaankaan olla. Lapset ja perhe tuovat joskus ihmisestä esiin heidän ehdottomasti huonoimmatkin puolensa, eivätkä vain parhaita. Monesti tunnen pätevöityväni lähinnä vanginvartijaksi teinien kanssa eläessäni - tai ainakin teinit itse näkevät minut sellaisena.

Työnhaun pelejä eli jokamiehen mainoskurssi

Olin oppimassa lisää työnhaun peleistä luennolla, jolla kerrottiin sosiaalisen median hyödyntämisestä työnhaussa. Meitä oli muutama muukin, toisin sanoen hyvinkin kirjava yleisö.

Mitä sieltä jäi käteen? Se, että CV:tä ei kannata liittää hakemukseen pelkästään PDF:nä vaan esimerkiksi word-tiedostona, joko pelkästään tai PDF:n lisäksi. Se, että Twitter tai Pinterest ovat hyviä paikkoja mainostaa itseään mutta eivät yksistään riitä, vaan niitä tulisi käyttää ohjaamaan kävijöitä esimerkiksi työnhakublogiinsa tai Linkedin-profiiliinsa. Ja vielä: Linkedinin lisäominaisuuksista ei kuulemma kannata maksaa pennin latia, sillä niistä ei ole käytännön hyötyä. Hyvä on, nämä neuvot otan varteen.

 Verkostoitumisesta puhuttiin paljon, ja oman osaamisen kuvailusta tarkoin asiatermein eikä epämääräisin adjektiivein. Toistunein sanayhdistelmä luennossa oli kuitenkin oman osaamisensa esilletuominen. Sen ympärille tulisi rakentaa erilaisilla sosiaalisen median välineillä luodut verkkonsa. Okei, neutraali käsite sinänsä. En kuitenkaan osannut olla henkisesti vänkäämättä vastaan. Ihan vain siinä asiassa, että mitä sellaiset ihmiset sitten tekevät, joilla ei osaamista ole? Jos ei ole mitenkään erinomainen missään eikä edes kohtalaisen hyvä, on vilpillistä esittää olevansa. Miten voisi tuoda esille osaamistaan, jos siitä ei ole mitään näyttöä? Jos se, mihin pystyy, ei ole kuvailtavissa teknisin termein, esimerkiksi ohjelmointikielten nimin? Jos EI VAAN OLE HYVÄ, AKTIIVINEN JA DYNAAMINEN IHMINEN? Kaatopaikalle ilmeisesti suoraan.

Minulle on jotenkin niin perustavanlaatuisen vieras ajatus tuoda osaamistani esille. Persoonassa varmaankin vikaa, mutta toisaalta en voi olla ajattelematta, että jos väittäisin osaavani jotakin, pystyisinkö vastaamaan huutooni? Jos sanoisin olevani mainio tekemään asiaa X, hallitsevani asian Y ja sitä rataa, ja olisinkin sitä vain omasta mielestäni - tasoni ei tosipaikassa riittäisi mihinkään? Miten ihminen voisi arvioida itseään objektiivisesti, eikö sitä aina tule liioiteltua? En todellakaan uskaltaisi mitenkään kovin painokkaasti sanovani hallitsevani mitään asiaa, koska en hallitse. Tiedän joistain asioista jotakin, joistain vähemmän ja järkyttävän suuresta määrästä asioita en tajua mitään. En tunne olevani tarpeeksi hyvä oikein mihinkään.

Enkä minä ihan totta ollenkaan ihmettele, että minua ei kukaan halua palkata. 

***

Luennolla puhuttiin hieman myös video-CV:stä ja luennoitsija näytti muutaman esimerkiksi. Yhdestä videosta jäi päällimmäiseksi tunteeksi ahdistus siitä, että tekijä ei tuntenut itseään sen vertaa, että olisi ymmärtänyt, ettei hänen kannata tehdä video-CV:tä. Toinen oli tehty muistuttamaan automainosta, ilmeisen ironisesti, mutta kuinka suuri osa keskivertokansasta sitä ironiaa ymmärsikään, kymmenenkö prosenttia? Kolmas oli räppi. Siitä luennoitsija sanoi meille, että älkää nyt missään nimessä yrittäkö mitään tämän tapaista. Räppääjä (ruotsalainen) oli kuitenkin suorastaan hukkunut työtarjouksiin videonsa julkaisun jälkeen.

Sitäkin siinä mietin, että jos tällaisia "näin erotut joukosta" -luentoja pidetään työnhakijoille paljonkin ja kaikki alkavat niiden oppeja noudattamaan, niin miten sitten seuraavaksi erotutaan, kun kaikki käyttävät samoja kikkoja? Palataan paperihakemukseen? Ja toisaalta: itsekritiikistä pitäisi muistuttaa ihmisiä tässäkin. Itsensä markkinoinnin voi tehdä hyvin, mutta toisaalta luultavasti vielä suuremmalla todennäköisyydellä tökerösti ja nolosti. Ja kun sen kerran nettiin tunkee, milläs otat pois?

Toistuvasti

Aina sitä vain antaa itsensä ärsyyntyä samoista asioista. Taas kuulin, kuinka joku oman onnensa seppä ylpeänä kertoi, miten hän on sentään nuoresta asti tehnyt järkeviä valintoja. Nyt keski-iässä hänellä menee hyvin, ja ihmiset ovat tietysti (?) kateellisia, mutta näillä kateellisillahan oli itselläänkin aikanaan mahdollisuus tehdä samat oikeat valinnat. Mikseivät he niin tehneet? Ei pitäisi kadehtia ja vussuttaa, jos ei ole osannut aikanaan tehdä oikein.

AAARGH! Shakkielämää pokerimaailmassa.

Ja miksi tämänlaatuinen omahyväisyys aina onnistuu rassaamaan minua yli kaiken? Siksikö, että olen itsekin omahyväinen ja asetan itseni muiden yläpuolelle, mutten vain halua tunnustaa sitä edes itselleni? Myönnän: joissain asioissa olen taipuvainen ihmettelemään, miksi eivät kaikki tee kuten minä. Esimerkiksi soisin tavattoman mielelläni, että kaikki kantaisivat roskansa roskikseen yhtä tunnontarkasti kuin itse teen.

***

Olin kaupungilla asioita hoitamassa, ja hoitamiseen sisältyi noin puolen tunnin jonotus virallisissa tiloissa jonotusnumeroiden juoksua syynäten. Täydehkössä odotushuoneessa oli (olettaakseni ja aistinvaraisesti arvioituna) juopunut henkilö, joka terrorisoi lähes kaikkia siellä istuvia. Välillä hän laulahteli äänekkäästi, varsin hyvällä äänellä toki ja operettityyliin. Milloin ei laulanut, hän huuteli kommenttejaan kaikille lähellä istuville. Suutahdin sisäisesti, kun kuulin henkilön kysyvän kännykkää räpeltävältä pikkupojalta, katsooko tämä parhaillaan seksivideoita. Loppujen lopuksi laulahtelijalta meni tietenkin vuoro ohi, koska hän selitti jotain niin keskittyneesti juuri silloin, kun hänen numeronsa kilahti tauluun. Tiskille hän kiilasi silti heti, kun asiantilan huomasi. Poistuessaan hän kiitteli ja pyyteli anteeksi ja sanoi olevansa maalta. Minua ärsytti, en ole kovin suvaitsevainen. Tilanteet, joissa eri tavoin päihtyneet tai muuten seonneet ihmiset terrorisoivat samassa tilassa olevia, menevät lähes aina siihen, että kaikki vain tuijottelevat seinille ja ovat kuin eivät olisikaan. Niin teen yleensä itsekin, ellen sitten poistu paikalta. Puuttuu kanttia. Kai sitä pelkää, että asiaan puuttuminen saa humalikon vain innostumaan lisää.