Self-help

Joku taas linkkasi inspiroivia kirjoituksia facebookissa, itsensä hyväksymisestä. Keinolistassa yksi kohta kehotti lakkaamaan kielteisten ajatusten ajatteleminen itsestä. Sen sijaan pitäisi keksiä joka päivä viisi myönteistä, ja näin sitten saisi maailmankaikkeudelta tukea kaikelle, mitä tekee. Voi persetti. Maailmankaikkeus nyt ei heilahda nanometrin vertaa suuntaan tahi toiseen ajattelin minä itsestäni sitten paskamaisia tai epärealistisia.

Aina sitä saa lukea, että auttaa, kun lakkaa moittimasta itseään ja sen sijaan antaa itselleen kiitosta. Mutta entä, jos ne negatiiviset ajatukset ovatkin enimmäkseen todenperäisiä? Miten ihmeessä sitä voisi alkaa nähdä itsensä positiivisessa valossa - sehän olisi mahdollisesti täysin harhaa ja luulottelua? En minä ainakaan itse voi sellaista päättää itsestäni. Niin. Moni varmaan ajattelee tykönään olevansa mahtava tyyppi, vaikka maailman silmissä onkin melkoinen mulkero.

"Sinun on tarkoitus olla onnellinen", luki jossain myös. No eikä ole. Onhan se ihan hyvä olla onnellinen, en sitä sano, ja mielelläni olisinkin. Universumi ei välitä suuntaan eikä toiseen yksilön onnellisuudesta tai onnettomuudesta, joten sen suhteen voi yhtä hyvin pyrkiä onnellisuuteen, jos siihen kykenee. Mutta ei se mikään mystinen elämän tarkoitus ole. Lähinnä ylimääräistä luksusta.

***

En minä mitenkään poikkeuksellisen kielteisellä päällä ole, en en. Vaihteeksi on taas töitäkin, ja päivät menevät ainakin vielä suhteellisen vauhdikkaasti. Puoliso laittoi keittoa, jota saattoi syödä haarukalla. Hiihtäminen on tuntunut viime päivinä mainiolta, mutta tänään en jaksa.

 

Avaruuksia

Ihan mukava ja värikäs uni tuli katseltua. Unessa olin puolison (joka ei joka hetki ollut sama henkilö) kanssa matkalla toiselle planeetalle. Tarkoituksemme oli mennä katsastamaan sinne asettumisen mahdollisuutta; unessa ei mainittu, mikä planeetta oli kyseessä. Alus, johon nousimme, muistutti sisältä jonkinlaista ruotsinlaivan ja junan risteytystä - penkeillä istuttiin, mutta joukkoruokalassa käytiin syömässä. Nukkuminen oli tarkoitus hoitaa vuoroissa kaappeihin piilotetuilla lavereilla, kaikille ei ollut omaa sänkyä. Puoliso huiteli unessani omilla teillään ja minä istuin penkilläni ja tunnustelin, kuinka kiihdytys painoi minua selkänojaa vasten. Ikkunasta näkyi avaruusaluksen tupakkapaikka jonkinlaisella ulkoterassilla.

Unen lopussa menimme syömään ruokalaan. Matkan oli tarkoitus kestää 30 tuntia - liikuttiin siis suunnilleen startrekkimäisellä nopeudella - ja minä kyselin huolestuneena, että jos syön nyt porsaankyljykseni, niin saanko enää toista kertaa ruokaa matkan aikana.

***

Huomaan taas olleeni turhan optimistinen. En ole vielä entinen minäni/oma itseni, enkä tiedä, palaanko koskaan kokonaan samaksi. Tammikuun alun vahvuuden jälkeen olen taas rojahtanut jollekin alemmalle kielekkeelle. Henkinen olotilani on nykyään vähän samanlainen kuin ihmisen fyysinen olo on oksennustaudin loppupuolella: oksennusta ei enää tule, mutta vielä ei voi kuvitellakaan syövänsä mitään ja olo on vapiseva ja ankea. Pahoittelen brutaalia vertausta.

 

Arvoja ansaitsemassa

Tyttären piti haastatella etiikka-aiheisessa tehtävässään "vanhempaa tai isovanhempaa", ja koska aita oli minun kohdaltani matalin, hän haastatteli minua. Kysymykset eivät olleet sen enempää eivätkä vähempää kuin millaiset elämänarvot sinulla on, mikä on elämän tarkoitus tahi millaisen elämänohjeen antaisit lapsellesi/lapsenlapsellesi. Tulipahan samalla näitäkin pikaisesti taas mietittyä. Tarkistin sitten jälkikäteen, että minua oli siteerattu oikein, ja oli. Elämän tarkoituksesta sanoin, että yksilötasolla mitään ulkoapäin annettua tai yleistä tarkoitusta ei ole, joten sen saa ihan itse itselleen keksiä. Ja lajitasolla ihmisen elämän tarkoitus on lajin jatkuminen. Jos jälkimmäistä soveltaa yksilötasolla, minulla ei enää oikeastaan ole syytä jatkaa elämääni, koska jälkeläiseni olen synnyttänyt ja jo aikuisuuden kynnykselle kasvattanut.

Ja sitten tuli kysymys millaisia elämänohjeita sait lapsuudenkodistasi. Tässä kohdassa jouduin hieman sensuroimaan tai ainakin miedontamaan näkemystäni peruskoulukelpoiseksi. Sisäistämäni ohjeet ovat neutraaleiksi sanoiksi puettuna lähinnä "ihminen ei saa ajatella, että ansaitsisi automaattisesti jotain hyvää; mitään ei tule ilmaiseksi; täytyy aina tehdä oma osansa niin että muut voivat luottaa siihen, että se tulee tehdyksi".

Tyttären pitänee julkistaa haastattelu oppitunnilla jollakin tapaa. Odotamme lastensuojeluviranomaisen yhteydenottoa.

Kyllä minä yhteen ihan nätisti ja vähemmän raadollisestikin vastasin - siihen, kun kysyttiin omaa elämänohjettani lapselleni. Ohjeeni kuului "pyri mielekkääseen elämään, jossa on rakkautta". Lälly.

 

Lievää, mutta jatkuvaa jurputusta

Kyllä taas on elämätä. Ei sillä, että mikään oikeasti huonosti olisi. Mutta olin ehtinyt jo taas varovasti ajatella, että jospa minusta tulee kokonainen vielä joskus. Ja sitten tulee useampi tällainen päivä putkeen. Mindfulness-harjoituksissani on vuorossa kohta nimeltä "vaikeuksien tutkiminen" ja niitäpä tässä on sitten tutkittukin.

Olen ruvennut kyseenalaistamaan kaikki reaktioni. Milloin saa suuttua niin, että näyttää sen muille? Millaisista asioista on yleisesti hyväksyttyä olla surullinen ja ahdistunut? Mitä saa haluta itselleen? Tai halutahan saa tietysti mitä vain, mutta millaista panosta muilta ihmisiltä on kohtuullista pyytää ja/tai odottaa? Olenko tarpeeksi, voiko kukaan elää kanssani vai olenko totaalisen sietämätön?

***

No, sellainenkin juttu, että työt alkavat taas 15.2., kuulemma. Samat projektiluontoiset toimistotyöt kuin viime keväänä. Pidän siitä työstä ja olen siinä hyvä, mutta saapa nähdä, millaiset ovat työehdot tänä vuonna - en ole vielä nähnyt työsopimusta.

***

Hiton harmi, etten ole luova ja lahjakas. Kirjoittelen runoja, jotka ovat kuin parittomia huopaantuneita lapasia. Suunnittelen mielessäni vaikka mitä, mutta kaikki kaatuu aina siihen, että kyky ei riitä, eikä tahto. Kun en ole mukava ihminen, niin olisinpa edes jollain lailla etevä.

Sylvi ei saa unta

Yskä estää nukkumasta sekä yöllä että päivällä. Niin että aikani kuluksi mietin.

Sellaista, että mitä oikeastaan kukin tarkoittaa anteeksiannolla? Toiselta voi pyytää anteeksi. Tämä toinen voi sanoa, että annan anteeksi. Tällaisen sananvaihdon jälkeen varmaankin vähän niin kuin oletetaan, että asia ei enää tule esille, tai sillä ei enää ainakaan toista lyödä. Sehän on jo nimellisesti anteeksiannettu.

Kuka nyt antaisi pojalleen kiven, kun tämä pyytää leipää, niin kuin sanassakin sanotaan; kuka vastaisi "en anna", kun toinen tosissaan pyytää anteeksi? Onko edes muuta vaihtoehtoa kuin sanoa taikasanat? Ihminen voi sanoa niin, koska häneltä sitä odotetaan, ja vilpittömästi sitä tarkoittaakin, mutta se ei välttämättä ole sisäistä asiaan sopeutumista, todellista anteeksiantoa, vaan vain sen esittämistä tyyliin "fake it 'till you make it".

Taidan olla aika huono antamaan anteeksi. Lasken, että varsinainen anteeksianto on tapahtunut sitten, kun asia ei enää minua vaivaa, vaan voin ajatella sitä ilman kipua. Ajatella sitä ilman, että viha leimahtaa uudestaan. Ja siihen voi mennä kauan. Ja se vaatii asian käsittelyä, puhumallakin. Kyllä, minä olen pitkävihainen. Ihmiset elämässäni eivät tosin yleensä piittaa hittojakaan siitä, annanko anteeksi vai en, joten väliäkö hällä.

Jaa, mutta entä silloin, kun itse olen se, joka pyytää anteeksi? Yleensä olen hädissäni kuin eläin ja valmis tekemään melkein mitä tahansa. Silloin sanat rauhoittavat hetkeksi, mutta tunnustelen anteeksisaamisen todellisuutta pitkään - onko kaikki kunnossa, ovatko välit korjaantuneet, olenko tehnyt tarpeeksi vai liikaa? Osaan kyllä myös vilpillisen anteeksipyynnön silloin, kun en mielestäni ole oikeasti tehnyt mitään väärää. Sen tunnistaa sitten siitä, että en aloita tuota tunnusteluvaihetta ollenkaan.

Ärsytän itseäni

On se ihan helvetin kumma, ettei tähän kypsään ikään mennessä ole oppinut riittämään itselleen. Siis siinä mielessä, että ei tarvitsisi hengessä kyseenalaistaa kykyään tehdä yksinkertaisimpiakaan päätöksiä. Kuten että jättääkö jotain tekemättä sen takia, että tuntuu hyvinvoinnin kannalta paremmalta vaihtoehdolta jättää se tekemättä. Tiedän, että tällä hetkellä on parempi käyttää vähän aikaa lepäämiseen kuin ruveta reuhtomaan. Tunnen sen. Mutta joku osio minusta on sellainen piiskuri, että tuntuu synniltä ja väärältä ja laiskalta tehdä niin kuin oikeasti haluaa. 

Eikä tämä edes ollut mikään iso asia. Ei vaikuta kenenkään muun elämään kuin omaani. Joten teen niin kuin oikeasti tahdon, tässä tapauksessa siis en tee sitä mitä sisäinen piiskurini käskee. Hähhähhää, siitäs sai.

***

Unenikin ovat taas värikkäitä ja jokseenkin ärsyttäviä. Erikokoisia ja -näköisiä lemmikkisikoja, järvenrantaa ja saunaa, alasti kekkalointia kaiken kansan nähden. Ja sitten vielä bonusuni, jossa menin istumaan erään henkilön viereen ja hän sanoi minun haisevan pahalta.

Näitä unia ärsyttävämpää on tosin se, että valvokit aamuyöstä ovat taas voimissaan.

Rakas P

Loppuvuonna 2015 tulin kuin itsestään lisänneeksi päiväkirjan kirjoittamista - kirjoitin silloin, kun pelkäsin, ettei kukaan läheisistäni jaksa enää kuunnella minua, ja silloin, kun ajatukseni olivat liian rumia ääneen puhuttaviksi. Tämän rupeaman seurauksena jouduin ostamaan uuden päiväkirjan paljon aiemmin kuin olin alunperin suunnitellut. Uusi kumppanini on hieno: kannessa on riikinkukon pershöyhenten näköisiä kuvioita ja kimallusta. Täyteentulleen päiväkirjan laitoin muiden vanhojen seuraan kenkälaatikkoon ja kirjoitin sen etulehdelle muistutukseksi, että se sisältää asioita, joista tuskin kannattaa jälkikäteen lukea.

Tämän blogin alkuvaiheessa muistaakseni väitin, että en osaa kirjoittaa päiväkirjaa kuulostamatta teennäiseltä, siis niin, että kärsisin lukea sitä itse jälkeenpäin. No, nyt osaan. Luin vanhoja eepoksiani ja havaitsin kehityksen tapahtuneen viimeisen kolmen vuoden aikana. Tarvitsi vain oppia kirjoittamaan juuri niin kuin asiat kullakin hetkellä kokee, raivoamaan silloin kun raivostuttaa ja käyttämään mahdollisimman asiallisia ja niukkoja ilmaisuja silloin, kun on onnellinen tahi muuten positiivinen. Silloin tulee sellaista jälkeä, että ei hävetä lukea aikojen kuluttuakaan ja pystyn lukemalla palaamaan menneisiin tunnetiloihin.

Olen taas kirjoittanut runontynkiäkin. Ja nauttinut siitä. Kaunokirjalliset yritelmäni ovat tosin samaa luokkaa kuin käsityönikin - hyödyllisiä itselleni, mutta kenellekään muulle ei tee mieli näyttää eikä julkisesti omakseen tunnustaa.

Päivän egoistinen ajatus

Tuleeko enää koskaan vastaan ketään, joka haluaa oppia tuntemaan minut? Sillä lailla syvemmältä? Jolle olen sen verran kiinnostava, että minua kannattaa jututtaa, minuun haluaa pitää yhteyttä? Jonka mielestä huonot puoleni eivät sittenkään hakkaa hyviä puoliani 12-0? Jonka kanssa huonojen puoliensa ajoittaista näyttämistä ei tarvitse kuolemanvakavasti pelätä ja pyydellä jatkuvasti ja etukäteen sekä jälkikäteen anteeksi?

Ehkä ei. Luultavasti elämänikäinen kiintiöni on nyt täynnä.

Entä vieläkö itse osaisin ja uskaltaisin, jos ja kun vastaan tulee joku, jonka kanssa olisi edes etäisesti mahdollista olla sielunsisarus tahi muu oleellinen kumppani? En tiedä. Olen vanha. Olen vanhentunut nopeasti. Enkä tiedä olenko koskaan osannutkaan kiinnostua kenestäkään, muodostaa ystävyyttä, hukkaamatta osaa itsestäni prosessissa. Päädyn aina haluamaan toiselta asioita, joita tämä ei voi tai tahdo minulle antaa.

 

2015

Lyhyestä virsi kaunis.

Vuoden alkupuolisko meni monella tapaa hyvin. Tunsin elämän ohjauslaitteiden olevan käsissäni, uskoin, että minulla on keinot selvitä. Työtilanne oli vaihteleva ja epävarma, työjaksot ja työttömyys vuorottelivat. Ihmissuhdetilanne oli värikäs ja etten sanoisi jopa riemukasta iloa tuottava, joskin myös päänvaivaa esiintyi.

Loppukesästä alkoi pudotus, joka oli syvimmillään syys-marraskuussa. Elämäni huonoimpia aikoja. Toivon, että en enää koskaan joutuisi kokemaan vastaavaa, ja silti tiedän, että todennäköisyys ei ole puolellani tässä asiassa. Tulen tekemään kaikkeni välttyäkseni yhtä jyrkältä luisulta jatkossa. Nyt katselen jo savimontustani ylöspäin sillä silmällä, että mistä kohtaa tästä parhaiten kiipeäisi takaisin tasaisemmalle maalle. Selvillä vesillä en kuitenkaan vielä ole. En uskalla ajatella lääkityksen vähentämistä saati lopettamista. En ole vielä kokonainen minä, vaan repaleinen ja säröillä ja alasti. Jos nyt joku haluaa lyödä, osuu varmasti.

Jotkut ne sanovat, että eivät päivääkään vaihtaisi pois. Minä voisin vaihtaa vaikka viimeiset kuusi kuukautta pois, ja joitakin muitakin aikoja elämästäni. Kuka suorittaisi vaihdon?
 

Elämää romaanissa

Olen lukenut Virpi Hämeen-Anttilan kirjaa Päivänseisaus. Haluaisin kovin mielelläni olla joku Hämeen-Anttilan romaanien päähenkilöistä. Kultivoitunut, henkevä, syvällinen, hyvin pukeutuva. Taiteilija tai humanisti, ajattelija, ulkopuolinen. Kiinnostuksen kohde, erityinen ja rakkauden arvoinen.

Olen ennenkin potenut sitä, että elämä on hyvin vähän kaunokirjallisuuden kaltaista. Elämässä ei ole juonta, ellei sitä kuvittele itse ja ole näkevinään johdatusta milloin missäkin. Enkä osaa enää sellaista kuvitella. En myöskään enää ihan tosissani odota elämäni/romaanini käännekohtaa, jossa lopultakin löydän paikkani ja näen kaiken selkeästi. (Odotan sitä vain puolihuolimattomasti, itseltäni salaa.)

***

Tyttäret lähtivät maalle. Minulla on huomenna työpäivä, samoin ylihuomenna. 

Silmätulehdus vaivasi minua tapaninpäivään asti järjenvastaisen ankarana. Koko päänpuolikasta särki silmän lisäksi, eikä tipoista ollut apua. Eikä kahdesta 400 milligramman ibuprofeenistakaan kuin muutamaksi tunniksi. Ja kuitenkin: kun raahauduin tapaninpäivänä päivystävälle lääkärille, koin ihmeparantumisen. Mennessäni lääkäriin silmä särki sietämättömästi, tullessani sieltä se ei enää särkenyt eikä juuri vuotanut. Hain lääkkeet apteekista, mutta kotona tajusin, että turhaan niitä aloitan, koska vaiva oli muutamassa tunnissa mennyt ohi. Ihmisruumis on jotenkin älytön kapine. Miten helkkarissa silmäni kehtasi vaivata niin kovasti melkein viikon ja sitten kääntää kelkkansa muutamassa tunnissa? Ja tietenkin vasta sen jälkeen, kun olin nöyrtynyt ja uskonut, että se ei paranisi itsestään ja maksanut itseni kipeäksi päivystyksessä. Tätä kirjoittaessani silmä on lähes entisellään. Sen ympärille on tosin tullut useita lisäryppyjä kaikista kokeilemistani parannuskeinoista. 

Lisäys myöhemmin: Ajatuksen selkiyttämiseksi mainittakoon, että lääkäri ei sinänsä tehnyt silmälleni mitään muuta kuin värjäsi sen tarkistaakseen että itse silmässä ei ole vikaa ja mittasi silmänpaineen. Paraneminen on mysteeri.

Ihan rauhassa kuitenkin

Jääkaappi tuli, mahtui sijalleen hyvin, mutta sen saranassa on vikaa. Puoliso ei anna kenenkään muun avata ja sulkea jääkaapin miedosti rikkinäistä ovea, ettei ongelma pahenisi, joten minun pitää kutsua hänet aina paikalle, kun haluan vaikkapa maitoa kahviin. Sopivasti siis jouluaattona lapsekas olo.

Tyttäret halusivat pelata tietopeliä kanssani. Voitin tietysti mennen tullen - en suinkaan ole saanut tyhjästä mainettani lähes voittamattomana Trivial Pursuitin pelaajana, vaikka parhaat vuoteni ovatkin jo takanapäin. Nyt tyttäret tekevät jouluista videota, jossa soittavat pianoa ja laulavat samat laulut kuin aiemmissakin joulunauhoituksissaan.

Silmätulehdus on edelleen melko sietämätön. Olen julistanut ukaasin, että minusta ei oteta tänä jouluna valokuvia, jossa vasen silmäni on näkyvissä.

Hätävaralääkkeeni loppuivat. Nyt on sitten pärjättävä mahdollisesti iskevän ankaran ahdistuksen yli hengitystekniikalla ja muilla luomukeinoilla. Onneksi tunnen sentään jonkin mieleni mannerlaatan nytkähtäneen mukavampaa asentoon: niin kauan kuin saan nukuttua edes jokseenkin hyvin, selviän ajatusteni kanssa. Ne eivät ole enää yhtä maanjäristysmäisiä. Ehkä. Seuraavaksi olisi sitten osattava a) unohtaa ja b) rakentaa minäkuvansa uudelleen. Pikku juttu.

Vikoja

Kuivasin tukkaani suihkun jälkeen. Tukka harotti eri ilmansuuntiin, lyhyt malli on siinäkin mielessä mielenkiintoisempi, sillä se ei vain roiku. Katsoin itseäni silmiin ja ajattelin, että yksi suurimmista tehdasvioista, joita minussa on, on tämä: kielteiset ja huonot muistot tallentuvat minuun moninkertaisesti intensiivisempinä kuin mukavat, onnelliset ja hyvät. Sitten ne iskevät takavasemmalta aina heikoimpina hetkinä, eikä niitä saa karkotetuksi. Ja voimistuvat, pirut, vielä sitä enemmän, mitä useammin niitä vatvoo. Enkä osaa lopettaa. En pysty vain päättämään, että tuo nyt vain meni noin ja vaikka muistankin sen tuskallisen hyvin, sitä ei ole pakko pitää etualalla mielessä. En osaa.

Henkilöhistoriaani kuuluu psyykkisesti hyvin matalia aikoja. Niitä oli jo lapsena, ja vanhemmiten olen ajoittain hakenut niihin apua. Vuoden 2015 jälkipuoliskolla olen saavuttanut matalapaineissani uuden pykälän, ikävä kyllä: on ensimmäinen kerta, kun oloni on ollut niin huono, että olen tuntenut sairastuneeni enkä vain rämpiväni jossain pimeässä. Tällä kertaa kyseessä on passiivisen, hitaan masennuksen sijaan aktiivisen kivulias ja ahdistunut olo. Sitä on hyvin vaikea kuvata sanoin. Se koskee. Se tuntuu virustaudilta, joka muuttaa ajatukseni ja tunteeni. Jotkut osat minusta ovat hyllyllä, pakastettuna tai kuolleet.

Se elää omaa elämäänsä. Teen asioita, tärkeitä ja tarpeellisiakin, saan aikaan, käyn joogassa, tapaan joskus ihmisiäkin. Ja silti se on siellä. Täällä. Ja vaikka tunnenkin jo saaneeni siitä otteen (osin kemiallisen), se palaa ajoittain. Taitaa välillä latailla itseään, antaa minun olla vähän aikaa rauhassa ja kuvitella kaiken olevan taas hyvin, ja sitten tulee taas koputtelemaan.

Ja kun nyt vioista puhutaan, minulla on myös huonot hampaat ja paljon finnejä. Ja edelleen jotain hiton outoa kremppaa oikeassa polvessa ja lonkassa.

Pimeät ajat

Outoa ja kammottavaa on se, miten ihminen saattaa unohtaa itseään koskevia asioita ihan tuosta vaan. Tai olla ylipäätään kaikesta irrallaan kuin avaruusukko, vaikka luuleekin kävelevänsä suhteellisen skarppina todellisuuden pinnalla.

Siivosin ja hävitin tarpeettomia papereita ja vanhoja lääkereseptejä keittiöstä. Nipussa oli printti minulta otetusta EKG:stä vuodelta 2012. En muista mitään, mikä liittyisi mahdollisiin sydänongelmiin tuolloin. Kysyin puolisolta. Hän sanoi heti, että minulla oli rytmihäiriöitä kyseisenä vuonna. Täytyy olettaa, että ne ovat tuolloin vaivanneet enemmänkin kuin vähän. Minulla on nimittäin kautta aikuisikäni ollut pieniä, todetun harmittomia rytmihäiriöitä, joista en sen enempää huolestu. Kolme vuotta sitten olen kuitenkin mennyt niiden takia lääkäriin ja saanut lähetteen laboratorioon. Miksi en muista tästä mitään?

 Ja edelleen: mitä muuta olen unohtanut?

Mikä minussa on vialla? En ole lainkaan oma itseni - ja vaikka tavanomainen itseni ei ehkä ole mikään loistava identiteetti, olisi se sentään tuttu. Nykyinen minäni on ulkona kaikesta kuin tamponin naru. Tänä aamuna katsoin ikkunasta ulos ja ajattelin selkeästi: "Kato pirua, siellä on syksy! Missä välissä se on tullut, sillä viimeksi kun tarkistin, oli kesä?" Olen ollut jossain helkkarinmoisessa umpiossa pääni sisällä. Olen siellä osa-aikaisesti edelleen, mutta tänään sentään huomasin vuodenajan vaihtuneen. Bravo. 

***

Lisäys hetkistä myöhemmin:
Breaking Cat News tuo iloa elämään.

Kirottua

Kävin asioilla. Palatessani huomasin, että talomme ulkoseinään rapun oven viereen on joku kirjoittanut aronianmarjan mehulla: "MOI! JOS LUET TÄTÄ, OLET KIROTTU!"

Tunnenkin sopivasti olevani kirottu. Kaikesta yrittämisestä ja Mikko Alatalosta huolimatta minun on tunnustettava tosiasia: olen sekaisin kuin seinäkello. Ahdistunut, surullinen, masentunut. Enkä tunne tällä hetkellä kykeneväni tekemään asialle juuri mitään.

Joku on ehkä joskus lukenut postaukseni yhteyden lonkeroista. Tällä hetkellä lonkeroni on leikattu juuria myöten poikki ja pelkään, ettei uusia enää kasva. Olen etäällä kaikista, puolisostakin, mikä on harvinaista. Olen yksin sisäavaruudessani.

Opintoja

Minä kun olen perin verbaalinen olento. Asiat ovat minulle tosia vasta, kun olen saanut ne puettua sanoiksi. Ajatteluni selkenee sanojen avulla. Uskon vakaasti kokemuksen pohjalta, että ihmissuhteissakin oleellista on se, että kaikesta on voitava ja uskallettava puhua, etenkin siitä, mistä on kaikkein vaikein puhua.

Mutta joitakin kantojani olen tarkistanut. Jos jonkun sanat ja teot ovat ristiriidassa keskenään, tulisi johtopäätöksensä vetää teoista eikä juuttua sanatasoon.

Siunatuksi lopuksi sitaatti Mr Carsonilta Downton Abbeysta: "The business of life is the acquisition of memories."

Kontrollifriikin tunnustuksia

Koska olen jotenkin päässyt elämäni varrella kehittymään hirmuisen ankaraksi kaikenkontrolloijaksi, niin tuppaa joskus olemaan vaikeuksia ihmissuhderintamalla. Minulla on aina vähän (ja useimmiten paljon) turvaton olo maailmankaikkeudessa ja tapana epäillä omaa arvoani ja oikeuttani olla olemassa. Siksi tunnun alitajuisesti lokeroivan tärkeät ja läheiset ihmiseni ja odottavan heiltä tietynlaisia asioita. Vähintäänkin odotan heidän antavan minulle jotenkin mystisesti ulkoapäin sen arvokkuuden ja rauhan, mitä sisimmässäni ei ole.

Ja niinhän maailma harvoin menee, että kaikki tapahtuisi etukäteisen suunnitelman mukaan. Tai edes keskimääräisten tilastollisten odotusten mukaan. Tai niin kuin romaaneissa. Elämää ja vuorovaikutusta voi yrittää suunnitella omista lähtökohdistaan, mutta melkeinpä sitä varmemmin käy niin, että ne Toiset Ihmiset, vapaat agentit, kulkevat sittenkin ihan omiin suuntiinsa. Niinhän pitääkin olla. 

Olisi opittava elämään ihan itsensä kanssa vähän paremmin. Ettei etsisi elämänsä perustaa muiden hyväksynnästä. Saattaisi olla elämä vähän helpompaa. Ja luulen, että olisin vahvana, itsenäisenä ja luottavaisena kaivatumpaa seuraakin.

***

Yksi elämän hirmuisimpia, ammottavimpia ristiriitoja on se, miten merkityksetön ihmisyksilö on maailmankaikkeuden ja miljardien vuosien kehityshistorian näkökulmasta, ja miten ainutlaatuisen merkityksellinen jokainen on omalle itselleen. En voi tajuta. Ei mahdu päähän. Onko luvallista olla itselleen maailman tärkein ihminen, kun oikeasti on tomuhiukkastakin pienempi?

Jotain on opittu taas

• Minun on sittenkin mahdollista istua risti-istunnassa mukavasti, ainakin jonkin aikaa. Niin, että oikeasti tunnen olevani suorassa, ahterini päällä, jalat ei-jännittyneinä, kauniisti hengittäen. Ensimmäistä kertaa tajusin tämän torstaina, toista kertaa tänään.
• Jos johonkin paikkaan sitkeästi koskee ja kolottaa, sitä on ihan järkevää lepuuttaa. Se auttaa. (Lonkka ja polvi, nuo lähes 40-vuotiaat ystäväni, ovat olleet vaivaisia jo jonkin aikaa.)
• Meditoidessa se, että ajatukset eivät vaikenekaan, ei ole haitallista. Haitallisempaa lopputuleman kannalta on yrittää väkisin niitä pysäyttää. Kun annan ajatusten vain tulla ja mennä, niiden väliin alkaa hiljalleen jäädä tilaakin.
• Elän paremmin, jos saan välillä olla yksin pitempään kuin pari tuntia kerrallaan. (Tämä on tietysti ollut jo vuosikaudet tiedossa, mutta muistin sen taas aktiivisesti.)
• Sisäinen ääneni, joka yrittää väittää, etten saisi tuntea niitä tunteita joita tunnen, on väärässä. Tunteisiin on oltava lupa. Teot niiden pohjalta vaatikoot silti harkintaa.
• Mansikoiden kanssa on kiva saada kermavaahtoa. 

***

Siskollani on tänään synttärijuhlat. Haluaisin olla paikalla, koska hänen juhlansa ovat usein legendaarisia; hänellä on laaja ystäväpiiri sekä avara ja vieraanvarainen sydän. Jo lapsuudessamme siskoni synttärit olivat parempia kuin omani. Koska hän on syntynyt keskellä kesää, hänen juhlissaan oli aina mansikkakakkua ja lahjaksi hän sai hienoja kesäleikkikaluja kuten ilmapatjan vesileikkeihin. Minä olen syntynyt syksyllä ja sain yleensä lahjaksi koulutarvikkeita ja collegepaitoja.

Jaa, toisaalta sain itse kymmenvuotiaana lahjaksi marsun. Se oli hienoimpia synttäreitäni koskaan. Muistan ensin ajatelleeni, että iso ja varovasti paikalle kannettu pahvilaatikko sisältää varmaan jonkun lasisen vaasin tai muuta tylsää. Laatikon pohjalta löytyi kuitenkin heinien sekaan kätkeytynyt pientä karvarukkasta muistuttava rusettimarsu.

Kerro itsestäsi

Bussissa istuessani tuli yhtäkkiä mieleen, että kun minulle työhaastattelussa tai vastaavassa sanotaan "kerro itsestäsi", niin aloitan yleensä aina samalla tavalla: "Olen xx-vuotias kahden lapsen äiti..." ja jatkan siitä koulutus- ja työhistoriaan. Tätä samaa tylsää kaavaa tunnun muutenkin toistavan, jos minun halutaan kertovan kuka olen. Pitäisi keksiä vaihtoehtoja! Mitä sellaista voisin itsestäni tuollaisessa tilanteessa kertoa, joka määrittäisi minua paremmin kuin ikä ja äitiys?

• "Olen introvertti ja viihdyn erittäin hyvin yksinäni, mutta introverttiys ei tarkoita epäsosiaalisuutta. Olen pääsääntöisesti ihmisten mielestä ihan mukava työtoveri ja osaan puhua lähes kenelle tahansa lähes mistä tahansa".  -Totta, vaikka kuulostaa leuhkalta.
• "Suhtaudun aikatauluihin varsin jyrkästi. Olen aina valmis ja/tai paikalla mieluummin etuajassa kuin minuuttiakaan myöhässä. Kerran alakoulussa myöhästyin koulusta aamulla tahallani, jotta saisin tietää, miltä se tuntuu; sen jälkeen en muista koskaan myöhästyneeni mistään tärkeästä edes vahingossa." - Onko tällainen neuroottisuus kenenkään muun kuin minun mielestäni hyvä ominaisuus? 
• "Katson elämää kielellisestä näkökulmasta. Asiat eivät tunnu minusta tosilta, ennen kuin ne on puettu sanoiksi. Minulla on voimakas sisäinen monologi ja selvittelen asioita päänsisäisellä puheella." -Kuulostaa vähän siltä, että "äänet käskee".

No, mikään noista nyt ei sopine ihan aloitukseksi, kun käsketään kertoa itsestäni. Jotain yleisluontoisempaa?
  

• "Olen henkilö, joka pyrkii pikemminkin toimimaan harkitusti ja rauhallisesti kuin olemaan impulsiivinen ja reagoimaan tunteella, vaikka se ei ole aina helppoa."

Ja hymiö perään.

Mekkoeinari

Tyttäret valmistautuivat aamulla koulun viimeisten päivien juhlallisuuksiin hössäämällä nailonsukkineen ja puseroineen edestakaisin. Kumpikin päätti esiintyä hameessa, toinen jopa hyvin lyhyessä. Siinä sitten kiitollisuutta pukkasi heti aamusta mieleen: tässäkin on asia, jossa tyttäristäni tulee paremmin onnistuneita kuin itse olen. Heille on täysin luontevaa pukeutua sekä supernaisellisesti että käytännöllisesti, jopa poikamaisesti. Molempi parempi.

Meinaan kun minulla on aina ollut vähän ongelmia hameiden kanssa, ja mekkojenkin. Olin sillä lailla poikatyttö, että tajusin jo varhain etten näytä kovin tyttömäiseltä ja aloin pukeutua sen mukaan. Ala-asteella taisin vielä neljännellä esiintyä kevätjuhlassa mekossa, kun äiti käski, mutta kuvasta huomaan sen olleen virhe. Näytän alaikäiseltä drag queenilta lyhyessä tukassani ja perusmurjottavassa ilmeessäni. Vaikka muistan kyllä pitäneeni kyseistä hempeää pastellisävyistä mekkoa oikein nättinä.

Olen monesti kysyttäessä sanonut, että tunnen oloni hameessa suunnilleen yhtä mukavaksi kuin keskiverto suomalainen heteromies. Hameen kanssa kun "pitää" olla vieläpä korkokengät. Jotenkin tämä yhdistelmä saa minut pelkäämään, että petokseni paljastuu ja epänaisellisuuteni on kaiken kansan nähtävillä. Että olen vähän niin kuin naamiaisasussa ja pian kaikki huomaavat, että olen oikeasti Tuhkimon ruma siskopuoli tai muu kurpitsa. Sitä fiilistä olen vuosikaudet karttanut pukeutumalla lähes pelkästään housuihin, myös ylioppilasjuhlassani.

No, keski-ikä on tuonut mukanaan suuremman liikkumavapauden ja kehtaamisen. Nykyään omistan juhlamekon sekä myös kesäkretongin (nansoa). Ja ajattelen, että eipä siitä ihmisten silmät säry jos näkevät minun pääni yhdistettynä mekkoon pukeutuneeseen vartaloon. Joskus ihan jopa tieten tahtoen "pukeudun naiseksi". Mutta on se kuulkaa hankalaa se korkokengillä kävely, kun on tottunut harppomaan kädet taskussa etukumarassa.

Epämukavuusalueella

Pätkätyöni loppu lähestyy; työpäiviä on sopimuksen mukaan jäljellä kymmenen, mutta kuulemma työsopimukseen kirjattu "työn projektiluontoisuus" mahdollistaa sen, että jos tavara loppuu, niin työkin loppuu sillä siunaamalla. Siedän huonosti epävarmoja työoloja, kuten sanottu, joten olen kireänä.

Olen kelaillut jälleen kerran sitä, millaiseen työhön oikein sopisin. Pajatyössä olin fyysisesti ajoittain liian kovilla. Nykyisessä toimistotyössä, joka on erittäin yksinkertaista suorittavaa työtä, pitkästyn. (Siinä mielessä on hyvä, ettei työ ole vakituista - ei sitä kestäisi kukaan.) Lisäksi kaikesta venyttelystä, liikunnasta, ergonomian säätämisestä ja tauoista huolimatta olen aina päivän päätteeksi jäykkä kuin lankku ja päänsärky on jokapäiväinen seuralainen. Istumatyökään ei siis tunnu fysiikalleni soveltuvan! Kylläpä olen vaateliasta sorttia.

Millaisesta työstä olen nauttinut? Sellaisesta, jossa on jotain ajateltavaa, jotain ongelmia ratkaistavaksi. Sellaisesta, jossa voi vaihdella tehtävää tai suoritustapaa tai ainakaan ei tarvitse olla paikallaan koko aikaa. Sellaisesta, jossa edes jollakin lailla näkee edistymisensä, vaikka sitten kasvavana valmiiden tekeleiden pinona - olivat ne sitten korjattuja koepapereita, sorvattuja kappaleita tai jotain muuta. Sellaisesta, jossa pääsääntöisesti olen itse vastuussa omasta tontistani eikä minua pakoteta ryhmätyöhön tai jatkuvaan sosiaalisuuteen.

Moni kertoo kysyttäessä haluavansa työskennellä ihmisten parissa. Jos vain olisi sosiaalisesti hyväksytympää sanoa toivovansa täsmälleen päinvastaista, minä sanoisin niin. Ihmisistä en niin välitä, siis työn parissa tavattavista tuntemattomista. Ihmiset ovat usein arvaamattomia ja joskus pelottavia. Olen pelännyt ihmisten ennustamattomuutta niin kauan kuin muistan. Kai tämäkin joku lapsuuteen palautuva juttu on, minä kun en koskaan ollut edes päivähoidossa.