Minen kestä

Asioissa, joissa ainoa vaihtoehto on jatkaa ja kestää vaan, ei ole yhtään hyödyllistä päästää ajatuksiinsa kiertämään sitä luuppia että en-jaksa-en-kestä-en-jaksa. Olivat ne sitten pieniä tahi suuria. Jotain rukkausta voi kyllä yrittää, että jaksaminen helpottuisi, mutta yleensä pitää vain olla ihmisiksi ja koota itsensä. Olkoon tämä nyt taas opikseni. Varsinkaan, kun omalla kohdallani ei toistaiseksi ole mistään kovin maatakaatavasta ollut kyse. Heikkoa tekoa, sehän on jo moneen kertaan todettu.

***

Kävin tänään siinä samaisessa seurakunnan tilassa, jossa olen aikanaan käynyt päiväkerhoa sekä myös iltarippikoulun. Tila vaikutti pienentyneen vuosien varrella huomattavasti. Siinähän olikin vain huone ja eteinen.

Muistan, kuinka pelottavaa oli mennä päiväkerhoon viisivuotiaana; siihen asti olin ollut lähinnä kotona ja aikuisten seurassa, mutta kerhossa piti tottua pelottaviin saman lajin edustajiin, muihin lapsiin. Kerhoon jääminen oli järkyttävää ja kaksituntinen kerhoaika tuntui loputtoman pitkältä. Muistan kerran katsoneeni ulos ikkunasta lumisateeseen ja fantasioineeni, kuinka äiti lentäisi sieltä lumihiutaleiden keskeltä syli avoinna luokseni ja hakisi kotiin. Kerhossakäynnin tarkoituksena oli tietysti opettaa minua olemaan porukassa, ja kai siitä jotain apua oli, mutta ekaluokalle menokin oli kyllä aikanaan hyvin vaikeaa. Taisin olla hankala lapsi, pelästyin ja järkytyin pienistäkin vastoinkäymisistä niin perusteellisesti. Kerran erehdyin kerhossa sanomaan ääneen lauseen, jossa oli r-äänne, ja lähellä seisovan tytön siniset silmät levisivät ammolleen, kun hän hihkaisi kovaan ääneen: "Sie et osaa sanoa ärrää!" Pieni juttu, mutta muistan sen nolouden tunteen edelleen aivan selkeästi. Vanhempianikin varmasti hävetti, kun esikoinen oli niin arka ja sosiaalisesti avuton. No, peruskoulu kyllä paransi sittemmin asiaa, vaikka arkuus onkin yksi tehdasasetuksistani. Kestää se pitää sekin.

Parasta päiväkerhossa oli se, kun sai tehdä ihan oikean koulukirjan näköiseen vihkoseen erilaisia kuvioita mallin mukaan ja sitten hiljalleen vallan kirjaimiakin. Jo viisivuotiaana nautin sellaisesta nysväämisestä, että pannaan yksi kerrallaan asiat paikoilleen. Luovuus ja dynaamisuus ovat siis jo alkuvaiheissa olleet persoonassani sivuseikka; kuulun niihin ihmisiin, jotka puurtavat säädeltyjen rajojen puitteissa.

 ***

Sain tänään elämäni ensimmäisen taskumatin. Se on oikein hieno: musta, pieni ja povitaskuun mahtuva, ja siinä lukee Glenfiddich. Sen nimistä nestettä ehkä pitäisi ostaa matin täytteeksi.