Perusjuonia

Tuli tässä romaanitarjontaa tarkastellessani mieleen, että fiktiossa on se yksi ainainen perusjuoni, joka joskus ärsyttää: henkilö löytää jonkin uuden asian ja tekemisen elämäänsä, valaistuu ja on tietenkin siinä uudessa asiassa erittäin hyvä ja lahjakas. Kirjallisuudessa ei yleensä ole ollenkaan niin kuin tosielämässä, jossa pikemminkin ihminen kokeilee erilaisia tapoja rikastaa ja parantaa elämäänsä ja toteuttaa itseään, mutta luopuu niistä yksi kerrallaan, koska kyllästyy tai sitten kaikki menee päin helvettiä ja on parempi lopettaa. Tai vaihtoehtoisesti ihminen toteaa, että tämä(kään) uusi asia ei ole sellainen, jossa kykenisi kovin taitavaksi kehittymään, mutta sitä on silti ihan kiva tehdä, vaikka tuloksia ei kehtaa paljastaa kenellekään. Niin että mikseivät ne romaanit sellaisesta kerro? (Tiedän kyllä, miksi.)

***

Tätä unennäköä taas! Viime yön saldoon lukeutuu hyvin ahdistava uni facebook-kaverista, joka oli päättänyt vihata minua ja haukkua minua joka käänteessä. Unessa olin tykännyt hänen profiilikuvastaan ja etsin kuumeisesti sitä samaa kuvaa peruuttaakseni tykkäyksen, mutta en enää löytänyt, ja pelkäsin tämän henkilön vihaa. Unen fb-kaveri on todellinen henkilö, joka asuu toisella puolella maata, enkä usko hänellä oikeasti olevan mitään minua vastaan.