Se on täällä

Joulu tuli ihan noin vaan, vaikken tehnyt oikein mitään. Ykskaks vain seisoi kuusi olohuoneessa ja sianliha oli melkein valmis tuoksusta päätellen.

Kuusemme on ollut jo vuosia keinotekoinen kiinalainen puu. Sen oksat pitää huolellisesti levitellä oikeaan muotoonsa käsin, eikä se siltikään näytä kovin aidolta edes kaukaa. Ja se karisee, vaikkei tekokuusesta moista uskoisikaan.

Tyttäret ovat hyvin tarkkoja siitä, että joulutraditiot sujuvat oikean kaavan mukaan. Kuusi pitää koristella hämärässä, joulumusiikin säestyksellä. Tänä vuonna nuorempi tytär sanoi kuusen koristelun lomassa: "Miksi musta ei yhtään tunnu joululta?" Ainaisena ilonpilaajana ja pessimistinä tulin sanoneeksi hänelle, että se johtuu siitä, että hän on jo niin sanotusti iso, teini-iässä. Ja että parannusta ei ole tulevina vuosinakaan luvassa. Joulun tuntuminen joululta on ainakin omalla kohdallani vähentynyt vuosittain. Hyvä puoli on se, että neljänkympin kolkuttaessa siitä ei enää välitä, vaan joulun parasta antia on se, että on töistä vapaata ja saa tehdä mitä mielii, joulufiiliksellä tai sitten (yleensä) ilman.

Aatonaattoamme väritti tänä vuonna mustien pikku ötököiden löytyminen kuiva-ainekaapista keittiöstä. Luulimme juuri saaneemme joulusiivouksen päätökseen, mutta lounaan laittamisen yhteydessä havaittiin kutsumattomia vieraita. Niitä eleli lähinnä riisipaketeissa ja jauhoissa, joten kaikki avonaiset pakkaukset dumpattiin bioroskikseen ja pahvinkeräykseen. Puoliso otti asian vakavasti ja metsästi ötököitä kaapista machon elkein otsalamppu päässään ja suihkepullo kädessään. Olin otettu. Toivottavasti tämän päivän monituntinen operaatio oli riittävä, eikä uusia esiintymiä tule. Kop kop.

Olen joka tapauksessa tyyni ja hyväntuulinen. Ainakin nyt, kun olen nukkunut yöllä varsin hyvin ja iltapäivälläkin torkahdin. Joulu saa tulla ja olla. Tunnelma syntyy välähdyksenomaisista hetkistä.

Aattona ateistikin menee kirkkoon jouluhartauteen - nuorempi tytär vaatii, hänen mielestään se on Ikiaikainen Perinne. Oma syyni, itsehän hänet sinne vein aikanaan ensimmäisen kerran, kun hän oli kuuden vanha. No, melko mielelläni menen itsekin, sillä paikallinen pappi on joltinenkin persoonallisuus. Meistä on aina mukava katsoa, kun hän harppoo alttarille kaavun helmat liehuen sen sijaan, että kävelisi arvokkaasti ja hitaasti. Väistämättä hän myös kaivaa jossain vaiheessa hartautta esiin kitaran ja laulaa jotain menevää. Lisäksi hartaus ei ole koskaan kovin pitkä. Käymme klo 14:n hartaudessa, ja sen päätteeksi pappi on joka ainoa vuosi sanonut jotain siihen suuntaan, että tervetuloa sitten uudestaan klo 16:n settiin. Muutama vuosi sitten kirkkokansan joukosta joku pikkupoika huusi papille: "No ei varmaan tulla!".